demeter1

Vapaa kuvaus

Aloituksia

0

Kommenttia

7584

  1. Kiitos Ano 00078 tuosta vinkistä. Katselin videon, paremmat ohjeet kun olin ennen saanut.
  2. Tuota "sitaattimuistia" on joskus ihmetelty, on siitä piikiteltykin, Ano 15.35. Muuta minulla ei sitten olekaan..)) Jos pitäisi kertoa, mitä eilen tapahtui, joutuisin toteamaan, etten muista.
    Ja Wikistä täytyy moni asia minunkin tarkistaa...
    Ehkä muistamiseen jonkinverran vaikuttaa vahva samaistuminen, siis ihan lapsenomainen piirre...
  3. Kiitos palautteistasi, Ano 00079. Uskon että ne ovat tärkeitä meille kaikille, kirjoittajat ja lukijat ovat yhtä merkityksellisiä molemmat.
    Hil-lan läsnäolo ja vuorovaikutustaidot sopivat hyvin esimerkiksi meille kaikille, jatketaan sillä linjalla..))
  4. Höh, mitähän tuo waltarikin tuossa lopussa tekee ? Kömpelöt sormeni näitä outoja liikkeitä tekevät....Kännykällä kirjoittelu on tosi työlästä minulle siitäkin syystä.
  5. Iltapäivää ! Kirjoitin heti "aamusta" pitkän viestin, mutta jätin lähettämättä.
    Vaikka tiedetään, että "itsestään paha pappi saarnaa" se saarna tuntui taas liian mahtipontiselta tälle alustalle ja Nojatuoliin kun "henki" tuntuisi suosivan joko lyhyttä raportointia tai sitten chattailyä.
    Eli yritän sitä "lyhyttä raportointia"..))

    Nyt kun makuuhuoneeni lämpötila nousee väkisinkin, ei ole enää "alle 17"niin vaikutus näyttäisi tuntuvan heti. Aamujäykkyys on palannut, oireita ilmestyy olkapäähän (haravointi ?), kylkeen (väärin tehty punnerrusliike ?), jalkapöytään (Morton oireyhtymä?), huimaustakin podin eilen aamuna.

    Kai pitäisi ajatella kuten Waltari: nyt maksan velkaa niistä hyvistä vuosista,
    mitä olen sittenkin saanut elää. Niin kivuton olen saanut olla, että särkylääkkepakkaukset vanhenevat lääkekaapissani. Poikkeuksena tietysti ne opiaatit, mitä lonkkaleikkauksen jälkeen sain.

    Juuri kolmosen Aamu-TV:ssa puhuttiin tuosta psykofyysisestä yhteydestä sairauksien kohdalla. Muistan jopa sellaisen tulkinnan, että ellei osaa/jaksa kohdata elämän kuormaa mielen puolella ne tulevat kohdattaviksi erilaisina fyysisinä oireina.
    Joogaterapiassa opetettiin, ettei sairaus, oire, ole niin merkittävä kuin se ajankohta, elämäntilanne, missä sairastui.
    Siinä mielessä kai "murehtiminen", jopa "valittaminen" voisivat myös tukea meidän kokonaisterveyttä..))

    Nämä pienet krempat, joita meillä kaikilla taitaa jo tässä iässä olla, viittaavat kyllä mielestäni siihen tosiasiaan, että ihminen kuluu ja fyysisten vaivojen vähäisyys voisi -positiivisesti tulkiten - ollakin merkki hyvin eletystä elämästä..)) Tämä tulee ainakin Hil-lan ja muiden rautarouvien kohdalla mieleen..))

    Sanotaan, että on myös tervettä sairautta (ja sairasta terveyttä). Tuo nykymeno, mitä Hil-la edellä kuvasi, ja millaisena sen itsekin näen, on jo monille niin rankkaa, että sairastuminen saattaa olla terve reaktio siihen.

    Yhä nuoremmat oireilevat psyykisesti, psykoterapiasta on tullut jokamiehen ja -naisen selviytymisväline, diagnooseja (vrt ADHD) hankitaan ja saadaan aikuisenakin,
    puhumattakaan muodikkaasta ahdistus/masennus- diagnoosista.
    En siis vähättele niitä, mutta kyllä julkisuudessakin on joskus asetettu niiden tarpeellisuus kyseenalaiseksi, nähty, että psyykinen oireilu ei aina ole sairauden merkki vaan kuuluu elämän luonteeseen.

    Äh. Saarnahan tästä sittenkin tuli, sorry vaan. Pari kirjoittajaa viritteli kyllä kivoja säveliäkin muisteltavaksi: "Elämä se on kuin silkkiä vaan" ja "Elämä on kaunis ja hyvä elää sille, jolla on aikaa ja tilaa unelmille..."

    Ja kyllä nämä lämpimät ja aurinkoiset kevätpäivät ovat verraton lahja meille kaikille.
    Hyvää viikonloppua !
    demeter1








    waltari
  6. Voi että ! Pitipä sattua Eliaana, tuo vastoinkäyminen sinullekin. Ei uskalla edes ajatella millainen olosi oli noilla lukemilla.
    Mutta hyvä että toit tietoomme tällaisenkin kokemuksen nykyterveydenhoidosta: apua saa ja hoito on hyvää - jos "onni" on matkassa.
    Ihan tuli vedet silmiin kun luin teidän, sinun ja Väinön, kohtaamisesta. Lemmikeiltä me kaikki voisimme oppia sitä tuiki tärkeätä kohtaamisen taitoa. Ei siihen sanoja tarvita.
    Voimia toipumiseen !
    demeter1
  7. Iltapäivää ! Olisikohan se "uutinen" tähän päivään se, että eilen minä kaaduin (!) metsälenkilläni! Valitsin vedenpitävät jalkineet ja tiesin kyllä, että niissä ei juuri pitoa ole, mutta kun tuttu tie oli suurelta osin paljas, en nähnyt isompaa riskiä liikkumisessa.

    Tielle oli kuitenkin tiettyyn kohtaan tullut vettä ja sen päälle aika paksu jääkerros. Varovasti lähdin sitä ylittämään, hain tukea kävelysauvasta ja se oli virhe.
    Sauvan piikit olivat jo kumitulpan alla ja lähtivät tietysti luisuun jäällä: oikein voimalla kaaduin poskelleni tiehen ja mieleen tuli ajatus: nyt taisi käydä pahasti, sen verran raju oli tärähdys.

    Onneksi ylös nouseminen onnistui ja saatoin päätellä, että vaurio kaatumisesta oli luultavasti vain paikallinen.
    Poski turposi, iho repeytyi, "asfaltti-ihottumaksi" kai tuollaista ihorikkoa kutsutaan. Toinen poika oli käymässä ja hän tietysti huolestui, vaikka päättelimme, että aivotärähdyksen merkkejä ei näyttänyt olevan. Oikein piti googlata kun juuri oli jossakin ohjelmassa puhetta näistä päähän osuneista iskuista, että kaikkiin täytyy suhtautua vakavuudella, oireita saattaa tulla viiveelläkin. Aivot kuulemma liikkuvat siellä kallon sisällä kun päähän osuu isku eikä voi tietää miten ne siellä uudelleen asettuvat.
    Niin että saa nähdä miten mummon käy ?..))

    No. Lisäoireita ei ainakaan vielä ole tullut ja aamulenkkikin sujui vaikeuksitta.
    Muistan naureskelleeni noille ohjeille mitä sauvakävelyyn aikanaan annettiin. Kyllä nekin ilmeisesti tarpeen ovat, kun itsekin sujautin sauvan huolettomasti eteeni kun "alamäki alkoi".
    Tuttuni teki saman virheen, kompastui sauvaan ja kaatui naamalleen, villin näköinen oli kun tapauksesta kuvan laittoi...

    Kiva kuulla, Hil-la, että "löysit" tuon sarjan, "Kahden maan välissä". Katsoin itse ahneesti koko sarjan - vähän se sirpaloitui ja vesittyi loppua kohti - kun perhe vaurastui ja ajankuva muuttui pintapuolisemmaksi. Silti yhteiskunnallinen eriarvoisuus ja ihmisluonteiden erot kannattelivat hyvin sarjaa ja kuten sanottu, meidän oloihin peilaten saamme taas vahvistusta suomalaisuudellemme "maailman onnellisempana maana"..))

    Kyllähän nämä sarjat sinne viihdeosastoon sijoitetaan, saippuasarjoista halveksivasti puhutaan. Itse koen, että niistäkin voi oppia paljon, kuvauksesta,ohjauksesta, näytteljäntyöstä. Meidän ikäpolvi mielestäni myös kykenee sellaiseen kriittisyyteen mihin ei välttämättä nuorena pysty kun oma elämän on vielä "kesken"...
    Uskon, että meillä myös on selkeämpi käsitys siitä, mikä esityksessä on "totta", realismia, mihin taas on lisätty höysteeksi "unelmia", keventämään näkymiä tai ihan vaan tuottamaan voittoa tekijöilleen. Tiedetään mikä myy ja kauppa on se mikä kannattaa...

    Kiva kuulla kälystäsi, Hil-la, teidän ystävyydestänne ja siitä kanssakäymisestä, mikä vielä on teille mahdollista. Itse olen edelleenkin ymmälläni näiden "omieni" kanssa. Toki pidän yhteyttä, mutta pelkään juuri tuota, mistä itsekin joskus kerroit, että tuottaisin vain lisähämmennystä heille, kun entinen yhteys ei enää toimi.

    Meillä oli toisessa kerhossani luento muistisairauksista ja oli kyllä huojentavaa kuulla, miten paljon heidän(kin) hyväkseen kuitenkin tehdään. Vertaistuen varaan sielläkin paljon lasketaan ja onhan sen vaikutuksia pystytty mittaamaankin.
    Muistisairauden pitäisi kai kuitenkin olla jo tunnistettu ja hyväksytty ennenkuin vertaistuki onnistuu ja siihen on monilla pitkä matka.
    Omaishoitajana 12 vuotta työskennellyt tuttuni osasi kertoa miten paljon häpeää tuonkin sairauden ympärille asetetaan, sekä sairastuneen että omaisen taholta.

    Siksikin i on aina hyvä kuulla näistä tapauksista, joissa muistisairas näkee tilanteensa "hyvänä" ja katsoo saavansa riittävästi tukea omaan tilanteeseensa.
    Hyvilläni olin myös kun poikien äitipuoli kertoi, että "ulkoilluttaa" samassa talossa asuvaa muistisairasta, käy hänen kanssaan syömässä, harrastuksissakin, ainakin toistaiseksi.

    Voi, voi, juttua tuntuu aina löytyvän, eri asia on, kiinnostaako ketään..))

    Noissa kahdessa kerhossa, joissa nyt käyn olen laittanut merkille. että on muitakin "paljon puhuvia", mielellään ihmiset kertovat tarinaansa, avoimesti ja yksityskohtaisesti, mutta jos kuulija alkaa kertoa omaansa, kertoja "putoaa kontaktista", kuten poikani asian ilmaisee.

    Olen kyllä siinä tyytyväinen itseeni, että niissä kuvioissa olen enimmäkseen kuulija, eikä se ole edes vaikeata vaan kiinnostavaa - ainakin toistaiseksi.

    Täällä somessa pätevät tietysti toiset lait. Tapahtuminen on sen verran vilkasta, että monesti se oma vastaus jää, kun ollaan jo toisessa asiassa. Vastaamattomuus ei siis mielestäni aina ole merkki kiinnostuksen puutteesta vaan alustan luonteesta, sen asettamista reunaehdoista.
    Näillä nyt kuitenkin mennään ja hyviä hetkiä on täälläkin tarjolla. Ovatko ne hyviä riippuu myös meistä itsestämme, vai eikö ?

    Hyvää alkuviikkoa kaikille,
    demeter1
  8. Kirjoita toki, Ano 13.45.
    Tuollainen riski kai meidän täytyy kaikkien ottaa: chattaily kun pakkaa välillä ottaa tilaa niin suorasanainen, tosissaan kirjoittava, tuntee itsensä melkein ääliöksi, eriseuraiseksi ainakin..))
  9. Kirjoittamisesta@

    Meitä kaikkia on kehotettu kirjoittamaan oma elämäkertamme jo ihan "käytännön syistä". Muistisairaudet yleistyvät (eilen olin kuulemassa niistä) emmekä me lopulta tunne läheistemme kaikkia elämänvaiheita, puhumattakaan siitä, että ymmärtäisimme miten ne vaikuttivat heihin ja sitä kautta myös meihin.

    Jos/kun läheinen sairastuu ja joutuu/pääsee hoitolaitokseen hänen elämäntarinansa tietämäinen helpottaisi suuresti hoitohenkikökunnan työtä, auttaisi yhteyden luomisessa puolin ja toisin.
    Sukututkijat ovat tätä puutetta yrittäneet korjata ja moni heista pahoittelee toistuvasti sitä, ettei tullut keskusteltua, kyseltyä enemmän tutkittavien elämänvaiheista.

    Ja nykyään kun kovasti jäljitetään näitä lapsuuden traumoja ja ymmärretään niiden kauaskantoiset seuraukset (ylisukupolviset traumat) olisi varmasti helpompaa niitäkin jäljittää, lisätä omaa itseymmärrystään niiden tietämisen kautta.

    Historiasta sanotaan, kansakunnan tasolla, että ellei sitä tunne, on pakotettu toistamaan sitä - sama taitaa päteä myös henkilöhistorian kohdalla (vrt toistamispakko).

    Paloman kirjallista tuotantoa on täällä kritisoitu ilkeästikin, sensijaan, että olisi nähty se rohkaisuna meille itse kullekin. Jokainen meistä osaa kirjoittaa ja useimmat arvostavat sukuaan, läheisiään. Valokuvia heistä meillä saattaa vielä olla, mutta ei välttämättä tarinaa niiden tueksi.
    Eikö siinä olisi mielekästä tehtävää meille kaikille, kunnioittaa poisnukkuneita kertomalla heistä - sellaisina kuin heidät muistamme ja koimme ?
    Ellei itse jaksa kirjoittaa, voisi turvautua ulkopuolisen apuun. Minun veljentyttö haastatteli puoiisoni isää ja kirjoitti niiden pohjalta pienimuotoisen "sotaromaanin". Pitäisikin se jäljittää - sen valmistuttua sitä ei kukaan "ehtinyt" lukea. SKS:aan, Suomalaisen kirjallisuuden seuraan se ainakin kelpaisi.

    Taidanpa itsekin alkaa työstää äidin, isän, setien, tätien tarinaa - ainakin tahtoisin sen tehdä..))

    Jos "lukeminen kannattaa aina", myös kirjoittaminen kannattaa...
    jopa muistisairauksien ehkäisemisessä..))
    demeter1
  10. Sinulle Ano 11.37, taisinkin jo vastata omasta puolestani, syyn "poissaolooni".

    "Mikä mättää" taitaa olla täällä se yleisin ja kiinnostavin aihe - ilman draamaa on "tylsää", niinkö se on ? ..))

    Hyvähän se tietysti on, että yritetään yhdessä, mutta kyllä se mielestäni pakkaa mennä niin, että moititaan muita. Aika harva kysyy voisiko itse tehdä jotakin "ikävän karkottamiseksi". Etenkin kun tuttu kliseekin vaikuuttaa "elämän tarkoitus on ikävän karkoitus"..))

    Ja kliseillä jatkaakseni: John F Kennedy antoi ohjeen: "Älä kysy, mitä maasi voi tehdä sinun hyväksesi vaan kysy, mitä sinä voit tehdä maasi hyväksi".
    Tännekin sitä voisi soveltaa, vai eikö ?..))

    Sinunkin viestisi lopussa oli viisas toteamus: "Aina joku hiertää".
    Onko niin hyvä vai pitäisikö asialle tehdä jotakin ?

    Tai mitenkäs, kun me lapsia opetamme sietämään tylsyyttä, niin olisko se meillekin hyvä taito oppia ? Etenkin kun kaikille lienee selvää, ettei se elämä aina niin hohdokasta ole ja jos olisi, se vasta tylsää olisi..))
  11. Iltapäivää ! Kevätseuranta päällä täälläkin. Räystäät tippuvat (vai miten se kuuluu sanoa, kun räystäät eivät tipu..)), lumet sulavat silmissä, piha huuttaa työmiestä - "työhenkilöä" apuun..))

    Kun tätä kevään tapahtumakalenteria sorvasin, tuntui, että tapahtumia on taas stressiksi saakka - siis minun voimavaroihini nähden.

    Vaikka tyytyisin vain alkeelliseen järjestykseen, sekin tuntuu välillä liialliselta ja omat yritykset asioiden hoitamiseksi tuntuvat aina liian vähäisiltä.

    Kuten tiedetään, ne suurimmat esteet hyvän elämänjärjestyksen ylläpitoon ovat aina korvien välissä. Yritän kyllä noita esteitä poistaa, mutta kun sekin vie aikaa ja voimia..))

    Minulle kertyy tälläkin hetkellä tuhottomasti "paperia", kaksi tilattua aikakauslehteä, viikkohesari, oman kunnan uutis/tiedotuslehti, seurakunnan julkaisu, järjestöpostia...
    onko siinä edes kaikki ? Sitä sumaa kun eilen yritin sorteerata, juutuin mielenkiintoisiin artikkeleihin ja päätin vielä säästää lehden myöhempää tutustumista varten..))

    Jokin addiktio, riippuvuus, sekin taitaa olla: kyltymätön tiedonhalu. Etenkin kun ymmärtää, ettei kaikella kerätyllä tiedolla ole käyttöä eikä merkitystä, se voi vanheta hetkessä tai olla vain yksi näkökulma isomman asian käsittelyssä.
    Kai se omalla kohdallani liittyy johonkin isompaan yhteyteen, vaikka siihen selviytymiseen alati muuttuvassa maailmassa ja oman elämän merkityksellisyyden kokemiseen.

    Ehkä nuokaan tavoitteet eivät ole turhia, mutta jos niistä tulee elämässä "pääharrastus", niin eipä tunnu ihan oikealta sekään valinta.
    Vai onko niin, että me emme valitse omaa tietämme vaan tie valitsee meidät ? Onhan niinkin väitetty.

    Oli miten oli. Minulla se "tie" on viime aikoina vienyt "vanhojen" kontaktien pariin kun tässä elämänvaiheessa meille tapahtuu näitä peruuttamattomia asioita ja menetyksiä: lapsuuden ystävien ja/tai kaukaisempien tuttujen lähdöt. Vaikka hautajaisiinkaan ei osallistuisi, lähtö hiljentää kuitenkin.
    Siinä taas yksi traditio, joka näyttää menettäneen merkitystään: hautajaiset. ET-lehdessä oli siitä hyvä artikkeli. Ei tunnu nykyihmiseltä enää löytyvän aikaa hautajaisinkaan: oma elämä kun on niin tiuhaan aikataulutettu, ettei siihen yhtäkkiä soviteta matkaa vaikka satojen kilometrien päähän, oma kuntokin voi tulla esteeksi.
    Taas se yhteiskunnan rakennemuutos, yhä vähemmän näen siinä "hyvää"..))

    Vakikirjoittajien vaitonaisuudesta oli puhe. Kyllä se minua rassaa, etten saa edes sitä ynnämuun "ilmoittautumista" aikaiseksi. Kuten sanottu, "uusi elämä", suuntautuminen enemmän ulospäin on vienyt omaa aikaani. Olen myös - silmieni vuoksi - yrittänyt vähentää ruutuaikaani. Kuten olen kertonut, olen hidas kirjoittaja ja myös aloittaminen tuntuu välillä vaikealta, koskee kaikkea tekemistä, ei vain kirjoittamista.

    Hil-lan aamunavauksen luen kyllä aina ja usein tulee tarve vastatakin, mutta ellei sitä tee heti, se pakkaa jäädä muun tekemisen jalkoihin.

    Silti kiitos Hil-lalle ja muillekin aktiivisille kirjoittajille, niille "joilta homma käy"..))

    Kivoja kevätpäiviä kaikille,
    demeter1
  12. Onnistuu tuo kopioi/liitä-toiminto tumpeloltakin - itseäni tarkoitan.
    Omani jäi ainoaksi viestiksi Ryhmät-polulla. Onko se oikealla paikalla nyt ? Aika näyttää...
  13. Iltapäivää ! Uusi reitti Nojatuoliin ?..))
    Kyllä tällä sivustolla jotain häikkää oli - tai sitten oli minun koneellani. Viestitys nikotteli, jätti viestin väliin paljon tyhjää tilaakin.

    Yleensä ottaen tuntuu, ettei ylläpito kovasti meihin ruutia tuhlaa. Pitkälti "itseohjautuvia" ja/tai robotiikan komennossa ollaan.
    Kai pitäisi ajatella, että hyvä näinkin. "Entiseen tapaan" en taida itsekään pystyä osallistumaan -yhä enemmän tämä oma arki ja sitten "tosielämän" kontaktit vievät aikaa ja voimavaroja.
    Luultavasti en myöskään osaa "delegoida enkä ulkoistaa" tehtäviäni ja edellen taidan myös olla "ahne elämälle" - tahtoa on, mutta ei voimia , "työn tulos, tuntoni soima",
    Eino Leinon tapaan.

    Kiva kuulla, Hil-la, kälysi voinnista. Nämä "omat muistisairaani" eivät taida olla noin pitkällä oman tilanteensa hyväksymisessä. Yksi kieltää täysin, toinen ripustautuu puolisoonsa, kolmas hyväksyy ja sinnittelee.
    Silti, kun tapasin pariskunnan sattumalta kauppakeskuksessa, oli oikeastaan ilo nähdä puolisoiden keskinäisen suhteen asettumista keskinäiseen harmoniaan - olen heistä kertonutkin. Samoin nähdä miehen, joka ennen oli asenteissaan lähes "Jumalasta seuraava", tyytyminen omaan kokoonsa, se ei mielestäni ollut alistumista vaan aitoa nöyryyttä.
    Tuo tapaaminen myös vahvisti uskoani siihen, että ihminen sittenkin pärjää, silloinkin kun olosuhteet muuttuvat rajusti. Elämä tulee apuun, tarjoaa eväitä selviytymiseen, ainakin tahdon niin uskoa.

    Mustan aina jonkin Claude Chaprollin elokuvan, joka päättyi kovia kokeneen päähenkilön repliikkiin: "ei elämä olen koskaan niin kurjaa tai niin loisteliasta kuin luullaan" (vapaasti muistettu). Minua se lohdutti suuresti kun tuntuu, että valikoidun liiankin helposti kuormankantajaksi - ikäänkuin kaikki olisi minusta kiinni..))

    Aurinkoinen päivä täällä enkä päässyt vielä liikkeelle kotiaskareiden vuoksi.
    Vielä ehtii !
    Mukavaa päivää itse kullekin,
    tanssi jatkukoon..))

    Vaikka minulla askellus tökkii välillä, yksintanssi sujuu ja sitä voi harrastaa ihan täällä "neljän seinan sisälläkin"...
    demeter1
  14. Iltapäivää ! Uusi reitti Nojatuoliin ?..))
    Kyllä tällä sivustolla jotain häikkää oli - tai sitten oli minun koneellani. Viestitys nikotteli, jätti viestin väliin paljon tyhjää tilaakin.

    Yleensä ottaen tuntuu, ettei ylläpito kovasti meihin ruutia tuhlaa. Pitkälti "itseohjautuvia" ja/tai robotiikan komennossa ollaan.
    Kai pitäisi ajatella, että hyvä näinkin. "Entiseen tapaan" en taida itsekään pystyä osallistumaan -yhä enemmän tämä oma arki ja sitten "tosielämän" kontaktit vievät aikaa ja voimavaroja.
    Luultavasti en myöskään osaa "delegoida enkä ulkoistaa" tehtäviäni ja edellen taidan myös olla "ahne elämälle" - tahtoa on, mutta ei voimia , "työn tulos, tuntoni soima",
    Eino Leinon tapaan.

    Kiva kuulla, Hil-la, kälysi voinnista. Nämä "omat muistisairaani" eivät taida olla noin pitkällä oman tilanteensa hyväksymisessä. Yksi kieltää täysin, toinen ripustautuu puolisoonsa, kolmas hyväksyy ja sinnittelee.
    Silti, kun tapasin pariskunnan sattumalta kauppakeskuksessa, oli oikeastaan ilo nähdä puolisoiden keskinäisen suhteen asettumista keskinäiseen harmoniaan - olen heistä kertonutkin. Samoin nähdä miehen, joka ennen oli asenteissaan lähes "Jumalasta seuraava", tyytyminen omaan kokoonsa, se ei mielestäni ollut alistumista vaan aitoa nöyryyttä.
    Tuo tapaaminen myös vahvisti uskoani siihen, että ihminen sittenkin pärjää, silloinkin kun olosuhteet muuttuvat rajusti. Elämä tulee apuun, tarjoaa eväitä selviytymiseen, ainakin tahdon niin uskoa.

    Mustan aina jonkin Claude Chaprollin elokuvan, joka päättyi kovia kokeneen päähenkilön repliikkiin: "ei elämä olen koskaan niin kurjaa tai niin loisteliasta kuin luullaan" (vapaasti muistettu). Minua se lohdutti suuresti kun tuntuu, että valikoidun liiankin helposti kuormankantajaksi - ikäänkuin kaikki olisi minusta kiinni..))

    Aurinkoinen päivä täällä enkä päässyt vielä liikkeelle kotiaskareiden vuoksi.
    Vielä ehtii !
    Mukavaa päivää itse kullekin,
    tanssi jatkukoon..))

    Vaikka minulla askellus tökkii välillä, yksintanssi sujuu ja sitä voi harrastaa ihan täällä "neljän seinan sisälläkin"...
    demeter1
  15. Noin varmasti Eliaana, ajattelin vain että jos tuo asennon vaihtamisen hitaus liittyisi siihen. On vaan sitten kömpelö..))
  16. Jännä kuulla. Eliaana. Mulla on selvästi vasen se tarttumakäsi.
    Luulisi tuosta ominaisuudesta olevan hyötyäkin ja miten ne aivopuoliskot sitten pelaavat yhteen, kun oikea käsi aktivoi vasenta puoliskoa ja vasen oikeaa ?..))
    Onko veljelläsi hyvä muisti tai jokin "poikkeuksellinen" ominaisuus ?
  17. siis nuo Anot 00246 ja 00247 olivat minun, ei aina muista painaa päivitysnäppäintä kirjautumisen jälkeen...
  18. Kiitos Ano 00200, enpä olisi osannut etsiä...
  19. Totta, Kahvipirttiä tarkoitin, siellä on tainnut käydäkään....
  20. Ihan samaa olen tainnut Hil-lalle joskus ehdottakin, Ano 00192, koota Nojatuoliaineisto ja saattaa se tietoon, ellei muualle niin tälle foorumille, ikäänkuin esimerkkinä siitä, miten yksi ketju voi jatkua pitkään ja säilyttää kiinnostavuutensa.
    Tietysti, kuten on ollut puhetta, viime vuodet ovat olleet erilaisia, iso kultturinen muutos ihmisten välisessä kanssakäymisessä on tapahtunut myös yleisellä tasolla, kai se on vaikuttanut tännekin ?
    Noihin Nojatuolin alkuaikoihin on viitattu usein ja siksikin olisi mielenkiintoista viestejä lukea. Ei taida löytyä arkistoista enää, ainakaan minun digitaidoillani ?
    21. 1 / 380
TietosuojaselosteKäyttöehdotEvästeasetuksetSäännöt