Kuinka usein käyt katsomassa kummilasta?

Sama on ongelma täällä. Ikävää vihjailua ja jopa pientä syyllistämistä tuntuu tulevan siitä, että kun taas on piiiiitkä aika kun ollaan viimeksi nähty. Ja usein edellisestä tapaamisesta on juurikin se max kuukausi. Ottaa päähän aina selitellä, mitä kiireitä on taas ollut (ihan kuin olisi syyllistynyt rikokseen ja pitäisi keksiä aina uusia alibeja:(! ) ja kun ei aina jaksa puolustautua, niin helpompi on ottaa etäisyyttä.

Aikuisen ihmisen elämässä se kuukausikin on yksi hujaus, lapselle tietysti hiukan pidempi aika. Silti meillä aikuisilla on omakin elämä elettävä velvollisuuksineen ja töineen, sitten osalla on omiakin lapsia, on seurustelukumppani, harrastuksia, omat vanhemmat ja perhe, onnekkailla vielä isovanhemmatkin elossa. On ystäviä, sukulaisia ja usein muitakin kummilapsia. Aika yksinkertaisesti tuntuu usein loppuvan kesken. Sitä kuuluisaa omaakin aikaa pitäisi onnistua jostain nipistämään kaiken päälle.

Kummilapsen vanhemmille lapsi on tietysti aivan kaikki kaikessa. Ehkä tuoreilla vanhemmilla sitten hämärtyy se, ettei heidän vauvansa ole kuitenkaan muille ihmisille se maailman keskipiste ja kaiken mielenkiinnon kohde, ei edes kummille. Vai onko kyse siitä, että äitiyslomalaisen päivät pyörivätkin yhtäkkiä kodin ympärillä ja hetkessä pukkaa unohtumaan se,että muilla ihmisillä arki jatkuu töiden ja muiden velvollisuuksien merkeissä kiireisenä. Kotona päivät menevät ehkä hitaasti, mutta työssä käyvällä on eri juttu. Vapaa-aikaa on vain hetki iltaisin ja kummilapsi ei välttämättä työpäivän jälkeen ole ensimmäisenä mielessä...

Muutenkin erityisesti nuorilla vanhemmilla tuntuu olevan kovat odotukset kummille. Ei riitä se,että synttäreillä nähdään ja jouluna muistetaan. Pitäisi soitella, tekstailla ja nähdä jatkuvasti. Pitäisi kyläillä ja tulla hoitamaan lasta. Pitäisi keksiä kivaa (ja joskus jopa kallistakin) puuhaa lapsen kanssa ja olla loputtomuuksiin asti kiinnostunut jokaisesta uudesta havainnosta, mitä lapsesta on tehty (nyt se kääntyi, pissasi pottaan, ikenet varmaan kutiaa hampaiden takia jne.). Miksi ei riitä se, että perheet ovat normaalisti tekemisissä toistensa kanssa niin kuin ennen lastakin ja siinä sivussa vanhempien lisäksi näkee sitten kummilastakin? Yhtäkkiä lapsen pitää olla tapaamisten keskipiste. Itseäni ainakin se ärsyttää ja kiinnostus nähdä esim. ystävää lopahtaa ajan mittaan kun ei aina jaksa olla kiinnostunut mukulasta, vaan haluaisin välillä nähdä ihan aikusitenkin kesken vaikka kummi olenkin.

Ja oletteko muuten huomanneet, että aina marmatetaan kun kummi ei riittävästi vieraile? Miksi on aina kummin tehtävä lähteä kylään? Eikö yhtä lailla perhe voi nostaa ahterinsa sohvalta ja tuoda lapsen tai koko perheen kummin luokse kyläilemään?? Kovin yksipuoleista pukkaa olemaan nämä kummivelvollisuudet...

Niin totta nämä kirjoitukset. Minulla sama tilanne, eli aloin ystävän lapsen kummiksi (asuu viereisessä kaupungissa, välimatkaa n.20 km) ja itse ajattelin että kerran kuukaudessa on riittävä väli tavata. Ystävä oli jotenkin kuvitellut mielessään, että nyt kun minä olen kummi, niin tapaamisemme ja keskustelumme ja tekemisemme pyörii pelkästään lapsen ympärillä. Koko ystävä-suhde muuttui ihan erilaiseksi, ja tähän en osannut varautua, sillä kummiuteni ensimmäiseen kummilapseen oli aivan erilaista. Tottakai olemme viettäneet aikaa lapsen kanssa, hänen kanssaan käyneet eri paikoissa, leikkineet ja lapsesta jutelleet, mutta sen lisäksi ystävä on halunnut tavata myös kahdestaan ja vaikka lapsi olisi paikalla hän kykenee keskustelemaan muistakin asioista ja kuuntelemaan toista. Ystäväsuhde muuttui loppujen lopuksi melko vähän lapsen saamisen jälkeen.

Toisen ystävän kanssa tilanne oli sitten aivan erilainen. Ystävä ei enää ollut kiinnostunut asioistani, odotti että olen jollain tavalla koko ajan "valmiudessa" heidän perhettä varten ja menen aina heidän ehdoillaan. Lahjojen suhteen oli kovat vaatimukset; kaikkien piti olla kallista ja laatumerkkiä (kiva lisä opiskelijalle). Tästä koko kummisuhteesta ja lahjaostoksista tuli hirveä riesa ja juurikin se ikävä velvollisuus. Yritin tästä keskustella ystävän kanssa useamman kerran, tuloksetta. Lopulta aloin suorastaan inhota koko perhettä. Kun olimme tavanneet, huokasin helpotuksesta ettei tarvitse hetkeen tavata. Muutaman päivän kuluttua alkoi kasvava pelko seuraavasta tapaamisesta ja sen sisällöstä. Ei mitään järkeä jatkaa tällaista yhteydenpitoa joka on itselleen näin vastentahtoista. Katkaisin lopulta yhteydenpidon, ja se oli oikea ratkaisu. Elämä on helpottunut todella paljon, lapsen kannalta vähän harmi, mutta ei voi mitään.

Täälläkin ilmoittautuu kyseisestä ongelmasta kärsivä ärtynyt kummi! Ihanaa huomata etten sentään ole ainut, joka on mielensä pahoittanut koko kummitouhussa. Minä ryhdyin myös ystäväni lapsen kummiksi ja saman kaavan mukaan on edennyt touhu kun edellisilläkin kirjoittajilla. Eli ensin innolla odotin kummin tehtävää, sitten hups vaan koko pitkä ystävyyssuhde muuttui kertheitolla ja kaikki on vauva sitä ja vauva tätä... Itselleni ei perheen perustaminen ole mitenkään ajankohtaista ja elämä pyörii ihan muiden asioiden ympärillä. Nämä asiat ei ystävääni enää pätkääkään näemmä kiinnosta ja pikkuhiljaa tapaamisten ja soittojen välit ovat pidentyneet kun en jaksa esittää kiinnostusta tuntitolkulla heidän arkielämää kohtaan. Tästä vaan on seurannut harmittavainen kierre, eli mitä pidemmät yhteydenottovälit on, niin sitä kiivaammin kinutaan kylään ja tivataan selityksiä kiireisiin. Ja mitä enemmän tätä kinuamista ja syyllistämistä on, sitä vähemmän kiinnostaa. Aina tapaamisen jälkeen sellainen olo, että huh, nyt saa taas viikon pari ainakin olla rauhassa...meillä ei välimatkaa ole kuin muutama kilometri, eli ei voi edes vedota välimatkaongelmiin. Minun puolelta näkeminen on enää silkkaa velvollisuutta ja piinaa, selittelyä selittelyn perään kun en vain jaksa nähdä. Ehkä pitäisi katkaista suosiolla välit, tuntuu vain niin haikealta ja vaikealta. Toivon, etten itse höperöityisi tuollaiseksi piinaavaksi kummiksi jos luoja lapsia joskus suo.

Kaukana asun kummilapsen perheestä, päivävisiitti ei tule kysymykseen. viikonloppuja taas en halua ns. tuhlata kummilapsen tapaamiseen kun on omiakin lapsia ja vuorotyön takia kokonaan vapaat viikonloput muutenkin harvassa. Ne vietetään perheen ja omien ystävien kesken. Valitusta tulee kummiperheen sunnalta, mutta sanon siihen vaan, että kyllähän he ilman muuta voivat tulla meille kylään. Eipä ole tullut. En tosin jaksaisi vapaa-aikaani käyttää kummilapsen ihasteluun, vaikka lähellä asuttaisiinkin. Hoitoon voisin joskus ottaa lasteni kanssa leikkimään, mutta "kahdenkeskistä laatuaikaa" vietän mieluummin omien lasteni kanssa.

Oletteko muuten huomanneet, että nämä vanhemmat jotka kuvittelevat muiden elämän pyörivän heidän ympärillään, ovat usein juuri niitä jotka eivät muista kummia/kummeja mitenkään ja vielä valittavat lahjoista. Itse olen aina kysynyt lahjatoiveita, tai jos olen löytänyt jotain kivaa niin kysynyt olisiko tällaiselle käyttöä heillä. Aina on silti jotain valittamista. Milloin on lahja vääränvärinen, milloin joku toisenlainen versio samasta lahjasta olisi ollut mieluisampi (siis vanhempien mielestä, ei lapsen), lahjassa oli sitä tätä ja tuota vikaa, joku toinen merkki olisi ollut parempi jne.

Olen sitä mieltä, että kummisuhteen pitäisi myös olla vastavuoroista. Jos kummi on sellainen, joka muistaa lasta synttäreinä ja jouluna ja tapaa muutenkin säännöllisesti, niin kyllä kummille pitäisi mielestäni lähettää synttäri- ja joulukortti ja antaa kuvia lapsesta. Lahjoja en kummina odota saavani. Joka vuosi olen ostanut kummilapsille pari kertaa muutakin, ostanut jotain pientä lapsen vanhemmille (ja siis ystävilleni) jouluna ja ystävää muistanut synttäreinä jollain pienellä lahjalla. Kyllä se vähän pistää silmään, kun jouluna muilta tutuilta tulee joulukortit ja kummilapsen perheeltä ei, synttäreinä onnittelutekstari, kummilapsen perheestä ei kuulu mitään. Jossain vaiheessa tähän tulee kyllästyminen ja olo alkaa tuntua lähes hyväksikäytetyltä ja koko kummitouhu alkaa olla vaan rasite elämässä.

Miten jotkut ihmiset oikeasti voivat kuvitella olevansa niin erityisiä, että muut jaksavat vuodesta toiseen yksipuolisesti muistaa heitä ja heidän lastaan, kuunnella kiltisti valitukset kelvottomista lahjoista, kuunnella tarinoita heidän lapsestaan ja perhe-elämästään saamatta kiinnostusta ja kuuntelua omille asioilleen. Ja sitten jos tekisi niin, että lakkaisi vain muistamasta lasta ja perhettä, alkaa palopuheet siitä miten lapsettomat ovat niin itsekeskeisiä ja ymmärtämättömiä.

Mielestäni kummia / kummilapsia pitäisi tavata kuten yleensäkin ihmisiä, ts. ei mitään "määräväliä" (esim. kerran kuussa tms.). Ainakaan itselläni ei ole koskaan ollut sellaista "määräväliä" omiin kummeihin / kummilapsiin, paikkakunnasta riippumatta - ja välillä on tullut tavattua useinkin pienen ajan sisällä ja välillä on pitkiäkin näkemisvälejä - mutta puhelimet ja sähköpostit on keksitty ;)

Mielestäni kummiksi pyydettäessä oletusarvo ei voi olla se, että nyt lapsi saa kakkosvanhemman, huvitädi/sedän, loputonta huomiota, lapsenlikan ja lahjojen antajan. Kummikäsite ylipäätään on jo aika vanhentunut, enemmänkin muodollisuus. Jos kummi haluaa tavata jatkuvasti lasta ja on erityisen kiinnostunut lapsen asioista, olisi hän varmasti sellainen ilman kummin titteliäkin. En minä ainakaan jaksa olla teennäisen kiinnostunut jatkuvasti toisten lapsista. olen sen verran kiinnostunut kun ylipäätään toisten lapsista ollaan, kummilasteni kohdalla en sen enempää kuin muidenkaan kohdalla. Jos kummilapsen vanhemmat olettavat tai odottavat muuta, se on heidän ongelmansa. Teinikummit on asia erikseen, he ehkä ovat ikänsä puolesta kiinnostuneita toisten lasten paijaamisesta. Aikuiset ja perheelliset kummit tuskin ovat. jos sellaista kaipaa, niin sitten kannattaa valita mahdollisimman nuori kummi, jolla ei vielä ole juurikaan omaa elämää...

Olen huomannut sellaista, että suurimmat vaatimukset lapsen vanhemmilla on nimenomaan lapsettomia kummeja kohtaan, varsinkin jos kummi asuu samassa kaupungissa. Moni ymmärtää, että omat lapset ovat etusijalla ajankäytön ja tavaroiden oston suhteen ja kummisuhde toisiin perheellisiin on usein "maltillisempi".

Lapsettomalta kummilta odotetaan, että kummi kauheasti ihastuisi lapseen ja haluaisi käyttää paljon aikaansa lapsen kanssa touhuiluun ja rahaa löytyisi kummilapsen lahjomiseen, kun kerran omia lapsiakaan ei ole. Vanhemmat tuntuvat myös ajattelevan, että tottakai lapsi saa olla tapaamisissa aina mukana, kun kerran kummia tavataan, ja sitten lapsi on sen tapaamisen keskipiste. Harvemmin kuitenkaan kummi näin palavasti lapseen tykästyy, vaan haluaisi tavata lapsen vanhempaa joskus kahdestaan ja jutella samoista asioista niinkuin ennenkin. Kummius muuttuu kummille ahdistavaksi pakoksi, ja ärtymys lapsi-hössötykseen ja siihen ettei koskaan tule kuulluksi omista asioistaan alkaa näkyä päällepäin, ja vanhemmat puolestaan loukkaantuvat, kun kummi ei olekaan innokas paapomaan lasta ja tuntuu etääntyvän kummilapsen perheestä.

Voi että on helpottava kuulla, että myös muilla samassa kaupungissa kummilapsensa kanssa asuvilla on samanlaisia ajatuksia kuin itselläni! Keskustelua aloittaessani ajattelin, että saan varmaan kaikkien äitien, isien ja kummien vihat niskoilleni.

Täällä on tullut paljon esille asioita, joita en muistanut aloitukseen kirjoittaa. Esimerkiksi minäkin olen miettinyt sitä, että miksi minun kummina pitäisi olla ainoa, joka pitää yhteyttä. Minun pitäisi käydä kylässä, minun pitäisi muistaa syntymäpäivänä ja jouluna... Kuitenkaan sama ei toimi toisinpäin. En tietenkään odota, että kummilpaseni olisi tämän velvollinen tekemään, mutta hänen vanhempansa voisivat jotenkin osoittaa vastavuoroisuutta -hehän minut kummiksi pyysivätkin. En odota mitään, mutta olisihan se mukava saada joskus joku valokuva, piirrustus, puhelu... edes jotakin. Kaikkien kolmen kummilapsen kohdalla tällaiset asiat unohtuvat heti ensimmäisen vuoden jälkeen eli ehkä se valokuvaamossa otettu 1-vuotiskuva muistetaan antaa, mutta siihen se jää. Huvittavin kokemus oli, kun kummilapsen äiti antoi kuvia kummilapsesta ja kun aloin puhumaan kehystämisestä, niin äiti vaivaantuneena totesi, että ei niitä nyt kannata laittaa, kun lapsella on tukka leikkaamatta jne. Tuli vähän sellainen olo, että väkisin on joku ylimääärinen hukkakuva kaivettu tuomisiksi jostain pöytälaatikosta.

Tuo ylempi kirjoitus voisi olla suoraan omasta suustani. Ei siitä lapsesta käytännössä sen tärkeämpi tule kuin muistakaan lähipiirin lapsista, vaikka olisikin kummilapsi. Sisaruksen lapsikin voi olla paljon tärkeämpi kuin ystävän lapsi, jolle olen kummi.

Jotenkin tuntuu, että tämä kummikiista ja odotusten ristiriita liittyy nimenomaan siihen ensimmäisen lapsen saantiin ja hänen lapsettomaan kummiinsa. Eka lapsi on niin ihmeellinen asia vanhemmille,että sitä sokaistutaan ja ajatellaan, että vauva on vähintäänkin yhtä ihmeellinen ja tärkeä asia kummille tai ainakin sen pitäisi olla vanhempien mielestä. Ajattelu hämärtyy ja unohdetaan ettei kummi ole yksi lapsen vanhemmista ja vauva ei olekaan kummin maailman napa. Vauva on toki varmasti söpö ja kiva, mutta ei silti hetkauta kummin arkea juurikaan ja kummin oma elämä jatkuu melko entiseen malliin uudesta ihmisestä huolimatta.

Kummia kohtaan ladataan odotuksia ja erityisesti lapsettoman kummin oletetaan olevan läpeensä myyty pienelle vauvelille kun eihän lapsettomalla kummilla ole muutakaan. jotenkin varmaan ajatellaan, että kummilapsen kautta nyt lapsetonkin pääsee nauttimaan vauvaelämästä ja ajatellaan, että on suorastaan tehty palvelus lapsettomalle ressukalle... vaan kun kummi ei välttämättä kaipaa kyseistä elämää itselleen ja ei siksi jaksa innostua vauvan joka kehitysaskeleen rekisteröinnistä. Lapsettomalla ajatellaan lisäksi olevan enemmän aikaa lapselle ja sitten ollaan ihmeissään ja närkästyneitä kun näin ei käykään.

Kun perheeseen syntyy useampia lapsia, on tämä kummiasia varmasti jo valjennut ja faktat realisoituneet. Kummeja ei enää painosteta entiseen tahtiin kylään ja ymmärretään vähitellen, ettei muiden ihmisten maailma pyörikään kummilasten perheen ympärillä. Ehkä vanhempia itseään on pyydetty myös kummiksi ja he huomaavat, ettei kummilasta jaksa paapoa ja ihastella kuin omaa lasta.

Ja loppuun vielä todettakoon, että omat kolme kummilastani asuvat kaikki 50-300km päässä ja ovat ystävieni lapsia. Ei tulisi mieleenkään lähteä ajamaan tuota matkaa vain päästäkseni leikittämään lasta ja ihastelemaan uusia taitoja. Ihan rehellisesti voin sanoa, että lähden tasan tarkkaan tapaamaan ystäviäni kun reissuun lähden ja siinä ohessa sitten tulee vilkaistua lastakin. Lapsi enemmänkin tuntuu välillä jopa riesalta kun joskus olisi ihanaa viettää aikaa vain pelkästään ystäväni kanssa vanhaan tapaan. Välillä tuntuu, että jos lasta ei olisi niin ystävyyskään ei olisi muuttunut kummilapsen ympärillä pyöriväksi sirkukseksi. Velvollisuudekseni kummina kuitenkin koen, että aina pitää noteerata se lapsikin ja se joskus rasittaa pitkän työviikon jälkeen. Osa ystävistäni aina sanoo,että tule nyt käymään niin pääset taas näkemään ja leikkimään vähän kummilapsesi kanssa. No, juuri sen takia ei huvittaisi lähteä ajamaan 300km ja ärtymys on valmis.... Olen lupautunut kummiksi ns. ystävän tekona kullekin, siis ystäväni pyyntöä kunnioittaen ja siksi, että se on tavallaan "kiitos" hyvästä ystävyydestä. En sen vuoksi, että olisin aivan erityisen kiinnostunut heidän lapsistaan.

En jaksa lähteä katsomaan kun en jaksa esittää yli-innokasta lapsenhössääjää. Kummilapsi on suloinen ja söpö, mutta en vaan jaksa keksiä näitä hellittelysanoja, leperrellä ja hyppyyttää vauvaa kovinkaan pitkään. En ole erityisen lapsi-ihminen, siis sillä tavalla että olisi energiaa huomioida lasta koko vierailun ajan. Kun lähtee kylään, tivataan jo milloin pääsen seuraavan kerran. Lapsi on aina tapaamisissa läsnä ja aina keskipisteenä. Aikuisten keskustelu katkeaa aina jos lapsi alkaa kiemurrella sylissä tms, mutta tämä ei tunnun ystävääni häiritsevän mitenkään. Pänvastoin sen varjolla saa aina keskustelun käännettyä lapseen. Äiti aina hehkuttaa, että miten tärkeää lapsen on nähdä kummia mahdollisimman usein. Lapsi otetaan sitten aina tähän kummikorttiin vedoten mukaan. En minäkään voi sanoa, että ei kiinnosta pätkääkään nähdä lasta kun kerran olen sen kummi. Jos olisi minkä tahansa ystäväni mikä tahansa lapsi, olisin jo sanonut että mennään tällä kertaa ilman lasta. Mutta kun aina nämä vanhemmat hehkuttaa, että otetaanpas lapsi mukaan niin näkee kummiakin sentään joskus. ÄRSYTTÄVÄÄ!!! Lopputulos on se, että olen alkanut jo katkeroitua koko pökylälle kun ystävyys on lopahtamassa sen vuoksi. Rakastan täydestä sydämestäni toista kummilastani (jonka vanhemmat ei painosta) ja oikeastaan rehellisesti sanottuna inhoa tätä toista tämän kärjistyneen tilanteen takia.

Tällaiset vaatimukset, mitä tässä ketjussa vanhemmat esittävät kummeille, eli kummin pitäisi koko ajan hössöttää lapsen ympärillä ja hoitaa ja huomioida lasta,olla loputtoman kiinnostunut lapsesta, tällainen on mielestäni jo ihmisten kiusaamista. Mitään uskonnollista perustetta ei tässä ole kummiudelle, vaan vanhemmat haluavat ilmaisen piian ja lahjojen ostajan perheelle, jota on kätevää painostaa ja jopa suoraan kiristää kummiuteen vedoten.

Ja kuinkahan moni vanhempi on omalle kummilapselleen tällainen, tuskin kukaan tai ainakaan kovinkaan moni. Kummasti tässäkin se oma lapsi on eri asia kuin toisen lapsi.

Itse näen kummilasta lähes viikottain, koska hän on myös siskonpoikani.. puolitoista vuotias pikku jätkä on hoidossa usein.. :) Sisko Yh-äippä ja pojan syntymän jälkeen asuin n. 3kk siskoni luona ja autoin, nyt jos poika on kipeä, ei saa mennä hoitoon, joten tulee luokseni :) Muutamat viikonloput ollut kans yökylässä ja tulee käytyä kun välimatkaa n. 5km.. :)

Toista kummityttöä näen kerran, pari kuussa. Nyt harvemmin ja lyhyemmin kun itsellä on pieni vauva, mut aiemmin useamman kerran kuussa oli normaalia ja neiti oli meillä useamman kerran vuodessa yökylässäkin. Toista kummityttöä näin/näen selvästi harvemmin, kun jos sovitaan treffit hänen äitinsä eli kaverini kanssa niin tämä kaveri jättää silloin usein lapset isälle ja haluaa nauttia aikuisten ajasta... jälkimmäinen hitusen itseä kaihertaa, pikkuistakin voisi joskus tavata!

Mutta jos kummilasteni vanhemmat eivät lukeutuisi sellaiseen kaverijoukkoon että haluaisin viettää aikaa heidän kanssaankin vähän väliä, niin tilanne olisi toinen... olisinko ryhtynytkään niin etäisen ihmisen lapsen kummiksi?

Olen (ainoan) kummilapseni serkku, ja perheeni (olen 17-vuotias) on melko tiiviissä yhteydessä kummipoikani perheen kanssa. Asumme samassa kaupungissa n. 5km etäisyydellä toisistamme. Tällä hetkellä kaksikin viikkoa tuntuu todella pitkältä tapaamisväliltä, kun poika (4kk) oppii koko ajan jotain uutta. Kummilapseni on minulle TODELLA tärkeä, mutta olisi varmasti melkein yhtä tärkeä, jos olisin hänelle "vain" serkku.

Mielestäni n. kerran kuussa on hyvä tapaamisväli. Omia kummejani en ole moneen vuoteen nähnyt niin usein, toki muutaman kuukauden välein. Ennen näimme enemmän, koska heidän poikansa (minun vanhempieni kummilapsi) on vain vuoden nuorempi kuin minä, ja leikimme paljon yhdessä.

Tosiaan tällä hetkellä yritän nähdä kummipoikaani mahdollisimman usein, mutta taas viime tapaamisesta on ehtinyt vierähtää yli viikko, ja silloinkin näin hänet vain vilaukselta. Lukio-opinnot, harrastukset, kaverit ja oma elämä vievät niin paljon aikaa. Voin vain kuvitella, kuinka kiire myöhemmin tulee olemaan, kun tekee koulun ohessa vielä töitäkin.
Meillä onneksi on molemminpuolinen yhteydenpito -tai jotenkin vain näemme todella usein. Muutaman kerran olen ollut poikaa vahtimassakin.

Aloittajalle haluan sanoa, että älä tunne huonoa omaatuntoa. Mielestäni tapaat kummilastasi tarpeeksi usein ;)