Äiti ei ymmärrä eikä välitä

tyrmistynyt88

Ihan pakko purkautua, kun vituttaa niin paljon tämä tilanne.
Tätä on kestänyt niin kauan kuin vain muistan. Varmaan melkein koko oman lapsuuteni ja nuoruuteni (olen 23-vuotias tyttö/nainen).
Perheessämme on neljä lasta, kaikki tyttöjä. Minä ja isosiskoni ja toinen pikkusiskoista asutaan kuitenkin jo omissa luukuissamme. Nuorin on vielä äidin luona.
Isämme kuoli, kun olin 12-vuotias. Hän oli hyvä perheenisä, huolehti ja piti järjestystä yllä kun muuten oli työttömänä lähes koko elinikänsä. Äiti opiskeli ja kävi töissä, joten hän oli aika paljon poissa kotoa.
Yhden ongelman kuitenkin tajusin perheestämme (tai oikeastaan vanhemmistamme) löytyvän jo hyvin pienenä. Meitä lapsia ei kuunneltu.
Ei läheskään koskaa, kun kyse oli jostakin ongelmasta, murheesta tai muusta mieltä askarruttavasta asiasta.
Jos joku meistä sanoi, että satutti itsensä, sitä vähäteltiin, "painettiin villaisella" tai se kuitattiin sanomalla, että aina lapset vain valittavat turhista ja että he itse aiheuttavat ongelmansa.
Hyvänä esimerkkinä voin kertoa tapauksen, kun olimme isosiskoni kanssa metsässä ja minua pisti ampiainen silmäkulmaan. Menimme kotiin ja kerroimme vanhemmillemme tapahtuneesta, mutta he eivät tahtoneet uskoa ja asia jätettiin sikseen, kunnes silmäni muurautui kiinni ja minut vietiin lääkäriin. Vasta, kun lääkäri vahvisti kyseessä olevan ampiaisenpistos, minua uskottiin. Korvatulehduksistakaan en uskaltanut valittaa, kun vasta silloin kun tärykalvo puhkesi ja korva valui mätää. Siinäkin vasta lääkäriä uskottiin, että kyseessä tosiaan oli jo pahaksi päässyt tulehdus.
En enää uskaltanut kertoa vanhemmilleni mistään, mitä minulle oli tapahtunut. Koska olin pieni ja minut ja siskoni kasvatettiin niin, että vanhempia oli toteltava aina ja oma suu piti pitää kiinni.
Noh, myöhemmin minusta tuli koulukiusattu, enkä uskaltanut siitäkään kertoa vanhemmille, koska he eivät tietenkään olisi uskoneet. Minunhan piti olla "kitisemättä". Toisaalta ymmärsin myös, että olisin osani koulussa ansainnut, "minussa oli jotakin vikaa", olin ajatellut ja hyväksyin kohtaloni.
Sitten aloin oireilemaan ylä-asteella. Olin paljon poissa koulusta, etenkin liikunnantunneilta. Kokeet menivät huonosti ja syrjäydyin. Äitini sanoi minulla olevan vain tyypillinen teineillä esiintyvä asenneongelma, eikä muuten jaksanut kiinnostua, miksi olin sellainen.
Myöhemmin ammattikoulussa, kun aloin saamaan kavereita (joka aluksi oli minulle vaikeaa, koska uskoni oli horjunut pahasti muihin ikätovereihini), minulla meni taas vähän paremmin. Äitini kuitenkin jo heti ennen kouluni alkamista sanoi että tulenkohan kuitenkaan koskaan valmistumaan sieltä. "Et sä varmaan niitä tutkintopapereita tule saamaan", hän vain tokaisi.
En voinut uskoa korviani, mutta annoin asian vain olla ja valmistuin kolmessa vuodessa suht. hyvillä papereilla.
Sen jälkeen olen ollut erilaisissa työpaikoissa ja tehtävissä ja kovasti yritän hakea vielä omaa paikkaani tässä maailmassa ja saada työn, joka minua voisi oikeasti kiinnostaa ja jossa olisin hyvä.
Kuitenkin tämä samainen ongelma perheessä vallitsee edelleenkin.
Äiti pitää meitä "pieninä kakaroina, joita ei tarvitse kuunnella tai uskoa", siitäkin huolimatta, vaikka olemme kasvaneet ja alkaneet elämään omaakin elämäämme.
Olemme vain itsestäänselvyyksiä. Lapsia, jotka hankittiin kuin huonekalut, koska ne vain haluttiin. Mitään suurempaa merkitystä meillä ei sitten ollutkaan enään. Perhe perustettiin, jotta vanhempiamme voitaisiin pitää normaaleina ja koska se on tapana yhteiskunnassamme.
Viimeksi kun kävin äitini luona ja yritin kertoa kuulumisiani ja kysellä häneltä asioita, hän vain valitteli, että kuinka kamalaa hänellä on töissä ja kuinka siellä menee hermot, hyssytteli ja keskittyi sitten telkkariin. Aivan niin kuin silloinkin, kun olin lapsi. Äiti ei ollut läsnä, kuten ei ollut silloinkaan, kun minulla oli vaikeaa teini-iässä.
Tyrmistyin ja totesin itselleni, että tämä(kin) käynti osoittautui täysin turhaksi.
Olisin toivonut yhteistä aikaa, juttelua, äidin viisautta ja -mallia, jota kaikki tytöt äidiltään kaipaavat, mutta se ei ilmeisesti tule olemaan koskaan mahdollista. Kun sitten aloin tekemään lähtöä, äitini ihmetteli, mikä minulle tuli ja sanoi, ettenkö jää edes syömään kun ruokakin oli kohta valmista.
Huusin hänelle, että ei minua kiinnosta jäädä kun aina vain saan vastaukseksi "Ole hiljaa" tai "Hys, katotaan telkkaria" jos haluan puhua asioista. Minulla olisi parempaakin tekemistä omassa kodissani.
Lähdin itkien pois ja kotiin päästyäni oli pakko soittaa isosiskolle ja purkautua hänelle. Puhelu kesti varmaan kolme tuntia, enkä meinannut saada itkua loppumaan. Onneksi siskoni jaksoi kuitenkin kuunnella ja ymmärsi minua.
Isosiskoni on myöskin joutunut moneen kertaan toteamaan äitimme välinpitämättömyyden lapsiaan kohtaan ja jättänyt siksi yhteydenpidon vähäiseksi.
Tähän en nyt ihan kaikkea jaksanut kirjoittaa mutta kiitos teille kaikille jotka jaksoitte lukea.

123

8671

Äänestä

    Vastaukset

    Anonyymi (Kirjaudu / Rekisteröidy)
    5000
    • hyvä kun kirjoitit!

      Tälläisiä äitejä on paljon, jos se lohduttaa.
      Miten hyvä, että sinulla on isosisko, jolle voit puhua!

      Sinun kannattaa vain todeta, että et voi muuttaa äitiäsi ja että sinulla on paska-äiti (et ole ainut! Tälläisiä paska-äitejä vilisee tässä maassa).

      Kasva kaiken yli, vahvistu ja keksi harrastuksia ja elä omaa elämääsi!
      Tuntuu kauhealta kirjoittaa, mutta äidiltäsi et tule saamaan tukea etkä lohdutusta.
      Voisitte isosiskon kanssa mennä juttelemaan, että miten selviätte tilanteesta.

      Hyvä että kirjoitit, olet oikealla tiellä.

      Minun äiti ei tehnyt muuta kuin haukkui minut aina, on ollut inhottava aina.
      Minulla ei ollut isää, ei veljeä, ei siskoa eikä sukulaisia, helppoa ei ole ollut.

      Ai että miten olen selvinnyt?
      Minusta on tullut hyvin vahva, pärjään hyvin, olen joutunut käymään tunneasiat syvällisesti läpi. Elämä on kaikkien elettävä. Muilla on vielä huonommin.

      Sinun kannattaisi hankkia itsellesi jokin kiva harrastus, mihin saisit purkaa energiasi ja mikä lohduttaisi sinua.
      Taide, musiikki, valokuvaus, kirjat, luonto??

      • tyrmistynyt88

        Hei, kiitos vastauksesta!
        Varmasti on paljon samankaltaisia tapauksia ja se on surullista. Toisiaalta myöskin lohduttavaa tietää, etten ole ainoa lapsi maailmassa, joka on saanut vanhemmiltaan tai toiselta niistä sellaista kohtelua.
        Lapsen kun on muutenkin vaikea puolustaa itseään mitenkään ja saada ääntään kuuluviin.
        Olen tosiaankin onnellinen siitä, että minulla on isosisko, jonka kanssa keskustella asioista. Vaikka välimme eivät koskaan ole olleet erityisen lämpimät ja asummekin eri kaupungeissa, ymmärrämme kuitenkin toisiamme siinä asiassa, että olemme olleet samassa tilanteessa yhdessä. Toisiinsa on helpompi samaistua. Kuitenkin hän on aina ollut meistä se vahvempi ja kestänyt kaikkea vielä enemmän kuin me pikkusiskot.
        Mutta kuitenkin, en tiedä kuinka olisin selvinnyt ilman häntä näinkin pitkälle. Suuri kiitos siis isosiskolle.

        Harrastuksia minulla onkin jonkin verran, hyvien kirjojen lukeminen rentouttaa pimeinä syysiltoina ja lenkkeily on mukavaa, kun samalla saa ihastella luonnon kauneutta. Se saa ajatuksetkin pois lapsuudenkodista. Niin julmalta kuin se voi kuulostaakin, haluan vain välillä unohtaa.
        Piirtäminen on pienestä pitäen ollut lähellä sydäntäni ja siinä sitten kehittänyt itseäni koko ajan. Tekemistä siis löytyy =)

        Olet siis ainoa lapsi? Sellainen tilanne on varmasti vielä vaikeampi, kun ei ole edes sisaruksia, joiden kanssa olla ja joilta saisi tukea ja toisinpäin.
        Oletko kuitenkin saanut hyviä kavereita ja ystäviä? Itse olen niitä onnistunut saamaan ehkä paremmin vasta parikymppisenä, kun tajusin, kuinka ihanien ihmisten kanssa olinkaan tekemisissä. Harmi vain että heistäkin suurin osa asuu kaukana.

        Kuinka onnistuit sitten siinä, että sinusta tuli vahva? Siinä asiassa itse en ole vieläkään onnistunut, vaikka olen yrittänyt jo kaikkea mahdollista.
        Mutta niin kuin sanoitkin, elämää on kuitenkin elettävä ja siihen olenkin nyt pikkuhiljaa pyrkimässä.

        Mutta ainakin tällä hetkellä tulevaisuus vaikuttaa jo paremmalta. Parempi nyt vain keskittyä omiin juttuihin, työhön ja harrastuksiin.

    • hyvä kun kirjoitit!

      Hei taas,

      Se on pitkä stoori, miten minusta on tullut vahva.
      Monta itkua olen itkenyt mutta jatkanut sitten vaan, olen erittäin optimistinen luonteeltani.

      Onpa hyvä, että sinulla on harrastus - piirtäminen.
      Suosittelen sinulle Rakel Liehun kirjaa: Helene.

      Se on kertomus taiteilija Helene Schjertbeckistä.

      Olen itse lukemassa sitä ja se on aivan fantastinen kirja!
      Olen vasta sivulla 165.

      Mahtavan hyviä ajatuksia ja kieli rikasta.
      Olen alleviivannut vaikka minkä verran, suosittelen todella.

      Niin minusta tuli muusikko.

      Kaikkea hyvää sinulle!
      Kyllä sinä selviät!

    • jjj234

      Vastoinkäymiset elämässä ovat joskus aivan hirveitä, mutta kannattaa muistaa että ne voivat jossain vaiheessa koitua rikkaudeksi elämänkokemuksen ja elämänviisauden muodossa.

      Eihän sitä haavoitettuna ja lyttyyn löytynä itseään yhtään vahvaksi tunne, päinvastoin. Mutta nuo ajatukset ja havainnot mitä sinulla on jo nyt, esimerkiksi miten äiti toimii väärin ja miten äitinä tulisi toimia, ovat voimavara. Näet, tiedät, tiedostat - uskallat myös toimia. Jatkossa enemmän ja enemmän.

      Kun lähelläsi on joku ihminen johon voit luottaa, kertoa ja peilata kokemuksiasi, kasvu on helpompaa.

      Jokainen oikeasti vahva ihminen jonka tiedän, on elänyt jossain vaiheessa kovaa elämää.

    • rakkaat tytöt

      Voi tyttö.. Minulla on tytär jonka kanssa haluaisin keskustella kovasti hänen tunteistaan ja toiveistaan.. Haaveistaan ja siitä mille hänesä mikäkin tuntuu. Tytär on 16 ja alkanut sulkeutua. Olen hieman hukassa miten toimisin. koitan olla utelematta liikaa ja nyt onkin alkanut tulla puhetta.. Mitäs jos toimisit niin että pyydät äitiäsi etukäteen vähän juttelemaan ja sanot kun lopetat että jatketaanhan juttua toiste? Toivottavasti tämä auttaisi tilanteeseesi.

      • läsnäolo

        on aivan oikein olla painostamatta ja tunkeilematta liikaa. Tee aina selväksi, että olet läsnä ja aina valmis kuuntelemaan kun hän tarvitsee juttu seuraa. On parempi vain muutenkin aidosti kuunnella ja olla läsnä ja kiinnostunut kun jaella neuvoja. Jos tyttö kokee että häntä kunnioitetaan ja kuunnellaan tasavertaisena, hän varmasti avautuu.
        Toi ikä on myöskin se milloin nuori alkaa ottamaan ehkä tietoisesti etäisyyttä ja käy läpi kaikenmaailman asioita.
        On kuitenkin hieno asia se, että olet kiinnostunut aidosti hänen tunteistaan ja toiveistaan ja halukas kuuntelemaan. Monet nuoret (ja miksi ei vanhemmatkin) kokevat juuri todella raskaasti sen kun ei ole oikeastaan ketään joka oikeasti kuuntelisi.

    • Ymmärrystä??????????

      Juu u....se on niin helppoa arvostella äitejä...Minäkin omaani nuorena kovastikin kritisoin.
      Huomasin kuitenkin saatuani itse lapsia ettei se kasvatus ja arjen pyörittäminen olekaan niin helppoa. Ap:n äitikin oli jäänyt vielä leskeksi joten en ihmettele yhtään ettei ole jaksanut olla läsnä joka hetki.
      Kyllä äiti kuitenkin yleensä lapsensa parasta ajattelee ja toivoo, sekä toimii omien voimavarojensa mukaan. Ehkei se aina riitä. Miettikää joskus asioita myös sen äidin näkökulmasta. On aika rankkaa hommata perheen elanto, hoitaa useampaa lasta, huolehtia kodista ja kaikesta. Ehkä kannattaisi antaa anteeksi jos joku ampiaisen pisto on jäänyt ilman suurempaa huomiota.
      Omat lapseni mm. joskus harrastivat sitäkin että tekivät suurta draamaa pienestä tikusta sormessa...saattoi sen vuoksi joskus jäädä jokunen kitinä kuuntelematta.
      No, kun saa omia lapsia, huomaa ettei koskaan pysty olemaan kaikkea sitä mitä toivoisi ja lopulta huomaa ettei se ole tarpeenkaan.
      Yrittää parhaansa, muuta ei voi. Valitettavasti.

      • tyrmistynyt88

        Kiitoksi vastauksista, niitä onkin tullu jo ihan mukavasti.

        jjj234, tuo on varmastikin totta. Kun elämässä käy läpi monet vastoinkäymiset, eikä anna niiden lannistaa, voi ne myöhemmin koitua rikkaudeksi ja vahvistaa ihmistä entisestään.

        Nimimerkille "rakkaat tytöt", se tässä onkin usein ollut se ongelma, että äitiin ei meinaa saada enää ollenkaan kontaktia, vaikka olisin siinä vierellä ja haluaisin puhua.
        Sitähän varten olemme siskon kanssa käyneetkin hänen luonaan, että näkisimme ja voisimme jutella.Mutta aina äidillä onkin sitten jokin syy sivuuttaa keskustelu: telkkari, työt tai muut askareet. Tai sitten hän sulkeutuu makuuhuoneeseensa nukkumaan.
        Olisi hienoa, jos minullakin olisi kaltaisesi äiti, jota oikeasti kiinnostaisi lastensa asiat, koska meitäkin kiinnostaa olla hänen kanssaan ja tietää hänen asioistaan. Onhan hän meidän äitimme.

        Nimimerkille "Ymmärrystä??????????". Niin, ehkä minunkin pitäisi ensin se perhe perustaa, ennen kun voin alkaa "arvostelemaan" vanhempieni (tai nyt vain äitini) käytöstä. Olen vain vuosikausia ollut sillä kannalla, että siihen hommaan en ryhdy, koska minusta ei olisi äidiksi.
        Niin hieno juttu kuin vanhemmuus varmasti onkin, minä en jaksaisi äidin roolia. Joten ehkä parempi vain näin.
        En osaa tähän tosiaan kertoa mitään äidin näkökulmasta, mutta huomasinhan minä kuitenkin sen, ettei elämämme ainakaan helpommaksi muuttunut isän poismenon jälkeen. Päinvastoin. Isä kun oli koko sen ajan hoitanut taloutta ja ruokkinut lapset, äiti oli saanut keskittyä vain työhönsä ja opiskeluun. Yllättäen kaikki olikin kaatunut äidin niskaan.
        Varmasti oli kova pala äidille, mutta ei pidä unohtaa, että me lapsetkin menetimme läheisen ihmisen elämästämme. Meidänkin piti vain sopeutua tilanteeseen ja palata koulun penkille 2 päivää isän kuoleman jälkeen. Piti vain jaksaa.
        Koska olimme vasta niin pieniä, emmehän mitenkään osanneet olla tukena, lohduttaa tai tehdä yhtään mitään, mutta onneksi äidillä oli anoppi ja muita aikuisia tukena ja auttamassa.
        Nyt parikymppisenä olisinkin ollut valmis olemaan äitini apuna ja tukena, jos hän edes haluaisi keskustella, mutta kun ei halua. Ei sitä väkisin viitsi tuppautua.
        Ja tässä vaiheessa täytyy kuitenkin vielä sanoa, että äiti ei todellakaan ollut tuollainen vasta isän kuoleman jälkeen. Hän on ollut sellainen aina. Ei ole läsnä lastensa elämässä.
        Nyt tämä vähän sivuaa aiheesta, mutta tulipahan tämäkin kerrottua.

        Kyse siis oli siitä, ettei meitä lapsia kuunneltu. Missään asiassa.
        Ja noissa pikkutapaturmissa yms. ongelmatilanteissa vanhempien käytös oikein korostu.
        Ei tietenkään sellaisista asioista, jos vaikka kaatuu ja lyö polvensa verinaarmuille taikka ampiainen pistää, pidä tehdä suurta numeroa, mutta lapselle on tärkeää, että se edes huomioidaan ja tiedostetaan, että se oikeasti tekee kipeää. Pahinta mitä vanhemmat voivat siinä tilanteessa tehdä, on syyllistää lasta tapahtuneesta ja käskeä tätä vain pitämään turpansa kiinni.

      • jjj234

        Jaa että helppoa arvostella äitejä? Lähtökohtaisesti lapset ovat uskollisia vanhemmillensa ja siksi ollaan valmiita sietämään sellaistakin mitä ei pitäisi. Kuvitteletko todellakin, että vanhemmat aina yrittävät parhaansa lastensa suhteen?

        Arvostelin minäkin äitiäni nuorena, siinä ap:n ikäisenä. Otin myös kotona reilusti kissaa pöydälle että saataisiin asiat selvitettyä. Että esimerkiksi, miksi kun sain kotona lopulta kerrottua, että koulussa minua julmasti kiusataan, sain ivallisen kysymyksen takaisin "Mitä olet tehnyt kun sinua kiusataan?". Noh, äitihän siitä alkoi kovasti itkemään tapansa mukaisesti, kun niin sääli itseään tyttären karkean käytöksen vuoksi. Itku loppui tosin seinään, kun sanoin siitäkin, että nytkin sinä vaan itket siinä itseäsi etkä sitä mitä minä olen joutunut käymään läpi. Koulukiusaamiseni ei ollut mitään pientä ivailua, vaan viisi vuotta jatkunut henkinen murskain kaikilla mausteilla. Ja kiusaaminen jatkui aina iltaisin kotona, että olihan siinä olemista.

        Julmaa väheksymistä, aliarvoimista, todellista väkivallalle altistamista oli äitini ja myös isäni kanssa elämä lapsesta lähtien. Kulissit kyllä perheessä olivat kunnossa, mutta mitään muuta ei ollutkaan. Kymmenvuotiaana olisin halunnut lähteä lastenkotiin, mutta eihän se siihen aikaan onnistunut. Olisi pitänyt olla vanehmpien juoppoja tai jotain sellaisia.

        Kolmekymppisenä ymmärtämiselle ja yhteistyölle tuli loppu, kun äitini ja isäni olisivat pilanneet lastenikin elämän. Vuosikausiin emme ole ollet missään tekemisissä ja vihdoin on aurinko paistanut. Olen vahvempi kuin koskaan. Menestynyt liikenainen. Lähelläni on vain hyviä tyyppejä, elämänkokemukseni myötä se menee nykyään näin. Omia vanhempiani en halua ikinä enää nähdä, en elävänä enkä kuolleena. Onneksi he ovat poissa ja toivottavasti pysyvät.

        Ja mitä arvosteluun tulee, tänä päivänä nyt kun itsekin olen äiti, en ymmärrä heitä senkään vertaa mitä nuorena. Minun ja perheeni elämä on niin arvokas ettei meitä tarvitse painaa alaspäin "ymmärtämällä" kaiken maailman heittiöitä.

        Ainoa mitä olen katunut, on se etten laittanut vanhemmilleni rajoja aikaisemmin.

      • jjj234
        tyrmistynyt88 kirjoitti:

        Kiitoksi vastauksista, niitä onkin tullu jo ihan mukavasti.

        jjj234, tuo on varmastikin totta. Kun elämässä käy läpi monet vastoinkäymiset, eikä anna niiden lannistaa, voi ne myöhemmin koitua rikkaudeksi ja vahvistaa ihmistä entisestään.

        Nimimerkille "rakkaat tytöt", se tässä onkin usein ollut se ongelma, että äitiin ei meinaa saada enää ollenkaan kontaktia, vaikka olisin siinä vierellä ja haluaisin puhua.
        Sitähän varten olemme siskon kanssa käyneetkin hänen luonaan, että näkisimme ja voisimme jutella.Mutta aina äidillä onkin sitten jokin syy sivuuttaa keskustelu: telkkari, työt tai muut askareet. Tai sitten hän sulkeutuu makuuhuoneeseensa nukkumaan.
        Olisi hienoa, jos minullakin olisi kaltaisesi äiti, jota oikeasti kiinnostaisi lastensa asiat, koska meitäkin kiinnostaa olla hänen kanssaan ja tietää hänen asioistaan. Onhan hän meidän äitimme.

        Nimimerkille "Ymmärrystä??????????". Niin, ehkä minunkin pitäisi ensin se perhe perustaa, ennen kun voin alkaa "arvostelemaan" vanhempieni (tai nyt vain äitini) käytöstä. Olen vain vuosikausia ollut sillä kannalla, että siihen hommaan en ryhdy, koska minusta ei olisi äidiksi.
        Niin hieno juttu kuin vanhemmuus varmasti onkin, minä en jaksaisi äidin roolia. Joten ehkä parempi vain näin.
        En osaa tähän tosiaan kertoa mitään äidin näkökulmasta, mutta huomasinhan minä kuitenkin sen, ettei elämämme ainakaan helpommaksi muuttunut isän poismenon jälkeen. Päinvastoin. Isä kun oli koko sen ajan hoitanut taloutta ja ruokkinut lapset, äiti oli saanut keskittyä vain työhönsä ja opiskeluun. Yllättäen kaikki olikin kaatunut äidin niskaan.
        Varmasti oli kova pala äidille, mutta ei pidä unohtaa, että me lapsetkin menetimme läheisen ihmisen elämästämme. Meidänkin piti vain sopeutua tilanteeseen ja palata koulun penkille 2 päivää isän kuoleman jälkeen. Piti vain jaksaa.
        Koska olimme vasta niin pieniä, emmehän mitenkään osanneet olla tukena, lohduttaa tai tehdä yhtään mitään, mutta onneksi äidillä oli anoppi ja muita aikuisia tukena ja auttamassa.
        Nyt parikymppisenä olisinkin ollut valmis olemaan äitini apuna ja tukena, jos hän edes haluaisi keskustella, mutta kun ei halua. Ei sitä väkisin viitsi tuppautua.
        Ja tässä vaiheessa täytyy kuitenkin vielä sanoa, että äiti ei todellakaan ollut tuollainen vasta isän kuoleman jälkeen. Hän on ollut sellainen aina. Ei ole läsnä lastensa elämässä.
        Nyt tämä vähän sivuaa aiheesta, mutta tulipahan tämäkin kerrottua.

        Kyse siis oli siitä, ettei meitä lapsia kuunneltu. Missään asiassa.
        Ja noissa pikkutapaturmissa yms. ongelmatilanteissa vanhempien käytös oikein korostu.
        Ei tietenkään sellaisista asioista, jos vaikka kaatuu ja lyö polvensa verinaarmuille taikka ampiainen pistää, pidä tehdä suurta numeroa, mutta lapselle on tärkeää, että se edes huomioidaan ja tiedostetaan, että se oikeasti tekee kipeää. Pahinta mitä vanhemmat voivat siinä tilanteessa tehdä, on syyllistää lasta tapahtuneesta ja käskeä tätä vain pitämään turpansa kiinni.

        Hei, tietysti ne vastoinkäymiset lannistavatkin. Kyse onkin siitä, että nousee jossain välissä taas ylös kun on saanut vedettyä henkeä;)

        Pikkuhiljaa sitä oppii, kasvaa ja vahvistuu. Tärkeintä on oppia ymmärtämään itseään. Kamalien vanhempien lapsilla on nimittäin monesti hyvin anteeksiantamaton, ymmärtämätön ja alentava suhtautuminen itseänsä kohtaan. Vanhemmilta opittu.

        Sitten kun ymmärtää, että on ok tuntea näin ja on ok olla myös heikko, ollaan oikealla tiellä. Virheitä kaikki tekevät, mutta idea onkin siinä että tekeekö niitä tahallaan, ottaako niistä vastuun, onko rehellinen itselleen ja läheisilleen, tekeekö oikeasti asioita jotka kasvattavat ihmisenä paremmaksi.

        Vahva koeteltu arvopohja, joka sekin ehkä tulee helpommin "rankan elämän" myötä, on se tukirunko mikä pitää kasassa ja luotsaa suuntaa elämässä.

        Tsemppiä sinulle!

      • tyrmistynyt88
        jjj234 kirjoitti:

        Hei, tietysti ne vastoinkäymiset lannistavatkin. Kyse onkin siitä, että nousee jossain välissä taas ylös kun on saanut vedettyä henkeä;)

        Pikkuhiljaa sitä oppii, kasvaa ja vahvistuu. Tärkeintä on oppia ymmärtämään itseään. Kamalien vanhempien lapsilla on nimittäin monesti hyvin anteeksiantamaton, ymmärtämätön ja alentava suhtautuminen itseänsä kohtaan. Vanhemmilta opittu.

        Sitten kun ymmärtää, että on ok tuntea näin ja on ok olla myös heikko, ollaan oikealla tiellä. Virheitä kaikki tekevät, mutta idea onkin siinä että tekeekö niitä tahallaan, ottaako niistä vastuun, onko rehellinen itselleen ja läheisilleen, tekeekö oikeasti asioita jotka kasvattavat ihmisenä paremmaksi.

        Vahva koeteltu arvopohja, joka sekin ehkä tulee helpommin "rankan elämän" myötä, on se tukirunko mikä pitää kasassa ja luotsaa suuntaa elämässä.

        Tsemppiä sinulle!

        Kiitos ihanista sanoista! En osaa tähän mitään kauhean viisasta sanoa, koska olen aina ollut hieman kömpelö ilmaisemaan itseäni, mutta olo parani huomattavasti lukiessani viestiäsi :)
        Aika varmasti tämä vain jatkuu, jos itse sallin sen. Siskoni ainakin sanoi, että on itse pärjännyt paremmin, kun ei ole enää energiaansa kuluttanut perheeseen, vaan keskittynyt omaankin elämäänsä.
        Silti kaipaa välillä läheisiään, niin kuin minäkin, mutta en ole vain halunnut uskoa sitä tosi-asiaa, että toista ei vaan voi muuttaa. Itseään sen sijaan voi ja jos äiti ikinä tulee tajuamaan, hän tekee muutoksen itse.
        Olen kuitenkin päättänyt, etten enää tee turhia vierailuja äitini luokse, sillä ne ovat vuosikausia olleet samanlaisia: henkistä yhteyttä ei ole. Ja sitä ei todellakaan jaksa.

      • syväri 2
        jjj234 kirjoitti:

        Jaa että helppoa arvostella äitejä? Lähtökohtaisesti lapset ovat uskollisia vanhemmillensa ja siksi ollaan valmiita sietämään sellaistakin mitä ei pitäisi. Kuvitteletko todellakin, että vanhemmat aina yrittävät parhaansa lastensa suhteen?

        Arvostelin minäkin äitiäni nuorena, siinä ap:n ikäisenä. Otin myös kotona reilusti kissaa pöydälle että saataisiin asiat selvitettyä. Että esimerkiksi, miksi kun sain kotona lopulta kerrottua, että koulussa minua julmasti kiusataan, sain ivallisen kysymyksen takaisin "Mitä olet tehnyt kun sinua kiusataan?". Noh, äitihän siitä alkoi kovasti itkemään tapansa mukaisesti, kun niin sääli itseään tyttären karkean käytöksen vuoksi. Itku loppui tosin seinään, kun sanoin siitäkin, että nytkin sinä vaan itket siinä itseäsi etkä sitä mitä minä olen joutunut käymään läpi. Koulukiusaamiseni ei ollut mitään pientä ivailua, vaan viisi vuotta jatkunut henkinen murskain kaikilla mausteilla. Ja kiusaaminen jatkui aina iltaisin kotona, että olihan siinä olemista.

        Julmaa väheksymistä, aliarvoimista, todellista väkivallalle altistamista oli äitini ja myös isäni kanssa elämä lapsesta lähtien. Kulissit kyllä perheessä olivat kunnossa, mutta mitään muuta ei ollutkaan. Kymmenvuotiaana olisin halunnut lähteä lastenkotiin, mutta eihän se siihen aikaan onnistunut. Olisi pitänyt olla vanehmpien juoppoja tai jotain sellaisia.

        Kolmekymppisenä ymmärtämiselle ja yhteistyölle tuli loppu, kun äitini ja isäni olisivat pilanneet lastenikin elämän. Vuosikausiin emme ole ollet missään tekemisissä ja vihdoin on aurinko paistanut. Olen vahvempi kuin koskaan. Menestynyt liikenainen. Lähelläni on vain hyviä tyyppejä, elämänkokemukseni myötä se menee nykyään näin. Omia vanhempiani en halua ikinä enää nähdä, en elävänä enkä kuolleena. Onneksi he ovat poissa ja toivottavasti pysyvät.

        Ja mitä arvosteluun tulee, tänä päivänä nyt kun itsekin olen äiti, en ymmärrä heitä senkään vertaa mitä nuorena. Minun ja perheeni elämä on niin arvokas ettei meitä tarvitse painaa alaspäin "ymmärtämällä" kaiken maailman heittiöitä.

        Ainoa mitä olen katunut, on se etten laittanut vanhemmilleni rajoja aikaisemmin.

        Olet riistanut lapsiltasi isovanhemma t!?Miksi oot niin julma?Onko vaikea aloittaa puhtaalta pöydältä? Kaikke sitä elämässä voi tapahtua-äiti oli ehkkä palannut loppuun,'born out'? Kukapa se silloin tunsi edes stressi sanan,mutta elämä oli aika vaikea ja masentava. Hän on sun äiti,sua synnytänyt ja kasvattanut nainen!! Enemmän kunnioitustä hänen kohtan. Toivottavasti et halua sama kohtaloa itsellesi?

      • jjj234
        syväri 2 kirjoitti:

        Olet riistanut lapsiltasi isovanhemma t!?Miksi oot niin julma?Onko vaikea aloittaa puhtaalta pöydältä? Kaikke sitä elämässä voi tapahtua-äiti oli ehkkä palannut loppuun,'born out'? Kukapa se silloin tunsi edes stressi sanan,mutta elämä oli aika vaikea ja masentava. Hän on sun äiti,sua synnytänyt ja kasvattanut nainen!! Enemmän kunnioitustä hänen kohtan. Toivottavasti et halua sama kohtaloa itsellesi?

        Isovanhemmuus on arvokas juttu niinkuin vanhemmuuskin. Mutta ei se kaikista arvokkain asia maailmassa ole. Jos isovanhemmat ovat vaaraksi lapsille ja lapsenlapsille, niin mitäpä muuta voi tehdä?

        Jos oma vanhempasi uhaksi ampua lastasi päähän, näkisitkö todellakin moraalisesti oikeana yrittää ylläpitää suhdetta isovanhempiin sen kustannuksella, että lapsellesi voisi käydä todella huonosti? Etkö tuolloin laiminlöisi omia velvollisuuksia vanhempana?

        Jos tekisin samat temput lapsilleni mitä minulle on tehty, en mitään muuta odottaisikaan kuin että välit menisivät poikki ja ikuisesti.

      • syys-väri
        syväri 2 kirjoitti:

        Olet riistanut lapsiltasi isovanhemma t!?Miksi oot niin julma?Onko vaikea aloittaa puhtaalta pöydältä? Kaikke sitä elämässä voi tapahtua-äiti oli ehkkä palannut loppuun,'born out'? Kukapa se silloin tunsi edes stressi sanan,mutta elämä oli aika vaikea ja masentava. Hän on sun äiti,sua synnytänyt ja kasvattanut nainen!! Enemmän kunnioitustä hänen kohtan. Toivottavasti et halua sama kohtaloa itsellesi?

        Sillä lailla, syväri!
        Lyö vain lyötyä ja syllistä lisää. Aloittajahan on tottunut siihen, ettei hänen asiaansa oteta vakavasti.
        Jatkat samaa rallia.

      • äiti-muori
        tyrmistynyt88 kirjoitti:

        Kiitoksi vastauksista, niitä onkin tullu jo ihan mukavasti.

        jjj234, tuo on varmastikin totta. Kun elämässä käy läpi monet vastoinkäymiset, eikä anna niiden lannistaa, voi ne myöhemmin koitua rikkaudeksi ja vahvistaa ihmistä entisestään.

        Nimimerkille "rakkaat tytöt", se tässä onkin usein ollut se ongelma, että äitiin ei meinaa saada enää ollenkaan kontaktia, vaikka olisin siinä vierellä ja haluaisin puhua.
        Sitähän varten olemme siskon kanssa käyneetkin hänen luonaan, että näkisimme ja voisimme jutella.Mutta aina äidillä onkin sitten jokin syy sivuuttaa keskustelu: telkkari, työt tai muut askareet. Tai sitten hän sulkeutuu makuuhuoneeseensa nukkumaan.
        Olisi hienoa, jos minullakin olisi kaltaisesi äiti, jota oikeasti kiinnostaisi lastensa asiat, koska meitäkin kiinnostaa olla hänen kanssaan ja tietää hänen asioistaan. Onhan hän meidän äitimme.

        Nimimerkille "Ymmärrystä??????????". Niin, ehkä minunkin pitäisi ensin se perhe perustaa, ennen kun voin alkaa "arvostelemaan" vanhempieni (tai nyt vain äitini) käytöstä. Olen vain vuosikausia ollut sillä kannalla, että siihen hommaan en ryhdy, koska minusta ei olisi äidiksi.
        Niin hieno juttu kuin vanhemmuus varmasti onkin, minä en jaksaisi äidin roolia. Joten ehkä parempi vain näin.
        En osaa tähän tosiaan kertoa mitään äidin näkökulmasta, mutta huomasinhan minä kuitenkin sen, ettei elämämme ainakaan helpommaksi muuttunut isän poismenon jälkeen. Päinvastoin. Isä kun oli koko sen ajan hoitanut taloutta ja ruokkinut lapset, äiti oli saanut keskittyä vain työhönsä ja opiskeluun. Yllättäen kaikki olikin kaatunut äidin niskaan.
        Varmasti oli kova pala äidille, mutta ei pidä unohtaa, että me lapsetkin menetimme läheisen ihmisen elämästämme. Meidänkin piti vain sopeutua tilanteeseen ja palata koulun penkille 2 päivää isän kuoleman jälkeen. Piti vain jaksaa.
        Koska olimme vasta niin pieniä, emmehän mitenkään osanneet olla tukena, lohduttaa tai tehdä yhtään mitään, mutta onneksi äidillä oli anoppi ja muita aikuisia tukena ja auttamassa.
        Nyt parikymppisenä olisinkin ollut valmis olemaan äitini apuna ja tukena, jos hän edes haluaisi keskustella, mutta kun ei halua. Ei sitä väkisin viitsi tuppautua.
        Ja tässä vaiheessa täytyy kuitenkin vielä sanoa, että äiti ei todellakaan ollut tuollainen vasta isän kuoleman jälkeen. Hän on ollut sellainen aina. Ei ole läsnä lastensa elämässä.
        Nyt tämä vähän sivuaa aiheesta, mutta tulipahan tämäkin kerrottua.

        Kyse siis oli siitä, ettei meitä lapsia kuunneltu. Missään asiassa.
        Ja noissa pikkutapaturmissa yms. ongelmatilanteissa vanhempien käytös oikein korostu.
        Ei tietenkään sellaisista asioista, jos vaikka kaatuu ja lyö polvensa verinaarmuille taikka ampiainen pistää, pidä tehdä suurta numeroa, mutta lapselle on tärkeää, että se edes huomioidaan ja tiedostetaan, että se oikeasti tekee kipeää. Pahinta mitä vanhemmat voivat siinä tilanteessa tehdä, on syyllistää lasta tapahtuneesta ja käskeä tätä vain pitämään turpansa kiinni.

        Ap:lleOlet ollut toasi kärsivällinen ja olet täydellä oikeudella arvostella äitisi käyttäytymistä.Näitä marttyyri-äitejä sattuu olemaan.Ilman muuta jos lapsia tekee pitää niistä myös huolehtia.Rahakaan ei korvaa läsnä oloa ja huolen pitoa.Läheisyyttä.Ikävää että olet joutunut kärsimään niin paljon.Pian kun sinulla on omia lapsia,tiedät ainakin kuinka tärkeää heitä on rakastaa ja hoivata.
        Mikään ei ole antoisampaa kuin lastensa kanssa yhteisolo.
        Voimia sinulle ja oikein hyvää talven odotusta!

      • tyrmistynyt88
        äiti-muori kirjoitti:

        Ap:lleOlet ollut toasi kärsivällinen ja olet täydellä oikeudella arvostella äitisi käyttäytymistä.Näitä marttyyri-äitejä sattuu olemaan.Ilman muuta jos lapsia tekee pitää niistä myös huolehtia.Rahakaan ei korvaa läsnä oloa ja huolen pitoa.Läheisyyttä.Ikävää että olet joutunut kärsimään niin paljon.Pian kun sinulla on omia lapsia,tiedät ainakin kuinka tärkeää heitä on rakastaa ja hoivata.
        Mikään ei ole antoisampaa kuin lastensa kanssa yhteisolo.
        Voimia sinulle ja oikein hyvää talven odotusta!

        Kiitoksia kovasti! Harmi vain, että syytä hänen käyttäytymiseen en vieläkään ihan täysin tiedä.

        En uskalla tehdä hirveän suuria ratkaisuja asian suhteen, koska kaikki on vielä hieman epävarmaa. Tutustumme pikkuhiljaa uudelleen, eli alan tuntea äitiä nyt enemmän ihmisenä, kuin vain äitinä. Siksi tieto hänen historiastaankin voi olla hyvinkin tärkeää, kun ajattelee nykyistä äiti-tytär -suhdettamme.

        Mutta kiitoksia sinulle sanoistasi, hyvää syksyn jatkoa ja talven odotusta :)

    • Tämä päivä

      Anteeksiantaminen ei tarkoita tapahtuneiden asioiden hyväksymistä.Anteeksi annetaan,koska ymmärtää ihmistä,hänen vaillinaisuuttaan ja heikkouttaan,tekojen takana.Koska ei halua elää elämäänsä katkerana ja vihaisena jollekkin,mikä on kurjaakin kurjempi kohtalo.Koska haluaa vapauttaa itsensä menneistä tyystin ja elää tätä päivää eikä eilistä vapaasti hengittäen ja ikäviä tehneen ihmisen asioita juuri miettimättä.Anteeksiannolla on valtava voima ihmisen omaan elämään!Kannattaisi tehdä se oman itsen vuoksi,toisia kun ei voi muuttaa,mutta itseään ja suhtautumista asioihin voi.Helppoa se ei aina suinkaan ole ja vie aikaa,mutta täysin mahdollista.Aiheesta on kirjoitettu ja sitä on tutkittukin laajalti.

      • jjj234

        Anteeksiannosta puhutaan paljon, mutta en näe asiaa samalla tavalla kuin sinä "Tämä päivä".

        En ole katkera vanhemmilleni, en koulukiusaajille, en yhdellekään luonnevikaiselle jonka kanssa olen joutunut olemaan tekemisissä, koska olen oppinut näistä kokemuksista paljon ja menestyn elämässäni siksi aina vaan paremmin. Jos olisin yrittänyt "unohtaa" ja miettiä vain kivoja asioita, olisi kaikki kärsimys ollut täysin turhaa!

        Ilman kokemiani kammottavuuksia en olisi saavuttanut sitä ymmärryksen tasoa mikä minulla on nyt, eikä minusta ei olisi tullut niin päämäärätietoista ja menestynyttä mitä olen. Olisin varmasti tottunut tyytymään vähempään, kuten sietämään pientä palkkaa, ikävää pomoa, puolisoa joka ei ole se paras mahdollinen ja niin edelleen. Sellaistahan se on niillä entisillä koulukavereillanikin. Heille koko siinä oman elämän tasaisuudessa ei ole syntynyt sellaista nälkää mitä minulle. Asioilla on tarkoituksensa ja olen nykytilanteesen tyytyväinen.

        Mutta miksi antaa anteeksi, mitä se oikein hyödyttäisi? Anteeksi ei ole minulta pyydetty eikä koko anteeksipyyntö enää tietyn ajan kuluttua edes kiinnosta. Ehkä korkeintaan ärsyyntyisin, jos joku menneisyyden törppö kehtaisi lähestyä ja yrittäisi hakea mahdolliselle omatunnollensa helpotusta. Mitä siitä oikein voisin saada? Ehkä ihmisen elämääni, jota en elämääni halua? Ehkä tunteen, että joo kyllä mä olen ihan munaton.

        Noh, ihan näin ehdoton en ole. Olen ajatellut niin, että viimeisenä päivänä voin antaa anteeksi kaikille. Silloin anteeksiantamisella ei pitäisi olla enää mitään negatiivisia vaikutuksia.

      • Anteeksi annosta
        jjj234 kirjoitti:

        Anteeksiannosta puhutaan paljon, mutta en näe asiaa samalla tavalla kuin sinä "Tämä päivä".

        En ole katkera vanhemmilleni, en koulukiusaajille, en yhdellekään luonnevikaiselle jonka kanssa olen joutunut olemaan tekemisissä, koska olen oppinut näistä kokemuksista paljon ja menestyn elämässäni siksi aina vaan paremmin. Jos olisin yrittänyt "unohtaa" ja miettiä vain kivoja asioita, olisi kaikki kärsimys ollut täysin turhaa!

        Ilman kokemiani kammottavuuksia en olisi saavuttanut sitä ymmärryksen tasoa mikä minulla on nyt, eikä minusta ei olisi tullut niin päämäärätietoista ja menestynyttä mitä olen. Olisin varmasti tottunut tyytymään vähempään, kuten sietämään pientä palkkaa, ikävää pomoa, puolisoa joka ei ole se paras mahdollinen ja niin edelleen. Sellaistahan se on niillä entisillä koulukavereillanikin. Heille koko siinä oman elämän tasaisuudessa ei ole syntynyt sellaista nälkää mitä minulle. Asioilla on tarkoituksensa ja olen nykytilanteesen tyytyväinen.

        Mutta miksi antaa anteeksi, mitä se oikein hyödyttäisi? Anteeksi ei ole minulta pyydetty eikä koko anteeksipyyntö enää tietyn ajan kuluttua edes kiinnosta. Ehkä korkeintaan ärsyyntyisin, jos joku menneisyyden törppö kehtaisi lähestyä ja yrittäisi hakea mahdolliselle omatunnollensa helpotusta. Mitä siitä oikein voisin saada? Ehkä ihmisen elämääni, jota en elämääni halua? Ehkä tunteen, että joo kyllä mä olen ihan munaton.

        Noh, ihan näin ehdoton en ole. Olen ajatellut niin, että viimeisenä päivänä voin antaa anteeksi kaikille. Silloin anteeksiantamisella ei pitäisi olla enää mitään negatiivisia vaikutuksia.

        sen verran, että anteeksi antaminen on sisäinen asia eikä välttämättä tarvitse mitään ulkoista elettä. Anteeksi antaminen vapauttaa ihmisen itsensä kielteisistä tunteista. Anteeksi anto ei tarkoita että hyväksyy ihmisten teot.
        Itse skorppioonina:) Annan anteeksi mutta en unohda.

      • jjj234
        Anteeksi annosta kirjoitti:

        sen verran, että anteeksi antaminen on sisäinen asia eikä välttämättä tarvitse mitään ulkoista elettä. Anteeksi antaminen vapauttaa ihmisen itsensä kielteisistä tunteista. Anteeksi anto ei tarkoita että hyväksyy ihmisten teot.
        Itse skorppioonina:) Annan anteeksi mutta en unohda.

        Hmm... tarkoittaako anteeksi anto siis sitä, että esim. minä olen tietämättäni antanut anteeksi kun en enää tunne kielteisiä tunteita tapahtuneiden johdosta?

      • Tunteiden kirjoa
        jjj234 kirjoitti:

        Hmm... tarkoittaako anteeksi anto siis sitä, että esim. minä olen tietämättäni antanut anteeksi kun en enää tunne kielteisiä tunteita tapahtuneiden johdosta?

        Minusta aika etäännyttää asiat niin, että huomaamattaan antaa anteeksi mennet. Sen tajuaa, kun havaitsee, ettei kanna niitä koko ajan mukana.
        Kuitenkin ne ikävät tunteet ja tapahtuvat vaanivat taustalla ja saattavat tunkea esiin vuosienkin kuluttua.

        Mutta niin tapahtuisi siinäkin tapauksessa, että olisi "antanut anteeksi" menneet ihan sanoilla. Jäisi vielä painolastiksi se keskustelu, joka on anteeksiantoa edeltänyt. Se ei ole voinut olla mieleinen kenellekään.
        Vanhempien on aika mahdotonta pyytää anteeksi asenteitaan, sillä hehän ovat mielestään olleet oikeassa. Lapsi vain ymmärtää väärin.

        Anteeksiantoa vaativa lapsi aiheuttaa monenlaisen tunteiden myrskyn vanhemmissaan. Ihme on, jos siitä selvitään kuiville ilman kaunoja.

        Kukaan ei voi olla niin täydellinen vanhempi, ettei mitään ikävää olisi koskaan jäänyt painolastiksi. Jos vanhemmat olisivat todella täydelliset, olisi sekin vaikea antaa anteeksi.

      • jjj234
        Tunteiden kirjoa kirjoitti:

        Minusta aika etäännyttää asiat niin, että huomaamattaan antaa anteeksi mennet. Sen tajuaa, kun havaitsee, ettei kanna niitä koko ajan mukana.
        Kuitenkin ne ikävät tunteet ja tapahtuvat vaanivat taustalla ja saattavat tunkea esiin vuosienkin kuluttua.

        Mutta niin tapahtuisi siinäkin tapauksessa, että olisi "antanut anteeksi" menneet ihan sanoilla. Jäisi vielä painolastiksi se keskustelu, joka on anteeksiantoa edeltänyt. Se ei ole voinut olla mieleinen kenellekään.
        Vanhempien on aika mahdotonta pyytää anteeksi asenteitaan, sillä hehän ovat mielestään olleet oikeassa. Lapsi vain ymmärtää väärin.

        Anteeksiantoa vaativa lapsi aiheuttaa monenlaisen tunteiden myrskyn vanhemmissaan. Ihme on, jos siitä selvitään kuiville ilman kaunoja.

        Kukaan ei voi olla niin täydellinen vanhempi, ettei mitään ikävää olisi koskaan jäänyt painolastiksi. Jos vanhemmat olisivat todella täydelliset, olisi sekin vaikea antaa anteeksi.

        Joskus on käynyt mielessä, että onkohan tässä meidän kristillisiin arvoihin perustuvassa yhteiskunnassa painostus anteeksiantoon turhan kova?

        Että anteeksianto on se ihanne numero yksi, ja jos et sitä tee olet ylimielinen ******* ja kammottava karma pitää huolen että tulet saamaan ansiosi mukaan.

        Tuntuu että ihmistä syyllistetään siitä jos hän ei osaa, pysty tai halua antaa anteeksi jotain omalle kohdalle osunutta suurempaa tragediaa. Jos hän ei yksinkertaisesti ole anteeksiantoon vielä valmis.

        Monesti jopa vaikuttaa siltä, että anteeksi pitäisi pystyä antamaan heti suorilta, olisi tapahtunut vaikka mitä ja kuinka pitkään.

        Anna anteeksi, vaikka oikeasti surutyö olisi tekemättä. Vaikka oikeasti sinulla olisi kaikki oikeus tuntea vihaa. Tai vaikka ylitsesi olisi aina kävelty, etkä olisi osannut pitää puoliasi. Vaikka tilanteen hahmottaminen olisi vielä niin kesken, ettet todellisuudessa edes tiedä mitä pitäisi antaa anteeksi.

        Mutta ihan sama. Anna anteeksi. Se vapauttaa. Vaikka oikeasti vaan valehtelet ja petät itseäsi, kun kaikki on vielä aivan kesken. Vaikka oikeasti tämä sama ongelma tulee eteesi elämäsi aikana niin monta kertaa, kunnes olet sen oikeasti miettinyt, tuntenut, ymmärtänyt ja lopulta oppinut. Päässyt yli.

        Minusta liian aikainen anteeksianto häiritsee tunteiden käsittelyä ja itsensä hyväksymistä. Ja sitä kautta asiasta selvitymistä. Vain tunteet läpikäymällä, sovussa itsensä kanssa voi päästä eteenpäin.

        Anteeksi kyllä ehtii antamaan.

    • Onpa asenne!

      Todennäköisesti kapsahdat nokallesi elämän edessä ennen sitä viimeistä päivää. Eteemme kun tulee pyytämättä asioita, jotka eivät katso sitä millainen Menestyjä olet.

      • Varmaan

        ootko kade?

      • jjj234

        Sulla taisi mennä vähän pointti ohi. :)

    • tyrmistynyt88

      Hei, on hienoa saada lukea mitä mieltä ihmiset ovat asioista. Jokaisella on oma näkemyksensä ja se on hyvä, mutta itsekään en kyllä pitäisi ainakaan omalla kohdallani tuota anteeksiantoa, sillä tässä tilanteessa se olisi vain hyödytöntä.

      En usko, että äitini edes ymmärtäisi, miksi jostakin asiasta antaisin hänelle anteeksi. Edes silloinkaan vaikka selittäisin hänelle. Tuntuisi hyödyttömältä yrittää sellaista, kun normaali keskustelukaan ei aina äidiltä luonnistu, vaikka toista usein väittääkin. Noh, en tiedä millainen hän on töissä, mutta useimpien sukulaisten läsnä-ollessa hän on taas ns. "normaali", puhelias ja iloinen oma itsensä.

      Joskus äitini saattaa "kuunnella", jos minulla on hänelle kerrottavaa omasta elämästäni ja sitten vain sanoa että "En minä tiedä mitä tohon pitäisi sanoa, kun se on niin henkilökohtainen asia. Se on sun asiasi".
      En ymmärrä, miksi en saisi kertoa omalle äidilleni asioista, vaikka ne olisivat kuinka henkilökohtaisia? Minähän kerron niistä itsekin vapaaehtoisesti, en kenenkään painostuksesta.
      Toivon saavani äidiltäni mielipiteen tms. asiaani, koska uskon, että hänen olisi helpompaa kommentoida läheisenä, mutta samalla ns. ulkopuolisena henkilönä, jolla ei olisi kuitenkaan asiaan osaa eikä arpaa.

      • jjj234

        Jäin pohtimaan, mistä tilanne voi johtua.

        Ainakin se kuulostaa siltä, että äitisi pitää sinua jotenkin itsestään selvyytenä. Olet siinä lähellä aina, iankaikkisesti ja aamen. Hän ei selvästikään tunnu pelkäävän sitä, että suhde tai asema sinuun voi kärsiä koska käyttäytyy muulla tavoin, mitä toisten ihmisten kanssa. Tulee mieleen, eikö hän arvosta suhdettanne?

        Joskus sukulaissuhteissa ihmisillä voi olla tapana ottaa toinen sukulainen pakkona. Siinäpä ovat ja pysyvät. Heidän kanssaan on täytyy olla tekemisissä, vaikka paljon mukavempaa seuraa olisi vaikka naapurin Hilma. Olen pohtinut, mikseivät ihmiset voi vaan tuollaisissa tilanteissa reilusti sanoa, että ei meillä nyt mätsää. Leikitään muiden kanssa, niin kummankaan ei tarvitse jäädä toiselle irvistelemään. Sen sijaan läheisiä ihmisiä roikotetaan, pidetään ikään kuin eteisessä odottamaan kutsua olohuoneeseen minne kaikki muutkin vieraat kutsutaan. Että ehkä sitten joku päivä. Älä mene pois, odota siinä vaikka loppuelämäsi, koska minulle sopii. Vaikka välttämättä ei sovi koskaan.

        Yksi peruste voi myös olla, että joskus vanhemmalle on voinut jäädä jotain hampaankoloon lastansa vastaan. Asia jota hän ei ole kypsästi käsitellyt, ja tämä sitten näkyy outona käytöksenä. Esim oma äitini oli vihainen siitä, että lapsena kehtasin kääntää takkia mieltymyksissäni. Että kun joskus olin digannut punaista ja vihannut lilaa, niin pari vuotta myöhemmin punainen ei kelvannutkaan. Lilastakin tuli joskus varmaan kuukauden ajaksi suosikkiväri. Että mihinkään ei voi luottaa! Tämä on aika ääriesimerkki siitä miten epäkypsästi vanhempi voi suhtautua lapsen normaaliin kehitykseen, mutta sitä tapahtuu. On mahdotonta arvailla mistä perimmältään on kyse, jos toinen ei kerro.

        Joskus vanhempi voi olla oppinut suhtautumistavan lapseen, eikä se sitten päivitykään kasvun myötä. Että on siitä kovasti vaivaa, aina saa katsoa perään ja noin. Äidin pitäisi viimeistään nyt huomata, että sinä et ole enää mikään pikkulapsi josta tarvitsisi kantaa paljon huolta vaan aikuinen ihminen omillansa. Viimeistään nyt äidilläsi olisi hyvä tilaisuus päivittää suhteenne kahden aikuisen suhteeksi. Jos hän haluaa.

        Muussa tapauksessa on varmaan hyvä ottaa häneen välimatkaa. Antaa äidin olla rauhassa, tehdä omat valintansa vaikka ne tuntuisivat itsestä aivan typeriltä ja moraalittomilta. Sinä voit jatkaa omaa elämääsi.

        Minusta on myös hyvä, ettei ihminen ihan ensimmäiseksi ole antamassa anteeksi. Viha ja suuttumus on kuitenkin myös energianlähde, joka saa toimimaan. Kun on alistettu ja alamaissa, energiaa tarvitsee että saa piinaavan tilanteen päättymään.

        Anteeksiantamattomuus ei tietenkään tarkoita sitä, että haudotaan kostoa ja mietitään toista ihmistä niin että oman elämän fokus kärsii.

      • jakaminenn

        Siis tämä sinun perhe-elämäsi on hyvin normaali ilmiö tänäpäivänä. Itseäni ahdistaa sama asia täällä suomessa niinpä hakeuduin parhaaksi nuoruuteni vuosiksi muille maille ja vielä selvemmin kokee ihmisten läsnäolottomuuden täällä nyt tänäpäivänä....mutta myös ymmärtää ihmisiä enemmän.
        vaikka Itse haluaisi ihmisiä tavatessaan olla heidän kanssaan ja jakaa niin telkkarit, lehdet ja kännykät vievät kaiken huomion. Pitkän poissaolon jälkeen suomesta, koin tämän hyvin raskaasti ja loukkaavaksi. Ei se ole normaalia mutta monissa perheissä normaali ilmiö. Ihmiset "välittävät" mutta ainoa asia mistä puhuvat on taukoamatta itsestään. Ja jos yrität huolestuneena kertoa jostain omasta asiasta siihen vastataan vertaamalla omia huolenaiheita. Voin vakuuttaa että olen kokenut enemmän rakkautta ja välittämistä (ja myös pystynyt itse antamaan) aivan muualla kuin "lähipiirini" keskuudessa. En kuitenkaan väitä etteikö he välittäisi....kyllä, oman kykenevyytensä rajoissa....

      • tyrmistynyt88
        jakaminenn kirjoitti:

        Siis tämä sinun perhe-elämäsi on hyvin normaali ilmiö tänäpäivänä. Itseäni ahdistaa sama asia täällä suomessa niinpä hakeuduin parhaaksi nuoruuteni vuosiksi muille maille ja vielä selvemmin kokee ihmisten läsnäolottomuuden täällä nyt tänäpäivänä....mutta myös ymmärtää ihmisiä enemmän.
        vaikka Itse haluaisi ihmisiä tavatessaan olla heidän kanssaan ja jakaa niin telkkarit, lehdet ja kännykät vievät kaiken huomion. Pitkän poissaolon jälkeen suomesta, koin tämän hyvin raskaasti ja loukkaavaksi. Ei se ole normaalia mutta monissa perheissä normaali ilmiö. Ihmiset "välittävät" mutta ainoa asia mistä puhuvat on taukoamatta itsestään. Ja jos yrität huolestuneena kertoa jostain omasta asiasta siihen vastataan vertaamalla omia huolenaiheita. Voin vakuuttaa että olen kokenut enemmän rakkautta ja välittämistä (ja myös pystynyt itse antamaan) aivan muualla kuin "lähipiirini" keskuudessa. En kuitenkaan väitä etteikö he välittäisi....kyllä, oman kykenevyytensä rajoissa....

        Juu, olen kuullutkin paljon samankaltaisista tilanteista ja tiedostan sen kyllä täysin, etten ole ainoa joka tällaista joutuu kokemaan. Piti nyt vain tulla avautumaan kun mitta tuli lopulta täyteen.
        Suomessa taitaa olla enemmänkin sääntö kuin poikkeus, että sosiaaliseen kanssakäymiseen kuuluu sellainen hällä väliä-asenne muita kohtaan.
        Ajatellaan että "Mitäs muista, kunhan MINULLA menee hyvin. Kunhan OMAT tarpeeni täyttyvät".
        Lisäksi muista täytyy pystyä hyötymään jotenkin, muuten heistä ei ole mihinkään eikä heitä arvosteta ihmisinä.

        Olen myöskin huomannut, että tämä asenne "tarttuu" todella helposti vanhemmilta lapsille. Lapsethan omaavat helposti vanhempiensa tavat elää, koska nämä ovat se lähin esikuva pienelle ihmisenalulle.

        Tai sitten (kuten meidän perheessä on aina ollut tapana) välittäminen osoitetaan tyrkyttämällä kaikenlaista materiaa, jotta lapset saadaan muka pidettyä tyytyväisinä. Ei se vanhempien läsnä-oloa ja huolenpitoa korvaa.
        Ja kun lapsihan on "vain lapsi", niin eihän hänellä voi tällöin olla minkäänlaisia mielipiteitä asioihin eikä oikeutta ilmaista tunteitaan ääneen.
        Tietenkin vanhemmathan perheen asioista päättävät, mutta mielestäni lapsiakin olisi kuultava ja huomioida heidänkin tarpeensa.

        Onneksi on myös poikkeuksiakin, mutta nuo asiat taitavat olla niitä yleisimpiä ilmiöitä tänäpäivänä.

        "Ihmiset "välittävät" mutta ainoa asia mistä puhuvat on taukoamatta itsestään. Ja jos yrität huolestuneena kertoa jostain omasta asiasta siihen vastataan vertaamalla omia huolenaiheita".

        Tämäkin on tullut valitettavasti huomattua.
        Toisaalta onhan selvää, että huolet ja ilonaiheet jaetaan läheisten ja hyvien ystävien kesken, mutta juuri tuo on rasittavaa, että tavallaan vähätellään muiden murheita vertaamalla niitä omiin.
        Tyyliin "Kun MUN elämä on taas NÄIN paskaa" ja "MINÄ olen kärsinyt VIELÄ enemmän". Toista kuunnellaan mutta sitten kuitenkaan ei kuunnella.
        Tunnustan kyllä että on itsekin joskus tullut sorruttua tähän tapaan, mutta pyrkinyt kuitenkin samalla aina kyselemään ja samaistumaan toisen ongelmaan sitä kautta joita sitten yhdessä ollaan ratkottu.
        Olisi varmaan hankalaa ymmärtää toista, jos ei itse olisi kokenut samaa.

      • Torjuntaa

        Minun äitini kuunteli murhettani ilmeettömänä ja sanoi sitten: "Tjah,mitähän minä osaisin sanoa tässä, sillä tuollaista ei minulle ole ikinä tapahtunut!"
        Toisen kerran hän sanoi: "Niinpä, kyllä sitä aina valittamisen aihetta löytyy, vaikka asiat olisivat kuinka hyvin tahansa!"
        Kun eräs myötätuntoinen tuttava oli soittanut veljeni vastoinkäymisen vuoksi äidilleni, äiti sanoi, että hän on melkein 80-vuotias eläkeläinen, eikä hän jaksa paneutua muiden vastoinkäymisiin.

        En kertonut hänelle koskaan esim. että mieheni oli alkoholisti. Hänen mielestään minulla oli erinomainen mies, unelmavävy. Muuta hän ei olisi halunnut tietääkään.

    • tyrmistynyt88

      Kirjoitat kyllä ihan asiaa.

      Et arvaakaan, kuinka pitkään tässä olen itsekin pohtinut äitini käytöstä. Joskus yksin ja joskus isosiskon kanssa. Isosisko tosin sanoi minulle aikaa sitten, ettei hän enää jaksa edes yrittää, mutta molemmat olemme tulleet siihen tulokseen, että perheenjäsenet tuntuvat olevan vain itsestäänselvyyksiä toisilleen. Enemmän tai vähemmän.

      Äitini soittelee silloin, kun minusta ei ole kuulunut pariin viikkoon ja kyselee miksi minua ei ole näkynyt. Aina olen tuon ymmärtänyt niin, että minua oikeasti kaivataan.
      Kun sitten käyn hänen luonaan, tilanne on juuri tuo mitä aloituksessa selitin. Hyssytellään ja keskitytään kaikkeen muuhun kuin yhdessäoloon ja jutteluun.
      Olen kyllä kysynyt muilta, miksei kukaan ole koskaan halukas käymään minun luonani, mutta koskaan en ole saanut selvää vastausta. Harmittaa kyllä vähän mutta minkäs teet.

      En ole pahemmin jutellut pikkusiskojeni kanssa tästä (hekin puhuvat ennemmin kännissä ja sitten seuraavana päivänä ei muistetakaan enää mitään), mutta olen ainakin heidän aiemman käyttäytymisensä perusteella ymmärtänyt, ettei heitä voisi vähempää kiinnostaa, haluaako äiti jutella ja että tietääkö tämä heidän asioistaan vai ei. Ja kuuluuko edes heidän elämäänsä.
      Molemmista heistä oli aikoinaan kovasti huolta ja äiti oli voimaton, mutta sehän ei pikkusiskoja liikuttanut. Heistä oli mukavaa saada olla vapaasti.

      Voisikohan tuo johtua enimmäkseen siitä, että isä kasvatti isosiskoni ja minut, kun taas äitimme, jolla ei oikeastaan koskaan ole ollut minkäänlaista auktoriteettia perheessä, kasvatti nuoremmat sisaret?
      Molemmat tuntuvat nykyään hyvin etäisiltä ja vähäsanaisilta.
      Joskus olen saanut kuulla heidän asioistaan (siis sellaisista, jotka mahdollisesti vaikuttavat myös muuhunkin perheeseen) hyvinkin yllättäviltä tahoilta, perhetutuilta yms. enkä heiltä itseltään.

      Lapsina tykättiin leikkiä ja oltiin aina yhdessä, mutta sitten vain tapahtui jotakin ja välit viilenivät vähitellen. Joskus mietin, vosiko syynä olla isän kuolema, mutta en jostakin syystä haluaisi uskoa siihen. Se ei kertakaikkiaan voi olla se syy tähän kaikkeen.

      Itse olen aina pitänyt sitä itsestäänselvänä, että perheen kesken (jossa siis suhteet on kunnossa) voidaan jakaa ja keskustella asioista pyyteettömästi ja avoimesti ja että toisiinsa voi luottaa 100%.
      Sellainen olisi perhe, jonka olisin halunnut mutta jota en jostakin syystä saanut.

      Koska meidän perheessä kaikilla tuntuisi olevan täysin erilaiset käsitykset toimivista ihmissuhteista, pitäisi kai itsekin pikkuhiljaa alkaa irrottaamaan otettaan, ennen kun katkeroituu ja polttaa näppinsä

      • jjj234

        Sellainen asia tuli muuten mieleen, että kaikki tuntemani jo aikuistuneet lapset jotka ovat lopulta sisuuntuneet oikein kunnolla vanhemmiltansa saamaansa kohtelluun ja laittaneet heidät selkä seinää vasten, että "näin et enää minua kohtele", ovat lopulta sen paremman aseman saaneet.

        On siinä tietysti aina ollut se riski, että välit menevät kokonaan. Mutta toisaalta tilanne on jokatapauksessa ollut se, että jos ei kohtelu parane niin ei enää yhteyksissä halua ollakaan.

        On siinä saattanut olla vuodenkin hiljaiseloa ettei olla juuri yhteyttä pidelty ja revansseja otettu muutamaan kertaan. Mutta lopulta vanhempi on pyytänyt anteeksi ja jatkossa kaikin mahdollisin keinoin välttänyt loukkaamasta.Tilanne on sitä kautta rauhoittunut, että pystyy olemaan tekemisissä.

        Minä aikoinaan tein sen virheen, että olin liian kiva vanhemmilleni kun laitoin heihin välit poikki. Ymmärsin ja olin kohtelias siinäkin rumbassa, vaikka he kaikin tavoin häiriköivät ja yrittivät vetää mattoa alta.

        Tänä päivänä tiedän, että olisi pitänyt huutaa ja metelöidä sen verran, että olisivat tunteneet olonsa epämukavaksi. Sen ihmistyypin kanssa se toimii aina.

        Kaikki ne ihmiset, jotka eivät ole suostuneet heitä ymmärtämään yhtään ja suhtautuvat heihin hyvin halveksivasti, sanotaan esimerkiksi vaikka kälyni sukulaisineen, saavat heiltä hyvin kunnioittavaa kohtelua.

      • Mustalammas_jo_synty

        Niimpä.

        Itse ainakin katkeroidun ehkä enemmän siitä, että yritän olla perheeni kanssa väkisin tekemisissä, kuin siitä, että yrittäisin väkisin korjata välejä, kun mitään virheitä ei myönnetä ts. ongelmaa ei heidän mielestään ole edes olemassa, koska eiväthän he voi väärässä olla.. Hmm.

        Itselleni tuli mieleen, että vaikka haluaisin antaa anteeksi, niin en tiedä pystynkö siihen.

        Mielestäni ei ole oikein heti vaatia anteeksiantamusta sellaiselta, jonka satuttajat eivät itse edes pyydä anteeksi. Tietenkin on hyvä yrittää antaa anteeksi, mutta hei, tajusitteko te ulkopuoliset, että kenties meitä on nimenomaan SYYLLISTETTY ja VÄHÄTELTY omien vanhempiemme taholta (se, mikä tässä nyt taitaa olla se suurin ongelma..), jolloin on vaikea olla syyllistämättä ja vähättelemättä myös itseään..? Ehkä me tarvitsemme juuri tämän terveen "tauon" jatkuvasta poljetuksi tulemisesta, eikä mitään lisää syyllistämistä tyyliin "Mikset anna anteeksi?!"..?


        jjj234 ja tyrmistynyt88, teillä on kyllä niin paljon samoja piirteitä perhesuhteissanne, että olen oikein yllättynyt!

    • jjj234

      Hmm... ehkä välinne ovat sitten jääneet etäisiksi kun äitisi ei ole kasvatuksestasi vastannut?

      Joskus avioeroissakin saattaa käydä näin. Jos lasten luota pois muuttanut puoliso ei pidä tiiviisti yhteyttä lapsiin eikä ota osaa kasvatukseen, välit lapsen kanssa saattavat jäädä etäisiksi pysyvästi.

      Aikuisena saatetaan yrittää lämmitellä välejä, mutta kun vanhempi ei ole koskaan oppinut kantamaan vanhemman roolia suhteessa lapseensa, ei se aikuisenakaan välttämättä luonnistu. Saatetaan antaa lapselle tosi huonoja vinkkejä ja toimintaohjeita, sellaisia mitä omille lapsille ei normaalisti annettaisi ja niistä lapsi sitten ottaa nokkiinsa. Ehkä kuvioissa on jo uusi puoliso, joka ei hihku riemusta kun ydinperheen idylliä olisi rikkomassa ylimääräinen lapsi. Tämä sitten tulee lisää sekoittamaan pakkaa.

      Nämä kaikki johtavat siihen, ettei osata tukea eikä myötäelää. Parhaiten sen huomaa silloin jos vanhemmalla on toisia lapsia, joita hän on ollut kasvattamassa. Suhtautuminen sisaruksiin voi olla täysin erilaista, ja vanhempi ihmettelee että mitä tuo etälapsi oikein kiukuttelee. Tulkitsee tilanteen ehkä siten, että exä on puhunut pahaa ja kasvattanut kieroon. Vaikka tästä ei olisi ollenkaan kyse. Ja lapsesta tuntuu tosi pahalta. Tosiasia on se, ettei hän ole tilanteeseen millään tavalla syyllinen. Voi kun jokainen ihminen voisi ottaa reilusti vastuun omista tekemisistään ja virheistään, eikä sysäisi niitä toisten risteiksi - varsinkaan omien lastensa!

      Kuviot voivat olla monet, mutta tässä tulee viimein se lohdutuksen sana:
      Ei ole väliä sillä mistä on tulossa vaan sillä mihin on menossa.

      Ainakin omat ikävät perhekokemukseni ovat auttaneet minua ymmärtämään kristallinkirkkaasti, mitä haluan ja mitä en ainakaan halua. Keskinäinen kunnioitus, rehellisyys ja luottamus ovat minulle tärkeimpiä perhearvoja.

      Onhan tässä välissä tultu koettua kaikenlaista, mutta nyt viimein minulla on se unelmieni perhe, ihana mies ja ihanat lapset. On todella ihanaa, kun vierellä on puoliso joka on myös paras ystävä ja johon voi aina luottaa. Enää ei tule puukkoa selkään eikä mitään muutakaan sontaa. Niin ja sitten vielä ne lapset, joista kukin on oma ainutkertainen persoonallisuutensa. Heihin haluan pitää hyvät välit koko elämän ajan. Jospa ikävät kokemukseni olisivat auttaneet minua siinä, että onnistuisin paremmin kuin omat vanhempani?

      Kyllä sinäkin sen unelmien perheen vielä joku päivä saat, sen missä toisetkin ajattelevat ihmissuhteista samoin kuin sinä. Reippaasti vaan nokka eteenpäin avoimin mielin ja itseä kunnoittaen. Siitä se lähtee.

      • tyrmistynyt88

        Välit tosiaan ovat olleet hyvin kauan etäiset. Nyt vaan tuntuu siltä, että tästä ei enää mihinkään pääse, monista yrityksistä huolimatta.
        Muistan kun muutin omaan asuntoon äitini luota, olo oli samaan aikaan haikea ja helpottunut.
        Haikea sillä, että tajusin oman elämäni muuttuvan hyvinkin paljon.
        Enää ei olisi äitiä ja sisaruksia ympärillä, joihin olin ehtinyt kiintyä, ehkä liikaakin, kun nyt mietin asiaa tarkemmin.
        Toisaalta olin helpottunut saadessani vihdoin omaa tilaa ja rauhaa. Oli ahdistavaa yrittää elää sellaisten ihmisten keskellä, jotka kuuluivat lapsuuden perheeseen, mutta jotka samalla tuntuivat etäisiltä, toisinaan täysin vierailta minulle.

        Samalla kun olin heille itsestäänselvyys, tytär ja sisko, aloin itsekin pitää heitä itsestäänselvänä itselleni: turhauduin kaikista niistä lukuisista, turhista yrityksistä lämmitellä välejä ja luoda yhteenkuuluvuuden tunnetta.
        Muistan monesti sanoneenikin siskoilleni, että olisi hienoa jos meilläkin olisi vaikkapa jokin yhteinen harrastus, koska olin kuullut joidenkin ystävieni harrastavan siskojen ja veljien kanssa jotakin yhdessä.
        Täytyy myöntää, että olin heille silloin hiukan kateellinen.

        Tiedän että en yksin voi muuttaa asioita parempaan suuntaan, mutta silti välillä mietin, mitä minun pitäisi tehdä tälle asialle. Harmittaa, mutta yhteydenpito on jätettävä nyt vähemmälle ja pikkuhiljaa päästää irti.
        Pallo on nyt siskoillani ja äidilläni.

      • mmmmmmm
        tyrmistynyt88 kirjoitti:

        Välit tosiaan ovat olleet hyvin kauan etäiset. Nyt vaan tuntuu siltä, että tästä ei enää mihinkään pääse, monista yrityksistä huolimatta.
        Muistan kun muutin omaan asuntoon äitini luota, olo oli samaan aikaan haikea ja helpottunut.
        Haikea sillä, että tajusin oman elämäni muuttuvan hyvinkin paljon.
        Enää ei olisi äitiä ja sisaruksia ympärillä, joihin olin ehtinyt kiintyä, ehkä liikaakin, kun nyt mietin asiaa tarkemmin.
        Toisaalta olin helpottunut saadessani vihdoin omaa tilaa ja rauhaa. Oli ahdistavaa yrittää elää sellaisten ihmisten keskellä, jotka kuuluivat lapsuuden perheeseen, mutta jotka samalla tuntuivat etäisiltä, toisinaan täysin vierailta minulle.

        Samalla kun olin heille itsestäänselvyys, tytär ja sisko, aloin itsekin pitää heitä itsestäänselvänä itselleni: turhauduin kaikista niistä lukuisista, turhista yrityksistä lämmitellä välejä ja luoda yhteenkuuluvuuden tunnetta.
        Muistan monesti sanoneenikin siskoilleni, että olisi hienoa jos meilläkin olisi vaikkapa jokin yhteinen harrastus, koska olin kuullut joidenkin ystävieni harrastavan siskojen ja veljien kanssa jotakin yhdessä.
        Täytyy myöntää, että olin heille silloin hiukan kateellinen.

        Tiedän että en yksin voi muuttaa asioita parempaan suuntaan, mutta silti välillä mietin, mitä minun pitäisi tehdä tälle asialle. Harmittaa, mutta yhteydenpito on jätettävä nyt vähemmälle ja pikkuhiljaa päästää irti.
        Pallo on nyt siskoillani ja äidilläni.

        Saadakseen jotain täytyy luopua jostakin.

      • Elo on paradoksi
        mmmmmmm kirjoitti:

        Saadakseen jotain täytyy luopua jostakin.

        Niiih, tai; kaiken sen, mistä luovut ja päästät irti, saat moninkertaisena takaisin.

    • Tuskien taival

      Valitettavasti äitinäkään olo ei ole helppoa. Tuntuu kamalalta ottaa vastaan syytöksiä, joita ei edes säsitä mistä syystä ne saa,
      Kun on koettanut äitinä aina huolehtiä lapsistaan parhaan taitonsa mukaan, lapset ovat täysin rakkaudella hankittuja, heitä ei ole koskaan jätetty tai unohdettu.

      Tällöin ainkin äidin dydäntä raastaa aivan hirveästi, mitä lapsellenmi on tapahtunut, mitä olen tehnyt niin väärin, että hän haluaa tuhota nyt kaiken entisen pois. Pelko lapsen elämän puolesta on valtava, silloin ei äidinkään elämä ole koskaan enää minkäänarvoista, hän ei pysty elämään yhtään hetkeä paivästä ilman pelkoa, siitä miten sinä rakas lapsi voit, mikä sinun elämääsi tullut.

      Varmasti on ihmisiä, jotka eivät paljonkaan välitä lapsistaan, mutta on myös niitä, jotka ovat odellakin kaikkensa tehneet rakkaiden lastensa hyväksi.
      Uskon että monen äidin ja isän on nytkin niin raskaan taakan alla, kun lapsen elämään on tullut järkyttäviä asioita ja syytetään vanhempia.
      Rakkaat lapset, vaikka te kuinka syyttäisitte, emme lakkaa teitä rakstamasta, luoksemme pääsette yöllä tai päivällä.

      • jjj234

        En tiedä kuka olet ja mikä teidän tilanne perheessänne on oikeasti ollut, mutta toisen puolen edustajana kirjoituksestasi tulee muutama kysymys mieleen.

        Mistä lapsesi on sinulle niin vihainen?

        Miksi hän ei halua olla kanssasi väleissä?

        Oletko käsitellyt lapsesi syytökset täysin rehellisesti? Moni vanhempi nimittäin vetää juuri tuon kortin "olit haluttu lapsi" esille, vaipuu itsesääliin eikä suostu mitenkään katsomaan asioita asioina jolloin niitä ei edes voikaan käsitellä. Mitä oikeasti on tapahtunut? Mistä lapsi on vihainen? Onko hänen oikeutettua olla vihainen sinulle? Vaikka ihminen olisi ollut kuinka haluttu ja häntä olisi kohdeltu jossain kohdin oikeinkin, ei se tarkoita että hänen tarvitsisi sietää ja ymmärtää loukkauksia. Jos rakastat lastasi, tämä asia on hyvin helppo ymmärtää.

        Mitä ovat ne tekijät, mitkä saavat sinut pelkäämään lapsesi elämän puolesta?

      • Hienotunteisesti
        jjj234 kirjoitti:

        En tiedä kuka olet ja mikä teidän tilanne perheessänne on oikeasti ollut, mutta toisen puolen edustajana kirjoituksestasi tulee muutama kysymys mieleen.

        Mistä lapsesi on sinulle niin vihainen?

        Miksi hän ei halua olla kanssasi väleissä?

        Oletko käsitellyt lapsesi syytökset täysin rehellisesti? Moni vanhempi nimittäin vetää juuri tuon kortin "olit haluttu lapsi" esille, vaipuu itsesääliin eikä suostu mitenkään katsomaan asioita asioina jolloin niitä ei edes voikaan käsitellä. Mitä oikeasti on tapahtunut? Mistä lapsi on vihainen? Onko hänen oikeutettua olla vihainen sinulle? Vaikka ihminen olisi ollut kuinka haluttu ja häntä olisi kohdeltu jossain kohdin oikeinkin, ei se tarkoita että hänen tarvitsisi sietää ja ymmärtää loukkauksia. Jos rakastat lastasi, tämä asia on hyvin helppo ymmärtää.

        Mitä ovat ne tekijät, mitkä saavat sinut pelkäämään lapsesi elämän puolesta?

        Vastaan tiedusteluusi ihan sen totuuden mukaan, mitä itse tiedän ja ymmärrän.

        Kun tietäisin mistä hän on minulle vihainen, hän ei ole sitä koskaan kertonut.
        Sitäkään en tiedä miksi hän ei halua olla kanssamme ei minun eikä isäön kanssa väleissä.

        Hänen omassa elämässään tapahtui asioita, jotka muuttivat hänet täysin, me olemme hänen mielestään tyhmiä ihmisiä, joita hän häpeää.
        Hänelle tuli uudet kaverit, joiden myötä nämä ovat alkaneet, hänen puheensa ovat täysin toisia kuin ennen, silloin hän eli tässä yhteiskunnassa ihan sovussa, mutta nyt on toinen maailma ihan kokonaan.


        Onneksi pientä paluuta näyttää tulevan, jonkinasteista etsiytymistä takaisin.
        Annetaan asian palautua rauhassa, koen että hän oli hyvin väsynyt ja häntä ohjattiin vihaamaan meitä. Toisin sanoen hyväksikäytettiin, henkilö joka on tehnyt jo monelle muullekin samalla tavalla.
        Uskon, että se turva, jota hän on saanut meiltä vuorokauden ajasta riippumatta muistuu mieleen.
        Rakkautemme ei katoa koskaan.

      • jjj234
        Hienotunteisesti kirjoitti:

        Vastaan tiedusteluusi ihan sen totuuden mukaan, mitä itse tiedän ja ymmärrän.

        Kun tietäisin mistä hän on minulle vihainen, hän ei ole sitä koskaan kertonut.
        Sitäkään en tiedä miksi hän ei halua olla kanssamme ei minun eikä isäön kanssa väleissä.

        Hänen omassa elämässään tapahtui asioita, jotka muuttivat hänet täysin, me olemme hänen mielestään tyhmiä ihmisiä, joita hän häpeää.
        Hänelle tuli uudet kaverit, joiden myötä nämä ovat alkaneet, hänen puheensa ovat täysin toisia kuin ennen, silloin hän eli tässä yhteiskunnassa ihan sovussa, mutta nyt on toinen maailma ihan kokonaan.


        Onneksi pientä paluuta näyttää tulevan, jonkinasteista etsiytymistä takaisin.
        Annetaan asian palautua rauhassa, koen että hän oli hyvin väsynyt ja häntä ohjattiin vihaamaan meitä. Toisin sanoen hyväksikäytettiin, henkilö joka on tehnyt jo monelle muullekin samalla tavalla.
        Uskon, että se turva, jota hän on saanut meiltä vuorokauden ajasta riippumatta muistuu mieleen.
        Rakkautemme ei katoa koskaan.

        Voihan tuossa olla kyse normaalista kasvuprosessistakin.

        Jos lapsi on kokenut olevansa sidottu, hän ollut ns. kiltti lapsi joka on pyrkinyt miellyttämään, irtiotto ja kasvu itsenäiseksi aikuiseksi saattaa olla raju. Kiltit kun joutuvat monesti hyväksikäytön ja muun alistamisen uhreiksi, on tärkeää oppia sanomaan ei.

        Voihan olla niinkin, että lapsesi kaveriporukassa on jotain mätää. Kerron tähän liittyen omista kokemuksista:

        Jouduin itse teini-iässä mielisairaan narsistin uhriksi. Tietysti hän antoi aivan toisenlaista kuvaa itsestään ja pystyi pitämään kulisseja yllä pitkään. Tuo ihminen manipuloi ja eristytti minut kaikista muista, jonka jälkeen hän pystyi alistamaan ja uhkailemaan melkein miten päin vaan. Tuohon aikaan ei narsismista juurikaan puhuttu, meni pitkään ennen kuin ymmärsin mistä oli kyse.

        Meni myös pitkään, ennenkuin ymmärsin miksi olin hänen kaltaiseen tyyppiin ylipäänsä mennyt sekaantumaan enkä ollut osannut lähteä ajoissa. Mieshän oli aivan kuin isäni, yhtä manipuloiva, epäluotettava ja uhkaava. Isäni ja äitini eivät olleet koskaan meidän lasten puolella, kuka tahansa random-koiranulkoiluttajakin oli meitä tärkeämpi. Ehkä alitajuisesti pyrin selvittämään tämän lapsuuteni dilemman, ja ratkesihan se lopulta.

        Isäni on siis jonkinasteinen narsisti ja äitini on narsistin ruokkija. Luulen, että äitini on joskus nuoruudessaan ollut terve, mutta vuosikymmenien avioliitto narsistin kanssa on tehnyt myös hänestä sairaan. Aikanaan säälin äitiäni ja surin hänen puolestaan, mutta nyt olen alkanut näkemään että kyse on ollut hänen omasta valinnastansa: Mies vai lapset? Äitini oma äitisuhde oli ollut erityisen hyvä ja mummoni puolusti lapsia heidän isänsä purkauksilta. Siinä olisi ollut äidillekin suoraa malliakin, miten toimia.

        Uskon, että kun ihminen toimii oikein ja vilpittömästi niin että pystyy katsomaan itseänsä peilistä, loppukädessä kaikki menee oikein. Lapsi muistaa vanhemmiltansa saamansa hyvän aina - jopa minäkin muistan, vaikka hyvin pahoja asioita on sattunut monin verroin enemmän.

        Jos minulla olisi ollut sellaiset vanhemmat, jotka rakastavat lapsiansa ja toimivat kuten vanhempien kuuluu, tarinalleni olisi tullut aivan toisenlainen loppu.

        Nämä lohdutukseen sanoina. Asioilla on tapana järjestyä.

    • t:¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤

      äidit tai isät haluaa kostaa lapsilleen omat epäonnistumisensa kääntämällä roolit päinvastoin eli äiti lapseksi,nii sit helvetti repeää,,,,....

      • H-i siitä seuraa

        Niin. Tai sitten äiti ei ole koskaan kasvanut aikuiseksi, aikuisuus kun ei tarkoita vain ihmisen ikää. Aikuiseksi kasvamaton ei osaa käsitellä mitään elämän aiheita oikein, oikeudenmukaisesti, tasapuolisesti, inhimillisesti, ymmärtäen ja hyväksyen, vaan käytöksestä huokuu ajattelematon lapsellisuus.

        Tällainen ihminen ei "kosta" eikä maksa pottuja pottuina tietoisena omasta toiminnastaan ja käytöksestään. Hän ei vain tiedä, osaa eikä ymmärrä ja se johtuu siitä, minkä lainen hänen oma lapsuutensa ja koko elämänsä on ollut. Kaikki, jotka eivät 'herää' tiedostamaan edellisten sukupolvien virheitä, toistavat niitä automaattisesti läpi oman elämänsä eivätkä näe tulosta.

      • jjj234
        H-i siitä seuraa kirjoitti:

        Niin. Tai sitten äiti ei ole koskaan kasvanut aikuiseksi, aikuisuus kun ei tarkoita vain ihmisen ikää. Aikuiseksi kasvamaton ei osaa käsitellä mitään elämän aiheita oikein, oikeudenmukaisesti, tasapuolisesti, inhimillisesti, ymmärtäen ja hyväksyen, vaan käytöksestä huokuu ajattelematon lapsellisuus.

        Tällainen ihminen ei "kosta" eikä maksa pottuja pottuina tietoisena omasta toiminnastaan ja käytöksestään. Hän ei vain tiedä, osaa eikä ymmärrä ja se johtuu siitä, minkä lainen hänen oma lapsuutensa ja koko elämänsä on ollut. Kaikki, jotka eivät 'herää' tiedostamaan edellisten sukupolvien virheitä, toistavat niitä automaattisesti läpi oman elämänsä eivätkä näe tulosta.

        Hyvin sanottu. Tosin lisäisin tähän vielä, että aikuiseksi kasvaminen ei ole kiinni siitä millainen oma lapsuus ja elämä on ollut. Viimekädessä kyse on omista haluista ja valinnoista. Jos ihminen oikeasti haluaa kasvaa ja kehittyä, tottakai se onnistuu kun harjoittaa vaan oikeita asioita.

    • Jos valaistuu

      Totta, mutta kaikki eivät pääse ikinä siihen vaiheeseen elämässä, että tajuaisivat ja keksisivät sellaisen 'pikku' jutun, että kaikki on kiinni "omista haluista ja valinnoista".

      Ja siihen on syynä myös lapsuus kuten kaikki eletty ja koettu. Jos se on kovasti negatiivispainotteista, niin "oikeiden asioiden" hahmottaminen ja löytäminen on vaikeaa ja raskasta.

      • jjj234

        Hmm... omalla elämänkokemuksellani näen asian aika eri tavalla. Ainakin kun puhutaan suomalaisesta yhteiskunnasta, jossa jokaisella on jo vuosisadan ollut oikeus ja mahdollisuus esim. terveydenhuoltoon ja jonkinmoiseen koulutukseen.

        Jos ihmisellä on varaa olla henkisesti laiska, ei hän kenties ole vielä riittävän kovia kokenut. Minusta juuri ne sietämättömät vaikeudet pakottavat ihmisen kasvamaan ja hakemaan aidosti kestäviä ratkaisuja.

        Mihin muuhun ihmisen jokainen valinta tässä maailmassa viime kädessä perustuu, kuin siihen että oma olo olisi parempi?

        Tämä toimii myös negaatioissa.

        Alkoholisti ei ota viinaa koska haluaa tuhota terveytensä ja ihmissuhteensa, vaan siksi että saa viinasta nautintoa.

        Sadisti piinaa uhriansa, koska saa nautintoa vallantunteesta ja alistamisesta.

        Kiukuttelija kiukuttelee, koska arvelee saavansa sillä toisen ihmisen reagoimaan toivomallansa tavalla ja saisi hyvän olon sitä kautta. Kukaanhan ei jaksa yksin kiukutella, se olisi aivan järjetöntä.

        Vasta siinä vaiheessa kun negatiivinen toiminta tuottaa ITSELLE enemmän pahaa kuin hyvää oloa, ihminen lähtee muuttamaan toimintamalliansa.

        Me kaikki täällä toimimme sen mukaan, minkä koemme palkitsevaksi. Mittarina on se oma olo.

    • tyrmistynyt88

      Ompas täällä käyty keskustelua! =) Itse en nyt ole ehtinyt/jaksanut täällä käydä kun päivät niin täynnä ohjelmaa mutta ihanaa että vastauksia tulee, kiitos niistä!

      Olisi mukavaa myös kuulla lisää kokemuksia vastaavista tilanteista ja kuinka niistä on selvitty eteenpäin ja kuinka asioita on ratkottu.

      Omalla kohdallani tilanne pysyy samana, tosin nyt en ole pitkään aikaan käynytkään äitini luona, soittanut hänelle tai tehnyt mitään muutakaan. Pysyn (ainakin ruumiillisesti) etäisenä ja annan hänen itse soittaa minulle, jos jotakin asiaa on. Vedän toistaiseksi siihen rajan.
      Noh, tänä-iltana hän sitten soitti minulle, koska tiesi ettei minuun pahemmin saa yhteyttä arkipäivisin (olen harjoittelussa ja töissä samaan aikaan).

      Äitini kysyi sitten (ylläri ylläri, hän saattaa kysellä ja olla minun asioistani kiinnostunut ainoastaan silloin kun hän soittaa ja "kaipaa" minua, ei silloin kun käyn hänen luonaan) että kuinka harjoitteluni on mennyt yms.

      Vastailin hänelle rehellisesti niin kuin asiat ovat.
      Olen tykännyt harjoittelupaikassa työskentelystä ja olen saanut hyvää palautetta sieltä (äidilleni en kuitenkaan kertonut sitä, että olen vain ollut tyytyväinen ja jaksanut paremmin kun olen saanut muuta ajateltavaa ja tekemistä, kuin hän tai siskoni).
      Äitini tuntui olevan tyytyväinen kuulemaansa, kuulin sen hänen äänensävystään ja se lämmitti mieltä todella paljon. Äidin ääni oli aivan erilainen kuin yleensä kotona: pehmeä, lämmin ja huokui välittämistä. Sitä kaipaisin häneltä useammin, myös silloin kun näemme kasvotusten.

      Nyt täytyy kuitenkin sanoa jo tässä vaiheessa, että en usko hänen olevan narsisti (jota joku voisi epäillä kirjoitusteni perusteella), sillä muuten hän ei käyttäydy laisinkaan niin kuin narsistit yleensä käyttäytyvät:
      Hän ei ole koskaan edes pyrkinyt hyötymään muista, eikä väheksy/kohtele alentavasti tai painosta ketään mihinkään. Äitini ajattelee aina ensisijaisesti muiden etua, sen jälkeen vasta omaansa. Hän ei ole koskaan väkivaltainen, vaan pyrkii selvittämään asiat puhumalla.

      No niin, nyt joku saattaisi tähän sanoa, että miksi sitten koen tilanteen hankalaksi ja vain valitan äidistäni.
      Ihailen toki kaikkia noita yllämainittuja piirteitä äidissäni, mutta ensisijaisesti hän on tuollainen kaikkien muiden seurassa, paitsi omien lapsiensa seurassa. Silloin hän sanojensa mukaan on väsynyt, eikä sen takia jaksa muuta kuin olla ja katsoa telkkaria.
      Tai sitten kaikki yhdessä vain katsovat tyhmänä telkkaria ja siinä se "sosiaalinen kanssakäyminen" sitten onkin meidän osalta...
      Koen tämän irtioton aika hankalaksi, sillä äitini käytös pääsääntöisesti on juuri toisenlaista, kuin millainen hän oikeasti on. Tiedän, että hän on ihanimpia ihmisiä, jonka tiedän.

      Okei, raskas työ vie kyllä voimia ja stressaa, sen ymmärrän kyllä, mutta miksi silloin pitää käyttäytyä niin... ei-niin-äitimäisesti, aivan päinvastaisesti kun kutsusta (tai muuten vain) käyn hänen luonaan?
      Yritin itse monta vuotta aktiivisesti (omasta koulusta/työstä huolimatta) olla kiinnostunut äitini ja siskojeni asioista ja ehdottaa yhdessä-oloa (siis oikeaa yhdessä-oloa johon ei liity telkkari), mutta enää en vain jaksa.

      • jjj234

        Kuulostaa hyvältä :)

        En ajatellutkaan että sinun äitisi olisi narsisti.

        Vanhempi-lapsi -suhde voi olla hankala, vaikka luonnehäiriö tai mikään sen suuntainenkaan ei liittyisi kuvaan. Kyse voi alunperin olla loppuunpalamisesta, kypsymättömydestä, fakkiintuneisuudesta... normaaleista jutuista joita melkeinpä jokaisen elämänkaareen kuuluu. Tai ristiriitaisista odotuksista, ja sitten tulee ärsyynnystä puolin ja toisin.

        Ehkäpä tuo välimatka on antanut äidillesi tilaa. Hän näkee ja tuntee nyt eri tavalla, koska tilanne on vähän muuttunut.

        Minusta on erinomaisen hyvä juttu, että keskityt ensisijaisesti omaan elämääsi ja sen rakentamiseen.

        Ei tarvitse stressata mitä valintoja toiset tekevät. Mikään ei ole yhden kortin varassa. Ihmissuhteissa on valinnanvaraa, eikä paine yhteen suuntaan muodostu liian voimakkaaksi itsellesikään.

    • tyrmistynyt88

      "Isäni ja äitini eivät olleet koskaan meidän lasten puolella, kuka tahansa random-koiranulkoiluttajakin oli meitä tärkeämpi".

      Piti vielä tähän kommentoida, että juuri tuollaista oli meininki myös isäni aikana. Sitä se on vieläkin sillointällöin, jos satun äidilleni vaikka mainitsemaan, että työpaikallani tapahtuu työpaikkakiusaamista ja työntekijöiden eriarvoistamista/huomiotta jättämistä pomojen taholta.

      Näihin äitini on ottanut kantaa hakemalla syytä ongelmaan aina jostakin muualta kuin oikeasta paikasta tai ihmisestä. Joskus syy on muka minussa, vaikka selittäisin tilanteen äidilleni kuinka hyvin.
      Tiedän kyllä itsekin, milloin olen jossakin asiassa toiminut väärin, eikä mielestäni kiusaaminen missään muodossa voi olla kiusatun vika.

      Tosiaan muutaman kerran olen suureksi yllätyksekseni myös työpaikoilla joutunut henkisen kiusaamisen kohteeksi. Onneksi en fyysistä väkivaltaa tms. (jota jonkin verran peruskoulussa koin) ole sentään töissä ollessa joutunut kestämään, mutta tuollainen haukkuminen, syyllistäminen yms. loukkaukset tuntuvat nekin pahalta. Pomo oli asian suhteen voimaton, eikä osannut laittaa kiusaajaa ruotuun tai potkinut pihalle (laittoi toisen henkilön asialle).
      Luulin, että töissä ihmiset olisivat jo sen verran aikuisia, etteivät kiusaamiseen enää alentuisi.

    • Tunne ja älyä

      Työpaikan ihmisethän ovat ihan niitä samoja isiä ja äitejä, joita jokaisen kotonakin on. Aikuinen on joka paikassa aikuinen, keskenkasvuinen ja kehittymätön on myös joka paikassa keskenkasvuinen ja kehittymätön.

      Mistä sinun äitisi voi tietää, mikä on "oikea paikka tai oikea ihminen", tunteeko hän kaikki työpaikkasi ihmiset ja jutut ja kiemurat? Hän käyttää vain omaa mielikuvitustaan sinun kertomuksesi perusteella, miten siitä voi ketään syyttää, että näkee asiat omalla tavallaan.

      Ettei tämä juttu vain olisikin niin päin, että sinun äitisi ei kelpaa sinulle ja sinä olet se, joka ei ymmärrä eikä välitä. Sori.

      • tyrmistynyt88

        "Mistä sinun äitisi voi tietää, mikä on "oikea paikka tai oikea ihminen", tunteeko hän kaikki työpaikkasi ihmiset ja jutut ja kiemurat? Hän käyttää vain omaa mielikuvitustaan sinun kertomuksesi perusteella, miten siitä voi ketään syyttää, että näkee asiat omalla tavallaan.

        Ettei tämä juttu vain olisikin niin päin, että sinun äitisi ei kelpaa sinulle ja sinä olet se, joka ei ymmärrä eikä välitä. Sori"

        Niin, hän ei kelpaa minulle sellaisena, millaisena hän esiintyy minulle, mutta tottakai hän on kaikesta huolimatta tullut minulle tärkeäksi, koska hän on sentään oma äiti.
        En olekaan väittänyt, ettenkö välittäisi hänestä muuten (koska tiedän hänen olevan oikeasti ihana, välittävä ihminen), mutta turhauttaa vain ajatuskin, kuinka oma äiti voi kohdella tytärtään itsestäänselvyytenä tai kuinka hän etsii virheitä ongelmatilanteissa vain minusta.

        En odotakaan hänen puolustavan minua kaikessa henkeen ja vereen vain sen takia, että satun olemaan hänen lapsensa. En myöskään oleta hänen tuntevan kouluni/työpaikkani ihmisiä.

        Enhän minäkään voi tietää hänen työkavereistaan tai muusta, mutta ymmärtäisin, jos hän vaikka kertoisi minulle jonkun kohtelevan häntä paskamaisesti, että äitini ei ainakaan se syypää olisi, jos siihen ei oikeasti aihetta ole.

        Ymmärsitköhän sinä mitä yritin tuossa aiemmin kertoa? Noh, taidan olla nyt kuitenkin liian väsynyt enää selittämään mitään...

    • mustalammas_jo_synty

      Mulla ei ole ihan sama juttu, mutta vähän sinnepäin (oon melkein samanikäinenkin). Tuntuu, että minua vähätellään eikä minua koskaan uskota. Kun yritän keskustella, niin ollaan niinkuin minua ei olisi olemassakaan.

      Lueppa http://keskustelu.suomi24.fi/node/9967095

      (Siellä on tarkemmin).

      Voitais vaikka joskus vaihtaa s-postiosoitetta, ois kiva keskustella ja vaihtaa jonkun kanssa näkökulmia omasta tilanteesta.

      • tyrmistynyt88

        Hei, luin viestisi. Todella surullisen kuuloista tekstiä :(
        Kertomasi mukaan vanhempiesi käytös on ajoittain kylmän oloista ja vielä kun ajattelee, omaa lastaan kohtaan.

        En ymmärrä, kuinka jotkut vanhemmat voivat arvostella lapsiaan/lastaan ja kohdella heitä vieläpä eriarvoisesti, joka väistämättä aiheuttaa kitkaa sisarusten kesken. Itsestäni ainakin joskus huomaan, että olen ehkä hiukan jopa kateellinen nuoremmille siskoilleni siitä, kuinka he saivat löyhemmän/olemattoman kasvatuksen kuin isosisko ja minä.
        Toisaalta meistä isosiskon kanssa on kasvanut vastuuntuntoisia, koulussa ja töissäkäyviä nuoria aikuisia, kun taas nuoremmat tykkäävät sellaisesta hällä-väliä-asenteesta. Ja sehän näkyy sitten heidän tekemisissään...
        Minulla meni vain aika kauan, että sain rohkeutta, itseluottamusta ja että aloin pitää itseäni samanarvoisena työntekijänä työpaikan muiden työntekijöiden joukossa.
        Etenkin minua reilusti vanhempia (20 ) työntekijöitä saatoin joskus hieman jopa pelätä.
        Lapsuuteeni kuulunut liiankin tiukka kuri ja "lasten tulee näkyä, muttei kuulua" kasvatusperiaate tekivät minusta vaisun ja aran lapsen, jolloin käyttäytymiseni näkyi väkisinkin muuallakin kuin vain kotona. Vielä nykyäänkin sosiaaliset tilanteet saattavat tuottaa suuriakin vaikeuksia. Minulla on diagnosoitu paniikkihäiriö ja söin siihen joskus lääkkeitäkin.

        Tunnistin tekstistäsi joitakin asioita myös omasta lapsuudenkodistani, mutta itselläni ei kuitenkaan noin hurjaksi tilanteet muuttuneet, vaikka isäni joskus saattoikin (äkkipikainen luonne kun oli) antaa selkäsaunan, remmiä tai tukkapöllyä.
        Mielestäni (kun muistelen, kuinka kilttejä lapsia loppujen lopuksi olimme) ihan pienistäkin/turhista asioista.
        Saattoihan hän myöhemmin katuakin sitä, että tuli kuritettua lasta turhankin kovasti, mutta ikinä en anteeksipyyntöä hänen suustaan kuullut.
        Äitini sen sijaan olisi turvautunut esim. lapsen koti-arestiin laittamiseen, mutta isäni mielestä se ei riittänyt. Piti olla sama kuri, mitä hänen oma isänsä joskus käyttänyt, mutta vain setääni (isäni isoveljeen), ei isääni.

        Oli mukavaa saada lukea tarinasi, vaikkakin sen sisältö olikin hyvin surullinen. Vaihdetaan vielä joskus ajatuksia :)

    • Mustalammas_jo_synty

      Joo, meillä tuo tilanne on aina vaan kärjistynyt. Oli ennenkin vaikeaa, mutta ei ihan näin. Ei meillä kotona ole väkivaltaa varsinaisesti ollut, mutta viimeaikoina tuo isäni käytös on ollut juuri tuollaista hyökkäävän oloista, kuten kerroin. Anteeksipyyntöä en ole itsekään koskaan kuullut, ainoastaan syyllistämistä takaisin.

      Se on totta, että pienistä asioista nousee hirveä melu. Siitä tulee vain tunne, että tekee aina kaiken väärin. En ymmärrä, miten pienet asiat voivat nousta ihmisiä ja ihmissuhteita tärkeämmiksi..?

      Oon ite kans pelänny, ett entä kun menen työelämään..? Nytkin pelottaa työharjotteluissa ym. muissa ja koen että muut ihmiset inhoavat minua seläntakana. Vaikka siis ei olisi sellaisia viitteitäkään. Ja tuntuu, että pienet virheet jäävät vaivaamaan liikaa. Viimeyönäkään en saanut kunnolla unta, kun aloin pyörittelemään mielessäni noita tekemiäni virheitä.

      Pelkään, että kun menen työelämään, että en osaa asioita, joita pitäisi ja että koen itseni huonommaksi työntekijäksi.

      Oikeastaan kaikki elämän tulevat vaatimukset ahdistavat.

      • tyrmistynyt88

        Vanhempien kylmä ja välinpitämätön käytös lapsiaan kohtaan aiheuttaa useimmiten lapsissa alemmuuden tunnetta ja turvattomuutta, joka vaikuttaa myös pitkälle aikuisuuteen asti.
        Itsekunnioituksen puute ja arkuus/kyvyttömyys puolustaa itseään, toisten miellyttämisen halu seuraa perässä niin kauan, kun itse sen sallii jatkuvan.

        Mielenterveydelliset ongelmat, alkoholismi yms. ongelmat ovat takuuvarmat seuralaiset, jos asioille ei ennen niitä tee mitään.

        Itsellä oli (ja on ajoittain vieläkin) pitkään taistelemista pelkästään jo sen koulupaikan/työpaikan saamisessa. Yksi puhelinsoitto aiheuttaa sydämentykytystä ja kun linjan toisessa päässä vastataan, alan änkyttämään yrittäessäni saada asiani selvitettyä. Tai ihan missä muualla tahansa, missä pitää olla toisten ihmisten kanssa tekemisissä. Epävarmuus seuraa kaikkialle, eikä sitä saa karistettua pois millään.
        Mutta kovalla taistelulla ja "kyllä minä pystyn, kyllä minä osaan"-asenteella kun vaan on mennyt eteenpäin, ihmeesti sitä vaan on selvinnyt, vaikka ensin ei olisi uskonutkaan.

        Jätät vaan sen kaiken paskan taaksesi ja jatkat elämääsi niin kuin itse haluat. Ihan kaikkeen tosin et voi yksin vaikuttaa mutta suurimpaan osaan kyllä ja lapsuuden perheestä, vaikka se voikin tuntua aluksi raskaalta, pääsee kyllä irti jossakin vaiheessa, jos niin vain haluat.
        Sinun elämäsi on sinun, ei kenenkään muun. Sinä määräät niin kauan, kuin olet täysi-ikäinen ja asut omillasi, eikä kukaan muu. Ei edes isäsi/äitisi. Sinä teet niitä asioita ja ratkaisuja elämässäsi, mitkä sinusta tuntuvat hyviltä.

        Sinä pystyt jatkamaan elämääsi ilman vanhempiasikin. Sinulla on paljon muita ihmisiä ympärilläsi, jotka välittävät ja rakastavat sinua. Ole siis heidän kanssaan. Älä haaskaa arvokasta aikaasi vanhempiisi niin kauan, kun he ovat paskamaisia sinua kohtaan.

        Vaikka tämä kylmältä saattaa kuulostaakin, irti-otto joissakin tapauksissa saattaa olla se parempi vaihtoehto, kuin että yrittäisi vain lämmitellä yhä uudestaan ja uudestaan välejä. Se kun ei valitettavasti aina auta, kun vastakaikua ei tule.
        Vanhemmat (tai muut perheenjäsenet) saattavat pitää sinua itsestäänselvyytenä ("tottakai hän aina palaa uudestaan"), eikä heillä ole pelkoa siitä, että katoaisit heidän elämästään. He kuvittelevat, että heillä on oikeus jatkossakin kohdella sinua niin kuin he nyt kohtelevat.
        Olen tämän välimatkan äitiini ja sisariini ainakin omalla kohdallani todennut hyväksi ja jaksanut paremmin, vaikka joskus tekisikin mieli palata entiseen. Sitä en kuitenkaan enää halua.
        Jaksamista sinulle!

      • jjj234

        Ymmärrän miltä sinusta tuntuu.

        On tosi hyvä, että kohtaat tunteesi sellaisina kun ne tulevat ja että vielä voit keskustella joidenkin ihmisten kanssa avoimesti peloistasi.

        On myös hyvä yrittää hahmottaa, mikä on se tuttu tilanne missä olet alunperin oppinut noin tuntemaan. Ettet ole hyvä ja hyväksytty. Koska voi olla että se seuraa muihinkin tilanteisiin, missä se ei vastaa todellisuutta. Itsekin varmaan ymmärrät, että ei voi olla niin että aina van kaikki ihmiset vihaa ja syyllistää sinua... kyse on traumoista.

        Minua on auttanut asioiden järkeistäminen ja jopa niiden paperille purkaminen. Mitä on oikeasti tapahtunut? Missä minä olen tehnyt väärin? Mitä muut ovat tehneet väärin? Joskun on tietoisesti pitänyt yrittää laittaa tunteita sivuun jotta saa asioista selkoa. Joskus on pitänyt hyväksyä, että en jaksa tätä asiaa nyt kerralla käsitellä, ei se tänä päivänä selviä. Jatkan huomenna tai sitten kun on sopiva hetki.

        Tieto on helpottanut. Samoin rankasta lapsuudesta kärsiville aikuisille osoitettu ryhmäterapia. Asioihin on saanut suhteellisuutta, kun on voinut peilata ja keskustella muidenkin kanssa.

        Työelämäpuolesta kuten elämästä yleensäkin voisin kommentoida sellaista, että kannattaa miettiä mitkä ovat vahvuutesi ja potentiaalisi. Ruoki ja kehitä niitä, koska vahvuudet ovat ne millä jokainen tässä elämässä pärjää. Kehittyä voi koko elämän ja se on ihanaa ja palkitsevaa!

        Laitan vielä linkkivinkkiä teemalla "huijaustunteet". Lukekaahan, tämä voi sisältää hyödyllistä tietoa monille:
        http://www.pelastakaalapset.fi/media/pelastakaa-lapset-verkkolehti/lila-tuiskun-kirjoitus/aikaisemmat-kirjoitukset/huijaustunteet-peittoavat-aidot-/

    • jhustnäin

      Itse mietin, että hemmetti soikoon, olet aikuinen, eikö olisi aika lopettaa olemasta mustasukkainen, sisarusten kanssa kilpaileva katkera ihminen? Koska kun itse luen sinun tekstiäsi, kuulostat hyvin katkeroituneelta ihmiseltä, joka haluaa jyrätä muiden päälle ennenkuin kukaan tekee sinulle niin.

      Voin kertoa, minulla on ollut hyvin samanlainen elämä kuin sinulla, olen ollut koulukiusattu aina ensimmäisestä luokasta aina siihen viimeisempään asti. Isoveljeni saivat aina kaiken, he pääsivät helpommalla koska olivat miehiä ja muutenkin mielestäni heillä oli helpompi elämä kuin minulla.

      Minä syytin kaikkia monta vuotta, olin katkera ja vihainen. Miten omat sukulaiset voivat olla sellaisia minulle? Miten oma isä lyö mielummin vyöllä, kuin halaa ja sanoo rakastavansa?

      Mutta kun aloin vanheta ja ymmärtää maailmaa vähän toisella näkökannalla, sillä viisaudella mitä yleisemmin vastoinkäymiset ja vanheneminen suo, aloin tajuta, ettei ne asiat olleet niin putkiulotteisia, kun annamme ymmärtää.

      Väkivaltaa se ei toki millään tavalla tee sen yhtään hyväksyttävämmäksi, eikä se ole oikein että jotakuta sisarusta kohdellaan paremmin kuin toista, mutta meidän isät ja äitimme ovat ihmisiä ja tekevät virheitä. Heillä on omat persoonansa, heillä on omat ongelmansa mitkä saavat heidät käyttäytymään niinkuin he käyttäytyvät. Oma äitini oli ja on yhä alkoholisti, jota syytin aina siitä miten hän kehtasi aina mielummin juoda kun olla minun kanssani, mutta hän on myös samaan aikaan sairas, hän ei osaa puhua tunteistaan, kuten ei myöskään isäni. He ovat kasvatettu sillä tietyllä tavalla ja eivät itse kykene parantamaan tapoja.

      Ja tämä kaava toistuu ja toistuu siihen asti, kunnes joku siinä kaavassa päättää astua syrjään ja katkaista sen kaavan. MINÄ tein sen, minä lopetin sen vanhempien syyttämisen, sen menneisyyden tuomien tapahtumien katkeroitumisen tunteen ja aloin elämään. Aloin ajattelemaan asioita toisella tavalla, yrittämään ymmärtää miksi joku on tehnyt niin tai miksi he yhä tekevät niin. En minäkään ole ollut täydellinen, en ole vieläkään, en ole sitä mitä vanhempani toivoivat, eikä asiat ole niin yksinkertaisia että "vanhempien pitää aina rakastaa lapsiaan yhtä paljon" blabla juttua. Tottakai se olisi ideaalista, että niin tapahtuisi, mutta ei todellakaan todennäköistä, että niin tapahtuisi.

      Minä pidän yhä vanhempiini ja veljiini yhteyttä. Eivät ne toki mitään ihanteellisia, mutta olen oppinut ymmärtämään, että hei, kaikilla on omat persoonansa, omat ongelmansa ja omanlaiset tavat käyttäytyä, myös vanhemmillasi ja sisaruksillasi. Kukaan meistä ei ole täydellinen, mutta se on sinusta kiinni haluatko jatkaa sitä kaavaa vai haluatko olla se parempi ihminen ja alkaa ymmärtämään asioita.

    • IsoHalixxx

      Mahtavaa, että joku täälläkin kirjoittaa viisaudella ja suurella sydämmellä.

      Ottamatta kantaa siihen mitä ajattelet ketjun aloittajasta, niin oma tarinasi edusti raikasta kypsää ajattelua. Täällä näkee niin paljon pikkusieluista, pistän välit poikki-paska-sukulaisiini-kirjoittelua. Näillä pikkusieluisilla ei varmasti ole puhtaat jauhot pussissa. Olisi kiva lukea joskus vaikka näin: olen kokenut xx sukulaiseni kohtelevan minua näin, mutta toisaalta en minäkään ole aivan reilusti häntä kohtaan käyttäytynyt, niin ja siinä riidassa taisi mopo karata minunkin käsistäni ja tuli suutuspäissään sanottua yhtä sun toista. Mutta ei, harvemmin kukaan mainitsee omia vikojaan tai puutteitaan.
      Eläköön anteeksianto, armollisempana on taatusti helpompi elää kuin vihassa!

      • jjj234

        Sinäpä vasta viisas vaikutat olevan kun tiedät, että vanhempiinsa välit katkaisevat ovat pikkusieluisia riitelijöitä ja varmasti itse jotenkin syypäitä saamaansa kohteluun... ;)

        Vastaan tähän pelkästään noiden muiden vuoksi, joihin kommenttisi saattavat vaikuttaa.

        Me koko ikämme syyllistetyt olemme kyllä oppineet hakemaan vikoja aina itsestämme. Omalla kohdalla vikojen peittelyyn ja piilotteluun ei ole koskaan ollut varaa eikä tilaisuutta, koska aina kaikki on lähtökohtaisesti ollut omaa syytä pienestä pitäen. Myös muidenkin synnit - kuten vaikka se että jos joutuu johonkin väkivaltaiseen läheiseen katkaisemaan välit ;)

        Oman yhteisönsä syntipukki kun ollut niin kukaan ei ole ollut puolustelemassa tai helpottamassa, että "ei sille nyt niin suoraan tai kärkevästi voi sanoa kun se tuntuisi pahalta". Itseasiassa kaikki vähänkään nolot tai arkaluonteiset jutut on huudeltu heti turuilla ja toreilla kaikelle kansalle. Yleensä vielä melkoisella kertoimella.

        Kovasti sanomista on todella tullut, sitä oppinut kestämään ja ottamaan vastaan. Toisaalta myös analysoimaan varsin asiapitoisesti. Hyvä se on siltä kannalta ollut, että oikeasti pystyy kehittymään koska tuleehan elämässä myös oikeatakin kritiikkiä kohdalle. Niin kipeitä tai arkoja asioita ei ole, ettenkö voisi niitä käsitellä.

        Vanhemmiten olen oppinut sen, että jos jotain on tullut mokattua jne niin toki siitä vastuu otetaan kuten ennenkin, mutta ei enää koskaan muiden synneistä! Minun niskoilleni niitä on turha yrittää syytää. Vaikka monesti tunnutaankin ajattelevankin että niin voisi tehdä kun se on niin "fiksu, kiva ja reilu", ikäänkuin valmiimpi kantamaan kaiken pahan.

        Aika suuri sydän tässä on siltä kannalta ajateltuna ollut, kun en ole piinaajilleni lähtenyt vastaamaan samalla mitalla :) Todellisuudessa kyse on kylläkin siitä, että elämäni on liian arvokas uhrattavaksi moiseen törkyyn.

        Toisekseen, jos alistaisin itseni pahoinpideltäväksi, millainen riesa ja pahanilmantuoja olisin siitä oireillessani esim. perheessä tai työpaikalla? Miten pahoin ihmiset alkaisivat minun ympärilläni voimaan? Ja sen jälkeen ihmiset heidän lähellään? Sepä vasta suurisydämistä ja reilua olisikin ;)

        Vaikuttaa siltä ettei sinulla ole mitään käsitystä tilanteesta missä monet täällä ovat. Silti tulet tänne syyllistämään uhreja.

        Minulla on ollut onnea, kun olen oppinut analysoimaan ja käsittelemään asioita, tekemään järkeviä ratkaisuja. Toinen vaihtoehto olisi ollut se, että olisin menettänyt lopullisesti mielenterveyteni ja olemassaoloni olisi yksi suuri miinusmerkki.

        Olisi mielenkiintoista tietää, missä vaiheessa sinulla kulkisi raja vai kulkisiko missään, kuten yrität vihjata. Olisitko todella valmis elämään yhteisössä syntipukkina ja kaiken kansan sylkykuppina kun välien katkaisu on mielestäsi pikkusieluista vihatoimintaa? Tiedätkö että joissain yhteisössä et pystyisi mitenkään vaikuttamaan siihen, miten sinua kohdellaan.

        Kannattaisikohan muuten kokeilla, ihan vain ihmisenä kasvamisen vuoksi? Ehkä sen jälkeen suhtautumisesi uhreihin voisi olla vähän sydämellisempää ja armollisempaa.

      • justnäin...
        jjj234 kirjoitti:

        Sinäpä vasta viisas vaikutat olevan kun tiedät, että vanhempiinsa välit katkaisevat ovat pikkusieluisia riitelijöitä ja varmasti itse jotenkin syypäitä saamaansa kohteluun... ;)

        Vastaan tähän pelkästään noiden muiden vuoksi, joihin kommenttisi saattavat vaikuttaa.

        Me koko ikämme syyllistetyt olemme kyllä oppineet hakemaan vikoja aina itsestämme. Omalla kohdalla vikojen peittelyyn ja piilotteluun ei ole koskaan ollut varaa eikä tilaisuutta, koska aina kaikki on lähtökohtaisesti ollut omaa syytä pienestä pitäen. Myös muidenkin synnit - kuten vaikka se että jos joutuu johonkin väkivaltaiseen läheiseen katkaisemaan välit ;)

        Oman yhteisönsä syntipukki kun ollut niin kukaan ei ole ollut puolustelemassa tai helpottamassa, että "ei sille nyt niin suoraan tai kärkevästi voi sanoa kun se tuntuisi pahalta". Itseasiassa kaikki vähänkään nolot tai arkaluonteiset jutut on huudeltu heti turuilla ja toreilla kaikelle kansalle. Yleensä vielä melkoisella kertoimella.

        Kovasti sanomista on todella tullut, sitä oppinut kestämään ja ottamaan vastaan. Toisaalta myös analysoimaan varsin asiapitoisesti. Hyvä se on siltä kannalta ollut, että oikeasti pystyy kehittymään koska tuleehan elämässä myös oikeatakin kritiikkiä kohdalle. Niin kipeitä tai arkoja asioita ei ole, ettenkö voisi niitä käsitellä.

        Vanhemmiten olen oppinut sen, että jos jotain on tullut mokattua jne niin toki siitä vastuu otetaan kuten ennenkin, mutta ei enää koskaan muiden synneistä! Minun niskoilleni niitä on turha yrittää syytää. Vaikka monesti tunnutaankin ajattelevankin että niin voisi tehdä kun se on niin "fiksu, kiva ja reilu", ikäänkuin valmiimpi kantamaan kaiken pahan.

        Aika suuri sydän tässä on siltä kannalta ajateltuna ollut, kun en ole piinaajilleni lähtenyt vastaamaan samalla mitalla :) Todellisuudessa kyse on kylläkin siitä, että elämäni on liian arvokas uhrattavaksi moiseen törkyyn.

        Toisekseen, jos alistaisin itseni pahoinpideltäväksi, millainen riesa ja pahanilmantuoja olisin siitä oireillessani esim. perheessä tai työpaikalla? Miten pahoin ihmiset alkaisivat minun ympärilläni voimaan? Ja sen jälkeen ihmiset heidän lähellään? Sepä vasta suurisydämistä ja reilua olisikin ;)

        Vaikuttaa siltä ettei sinulla ole mitään käsitystä tilanteesta missä monet täällä ovat. Silti tulet tänne syyllistämään uhreja.

        Minulla on ollut onnea, kun olen oppinut analysoimaan ja käsittelemään asioita, tekemään järkeviä ratkaisuja. Toinen vaihtoehto olisi ollut se, että olisin menettänyt lopullisesti mielenterveyteni ja olemassaoloni olisi yksi suuri miinusmerkki.

        Olisi mielenkiintoista tietää, missä vaiheessa sinulla kulkisi raja vai kulkisiko missään, kuten yrität vihjata. Olisitko todella valmis elämään yhteisössä syntipukkina ja kaiken kansan sylkykuppina kun välien katkaisu on mielestäsi pikkusieluista vihatoimintaa? Tiedätkö että joissain yhteisössä et pystyisi mitenkään vaikuttamaan siihen, miten sinua kohdellaan.

        Kannattaisikohan muuten kokeilla, ihan vain ihmisenä kasvamisen vuoksi? Ehkä sen jälkeen suhtautumisesi uhreihin voisi olla vähän sydämellisempää ja armollisempaa.

        Syyllistämään uhreja?

        Olen eri mieltä.

        Tilanne tottakai olisi täysin erilainen jos kyseessä olisi oikeasti joku todella vakava asia, kuten jatkuva väkivalta tai muu, sellainen asia, minkä takia ei todellakaan pitäisi olla enää sen henkilön seurassa, on se sitte isä, sisko, kaveri, joku tuntematon, joka on väkivaltainen.

        Mutta olet kuitenkin kokonaan unohtanut pointin. Tässä tilanteessa ei ole sitä hyvin vakavaa perheväkivältaa (suomi24 on erillinen palsta sille)

        Uskon että kirjoittajan pointti oli se, että yleisemmät riidat ja tässäkin tarinassa ongelma on se, ettei aloittaja itse edes halua ymmärtää omaa äitiäänsä ja nauttii omasta marttyyriasemastaan. Kun hänen äitinsä ei asetu sille täydelliselle äidin muotille, jonka hän on luonut, kaikki on silloin sen äidin syytä, äiti ei välitä, äiti ei tee sitä ja äiti ei tee tätä...

        Ehkä pointti on enemmänkin että yritetään tuoda sitä äidin näkökulmaa vaan esille. Äiti menetti puolisonsa jääden 4 teinin kanssa yksin, äiti oli se joka kävi töissä ja yritti tuoda ruokaa pöytään, äidin kuului jaksaa vaikka oli paha olla...

        Jos oikeasti on sitä mieltä, että joku ihminen on niin paha, että heidän lähellään ei pidä olla, niin minkä takia sitten jäädä syyllistämään heitä kaikesta mahdollisesta?

        Mitä se toisen osapuolen syyllistäminen on auttanut elämässäsi ja asioiden ymmärtämiskyvyssäsi tähän asti?

        En sano tätä ollakseni ilkeä, mutta en usko, että olet täysin vielä oppinut analysoimaan ja käsittelemään asioita muiden, kuin itsesi tai ihmisten, jotka ovat samassa tilanteessa kuin itse olet ollut.

      • IsoHalixxx
        justnäin... kirjoitti:

        Syyllistämään uhreja?

        Olen eri mieltä.

        Tilanne tottakai olisi täysin erilainen jos kyseessä olisi oikeasti joku todella vakava asia, kuten jatkuva väkivalta tai muu, sellainen asia, minkä takia ei todellakaan pitäisi olla enää sen henkilön seurassa, on se sitte isä, sisko, kaveri, joku tuntematon, joka on väkivaltainen.

        Mutta olet kuitenkin kokonaan unohtanut pointin. Tässä tilanteessa ei ole sitä hyvin vakavaa perheväkivältaa (suomi24 on erillinen palsta sille)

        Uskon että kirjoittajan pointti oli se, että yleisemmät riidat ja tässäkin tarinassa ongelma on se, ettei aloittaja itse edes halua ymmärtää omaa äitiäänsä ja nauttii omasta marttyyriasemastaan. Kun hänen äitinsä ei asetu sille täydelliselle äidin muotille, jonka hän on luonut, kaikki on silloin sen äidin syytä, äiti ei välitä, äiti ei tee sitä ja äiti ei tee tätä...

        Ehkä pointti on enemmänkin että yritetään tuoda sitä äidin näkökulmaa vaan esille. Äiti menetti puolisonsa jääden 4 teinin kanssa yksin, äiti oli se joka kävi töissä ja yritti tuoda ruokaa pöytään, äidin kuului jaksaa vaikka oli paha olla...

        Jos oikeasti on sitä mieltä, että joku ihminen on niin paha, että heidän lähellään ei pidä olla, niin minkä takia sitten jäädä syyllistämään heitä kaikesta mahdollisesta?

        Mitä se toisen osapuolen syyllistäminen on auttanut elämässäsi ja asioiden ymmärtämiskyvyssäsi tähän asti?

        En sano tätä ollakseni ilkeä, mutta en usko, että olet täysin vielä oppinut analysoimaan ja käsittelemään asioita muiden, kuin itsesi tai ihmisten, jotka ovat samassa tilanteessa kuin itse olet ollut.

        Komppaan edellistä kirjoittajaa.

        Ja sinulle jjj234. En tarkoitanut kirjoituksellani näitä "yhteisön" uhreja, väkivallan (todellisen henkisen/fyysisen) uhreja vaan kirjaimellisesti ja ensisijaisesti niitä pikkusieluisia, jotka etsivät virheitä aina muista ja jotka eivät ole vastuussa omasta käytöksestään. Täällä on varmasti paljon tavallisia perhe- ja sukuriitatarinoita, joissa ratkaisuna on pistää välejä poikki ja rikkoa perheyhteisöitä. Näissä tarinoissa on aina vanhoja äitejä, isiä, viattomia lapsia sukupolvien yli jotka kärsivät näistä ratkaisuista. Sen vuoksi minusta oli hienoa lukea tarina, jossa alkoholistiperheen lapsi on kasvanut katkeruuden yli ja antanut anteeksi. Jos se onnistuu sellaisessa tilanteessa miksei se onnistuisi monessa muussakin.

        Huomasin noista aikaisemmista kirjoituksistasi että anteeksianto ei ole sinun juttusi. Sekö tässä kaikkein eniten ärsyttää?

        Me voimme olla asioista eri mieltä, mutta ei sen tähden kannata ruveta kenenkään viisautta tai kasvua ihmisenä arvostelemaan.

      • jjj234
        justnäin... kirjoitti:

        Syyllistämään uhreja?

        Olen eri mieltä.

        Tilanne tottakai olisi täysin erilainen jos kyseessä olisi oikeasti joku todella vakava asia, kuten jatkuva väkivalta tai muu, sellainen asia, minkä takia ei todellakaan pitäisi olla enää sen henkilön seurassa, on se sitte isä, sisko, kaveri, joku tuntematon, joka on väkivaltainen.

        Mutta olet kuitenkin kokonaan unohtanut pointin. Tässä tilanteessa ei ole sitä hyvin vakavaa perheväkivältaa (suomi24 on erillinen palsta sille)

        Uskon että kirjoittajan pointti oli se, että yleisemmät riidat ja tässäkin tarinassa ongelma on se, ettei aloittaja itse edes halua ymmärtää omaa äitiäänsä ja nauttii omasta marttyyriasemastaan. Kun hänen äitinsä ei asetu sille täydelliselle äidin muotille, jonka hän on luonut, kaikki on silloin sen äidin syytä, äiti ei välitä, äiti ei tee sitä ja äiti ei tee tätä...

        Ehkä pointti on enemmänkin että yritetään tuoda sitä äidin näkökulmaa vaan esille. Äiti menetti puolisonsa jääden 4 teinin kanssa yksin, äiti oli se joka kävi töissä ja yritti tuoda ruokaa pöytään, äidin kuului jaksaa vaikka oli paha olla...

        Jos oikeasti on sitä mieltä, että joku ihminen on niin paha, että heidän lähellään ei pidä olla, niin minkä takia sitten jäädä syyllistämään heitä kaikesta mahdollisesta?

        Mitä se toisen osapuolen syyllistäminen on auttanut elämässäsi ja asioiden ymmärtämiskyvyssäsi tähän asti?

        En sano tätä ollakseni ilkeä, mutta en usko, että olet täysin vielä oppinut analysoimaan ja käsittelemään asioita muiden, kuin itsesi tai ihmisten, jotka ovat samassa tilanteessa kuin itse olet ollut.

        Ap on nuori itsenäistymässä oleva nainen, joka kokee suhteen äitiinsä selvästikin hyvin ahdistavaksi. Täällä hän haluaa keskustella ja purkaa asiaa, jotta se ei enää vaikuttaisi hänen elämäänsä ikävällä tavalla. Miten hän nauttii tilanteesta, sitä väitettä sinulta en ymmärrä.

        Näkisin motiivin kirjoittaa tälle palstalle olevan sen, että saisi apua ja tukea vertaiskokemusten puolesta.

        Ongelmia on tosi vaikea ratkoa jos ei kerro tunteistansa ja ajatuksistansa avoimesti. Myös negatiivisista. Minusta ap on hyvällä tiellä. Varjopuoli on tietysti se, että tällaisilla palstoilla aina liikkuu niitä, jotka haluavat löytää jonkun asian jolla lähteä tökkimään. Kuten sen että tyttö myönsi jossain vaiheessa tunteneensa kateutta sisaruksiansa kohtaan.

        Kirjoituksessa jota kommentoin, tuomittiin välien katkaisu vanhempiin yksioikoisesti pikkusieluiseksi ja epäeettiseksi ratkaisuksi, jollaisen tekee vain moraalisesti epäilyttävä tyyppi. Tähän puutuin, olenhan myös itse yksi tällä palstalla samaan ratkaisuun päätynyt ja voin hyvin kertoa mistä voi olla kyse.

        Minä en jäänyt elämään "pahojen ihmisten vaikutusalueeseen". Kuten olen edelläkin todennut, se on ollut yksi elämäni parhaista ratkaisuista. Nykyään pärjään elämässäni todella hyvin, pitkälti kiitos sen että välit kaikkeen epämääräiseen ainekseen - mukaanluken omat vanhempani - ovat katkaistu. Tämän olen kertonut, jotta esimerkkini voisi luoda toivoa muille. Elämästä voi tulla hyvä, todella hyvä!

        Näen että yksi kokemukseni tarkoitus on ollut se, että pystyn tänä päivänä antamaan vertaistukea muille, jotka painivat tänäpäivänä samantyyppisten ongelmien kanssa missä itse aikoinaan olin. Siksi olen täällä keskustelemassa.

        Mitä hyötyä toisen syyllistämisestä on minulle ollut? Kyllä se vaan helpottavaa on jakaa syntikipaleet, että tämä kuuluu minulle, tämä tuolle. Tämä asia johtaa tähän ja tämä tuohon. Ja sen jälkeen mitä on järkevää tehdä jne. Se on sitä asian käsittelyä, jonka jälkeen on huomattavasti paremmat mahdollisuudet päätyä järkevään ja tarkoituksenmukaiseen lopputulokseen.

        Alistetut kun osaavat usein katsoa asiat vain juuri sen äidin, isän, tai kuka se alistaja nyt on ollutkaan, hänen näkökulmasta ja hänelle edullisella tavalla. Se on sitä mitä on kotona pienestä asti opittu. Vie aikansa ja vaatii oppimista, että pystyy näkemään asiat myös omasta näkökulmasta. Ja arvottamaan ne suhteessa toisiinsa järkevästi. Että esim. jos joku tuikkaa sinuun puukon ja sinä kiroat päälle, ei voi olla niin että tuo ruman sanon sanominen on yhtä suuri synti kuin puukottaminen.

        Aika suorilta muuten olet vetämässä johtopäätöksiä kyvyistäni analysoida ja käsitellä asioita. Tietysti jokainen tekee virheitä, kyse onkin siitä miten ne selvittää ja ratkaisee. Itsekin vanhempana ymmärrän myös mihin jokaisen vanhemman pitäisi pystyä ilman että kauhesti edes yrittäkään. Jos vain tahtoa löytyy.

        Rehellisyydellä, avoimuudella ja keskinäisellä kunnioituksella pääsee ihmissuhteissa pitkälle. Jos näitä asenteita ei lapsiansa kohtaan itsestään vanhempana löydy, yhteiskunnastamme löytyy monia paikkoja mistä lähteä hakemaan apua ongelmiinsa.

        Ettei tarvitse omaa lastansa ja hänen tulevaisuuttansa lähteä uhraamaan.

      • jjj234
        IsoHalixxx kirjoitti:

        Komppaan edellistä kirjoittajaa.

        Ja sinulle jjj234. En tarkoitanut kirjoituksellani näitä "yhteisön" uhreja, väkivallan (todellisen henkisen/fyysisen) uhreja vaan kirjaimellisesti ja ensisijaisesti niitä pikkusieluisia, jotka etsivät virheitä aina muista ja jotka eivät ole vastuussa omasta käytöksestään. Täällä on varmasti paljon tavallisia perhe- ja sukuriitatarinoita, joissa ratkaisuna on pistää välejä poikki ja rikkoa perheyhteisöitä. Näissä tarinoissa on aina vanhoja äitejä, isiä, viattomia lapsia sukupolvien yli jotka kärsivät näistä ratkaisuista. Sen vuoksi minusta oli hienoa lukea tarina, jossa alkoholistiperheen lapsi on kasvanut katkeruuden yli ja antanut anteeksi. Jos se onnistuu sellaisessa tilanteessa miksei se onnistuisi monessa muussakin.

        Huomasin noista aikaisemmista kirjoituksistasi että anteeksianto ei ole sinun juttusi. Sekö tässä kaikkein eniten ärsyttää?

        Me voimme olla asioista eri mieltä, mutta ei sen tähden kannata ruveta kenenkään viisautta tai kasvua ihmisenä arvostelemaan.

        Anteeksianto käsitteenä on täällä vähän ollut epäselvä, mitä sillä kukin tarkoittaa.

        Jos anteeksiantamattomuus tarkoittaa elämää vihassa ja katkeruudessa, kannatan anteeksiantoa ja olen silloin myös omalla kohdallani antanut kaikki kokemani vääryydet jo aikoja sitten anteeksi.

        Kenellekään en suosittele sellaista anteeksiantoa, että se altistaa ihmisen uudelleen väkivallalle. Monesti meidän yhteiskunnassamme anteeksiannolla tarkoitetaan myös sitä.

        Ei ole kaltoinkohtelijan eikä kaltoinkohdellun etu, että tilanne jatkuu. Kaltoinkohtelijalle on hyvä laittaa rajat, myös hänen itsensä vuoksi. Kun ei pääse niin kamalan pahaa tekemään, niin ehkei joudu sitten ihan sinne kaikista alimmaiseen helvettiin. Näin vertauskuvallisesti sanottuna.

        Luin alkuperäisen kirjoituksesi niin kuin kirjoitit ja kritisoin kommenttejasi perustellusti. Epäkypsiä ja karkeitahan toteamuksia ne sellaisinaan olivat, mutta ilmeisesti kyse oli kuitenkin ilmaisuvirheistä. Parempi niin.

      • justnäin.
        jjj234 kirjoitti:

        Ap on nuori itsenäistymässä oleva nainen, joka kokee suhteen äitiinsä selvästikin hyvin ahdistavaksi. Täällä hän haluaa keskustella ja purkaa asiaa, jotta se ei enää vaikuttaisi hänen elämäänsä ikävällä tavalla. Miten hän nauttii tilanteesta, sitä väitettä sinulta en ymmärrä.

        Näkisin motiivin kirjoittaa tälle palstalle olevan sen, että saisi apua ja tukea vertaiskokemusten puolesta.

        Ongelmia on tosi vaikea ratkoa jos ei kerro tunteistansa ja ajatuksistansa avoimesti. Myös negatiivisista. Minusta ap on hyvällä tiellä. Varjopuoli on tietysti se, että tällaisilla palstoilla aina liikkuu niitä, jotka haluavat löytää jonkun asian jolla lähteä tökkimään. Kuten sen että tyttö myönsi jossain vaiheessa tunteneensa kateutta sisaruksiansa kohtaan.

        Kirjoituksessa jota kommentoin, tuomittiin välien katkaisu vanhempiin yksioikoisesti pikkusieluiseksi ja epäeettiseksi ratkaisuksi, jollaisen tekee vain moraalisesti epäilyttävä tyyppi. Tähän puutuin, olenhan myös itse yksi tällä palstalla samaan ratkaisuun päätynyt ja voin hyvin kertoa mistä voi olla kyse.

        Minä en jäänyt elämään "pahojen ihmisten vaikutusalueeseen". Kuten olen edelläkin todennut, se on ollut yksi elämäni parhaista ratkaisuista. Nykyään pärjään elämässäni todella hyvin, pitkälti kiitos sen että välit kaikkeen epämääräiseen ainekseen - mukaanluken omat vanhempani - ovat katkaistu. Tämän olen kertonut, jotta esimerkkini voisi luoda toivoa muille. Elämästä voi tulla hyvä, todella hyvä!

        Näen että yksi kokemukseni tarkoitus on ollut se, että pystyn tänä päivänä antamaan vertaistukea muille, jotka painivat tänäpäivänä samantyyppisten ongelmien kanssa missä itse aikoinaan olin. Siksi olen täällä keskustelemassa.

        Mitä hyötyä toisen syyllistämisestä on minulle ollut? Kyllä se vaan helpottavaa on jakaa syntikipaleet, että tämä kuuluu minulle, tämä tuolle. Tämä asia johtaa tähän ja tämä tuohon. Ja sen jälkeen mitä on järkevää tehdä jne. Se on sitä asian käsittelyä, jonka jälkeen on huomattavasti paremmat mahdollisuudet päätyä järkevään ja tarkoituksenmukaiseen lopputulokseen.

        Alistetut kun osaavat usein katsoa asiat vain juuri sen äidin, isän, tai kuka se alistaja nyt on ollutkaan, hänen näkökulmasta ja hänelle edullisella tavalla. Se on sitä mitä on kotona pienestä asti opittu. Vie aikansa ja vaatii oppimista, että pystyy näkemään asiat myös omasta näkökulmasta. Ja arvottamaan ne suhteessa toisiinsa järkevästi. Että esim. jos joku tuikkaa sinuun puukon ja sinä kiroat päälle, ei voi olla niin että tuo ruman sanon sanominen on yhtä suuri synti kuin puukottaminen.

        Aika suorilta muuten olet vetämässä johtopäätöksiä kyvyistäni analysoida ja käsitellä asioita. Tietysti jokainen tekee virheitä, kyse onkin siitä miten ne selvittää ja ratkaisee. Itsekin vanhempana ymmärrän myös mihin jokaisen vanhemman pitäisi pystyä ilman että kauhesti edes yrittäkään. Jos vain tahtoa löytyy.

        Rehellisyydellä, avoimuudella ja keskinäisellä kunnioituksella pääsee ihmissuhteissa pitkälle. Jos näitä asenteita ei lapsiansa kohtaan itsestään vanhempana löydy, yhteiskunnastamme löytyy monia paikkoja mistä lähteä hakemaan apua ongelmiinsa.

        Ettei tarvitse omaa lastansa ja hänen tulevaisuuttansa lähteä uhraamaan.

        Miksi kärjistät asian niin, etten tässä asemassa mukamas ymmärtäisi lainkaan tämän naisen asemaa siinä, mitä hän on kokenut elämässään? Jos en siis suostu ajattelemaan pelkästään tämän naisen näkökulmasta, niin se tarkoittaa siis oitis, että ajattelisin pelkästään vaan hänen äitinsä näkökulmasta?

        Koskaan en ole väittänyt, että syy olisi tämän nuoren naisen, mutta mielestäni kenenkään jatkuva syyttäiminen ei ole oikein. Jos kyse olisi jostain yksinkertaisemmasta asiasta kuin että joku tökkää sinua puukolla otsaan, silloin voidaan syyttää sitä ihmistä puukottamisesta, mutta nyt ei ole kyse väkivallasta, joten asiat eivät ole niin "yksinkertaisia" vaikka ne eivät toki ole yksinkertaisia edes väkivaltatilanteissa.

        Mitä olen yrittänyt jatkuvasti ainakin itse kirjoittaa, mikä tuntuu täysin pyyhkiytyvän varsinkin sinun ajattelukyvystäsi pois on se, että yritän tuoda sitä äidin näkökulmaa tähän. Huomautetaan että olen itse vain vuoden tätä kirjoittajaa vanhempi, joten olettaisin, että hänen ymmärtämisensä olisi myös samaa tasoa, kuin omani, mutta nähtävästi siihen on vielä matkaa.

        Meidän vanhemmat ovat toki tehneet vääryyksiä heidän elämässään, mutta vaikka kuinka se ideaali olisi että ihmiset ovat rehellisiä, avoimia, keskenäisiä ja bla bla bla... niin asiat eivät ole niin, kukaan meistä ei pysty olemaan sellainen. Se joka väittää olevansa sellainen, puhuu pelkkää paskaa, jos totta puhutaan. Koska elämässä on AINA tilanteita jolloin me emme pysty sanomaan mitä ajattelemme tai olemaan täysin rehellisiä. Elämä ei ole niin helppoa eikä se tule koskaan olemaan.

        Kirjoitin oman tarinani siitä lähtökohdasta, että yritin antaa vinkkejä miten siitä katkeruudesta ja syytöksistä pääsee eroon. Minä en tunne enää vihaa tai pettymystä omia vanhempiani kohtaan. Tottakai he olisivat voineet tehdä asioita paremmin, mutta menneisyyttä ei voi muuttaa. Myöskin mitä vanhemmaksi me tulemme, sitä vaikeampaa se on ihmisen muuttua enää vanhoista tavoistaan.

        Joko voit jättää pitämättä yhteyttä äitiisi (mitä oletan ettei ap edes halua tehdä?) tai sitten yrittää sopeutua ja ymmärtää, nähdä asiaa muilla kuin omalla tavalla. Äitisi ei ehkä kykene enää itseään muuttamaan, se tuska mikä saattaa hänen sisällään olla kaikista menetyksistä ja vastoinkäymisien takia niin suuri, ettei hän yksinkertaisesti pysty sitä enää purkamaan.

        Ehkä hänen äitinsä jopa pelkää olla liian läheinen kaikkiin tyttäriinsä, ehkä hän pelkää menettävänsä heidät tai ajattelee, että menettäminen olisi jotenkin "helpompaa". Ei sitä tiedä. En minäkään tiedä omista vanhemmistani. Ehkä heidät on vain kasvatettu niin, ettei tunteita ja välittämistä näytetä.

        Minä voin olla se parempi ihminen ja yrittää ymmärtää häntä ja pitää yhteyksiä sillä tasolla, mikä sopii kummallekin.

        Olin se ihminen joka halusi aina lopettaa välit vanhempiensa kanssa, joka ajatteli miten vuoden päästä he eivät kuulu enää elämääni, miten halusin muuttaa toiseen maahan ettei tarvitsisi nähdä heitä enää ikinä. Nykyään heidän näkemisensä ei enää satuta, en tunne vihaa tai katkeruutta. Minulla ei ehkä ole täydellistä suhdetta vanhempiini, sellaista mitä kaikki elokuvat, sarjat ja kirjat antaa meille käsityksen että asioiden PITÄISI olla, mutta ei se minua haittaa.

        Ja se tuntuu hyvältä. Loppujen lopuksi omat vanhempani synnyttivät minut, antoivat minulle elämän, ruokkivat minut vaikka rahaa olikin vähän ja pahin lama-aika oli meneillä. En ehkä saanut kaikkea mitä halusin, mutta ei elämä ole ohitse vaikka lapsuus ei ollutkaan kaikista parhain. Minä voin hankkia ne kaikki asiat nyt kun olen itse aikuinen.

      • jjj234
        justnäin. kirjoitti:

        Miksi kärjistät asian niin, etten tässä asemassa mukamas ymmärtäisi lainkaan tämän naisen asemaa siinä, mitä hän on kokenut elämässään? Jos en siis suostu ajattelemaan pelkästään tämän naisen näkökulmasta, niin se tarkoittaa siis oitis, että ajattelisin pelkästään vaan hänen äitinsä näkökulmasta?

        Koskaan en ole väittänyt, että syy olisi tämän nuoren naisen, mutta mielestäni kenenkään jatkuva syyttäiminen ei ole oikein. Jos kyse olisi jostain yksinkertaisemmasta asiasta kuin että joku tökkää sinua puukolla otsaan, silloin voidaan syyttää sitä ihmistä puukottamisesta, mutta nyt ei ole kyse väkivallasta, joten asiat eivät ole niin "yksinkertaisia" vaikka ne eivät toki ole yksinkertaisia edes väkivaltatilanteissa.

        Mitä olen yrittänyt jatkuvasti ainakin itse kirjoittaa, mikä tuntuu täysin pyyhkiytyvän varsinkin sinun ajattelukyvystäsi pois on se, että yritän tuoda sitä äidin näkökulmaa tähän. Huomautetaan että olen itse vain vuoden tätä kirjoittajaa vanhempi, joten olettaisin, että hänen ymmärtämisensä olisi myös samaa tasoa, kuin omani, mutta nähtävästi siihen on vielä matkaa.

        Meidän vanhemmat ovat toki tehneet vääryyksiä heidän elämässään, mutta vaikka kuinka se ideaali olisi että ihmiset ovat rehellisiä, avoimia, keskenäisiä ja bla bla bla... niin asiat eivät ole niin, kukaan meistä ei pysty olemaan sellainen. Se joka väittää olevansa sellainen, puhuu pelkkää paskaa, jos totta puhutaan. Koska elämässä on AINA tilanteita jolloin me emme pysty sanomaan mitä ajattelemme tai olemaan täysin rehellisiä. Elämä ei ole niin helppoa eikä se tule koskaan olemaan.

        Kirjoitin oman tarinani siitä lähtökohdasta, että yritin antaa vinkkejä miten siitä katkeruudesta ja syytöksistä pääsee eroon. Minä en tunne enää vihaa tai pettymystä omia vanhempiani kohtaan. Tottakai he olisivat voineet tehdä asioita paremmin, mutta menneisyyttä ei voi muuttaa. Myöskin mitä vanhemmaksi me tulemme, sitä vaikeampaa se on ihmisen muuttua enää vanhoista tavoistaan.

        Joko voit jättää pitämättä yhteyttä äitiisi (mitä oletan ettei ap edes halua tehdä?) tai sitten yrittää sopeutua ja ymmärtää, nähdä asiaa muilla kuin omalla tavalla. Äitisi ei ehkä kykene enää itseään muuttamaan, se tuska mikä saattaa hänen sisällään olla kaikista menetyksistä ja vastoinkäymisien takia niin suuri, ettei hän yksinkertaisesti pysty sitä enää purkamaan.

        Ehkä hänen äitinsä jopa pelkää olla liian läheinen kaikkiin tyttäriinsä, ehkä hän pelkää menettävänsä heidät tai ajattelee, että menettäminen olisi jotenkin "helpompaa". Ei sitä tiedä. En minäkään tiedä omista vanhemmistani. Ehkä heidät on vain kasvatettu niin, ettei tunteita ja välittämistä näytetä.

        Minä voin olla se parempi ihminen ja yrittää ymmärtää häntä ja pitää yhteyksiä sillä tasolla, mikä sopii kummallekin.

        Olin se ihminen joka halusi aina lopettaa välit vanhempiensa kanssa, joka ajatteli miten vuoden päästä he eivät kuulu enää elämääni, miten halusin muuttaa toiseen maahan ettei tarvitsisi nähdä heitä enää ikinä. Nykyään heidän näkemisensä ei enää satuta, en tunne vihaa tai katkeruutta. Minulla ei ehkä ole täydellistä suhdetta vanhempiini, sellaista mitä kaikki elokuvat, sarjat ja kirjat antaa meille käsityksen että asioiden PITÄISI olla, mutta ei se minua haittaa.

        Ja se tuntuu hyvältä. Loppujen lopuksi omat vanhempani synnyttivät minut, antoivat minulle elämän, ruokkivat minut vaikka rahaa olikin vähän ja pahin lama-aika oli meneillä. En ehkä saanut kaikkea mitä halusin, mutta ei elämä ole ohitse vaikka lapsuus ei ollutkaan kaikista parhain. Minä voin hankkia ne kaikki asiat nyt kun olen itse aikuinen.

        Ok. Eli kyse oli siitä että aikoinaan itse olit laittamassa välejä poikki ja kasvun myötä ymmärsit, että omassa tilanteessasi se ollut pikkusieluista. Siksi ehkä tulit tänne olettamuksella, että ne jotka välien katkaisemista tai etäännyttämistä harkitsevat, ovat lähtökohtaisesti liikkeellä samalla motiivilla kun sinä silloin aikanaan.

        Tämä selvensi.

        Hyvä jos olet hoksannut, että monilla välien katkaisu voi olla lopputulos joka alkaa tulla mieleen vasta kun on pitkään ja kipeästi hakannut päätänsä seinään. Kun on yrittänyt ymmärtää, tulla vastaan, tehdä myönnytyksiä. Ja silloinkin kun se näyttää ainoalta järkevältä ja moraalisesti oikealta ratkaisulta, siitä voi tuntea suurta syyllisyyttä.

        Kyse välien katkaisussa on monesti itsensä tai läheistensä suojelemisesta. Kyse voi olla myös tunteesta. Jos joku ihminen saa sinut tuntemaan olosi tosi huonoksi ja ahdistuneeksi, ehkä hyvä ratkaisu voi olla ottaa välimatkaa. Ei se sitä tarkoita automaattisesti, että toisessa olisi vikaa. Eikä se tarkoita syyllistämistä.

        Jos ihminen on loppuunajettu, mitä hän pystyy itsensä tai kenenkään hyväksi tässä maailmassa tekemään? Eikö hän silloin päädy helposti muiden kannettavaksi, joilla voi jo ennestään olla vaikka mitä lasteja? Siksi kehoitan jokaista pitämään hyvinvoinnistansa huolta, koska se on myös ympäristön etu.

        Kannattaa miettiä asiaa myös siltä kannalta, haluaisiko itse että sinun lähelläsi pysyisi ihminen, joka voisi läsnäolosi vuoksi todella pahoin. En minä ainakaan haluaisi. Olisihan se todellista elämän pilaamista, jos sitä vain olisi täällä huonoa seuraa kun toiselle voi olla ihan huippuseuraa.

      • justnäin.....
        jjj234 kirjoitti:

        Ok. Eli kyse oli siitä että aikoinaan itse olit laittamassa välejä poikki ja kasvun myötä ymmärsit, että omassa tilanteessasi se ollut pikkusieluista. Siksi ehkä tulit tänne olettamuksella, että ne jotka välien katkaisemista tai etäännyttämistä harkitsevat, ovat lähtökohtaisesti liikkeellä samalla motiivilla kun sinä silloin aikanaan.

        Tämä selvensi.

        Hyvä jos olet hoksannut, että monilla välien katkaisu voi olla lopputulos joka alkaa tulla mieleen vasta kun on pitkään ja kipeästi hakannut päätänsä seinään. Kun on yrittänyt ymmärtää, tulla vastaan, tehdä myönnytyksiä. Ja silloinkin kun se näyttää ainoalta järkevältä ja moraalisesti oikealta ratkaisulta, siitä voi tuntea suurta syyllisyyttä.

        Kyse välien katkaisussa on monesti itsensä tai läheistensä suojelemisesta. Kyse voi olla myös tunteesta. Jos joku ihminen saa sinut tuntemaan olosi tosi huonoksi ja ahdistuneeksi, ehkä hyvä ratkaisu voi olla ottaa välimatkaa. Ei se sitä tarkoita automaattisesti, että toisessa olisi vikaa. Eikä se tarkoita syyllistämistä.

        Jos ihminen on loppuunajettu, mitä hän pystyy itsensä tai kenenkään hyväksi tässä maailmassa tekemään? Eikö hän silloin päädy helposti muiden kannettavaksi, joilla voi jo ennestään olla vaikka mitä lasteja? Siksi kehoitan jokaista pitämään hyvinvoinnistansa huolta, koska se on myös ympäristön etu.

        Kannattaa miettiä asiaa myös siltä kannalta, haluaisiko itse että sinun lähelläsi pysyisi ihminen, joka voisi läsnäolosi vuoksi todella pahoin. En minä ainakaan haluaisi. Olisihan se todellista elämän pilaamista, jos sitä vain olisi täällä huonoa seuraa kun toiselle voi olla ihan huippuseuraa.

        Jälleen, olet väärässä. Tulkintasi heittävät täysin ympäripyöreää, etkä vieläkään, YHÄ ymmärrä mitä olen tähänkin mennessä kirjoittanut.

        Mitä se välien katkaisu tai todella suuri välimatka auttaa? Auttaako se siinä, että se ihminen ahdistaa vähän vähemmän? Loppujen lopuksi, kuten olen jo aikaisemmin todennut, AP ei vaikuta ihmiseltä joka tahtoisi katkaista kokonaan välinsä perheeseensä ja haluaisi vielä olla heidän kanssaan tekemisessä.

        Hän ei kuitenkaan suostu ymmärtämään äitinsä tekemiä asioita elämässään. En ole sanonut että mitä tapahtui menneisyydessä olisi AP:n syytä, vaan että hänen äitinsä tekee myös virheitä, ei hän voi olettaa, että syyttämällä äitiään kaikesta parantaa millään tavalla heidän välejäänsä.

        Jos hän ei välitä äidistään, niin sitten välit poikki, mutta en usko, että se parantaa hänen ahdistustaan. Ahdistus ei katoa, jos asioita ei käsittele ja opettele niitä ymmärtämään. Kun ahdistuksen sysää nopeasti nurkkaan jättämättä sen käsittelemättä, se nousee pinnalle, ennemmin tai myöhemmin ja mitä todennäköisemmin myös voimakkaampana.

        Et tainnut myöskään lukea tarinaani? Koska tarinani kyllä kertoi sen, että minä halusin pois perheeni luota ja kaikkialta, koska niin koulussa kuin kotona OLI paha olla. Mutta se on menneisyyttä eikä AP halua päästää siitä menneisyydestä irti. Minä olen päässyt sen pahan olon yli eikä näinollen vanhempien lähellä oleminen tunnu enää pahalta. Joko ymmärrät jo pointtini?

      • jjj234
        justnäin..... kirjoitti:

        Jälleen, olet väärässä. Tulkintasi heittävät täysin ympäripyöreää, etkä vieläkään, YHÄ ymmärrä mitä olen tähänkin mennessä kirjoittanut.

        Mitä se välien katkaisu tai todella suuri välimatka auttaa? Auttaako se siinä, että se ihminen ahdistaa vähän vähemmän? Loppujen lopuksi, kuten olen jo aikaisemmin todennut, AP ei vaikuta ihmiseltä joka tahtoisi katkaista kokonaan välinsä perheeseensä ja haluaisi vielä olla heidän kanssaan tekemisessä.

        Hän ei kuitenkaan suostu ymmärtämään äitinsä tekemiä asioita elämässään. En ole sanonut että mitä tapahtui menneisyydessä olisi AP:n syytä, vaan että hänen äitinsä tekee myös virheitä, ei hän voi olettaa, että syyttämällä äitiään kaikesta parantaa millään tavalla heidän välejäänsä.

        Jos hän ei välitä äidistään, niin sitten välit poikki, mutta en usko, että se parantaa hänen ahdistustaan. Ahdistus ei katoa, jos asioita ei käsittele ja opettele niitä ymmärtämään. Kun ahdistuksen sysää nopeasti nurkkaan jättämättä sen käsittelemättä, se nousee pinnalle, ennemmin tai myöhemmin ja mitä todennäköisemmin myös voimakkaampana.

        Et tainnut myöskään lukea tarinaani? Koska tarinani kyllä kertoi sen, että minä halusin pois perheeni luota ja kaikkialta, koska niin koulussa kuin kotona OLI paha olla. Mutta se on menneisyyttä eikä AP halua päästää siitä menneisyydestä irti. Minä olen päässyt sen pahan olon yli eikä näinollen vanhempien lähellä oleminen tunnu enää pahalta. Joko ymmärrät jo pointtini?

        Hyvä nainen, kommentoin juttujasi vain sen pohjalta mitä kirjoitat. Omien keksimiset jätän muille.

        En ole täällä ollut kehoittamassa ap:tä katkaisemaan välejänsä.

        Olen puhunut välien katkaisusta yleensä, millaisissa tilanteissa se voi olla järkevä ratkaisu.

        Johtopäätökset mitä vedät toisten jutuista, ovat minusta outoja ja vievät jatkuvasti sivuraiteille. Kuten esim. tuo että "jos hän ei välitä äidistään niin välit poikki". Hei haloo! Tai alat selittämään minulle ahdistuksen sysäämisestä nurkkaan, kun olen täällä alusta lähtien puhunut ahdistuksen käsittelystä. Vain pari esimerkkiä mainitakseni.

        Vaikuttaa että sinulla nyt olisi jotain ongelmia tuossa luetun ymmärtämisessä.

      • jjj234
        jjj234 kirjoitti:

        Anteeksianto käsitteenä on täällä vähän ollut epäselvä, mitä sillä kukin tarkoittaa.

        Jos anteeksiantamattomuus tarkoittaa elämää vihassa ja katkeruudessa, kannatan anteeksiantoa ja olen silloin myös omalla kohdallani antanut kaikki kokemani vääryydet jo aikoja sitten anteeksi.

        Kenellekään en suosittele sellaista anteeksiantoa, että se altistaa ihmisen uudelleen väkivallalle. Monesti meidän yhteiskunnassamme anteeksiannolla tarkoitetaan myös sitä.

        Ei ole kaltoinkohtelijan eikä kaltoinkohdellun etu, että tilanne jatkuu. Kaltoinkohtelijalle on hyvä laittaa rajat, myös hänen itsensä vuoksi. Kun ei pääse niin kamalan pahaa tekemään, niin ehkei joudu sitten ihan sinne kaikista alimmaiseen helvettiin. Näin vertauskuvallisesti sanottuna.

        Luin alkuperäisen kirjoituksesi niin kuin kirjoitit ja kritisoin kommenttejasi perustellusti. Epäkypsiä ja karkeitahan toteamuksia ne sellaisinaan olivat, mutta ilmeisesti kyse oli kuitenkin ilmaisuvirheistä. Parempi niin.

        STT:n artikkeli Iltalehdestä 2.11.2011 klo 15.45:

        Tutkija kirjoitti kirjan pahuudesta
        "Anteeksi antaminen ei saa olla velvollisuus"

        Ruotsalainen teologian tohtori ja etiikan tutkija Ann Heberlein sai joitakin vuosia sitten kirjeen kahdeksankymppiseltä mieheltä. Heberlein oli pohdiskellut hieman aiemmin julkaistussa väitöskirjassaan, onko mahdollista antaa kaikki pahat teot anteeksi, ja saanut tutkimuksellaan runsaasti julkisuutta Ruotsissa.

        Vanha mies kertoi kirjeessä, että hänen tyttärensä raiskattiin ja murhattiin 14-vuotiaana. Surun murtama mies eristettiin omasta uskovien yhteisöstään, koska hän ei taivuttelusta huolimatta suostunut antamaan murhaajalle anteeksi. Mies koki, että niin tekemällä hän häpäisee tyttärensä muiston.

        Heberlein ajatteleekin, ehkä hieman epäkristillisesti, että kaikkea pahuutta ei tarvitse eikä pidä antaa anteeksi.

        - Anteeksiannon täytyy olla lahja eikä jotain, mihin ihminen on velvoitettu. Nyt on siis kyse anteeksiannosta ihmisten välillä eikä ihmisen ja yhteiskunnan. Totta kai rikoksia tehneiden täytyy kärsiä oikeudelliset seuraukset teoistaan, Heberlein sanoo.

        Anteeksi antamisen vaihtoehdoksi tarjotaan usein kostoa. Tutkija muistuttaa, että näiden ääripäiden väliin mahtuu valtavasti tilaa.

        - Jos haluaa antaa anteeksi tai kostaa, joutuu pohtimaan pahantekijää hyvin paljon. Kun miettii, miten tähän ihmiseen pitäisi suhtautua, olisi parasta pyrkiä jonkinlaiseen objektiivisuuteen: tämä ihminen, tämä murhaaja ei ole tärkeä ihminen elämässäni.

        Katseen kääntäminen on helpointa

        Heberlein vierastaa puhetapaa, jossa taivastellaan, kuinka jotain tällaista voi sattua "meidän maassamme" tai "meidän aikanamme". Kun pahuudesta puhutaan käsittämättömänä, siitä tulee jotain, johon emme voi vaikuttaa.

        Tutkija kirjoittaa uutuusteoksessaan Pieni kirja pahuudesta (Atena), että hiljaisen enemmistön välinpitämättömyys mahdollistaa hirmutyöt. Katseen kääntäminen pois on helpointa ja mukavinta, eikä se vaaranna omaa turvallisuuttamme.

        Heberleinin mukaan ihmisillä on ikävä taipumus tehdä sitä, mikä vaatii vähiten vastarintaa, vaientaa omatunnon ääni ja toimia niin kuin muut.

        - Valtaosaa pahoista ja julmista teoista eivät tee pahat ihmiset vaan he, jotka toimivat vastoin parempaa tietoaan tai eivät uskalla nousta vastarintaan.

        Me ja muut

        Katseen kääntämisen vaara ei tutkijan mielestä suinkaan ole ohi. Heberlein kehottaa eurooppalaisia seuraamaan nyt äärimmäisen tarkkaan, mihin sävyyn eri uskontoja ja etnisiä ryhmiä edustavista ihmisistä puhutaan.

        Tutkija on huolestunut esimerkiksi romanien Unkarissa saamasta kohtelusta, jota hän kutsuu suoranaiseksi vainoamiseksi.

        - Niissä tapahtumissa on mahdollista nähdä joitakin yhtymäkohtia myös omien maidemme tapahtumiin. Joistakin ihmisryhmistä voi tulla yhtäkkiä ei-toivottuja.

        Heberleinin mukaan ensimmäinen askel "meidän" ja "muiden" välisten raja-aitojen rakentelussa otetaan, kun ihmisistä aletaan puhua yksilöiden sijaan ensisijaisesti jonkin ryhmän jäseninä: porukkana, jota määritellään vaikka varasteluun taipuvaiseksi tai väkivaltaiseksi. Jako meihin ja muihin saattaa kehittyä jakoon yhteiskuntaan kuuluvista ja sinne kuulumattomista.

        - Olemme nähneet sen tapahtuvan ennenkin.




        Kainalojuttu:

        "Ei ole mätiä omenoita, on vain huonoja tynnyreitä"

        Ajatuksia pahuudesta:

        - Hyvyyden ja pahuuden välinen raja ei kulje ihmisten välissä, vaan itse kunkin sydämessä.

        Aleksander Solzhenitsyn: Vankileirien saaristo

        - Kaikki sanovat, että vihaavat pahaa, mutta sydämessään kuitenkin sitä rakastavat.

        Fjodor Dostojevski: Karamazovin veljekset

        - Ei ole mätiä omenoita, on vain huonoja tynnyreitä.

        Philip Zimbardo

        - Hirviöitä on olemassa, mutta heitä on aivan liian vähän, jotta he olisivat todelliseksi vaaraksi. Tavalliset ihmiset ovat huomattavasti vaarallisempia.

        Primo Levi

        - Paha saa kasvualustaa, kun ihmiset lakkaavat ajattelemasta ja pohtimasta eivätkä enää valitse tietoisesti pahaa tai hyvää, hyväksymistä tai vastustamista.

        Hannah Arendt

        - Meillä ei ole muuta pelättävää kuin pelko itse.

        Franklin D. Roosevelt

        - And is evil just something you are, or something you do?

        Morrissey

        Sitaatit on kerätty Ann Heberleinin teoksesta Pieni kirja pahuudesta (Atena)

      • justnäin....
        jjj234 kirjoitti:

        Hyvä nainen, kommentoin juttujasi vain sen pohjalta mitä kirjoitat. Omien keksimiset jätän muille.

        En ole täällä ollut kehoittamassa ap:tä katkaisemaan välejänsä.

        Olen puhunut välien katkaisusta yleensä, millaisissa tilanteissa se voi olla järkevä ratkaisu.

        Johtopäätökset mitä vedät toisten jutuista, ovat minusta outoja ja vievät jatkuvasti sivuraiteille. Kuten esim. tuo että "jos hän ei välitä äidistään niin välit poikki". Hei haloo! Tai alat selittämään minulle ahdistuksen sysäämisestä nurkkaan, kun olen täällä alusta lähtien puhunut ahdistuksen käsittelystä. Vain pari esimerkkiä mainitakseni.

        Vaikuttaa että sinulla nyt olisi jotain ongelmia tuossa luetun ymmärtämisessä.

        Oletan, kun et vastannut mihinkään kysymykseen, vastaus on Ei.

        "Hyvä nainen, kommentoin juttujasi vain sen pohjalta mitä kirjoitat. Omien keksimiset jätän muille."

        Emmekö me kaikki tee niin?


        "En ole täällä ollut kehoittamassa ap:tä katkaisemaan välejänsä.

        Olen puhunut välien katkaisusta yleensä, millaisissa tilanteissa se voi olla järkevä ratkaisu."

        En ole myöskään sanonut että olisit sanonut niin, olen vain esittänyt vastakysymykset näihin asioihin mistä olet kirjoittanut tässä topikissa.


        "Johtopäätökset mitä vedät toisten jutuista, ovat minusta outoja ja vievät jatkuvasti sivuraiteille. Kuten esim. tuo että "jos hän ei välitä äidistään niin välit poikki". Hei haloo! Tai alat selittämään minulle ahdistuksen sysäämisestä nurkkaan, kun olen täällä alusta lähtien puhunut ahdistuksen käsittelystä. Vain pari esimerkkiä mainitakseni."

        haluaisin esimerkiksi millä tavalla olen ajautunut sivuraiteille tästä aiheesta? Myöskin selityksen niiden oudoudelle olisi kiva kuulla. Toteaminen välien pistämisestä poikki oli maininta siihen, että jos AP ei oikeasti halua olla äitiinsä missään yhteyksissä tai halua selvittää näitä asioita, niin sitten poikki, mutta ei se paljoa tule auttamaan.


        "Vaikuttaa että sinulla nyt olisi jotain ongelmia tuossa luetun ymmärtämisessä. "

        Millä tavalla?

      • jjj234
        justnäin.... kirjoitti:

        Oletan, kun et vastannut mihinkään kysymykseen, vastaus on Ei.

        "Hyvä nainen, kommentoin juttujasi vain sen pohjalta mitä kirjoitat. Omien keksimiset jätän muille."

        Emmekö me kaikki tee niin?


        "En ole täällä ollut kehoittamassa ap:tä katkaisemaan välejänsä.

        Olen puhunut välien katkaisusta yleensä, millaisissa tilanteissa se voi olla järkevä ratkaisu."

        En ole myöskään sanonut että olisit sanonut niin, olen vain esittänyt vastakysymykset näihin asioihin mistä olet kirjoittanut tässä topikissa.


        "Johtopäätökset mitä vedät toisten jutuista, ovat minusta outoja ja vievät jatkuvasti sivuraiteille. Kuten esim. tuo että "jos hän ei välitä äidistään niin välit poikki". Hei haloo! Tai alat selittämään minulle ahdistuksen sysäämisestä nurkkaan, kun olen täällä alusta lähtien puhunut ahdistuksen käsittelystä. Vain pari esimerkkiä mainitakseni."

        haluaisin esimerkiksi millä tavalla olen ajautunut sivuraiteille tästä aiheesta? Myöskin selityksen niiden oudoudelle olisi kiva kuulla. Toteaminen välien pistämisestä poikki oli maininta siihen, että jos AP ei oikeasti halua olla äitiinsä missään yhteyksissä tai halua selvittää näitä asioita, niin sitten poikki, mutta ei se paljoa tule auttamaan.


        "Vaikuttaa että sinulla nyt olisi jotain ongelmia tuossa luetun ymmärtämisessä. "

        Millä tavalla?

        Herranenaika, tää oli oikeasti trolli :D

        Menin aluksi halpaan, kun innokkaasti tuota ap:ta ja kohtalontovereita puolustelin. Noh, onnea vaan sinulle :D

      • justnäin....
        jjj234 kirjoitti:

        Herranenaika, tää oli oikeasti trolli :D

        Menin aluksi halpaan, kun innokkaasti tuota ap:ta ja kohtalontovereita puolustelin. Noh, onnea vaan sinulle :D

        Nyt olen trolli? Voi elämä.

        Koska joku on erimieltä kanssasi, se ei tarkoita sitä, että he olisivat trolleja tai täällä kusettamassa ihmisiä. Jos sinä et pysty vastaamaan kysymyksiin, niin sanoisit sen suoraan, sen sijaan että alat kiertelemään ja kaartelemaan ja väittämään minua trolliksi.

        Että sellasta.

        Jos oikeasti luulet, että kirjoitukset joissa puhutaan toisesta näkökulmasta ja ajatuksista myös toisenlaisella tavalla ovat trolleja, niin mitä se kertoo sinusta itsestäsi?

      • jjj234
        justnäin.... kirjoitti:

        Nyt olen trolli? Voi elämä.

        Koska joku on erimieltä kanssasi, se ei tarkoita sitä, että he olisivat trolleja tai täällä kusettamassa ihmisiä. Jos sinä et pysty vastaamaan kysymyksiin, niin sanoisit sen suoraan, sen sijaan että alat kiertelemään ja kaartelemaan ja väittämään minua trolliksi.

        Että sellasta.

        Jos oikeasti luulet, että kirjoitukset joissa puhutaan toisesta näkökulmasta ja ajatuksista myös toisenlaisella tavalla ovat trolleja, niin mitä se kertoo sinusta itsestäsi?

        Jaa, no minua ei paljoa kiinnosta mitä sinä tai joku muu täällä minusta ajattelee :D Tulin vain auttamaan hädässä kärsiviä ja jos siinä onnistun niin hyvä. Muulla niin väliä.

        Luulin sinua trolliksi, koska teksteissäsi kertomat syy-seuraussuhteet ovat hassuja ja argumentointisi ei kulje kestävällä tasolla.

        Ei ole järkevää lähteä vääntämään vastauksia, koska olet jo lähtökohtaisesti niin pihalla, että sivuraiteilla meneviin päätelmiin vastaaminen ei saisi millään junaa raiteille.

        Mutta autan nyt sinua kun olen muitakin auttanut, jos vaan osaat tai haluat ottaa neuvosta vaarin.

        Sinun kannattaisi kehittää loogista ajattelua. Vähemmän tunteilua ja oletuksia, enemmän avointa mieltä, katsomista ja näkemistä. Aineina fysiikka, kemia, matematiikka ovat hyviä... aluksi voi tuntua tylsältä mutta jos onnistut sukeltamaan maailmaan sisälle, löytyy sieltä kokonainen oma filosofia jonka soveltaminen voi auttaa sinua normielämässä ja jopa ihmissuhteissakin.

        Toivotan sinulle tsemppiä!

    • tyrmistynyt88

      "Itse mietin, että hemmetti soikoon, olet aikuinen, eikö olisi aika lopettaa olemasta mustasukkainen, sisarusten kanssa kilpaileva katkera ihminen? Koska kun itse luen sinun tekstiäsi, kuulostat hyvin katkeroituneelta ihmiseltä, joka haluaa jyrätä muiden päälle ennenkuin kukaan tekee sinulle niin."

      En ole missään vaiheessa väittänytkään kilpailevani siskojeni kanssa mistään. Lapsenakaan en tuntenut edes tarvetta kilpailla vanhempieni huomiosta, halusin vaan olla mahdollisimman kaukana, kuin vain mahdollista.

      Halusin jo hyvin pienenä päästää irti. Karkaaminen kuitenkin tuntui ajatuksenakin liian pelottavalta ja radikaalilta ratkaisulta, eikä se olisi mahdollista ollutkaan.

      Vaikka hyviäkin hetkiä oli, pahoja muistoja voi olla jopa mahdotonta vain unohtaa. Niitä täytyy saada käsitellä rauhassa itsekseen ja tietynlaisen välin pitäminen lapsuudenperheeseen joissakin tapauksissa auttaa.
      Myönnän, että monesti suutuspäissäni saatoin ajatella katkaisevani välit kokonaan, mutta siihen en ole kuitenkaan vieläkään ryhtymässä.

      Lapsuuden perhe on kuitenkin se elämän perusta, joka tarjoaa lapsille lähtökohdan ja eväät tulevaan itsenäiseen elämään. Siksi irti päästäminen on hankalaa, sillä se perhe, vanhemmat ja sisarukset, on kuitenkin se läheisin porukka, oli se sitten minkälainen tahansa.

      On totta, että ne vanhemmatkin ovat vain ihmisiä ja tekevät virheitä, mutta ei kai se velvoita lapsia antamaan vain anteeksi kaikkia niitä vääryyksiä, mitä ovat saaneet lapsuudessaan mahdollisesti kestämään?
      Pitääkö lapsen kaikesta siitä huolimatta vain jatkaa elämäänsä, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan?
      Jos ikäviä asioita ei käsittele ja yritä päästä niistä yli jollakin tavalla, sillä voi myöhemmin olla tuhoisat vaikutukset lapsen elämään aikuisuudessa.

      Vanhemmat, vaikka ihmisiä vain hekin ovat, ovat silti jo aikuisia ja (olettaen, ettei muuten ole mieleltään sairas ihminen) tekevät täysin tietoisesti valintansa. He tietävät ainakin suurimmaksi osaksi, mitä tekevät.

      Näitä asioita olen yrittänyt (uskokaa tai älkää) keskustella monet kerrat äitinikin kanssa, mutta hän kuitenkin haluaa vain vältellä näitä aiheita. Minusta tuntuu, että äitini haluaa vain unohtaa kaiken.
      Tottakai se tekee lapsen katkeraksi, koska muuten läheiseksi ja rakkaaksi koettu vanhempi käyttäytyy niin kuin ei haluaisi kuulua lapsen elämään.
      Vaikka olisi jo kuinka vanha itse, eikä olisi enää millään tavalla riippuvainen vanhemmistaan, sitä lapsuudenperhettä ja kotia kaipaa ja tarvitsee silti aina välillä.

      • jhustnäin

        Minä karkasin nuorempana kotoani, monesti. Varastin vanhemmiltani rahaa ja lähtin kun en ollut vielä edes viittätoista, olin viikkoja poissa ennenkuin suostuin palaamaan. Auttoiko se mitään, ei tietenkään,

        Minä en usko että lapsuus on elämän perusta, elämän perusta on se miksi sinä sen luot. Kuten jo aikaisemmin totesin, vanhemmat ovat ihmisiä, he tekevät virheitä, joita he eivät todellakaan aina ymmärrä, kaikilla ei ole sen asteista ymmärtämiskykyä, kuten sinulla saattaa olla.

        Eikä asioita edes pidä unohtaa, minun pointtini ei ollut omassa kirjoituksessani se, mutta kai ymmärrät, että jos todella ajattelemme, niin me emme ole niitä samoja ihmisiä kuin menneisyydessä? Minä en ainakaan ole, eivätkä vanhempanikaan, vaikka varmasti heillä on pahoja tapoja sieltä, mutta monia asioita mitä he tekivät silloin, he eivät tekisi enää.

        Asioiden kanssa pitää oppia elämään ja niitä pitää oppia ymmärtämään myös toisesta valosta jotta pystyisit päästämään niistä irti. Tekstistäsi huomaa helposti sen, että sinä et vielä ymmärrä sitä, sinä olet takertunut siihen mitä sinä olet kokenut, olet takertunut omaan kokemukseesi etkä pysty ymmärtämään asioita toiselta puolelta, et pysty hyväksymään sitä, että heillä on omat syynsä siihen, mitä he tekevät.

        Sinä et kuitenkaan ole enää lapsi, sinäkin olet aikuinen ihminen. Eikö aikuisen kuuluisi juuri ymmärtää ja tehdä tietoisesti valintansa, vai oletko se sama lapsi joka tekee samat virheet mitä silloin vuosiakin sitten?

        Ehkä äitisi on kuin omani, hän ei kestä keskustella niistä asioista, hän ei halua eikä luultavasti edes osaa. Unohtaminen on helpompaa, niiden lakaisu on helpompaa sen maton alle kuin että kissa nostettaisiin pöydälle. Ja oikeastaan sille ei voi mitään, jos todella olet yrittänyt niistä asioista puhua. Minä olen huomannut etten voi niistä asioista oman äitini kanssa puhua ja olen hyväksynyt sen, ymmärrän sen, ettei hän vielä kykene siihen. Ehkä hän ei koskaan kykene, mutta miksi ihmeessä jäädä siihen jumiin, sen sijaan että yrittäisit ymmärtää.

        Minusta tuntuu, että sinä olet jäänyt jumiin menneisyyteen, siksi et pääse siitä ylitse. Ja et pääse, ennenkuin oikeasti olet siinä pisteessä missä minä olin, että alat oikeasti ymmärtämään asioita myös muista näkökulmista, kuin omastasi.

        Osittain ehkä olen kiitollinen vanhemmilleni, tottakai he olisivat voineet tehdä asioita paljon paremmin, mutta menneisyyttä ei voi muuttaa. Ja kaiken sen lisäksi minulle kehittyi tapa ajatella ja tuntea empatiaa muita kohtaan, jota en usko minulla olevan, jos en olisi kokenut niitä asioita joita koin silloin nuorena. En olisi tämä ihminen, joka olen nyt, voisin olla paljon pinnallisempi ja kylmempi ihminen.

      • tyrmistynyt88
        jhustnäin kirjoitti:

        Minä karkasin nuorempana kotoani, monesti. Varastin vanhemmiltani rahaa ja lähtin kun en ollut vielä edes viittätoista, olin viikkoja poissa ennenkuin suostuin palaamaan. Auttoiko se mitään, ei tietenkään,

        Minä en usko että lapsuus on elämän perusta, elämän perusta on se miksi sinä sen luot. Kuten jo aikaisemmin totesin, vanhemmat ovat ihmisiä, he tekevät virheitä, joita he eivät todellakaan aina ymmärrä, kaikilla ei ole sen asteista ymmärtämiskykyä, kuten sinulla saattaa olla.

        Eikä asioita edes pidä unohtaa, minun pointtini ei ollut omassa kirjoituksessani se, mutta kai ymmärrät, että jos todella ajattelemme, niin me emme ole niitä samoja ihmisiä kuin menneisyydessä? Minä en ainakaan ole, eivätkä vanhempanikaan, vaikka varmasti heillä on pahoja tapoja sieltä, mutta monia asioita mitä he tekivät silloin, he eivät tekisi enää.

        Asioiden kanssa pitää oppia elämään ja niitä pitää oppia ymmärtämään myös toisesta valosta jotta pystyisit päästämään niistä irti. Tekstistäsi huomaa helposti sen, että sinä et vielä ymmärrä sitä, sinä olet takertunut siihen mitä sinä olet kokenut, olet takertunut omaan kokemukseesi etkä pysty ymmärtämään asioita toiselta puolelta, et pysty hyväksymään sitä, että heillä on omat syynsä siihen, mitä he tekevät.

        Sinä et kuitenkaan ole enää lapsi, sinäkin olet aikuinen ihminen. Eikö aikuisen kuuluisi juuri ymmärtää ja tehdä tietoisesti valintansa, vai oletko se sama lapsi joka tekee samat virheet mitä silloin vuosiakin sitten?

        Ehkä äitisi on kuin omani, hän ei kestä keskustella niistä asioista, hän ei halua eikä luultavasti edes osaa. Unohtaminen on helpompaa, niiden lakaisu on helpompaa sen maton alle kuin että kissa nostettaisiin pöydälle. Ja oikeastaan sille ei voi mitään, jos todella olet yrittänyt niistä asioista puhua. Minä olen huomannut etten voi niistä asioista oman äitini kanssa puhua ja olen hyväksynyt sen, ymmärrän sen, ettei hän vielä kykene siihen. Ehkä hän ei koskaan kykene, mutta miksi ihmeessä jäädä siihen jumiin, sen sijaan että yrittäisit ymmärtää.

        Minusta tuntuu, että sinä olet jäänyt jumiin menneisyyteen, siksi et pääse siitä ylitse. Ja et pääse, ennenkuin oikeasti olet siinä pisteessä missä minä olin, että alat oikeasti ymmärtämään asioita myös muista näkökulmista, kuin omastasi.

        Osittain ehkä olen kiitollinen vanhemmilleni, tottakai he olisivat voineet tehdä asioita paljon paremmin, mutta menneisyyttä ei voi muuttaa. Ja kaiken sen lisäksi minulle kehittyi tapa ajatella ja tuntea empatiaa muita kohtaan, jota en usko minulla olevan, jos en olisi kokenut niitä asioita joita koin silloin nuorena. En olisi tämä ihminen, joka olen nyt, voisin olla paljon pinnallisempi ja kylmempi ihminen.

        Et tainnut lukea tarinaani ajatuksella, sillä olet ilmeisesti poiminut niistä vain ne negatiiviset asiat, mitä olen kirjoituksissani ilmaissut.

        Tarkoitin elämänperustalla sitä, että se on juuri sitä aikaa, elämän alkua, kun lapsi saa jonkinlaisen lähtökohdan elämälleen. Vanhemmat (tai muut huoltajat) antavat kasvatuksen ja esimerkin lapsille. He näyttävät, kuinka elämässä tulee toimia eri tilanteissa ja kuinka pärjätä.
        Vanhemmiten lapsi sitten toimii niin kuin on näytetty/kerrottu, mutta sitä myötä myöskin muokkaa sitä omanlaisekseen.
        Sinulla on tietenkin oma käsityksesi elämänperustasta, mutta tätä itse tarkoitin.

        Lisäksi takerruit vain isäni kuoleman jälkeiseen tarinaan. Paasasit vain siitä, mitä äitini on saanut kestää ja kuinka hän on sitten yksin joutunut leivän tuomaan pöytään etkä huomannut lainkaan, mitä selitin aikaisemmasta.

        Kerroin, että äitini on ollut etäinen ja välinpitämättömän oloinen aina, ei ainoastaan isäni poismenon jälkeen. Siis varmaan (tämä nyt on vain tätä päättelyä) sen takia, koska ei ole koskaan "joutunut" tottumaankaan varsinaiseen koti-äidin rooliin. Ikinä en kuitenkaan edes odottanut hänen olevan mitenkään "täydellinen äiti", niin kuin halusit minun ajattelevan.

        Hämmästyin lukiessani vastauksiasi. Niissä oli ikävänoloinen sävy, kun ajattelee, että itse olisit kertomasi mukaan kokenut suunnilleen samoja asioita, kuin minä.

        Vaikka tarinamme saattavatkin muistuttaa toisiaan, niin olet kai huomannut, että niissä on hienoinen ero?
        Sinun äitisi oli ja on alkoholisti, minun vanhemmillani kyseistä ongelmaa ei ole koskaan ollut.

        Sinä tiedät, että äitisi on sairas ja siksi hän käyttäytyy niin kuin käyttäytyy. Sinä tiedät, että viina on se syy ja ehkä sinun on sen myötä helpompi se hyväksyä. Ehkä olet myöskin henkisesti vahvempi ja onnistuit käsittelemään asian paremmin kuin minä. Kaikki eivät kuitenkaan ole niin vahvoja, kuin sinä tai tee samoja ratkaisuja kuin sinä.

        Minä taas en tiedä, miksi tähän tilanteeseen on päädytty ja siksi haen syytä menneisyydestä, menneistä tapahtumista. Kyllähän minä sen olen huomannut, että en ole enää lapsi. En ole jumissa menneisyydessä, niin kuin haluaisit uskoa, mutta koska noudatin erään psykologin neuvoja, kaivan syitä erilaisiin ongelmiin myös omasta historiastani.
        Minun lapsuudenperheeni menneisyyteen liittyy vain niin paljon asioita, jotka ovat olleet käsittelemättä ja aivan liian pitkään.

        On vain hyvin vaikeaa, kun ei ole ketään, jonka kanssa keskustella. Tämä palsta on yksi vaihto-ehto saada vertaistukea, mutta se ei ole ratkaisu saada asioita vietyä eteenpäin.
        Myöskään ammatti-auttajista ei ole tässä asiassa ollut mitään hyötyä. Toki he kuuntelevat, mutta eivät voi tehdä asioille mitään.
        Siksi olen yrittänyt saada jutella äitini kanssa, jotta myös ymmärtäisin häntä paremmin. Tajuathan nyt, mitä tarkoitan.

        Ymmärtäisin äitiäni silloin, jos hänen välinpitämättömään käytökseensä olisi ihan oikea syy. Jos hän olisi masentunut ja ajautunut sen vuoksi ryyppäämään, ymmärtäisin häntä. Silloin voisin myöskin tarjota apuakin, jos vain mahdollista.

      • justnäin....
        tyrmistynyt88 kirjoitti:

        Et tainnut lukea tarinaani ajatuksella, sillä olet ilmeisesti poiminut niistä vain ne negatiiviset asiat, mitä olen kirjoituksissani ilmaissut.

        Tarkoitin elämänperustalla sitä, että se on juuri sitä aikaa, elämän alkua, kun lapsi saa jonkinlaisen lähtökohdan elämälleen. Vanhemmat (tai muut huoltajat) antavat kasvatuksen ja esimerkin lapsille. He näyttävät, kuinka elämässä tulee toimia eri tilanteissa ja kuinka pärjätä.
        Vanhemmiten lapsi sitten toimii niin kuin on näytetty/kerrottu, mutta sitä myötä myöskin muokkaa sitä omanlaisekseen.
        Sinulla on tietenkin oma käsityksesi elämänperustasta, mutta tätä itse tarkoitin.

        Lisäksi takerruit vain isäni kuoleman jälkeiseen tarinaan. Paasasit vain siitä, mitä äitini on saanut kestää ja kuinka hän on sitten yksin joutunut leivän tuomaan pöytään etkä huomannut lainkaan, mitä selitin aikaisemmasta.

        Kerroin, että äitini on ollut etäinen ja välinpitämättömän oloinen aina, ei ainoastaan isäni poismenon jälkeen. Siis varmaan (tämä nyt on vain tätä päättelyä) sen takia, koska ei ole koskaan "joutunut" tottumaankaan varsinaiseen koti-äidin rooliin. Ikinä en kuitenkaan edes odottanut hänen olevan mitenkään "täydellinen äiti", niin kuin halusit minun ajattelevan.

        Hämmästyin lukiessani vastauksiasi. Niissä oli ikävänoloinen sävy, kun ajattelee, että itse olisit kertomasi mukaan kokenut suunnilleen samoja asioita, kuin minä.

        Vaikka tarinamme saattavatkin muistuttaa toisiaan, niin olet kai huomannut, että niissä on hienoinen ero?
        Sinun äitisi oli ja on alkoholisti, minun vanhemmillani kyseistä ongelmaa ei ole koskaan ollut.

        Sinä tiedät, että äitisi on sairas ja siksi hän käyttäytyy niin kuin käyttäytyy. Sinä tiedät, että viina on se syy ja ehkä sinun on sen myötä helpompi se hyväksyä. Ehkä olet myöskin henkisesti vahvempi ja onnistuit käsittelemään asian paremmin kuin minä. Kaikki eivät kuitenkaan ole niin vahvoja, kuin sinä tai tee samoja ratkaisuja kuin sinä.

        Minä taas en tiedä, miksi tähän tilanteeseen on päädytty ja siksi haen syytä menneisyydestä, menneistä tapahtumista. Kyllähän minä sen olen huomannut, että en ole enää lapsi. En ole jumissa menneisyydessä, niin kuin haluaisit uskoa, mutta koska noudatin erään psykologin neuvoja, kaivan syitä erilaisiin ongelmiin myös omasta historiastani.
        Minun lapsuudenperheeni menneisyyteen liittyy vain niin paljon asioita, jotka ovat olleet käsittelemättä ja aivan liian pitkään.

        On vain hyvin vaikeaa, kun ei ole ketään, jonka kanssa keskustella. Tämä palsta on yksi vaihto-ehto saada vertaistukea, mutta se ei ole ratkaisu saada asioita vietyä eteenpäin.
        Myöskään ammatti-auttajista ei ole tässä asiassa ollut mitään hyötyä. Toki he kuuntelevat, mutta eivät voi tehdä asioille mitään.
        Siksi olen yrittänyt saada jutella äitini kanssa, jotta myös ymmärtäisin häntä paremmin. Tajuathan nyt, mitä tarkoitan.

        Ymmärtäisin äitiäni silloin, jos hänen välinpitämättömään käytökseensä olisi ihan oikea syy. Jos hän olisi masentunut ja ajautunut sen vuoksi ryyppäämään, ymmärtäisin häntä. Silloin voisin myöskin tarjota apuakin, jos vain mahdollista.

        Olet väärässä, minä nimittäin luin tarinasi ihan ajatuksella, koska se oli hyvin lähellä omaani enkä minä keskity vain negatiivisiin asioihin, keskityn niihin asioihin mitä sinä olet tuonut vastauksissasi yhä uudelleen ja uudelleen ylös. Niihin asioihin mitkä selvästi ovat asioita, mitkä kaikista eniten kiehnäävät.

        Olen jatkuvasti tässä yrittänyt sinulle selkeyttää sitä, että oletko lainkaan ajatellut äitiäsi ja mitä hän on joutunut kestämään, koska nyt olet lukenut minun kirjoitukset siinä näkökulmassa, että olisin vaan keskittynyt siihen miten äitisi on pärjännyt ja syyttäisin sinua tapahtumista, mutta mikään vastauksesi tai tarinasi ei anna ymmärtää, että todellakaan ymmärtäisit yhtään äitiäsi tai edes haluaisit ymmärtää, mitä hän on käynyt läpi elämässään.

        Me kaikki emme saa sitä täydellistä lapsuutta, hyvin harva itseasiassa saa. Koska sinun vanhempasi tai äitisi ei ole nyt ollut niitä täydellisiä, jotka näyttävät ja osaavat tehdä asioita elämässään, se on kuin hyvä syy myös syyttää heitä siitä, etteivät he tehneet ja olleet niinkuin olisi kuulunut olla, siis ns. ideaalisessa ajattelutavassa?

        Tottakai voisimme päättää syyttävämme heitä näissä kirjoituksessa ja postata monia "VOI KAMALAA SULLA ON OLLUT JAKSAMISIA" kommentteja, mutta miten ne auttavat sinua? Eivät ne auta pitkälle, usko tai älä, ne helpottavat hetkeksi, että joku välittää, mutta seuraavan kerran kun menet äitisi luokse, olet taas lähtökohdassa yksi, koska et yhä halua ajatella mitään oman äitisi kannalta. Olet yhä minä minä minä-ajatusmallia.

        ihmiset ovat erilaisia ja se mielestäni, varsinkin kun olet ollut koulukiusattu, pitäisi olla jotain mitä sinun kuuluisi jo nyt ymmärtää. Onko sinulla lainkaan käsitystä siitä millaisessa perheessä vanhempasi ovat eläneet, että heidät on voitu kasvattaa sellaisiksi mitä he ovat olleet? Ettei tunteita näytetä, ettei pussata ja halata, koska sellaisia omani olivat. Jos tunteita oli, niin ne sitten äkkiä juotiin alas alkoholin kera.

        Minusta tuntuu ettet sinä edes yritä lukea vastauksiani ymmärryksellä.

        Ja tottakai meidän tarinat eivät ole täsmälleen samanlaisia, mutta niissä on silti hyvin samanhenkiset yhdistelmät. Ja ole vain onnellinen, ettei teidän tilanteessa ole alkoholia, mutta muista että esimerkiksi isäni ei ollut alkoholisti niinkuin äitini, ainakaan niin paha. Minulla oli kaksi aikuista, joista kumpikin oli kylmiä, toinen joi ja toinen ei juonut niin paljoa.

        Mutta pointtini, jos ymmärtäisit mitä yritän kirjoittaa on se, että ennenkuin alat hyväksymään tilanteita myös muiltakin kannoilta, kuin omaltasi, sinun tilanteesi ei muutu, sinun ahdistuksesi ei katoa ja jatkat niitä syytöksiä äitiäsi kohtaan, jotka luultavasti tulevat myös pilaamaan muita, muiden ihmisten kanssa tapahtuvia suhteita, koska et pysty käsittelemään niitä. Pahojen asioiden tapahtuessa, sinä jäät syyttämään sen sijaan, että alkaisit asioita ymmärtämään.

        Kuten sanoin ja monesti. Äitisi käyttäytymiseen voi olla syitä: Kasvatus, ongelmat perheessä, rahahuolet, isäsi menetys, jääminen yksin... Myöskin hänellä voi olla neurologisia piirteitä, kuten Aspergerin syndrooma, mikä on ihan yleinen, mutta siihen aikaan kun meidän vanhemmat elivät, eivät he moisia tutkituttaneet. Eli syitä on AINA, ei kukaan tee asioita ihan täysin syyttä. Sinun äitisi ei vain osaa kertoa sitä syytä, ehkä hän ei tiedä itsekään sitä syytä.

        Miksi et halua tarjota apua äidillesi vaikka hän ei syytä tiedäkään? Miksi et yrittäisi ottaa äitisi kanssa jotain vauva-askelia parantaaksesi suhdetta häneen? Ei se muutu yks-kaks paremmaksi, vaan todellakin vie aikaa ja todennäköisesti niistä ei tule sellaista, haluamaasi suhdetta, mitä olet aina toivonut, mutta sentään sinulla on jotain. Ja mielestäni se tunne, kun et enää tunne vihaa tai tunne olevasi yhä menneisyydessä kiinni, on kaiken sen vaivan arvoinen, mutta jotta mistään olisi sinulle hyötyä, sinun on ensiksi ymmärrettävä myös muita tilanteessa olevia, kuin itseäsi.

        Ja puhun todella paljon muista sen takia, koska minä itse en parantunut ennenkuin huomasin että kaikella on selitys ja ne selitykset löytyy niistä muista ihmisistä, heidän ymmärtämisessä.

      • tyrmistynyt88
        justnäin.... kirjoitti:

        Olet väärässä, minä nimittäin luin tarinasi ihan ajatuksella, koska se oli hyvin lähellä omaani enkä minä keskity vain negatiivisiin asioihin, keskityn niihin asioihin mitä sinä olet tuonut vastauksissasi yhä uudelleen ja uudelleen ylös. Niihin asioihin mitkä selvästi ovat asioita, mitkä kaikista eniten kiehnäävät.

        Olen jatkuvasti tässä yrittänyt sinulle selkeyttää sitä, että oletko lainkaan ajatellut äitiäsi ja mitä hän on joutunut kestämään, koska nyt olet lukenut minun kirjoitukset siinä näkökulmassa, että olisin vaan keskittynyt siihen miten äitisi on pärjännyt ja syyttäisin sinua tapahtumista, mutta mikään vastauksesi tai tarinasi ei anna ymmärtää, että todellakaan ymmärtäisit yhtään äitiäsi tai edes haluaisit ymmärtää, mitä hän on käynyt läpi elämässään.

        Me kaikki emme saa sitä täydellistä lapsuutta, hyvin harva itseasiassa saa. Koska sinun vanhempasi tai äitisi ei ole nyt ollut niitä täydellisiä, jotka näyttävät ja osaavat tehdä asioita elämässään, se on kuin hyvä syy myös syyttää heitä siitä, etteivät he tehneet ja olleet niinkuin olisi kuulunut olla, siis ns. ideaalisessa ajattelutavassa?

        Tottakai voisimme päättää syyttävämme heitä näissä kirjoituksessa ja postata monia "VOI KAMALAA SULLA ON OLLUT JAKSAMISIA" kommentteja, mutta miten ne auttavat sinua? Eivät ne auta pitkälle, usko tai älä, ne helpottavat hetkeksi, että joku välittää, mutta seuraavan kerran kun menet äitisi luokse, olet taas lähtökohdassa yksi, koska et yhä halua ajatella mitään oman äitisi kannalta. Olet yhä minä minä minä-ajatusmallia.

        ihmiset ovat erilaisia ja se mielestäni, varsinkin kun olet ollut koulukiusattu, pitäisi olla jotain mitä sinun kuuluisi jo nyt ymmärtää. Onko sinulla lainkaan käsitystä siitä millaisessa perheessä vanhempasi ovat eläneet, että heidät on voitu kasvattaa sellaisiksi mitä he ovat olleet? Ettei tunteita näytetä, ettei pussata ja halata, koska sellaisia omani olivat. Jos tunteita oli, niin ne sitten äkkiä juotiin alas alkoholin kera.

        Minusta tuntuu ettet sinä edes yritä lukea vastauksiani ymmärryksellä.

        Ja tottakai meidän tarinat eivät ole täsmälleen samanlaisia, mutta niissä on silti hyvin samanhenkiset yhdistelmät. Ja ole vain onnellinen, ettei teidän tilanteessa ole alkoholia, mutta muista että esimerkiksi isäni ei ollut alkoholisti niinkuin äitini, ainakaan niin paha. Minulla oli kaksi aikuista, joista kumpikin oli kylmiä, toinen joi ja toinen ei juonut niin paljoa.

        Mutta pointtini, jos ymmärtäisit mitä yritän kirjoittaa on se, että ennenkuin alat hyväksymään tilanteita myös muiltakin kannoilta, kuin omaltasi, sinun tilanteesi ei muutu, sinun ahdistuksesi ei katoa ja jatkat niitä syytöksiä äitiäsi kohtaan, jotka luultavasti tulevat myös pilaamaan muita, muiden ihmisten kanssa tapahtuvia suhteita, koska et pysty käsittelemään niitä. Pahojen asioiden tapahtuessa, sinä jäät syyttämään sen sijaan, että alkaisit asioita ymmärtämään.

        Kuten sanoin ja monesti. Äitisi käyttäytymiseen voi olla syitä: Kasvatus, ongelmat perheessä, rahahuolet, isäsi menetys, jääminen yksin... Myöskin hänellä voi olla neurologisia piirteitä, kuten Aspergerin syndrooma, mikä on ihan yleinen, mutta siihen aikaan kun meidän vanhemmat elivät, eivät he moisia tutkituttaneet. Eli syitä on AINA, ei kukaan tee asioita ihan täysin syyttä. Sinun äitisi ei vain osaa kertoa sitä syytä, ehkä hän ei tiedä itsekään sitä syytä.

        Miksi et halua tarjota apua äidillesi vaikka hän ei syytä tiedäkään? Miksi et yrittäisi ottaa äitisi kanssa jotain vauva-askelia parantaaksesi suhdetta häneen? Ei se muutu yks-kaks paremmaksi, vaan todellakin vie aikaa ja todennäköisesti niistä ei tule sellaista, haluamaasi suhdetta, mitä olet aina toivonut, mutta sentään sinulla on jotain. Ja mielestäni se tunne, kun et enää tunne vihaa tai tunne olevasi yhä menneisyydessä kiinni, on kaiken sen vaivan arvoinen, mutta jotta mistään olisi sinulle hyötyä, sinun on ensiksi ymmärrettävä myös muita tilanteessa olevia, kuin itseäsi.

        Ja puhun todella paljon muista sen takia, koska minä itse en parantunut ennenkuin huomasin että kaikella on selitys ja ne selitykset löytyy niistä muista ihmisistä, heidän ymmärtämisessä.

        "Minusta tuntuu ettet sinä edes yritä lukea vastauksiani ymmärryksellä"

        Ei hyökkäävään sävyyn kirjoitettua vastausta voi lukea ymmärryksellä.
        Jos olisit lukenut tarinaani pidemmälle, olisit voinut poimia tekstistäni myös niitä pohdintoja miksi asiat menevät kuten menevät. Miksi joku käyttäytyy niin kuin käyttäytyy.

        Et voi vain suoraan sanoa, ettenkö olisi tässä myös miettinyt asioita muilta kannoilta, mutta tietenkin ilmaisin myöskin omia tuntemuksiani.

        Olen itse tässä yrittänyt jo selittää, että tarvitsen syyn, miksi olen tässä tilanteessa. En yksin, vaan perheeni, äitini ja siskojeni kanssa.
        Tottakai haen syitä omiin ongelmiini myöskin kouluajoilta, kun minua kiusattiin, mutta se ei yksin ole syy tähän kaikkeen.
        Tämän lisäksi olen pohtinut, mitä asioita perheessäni on tapahtunut. Millaisia ihmiset olivat perheessä ja millaisia he ovat nyt.

        Tottakai kaikkeen on syynsä ja sitä minä tässä juuri haenkin. Mutta en voi laskea sitä vain päätelmien varaan, kuten että äitini käytös (huom. myös isäni aikainen, hän ei isän poismenon jälkeen siitä muuttunut) johtuu vaikka tyttärien menettämisen pelosta.

        En voi vain yksin päätellä, mistä mikin asia johtuu, sillä jos teen sitten ratkaisuja niiden pohjalta, voisi asiat mennä vain vieläkin pahemmaksi.

        Sanoin, että kommunikointi, sen kontaktin saaminen äitiini on hankalaa. Haluaisin ymmärtää häntä ja tuntea hänet sitä kautta paremmin, koska lapsena minulla ei siihen ollut mahdollisuutta.

        Äiti ei vain halua niistä asioista keskustella, vaan vetäytyy aina vaan etäämmälle, kun yritän lähestyä häntä.
        Kuitenkin, mitä hänen omia vanhempiaan tunnen, äitini sai suhteellisen hyvän lapsuuden. Köyhiähän he olivat, mummoni oli aina lasten kanssa kotona ja huolehti heistä. Pappa oli töissä ja toi leivän pöytään. Sen enempää en sitten tiedä, mutta sen piikkiin, että äitini olisi huomannut mummon olevan etäinen, ei voi laittaa, sillä sitä mummoni ei ollut.

        Keskustelua olen kyllä käynyt myöskin vanhempieni isien ja äitien kanssa, enkä ole heidän tarinoidensa perusteella huomannut niissä olevan mitään samaa, kuin se, että isäni kasvatustapa oli tavallista "roisimpaa", mitä hänen oma isänsä käytti mutta huom. ei minun isääni.
        Tässä asiassa olen ollut yhtenä kysymysmerkkinä, enkä tee mitään johtopäätöksiä vielä, sillä en voi olla varma, mikä on totta ja mikä ei.

        Nyt kun ymmärtämisestä ollaan tässä puhuttu jo paljonkin, niin kuinka tällaisessa tilanteessa, jossa toinen osapuoli ei suostu tulemaan vastaan, voi häntä ymmärtää?

        Voinhan minä vetää noita päätelmiä minkälaisia vain, mutta ne eivät vain auta minua pääsemään mitenkään eteenpäin. Kyllähän minä sen olen huomannut, etten pääse tästä mihinkään, mutta ymmärtäminen ilman syitä ja perusteluita on hieman hankalaa.

      • justnäin...
        tyrmistynyt88 kirjoitti:

        "Minusta tuntuu ettet sinä edes yritä lukea vastauksiani ymmärryksellä"

        Ei hyökkäävään sävyyn kirjoitettua vastausta voi lukea ymmärryksellä.
        Jos olisit lukenut tarinaani pidemmälle, olisit voinut poimia tekstistäni myös niitä pohdintoja miksi asiat menevät kuten menevät. Miksi joku käyttäytyy niin kuin käyttäytyy.

        Et voi vain suoraan sanoa, ettenkö olisi tässä myös miettinyt asioita muilta kannoilta, mutta tietenkin ilmaisin myöskin omia tuntemuksiani.

        Olen itse tässä yrittänyt jo selittää, että tarvitsen syyn, miksi olen tässä tilanteessa. En yksin, vaan perheeni, äitini ja siskojeni kanssa.
        Tottakai haen syitä omiin ongelmiini myöskin kouluajoilta, kun minua kiusattiin, mutta se ei yksin ole syy tähän kaikkeen.
        Tämän lisäksi olen pohtinut, mitä asioita perheessäni on tapahtunut. Millaisia ihmiset olivat perheessä ja millaisia he ovat nyt.

        Tottakai kaikkeen on syynsä ja sitä minä tässä juuri haenkin. Mutta en voi laskea sitä vain päätelmien varaan, kuten että äitini käytös (huom. myös isäni aikainen, hän ei isän poismenon jälkeen siitä muuttunut) johtuu vaikka tyttärien menettämisen pelosta.

        En voi vain yksin päätellä, mistä mikin asia johtuu, sillä jos teen sitten ratkaisuja niiden pohjalta, voisi asiat mennä vain vieläkin pahemmaksi.

        Sanoin, että kommunikointi, sen kontaktin saaminen äitiini on hankalaa. Haluaisin ymmärtää häntä ja tuntea hänet sitä kautta paremmin, koska lapsena minulla ei siihen ollut mahdollisuutta.

        Äiti ei vain halua niistä asioista keskustella, vaan vetäytyy aina vaan etäämmälle, kun yritän lähestyä häntä.
        Kuitenkin, mitä hänen omia vanhempiaan tunnen, äitini sai suhteellisen hyvän lapsuuden. Köyhiähän he olivat, mummoni oli aina lasten kanssa kotona ja huolehti heistä. Pappa oli töissä ja toi leivän pöytään. Sen enempää en sitten tiedä, mutta sen piikkiin, että äitini olisi huomannut mummon olevan etäinen, ei voi laittaa, sillä sitä mummoni ei ollut.

        Keskustelua olen kyllä käynyt myöskin vanhempieni isien ja äitien kanssa, enkä ole heidän tarinoidensa perusteella huomannut niissä olevan mitään samaa, kuin se, että isäni kasvatustapa oli tavallista "roisimpaa", mitä hänen oma isänsä käytti mutta huom. ei minun isääni.
        Tässä asiassa olen ollut yhtenä kysymysmerkkinä, enkä tee mitään johtopäätöksiä vielä, sillä en voi olla varma, mikä on totta ja mikä ei.

        Nyt kun ymmärtämisestä ollaan tässä puhuttu jo paljonkin, niin kuinka tällaisessa tilanteessa, jossa toinen osapuoli ei suostu tulemaan vastaan, voi häntä ymmärtää?

        Voinhan minä vetää noita päätelmiä minkälaisia vain, mutta ne eivät vain auta minua pääsemään mitenkään eteenpäin. Kyllähän minä sen olen huomannut, etten pääse tästä mihinkään, mutta ymmärtäminen ilman syitä ja perusteluita on hieman hankalaa.

        Pyydän anteeksi jos kirjoittamiseni tuntuvat jotenkin hyökkääviltä, mutta en ole koskaan ollut sellainen ihminen, joka yrittäisi vihjailla, vaan sanon yleisemmin pointtini ja asiani suoraan, koska jos vihjailee, kiertelee ja kaartelee, omien ajatuksien ulostuominen ei tule koskaan täysin julki.

        Miksi kuitenkin sanon ettet ajattele muiden näkökulmaa tässä asiassa johtuu täysin siitä miten sinä kirjoitat äidistäsi, jokaisessa vastauksessa vastaat siitä miten äitisi ei tehnyt jotain, miten hän ei ollut tukenasi ja niinedelleen.. Ja mainittakoon että olen lukenut lähes kaikki vastauksesi täällä. Et ole päässyt vielä siihen pisteeseen, että ymmärtäisit asioita muillakin tavalla.

        Mutta minkä minä itse huomasin juuri, oli se, että sinä etsit vastausta, mitä ei ole olemassa. Ei ole sellaista vastausta, mitä sinä haet ja minkä sinä olettaisit selventävät kaiken. Luulen että sinä haluaisit vain sanoa että äitisi on kylmä ihminen joka ei vaan välitä, koska se on helppoa, silloin kaikki olisi selvää tai että joku tietty asia olisi tapahtunut silloin menneisyydessä mikä olisi tehnyt vanhempasi tekemään sitä, mitä he ovat tehneet.

        Syy on monet asiat, kuten jo ennen mainitsin. Syyt voivat olla äitisi oma huono lapsuus, ehkä hänellä oli huono suhde isääsi, ehkä he eivät olleet onnellisia, mutta jostain syystä saivat teidät. ehkä äitisi poti synnytyksen jälkeistä masennusta, jota ei koskaan hoidettu, mikä ehkä jäi pysyväksi masennukseksi. Ja maininta, ettei masennus tarkoita sitä että ihminen vaan itkisi ja näyttäisi masentuneelta, koska on myös masennuksia, joita kukaan ei näkisi ulkoapäin. Tiedän ihmisen, joka aina hymyili ja muutenkin käyttäytyi ihan normaalisti aina muiden ihmisten edessä, mutta hän oli hyvin vakavasti masentunut, hänen ylpeytensä ei antanut periksi näyttääkseen sitä muille.
        Hänellä voi olla aspergerin syndrooma, mikä on muuten synnynnäinen, eli en ole keskittynyt tässäkään tilanteessa ajattelemaan vaan pelkästään elämää isäsi kuoleman jälkeen, mutta uskon että SILLÄKIN on tekemistä sen kanssa ,miten äitisi käyttäytyy tänäkin päivänä.

        Kaikki asiat kuitenkin vaikuttavat siihen missä tilanteessa te olette nyt. Ihan kaikki. Äitisi on oppinut käyttäytymiskaavan joltain toiselta ihmiseltä, millainen hän on nyt ja niitä käyttäytymiskaavoja on todella vaikea lähteä muuttamaan, jos ihminen itse ei niitä osaa muuttaa, jos hän itse ei osaa nähdä tekevänsä väärin. Siinä mielessä näen ehkä äitisi ja sinut jollain tavalla samanlaisena, äitisi ei osaa nähdä asiaa nyt sinun kauttasi, mutta sinä et osaa nähdä tätä tilannetta myöskään hänen kauttaan. Olette kuin tilanteessa jossa kumpikaan ei halua antaa periksi. Sinä olet kuitenkin alkanut ajattelemaan asiaa, se on hyvä, mutta että päästäisiin tilanteeseen jossa te kaksi voisitte edes jotenkin tulla toimeen ilman huutamista ja suuttumista on vielä matkaa. Sinä voit olla se, joka pystyy selvittämään tämän tilanteen ilman, että mököttäisitte asiasta siihen päivään asti kunnes äitisi kuolee.

        Olen jo sanonut varmasti kerran, jos en useammin, että miten vanhempasi ovat käyttäytyneet ei ole sinun vikasi, mutta heidän jatkuva syyttäminen ei tule auttamaan sinua pidemmällä tähtäimellä. Jokin tulee elämässäsi aina muistuttamaan sinua lapsuudestasi ja äidistäsi ja jos aiot jättää asiat selvittämättä, ne tulevat aina vahingoittamaan elämääsi. Silloin kun ymmärrät menneisyytesi eikä se enää haittaa tulevaisuuttasi, silloin se ei tule sinua haittaamaan tulevaisuudessasi. Sinulla on huono menneisyys, mutta se on menneisyyttä.

        Siinäpä se kuitenkin on, että, että tässä tilanteessasi äitisi ei osaa tulla sinua vastaan. Jos olet ihminen joka ei pysty ymmärtämään toista ilman että käännät selkäsi, niin mielestäni silloin sinun pitäisi antaa asian olla. Ja älä ota tätä itseesi tai hyökkäävänä, mutta jos tunnet, ettei kykysi ymmärtää ja nähdä asioita, puhumatta omasta jaksamisestasi ole riittävä kestämään tätä tilannetta, niin silloin sinun pitäisi lopettaa, koska tärkeää tässä on myös se, että sinä jaksat. Minä itse kuitenkin uskon että jos et pääse siihen ymmärtämispisteeseen jossa kaikki ei ole niin yksinkertaista ja kaikkeen ei ole selvää vastausta, nuo haamut menneisyydestäsi tulevat takaisin luoksesi.

        Kysymys siis on, että mitä sinä etsit. Mikä on se vastaus, minkä haluat kuulla ja oletko valmis oikeasti ymmärtämään ne vastaukset, mitkä sinulle tuodaan?

    • jjj234

      Suhde äitiisi on sinulle vielä kipeä asia. Se käy itsetunnollesi ja heijastuu jokapäiväisessä elämässäsi.

      Sinulla on lupa pohtia syitä miksi hän on toiminut miten on, kaivella menneitä ja tuntea kaikki tunteet mitä vaan ikinä asiaan liittyen tulee.

      Sinulla on oikeus ymmärtää häntä. Sinulla on oikeus ajatella asiaa myös aivan omasta näkövinkkelistäsi.

      Sinulla on oikeus pohtia mitkä hänen arvonsa joista hänen käytöksensä kertoo, voisivat olla. Entä mitkä ovat omasi. Missä olette samanlaisia, missä erilaisia.

      Mistä pidät? Mikä on sinulle hänesä aivan sietämätöntä? Onko kyseessä sellainen asia, josta voisit oikeutetusti vaatia äidiltäsi erilaista toimintaa? Jos näin on, pystyykö hän toteuttamaan tämän asian jos haluaa. Jos ei niin miksi ei?

      Kun uskaltaa rohkeasti lähestyä asioita eri suunnista, pikkuhiljaa se siitä purkaantuu.

      Olet jo havainnut että pienen välimatkan ottaminen tekee hyvää. Tilanne ei ole niin tulehtunut äitisi kanssa. Äitisikin on saamassa uutta kulmaa siihen miten näkee asioita.

      Pikkuhiljaa prosessin kautta opit tuntemaan äitiäsi ihmisenä, eikä niinkään äitinä.

      Mitkä ovat hänen heikkoutensa? Voitko tehdä jotakin, mikä vaikuttaa hänen negatiiviseen käytökseensä positiivisesti. Esim. jos hän asenteellisesti väheksyy sinua, minkä toiminnan jälkeen hän suhtautuu sinuun kunnioittavammin? Tällä nyt en tarkoita sitä, että jos äitisi arvostaa yli kaiken insinöörejä niin hänen arvostuksensa saadaksesi hankkisit insinöörinpaperit, vaan kyse on siitä miten pystyt pitämään paremmin rajojasi.

      Voihan kyse olla myös rajoista toisinkin päin. Että on tiettyjä asioita jotka olisivat olleet äitisi kohdalla "nice-to-have", mutta joita et voi kuitenkaan jäädä vaatimaan.

      Minusta on tärkeää että uskallat näin alkuun keskittyä vain siihen, että autat nyt itseäsi.

      Uskoisin että konkreettinen toiminnallisuus olisi tässä sinulle tärkeää, esim. hankit kivan opiskelu- tai työpaikan, paremmat edut nykyisessä paikassasi, saat hyvää palautetta työstäsi, etenet jne. Tuollaisilla asioilla on varsin konkreettinen vaikutus itsetuntoon.

    • tyrmistynyt88

      "Miksi kuitenkin sanon ettet ajattele muiden näkökulmaa tässä asiassa johtuu täysin siitä miten sinä kirjoitat äidistäsi, jokaisessa vastauksessa vastaat siitä miten äitisi ei tehnyt jotain, miten hän ei ollut tukenasi ja niinedelleen.."

      Annan tässä esimerkkejä. Lainaan omia tekstejäni aiemmista viesteistä, miksi kirjoitan äidistäni niin negatiiviseen sävyyn...

      "Meitä lapsia ei kuunneltu.
      Ei läheskään koskaa, kun kyse oli jostakin ongelmasta, murheesta tai muusta mieltä askarruttavasta asiasta."
      ...Ja siis edelleenkin sama tilanne. Telkkari vie äitini huomion suurimmaksi osaksi, kun hän on vapaalla.

      "Jos joku meistä sanoi, että satutti itsensä, sitä vähäteltiin, "painettiin villaisella" tai se kuitattiin sanomalla, että aina lapset vain valittavat turhista ja että he itse aiheuttavat ongelmansa."
      ...Syy on aina lapsen, oli tilanne mikä hyvänsä, lapsi on syyllinen omiin ongelmiinsa. Ja siis edelleenkin sama tilanne...

      "silmäni muurautui kiinni ja minut vietiin lääkäriin. Vasta, kun lääkäri vahvisti kyseessä olevan ampiaisenpistos, minua uskottiin. Korvatulehduksistakaan en uskaltanut valittaa, kun vasta silloin kun tärykalvo puhkesi ja korva valui mätää."
      ...Niin, kuinka vaikeaa näissäkin tilanteissa on uskoa lasta, jos tälle sattuu jotakin? Ja siis edelleenkin _ajoittain_ sama tilanne, jos siis äidilleni mainitsen tämänkaltaisista asioista...

      "minusta tuli koulukiusattu, enkä uskaltanut siitäkään kertoa vanhemmille, koska he eivät tietenkään olisi uskoneet. Minunhan piti olla "kitisemättä". Toisaalta ymmärsin myös, että olisin osani koulussa ansainnut, "minussa oli jotakin vikaa", olin ajatellut ja hyväksyin kohtaloni."
      ...Minussa oli ja on siis edelleenkin aina jotakin vialla. En voi sanoa äidilleni _nykyäänkään_ mistään vastaavista tilanteista ilman, että hän kysyisi minulta "Mitä olet tehnyt tai sanonut, että hän käyttäytyy sinua kohtaan ilkeästi?". Omassa lapsessa on ilmeisesti aina siis se vika, oli hän kuinka vanha hyvänsä.
      Ja siis mikään "en ole tehnyt mitään"-vastaus ei riitä.

      "Äitini kuitenkin jo heti ennen kouluni alkamista sanoi että tulenkohan kuitenkaan koskaan valmistumaan sieltä. "Et sä varmaan niitä tutkintopapereita tule saamaan", hän vain tokaisi."
      ... Ja siis minähän ihan huvikseni vain haen _itse_ sinne kouluun...
      Pakko se kuitenkin oli johonkin päästä masennuskauden, joka kesti vuoden, jälkeen. Päätin, että haen sinne kouluun, koska halusin muutosta elämääni. Itsetuntoni oli kuitenkin pohjalukemissa jo valmiiksi ja äiti sitten suoraan tölväisi minulle saatuani kutsupaperit koulusta, mitä mieltä oli asiasta.
      Se oli siis kaikkea muuta kuin tukemista, jota olisin juuri silloin kipeästi kaivannut, sillä uuteen kouluun ja uusien ihmisten keskelle meno pelotti.

      Myöhemmin, kun olin valmistunut koulusta ja mainitsin äidilleni asiasta, hän vain kuittasi sen sanomalla "Et sinä peruskoulussakaan käynyt".
      Niin, miksi en käyny...? Nyt äitini kuitenkin tietää, että minua kiusattiin peruskoulussa. Sanoi minulle, että harmillinen juttuhan se on, mutta ei kiusaaminen olisi hänen mielestään ollut oikea syy lintsata.

      "Kuitenkin tämä samainen ongelma perheessä vallitsee edelleenkin.
      Äiti pitää meitä "pieninä kakaroina, joita ei tarvitse kuunnella tai uskoa", siitäkin huolimatta, vaikka olemme kasvaneet ja alkaneet elämään omaakin elämäämme."
      ... Mitä tahansa siis äidilleni kerron, jos hän siis kuuntelee (ei ole telkkaria yms. häiriötekijöitä), hän kyseenalaistaa kertomani aina jotenkin. Siis aina, jos siihen on vain mahdollisuus.
      "Onkohan se nyt kuitenkaan niin?", "Sinä et tiedä, mitä sinä teet", "Onkohan tuo kuitenkaan hyvä ratkaisu?", "Miksi et tekisi näin?".
      Nuo ovat aika tavallisia kysymyksiä, mitä häneltä kuulen, eikä hän usko, vaikka perustelisin tekemiseni tai mielipiteeni kuinka hyvin tahansa.

      • tyrmistynyt88

        Ja mitä tulee siihen minun masennuskauteeni. Kun vihdoin ahdistukseni alkoi näkyä myös viiltelynä ja äiti sitten harmikseni huomasi tämän, hän vei minut omallelääkärille, joka ei ymmärtänyt laisinkaan, mistä oli kyse.
        Lääkäri katsoi hetken viiltojälkiä käsivarsissani ja tokaisi vain että "Laitetaan lähete psykiatrille ja tästä lähin katsokin, ettet tee enää mitään tyhmyyksiä".
        Siis mitä? Minä siis tein _tyhmyyksiä_, koska masennuksissani aloin jo käyttäytyä itsetuhoisesti? Ja äitini oli vielä samaa mieltä lääkärin kanssa.

        Ketään ei kiinnostanut edes tietää, miksi olin viillellyt itseäni.
        Vasta psykiatrilla avauduin ja se helpotti siihen asti, kunnes hän kehotti minua keskustelemaan äitini kanssa. Kauhistuin tästä ehdotuksesta, sillä tiesin, ettei siitä tulisi mitään. Yritin kuitenkin, eikä se kannattanut.

        Ja siis kun yhdessä kirjoituksessani jo mainitsinkin, olen huomannut, että äitini käyttäytyy taas muussa (sukulaiset, ystävät...) seurassa ihan toisella tavalla. Hän on sosiaalinen, iloinen, lempeä, ymmärtäväinen... Siis hän on kaikkea tuota, mutta ei silloin, kun olemme vain keskenämme, lapset ja äiti.

        Mitkä tahansa vastaukset olisin valmis hyväksymään, jos niitä vain tarjottaisiin. Hyvin perusteluin tietenkin. Ja toivon, että nämä vastaukset lopulta loksahtaisivat paikoilleen pala palalta, kunnes saan niistä muodostettua sellaisen kokonaisuuden, että voin yhä vain laajemmin tutkailla ja ymmärtää ihmisiä/asioita.

      • tyrmistynyt88
        tyrmistynyt88 kirjoitti:

        Ja mitä tulee siihen minun masennuskauteeni. Kun vihdoin ahdistukseni alkoi näkyä myös viiltelynä ja äiti sitten harmikseni huomasi tämän, hän vei minut omallelääkärille, joka ei ymmärtänyt laisinkaan, mistä oli kyse.
        Lääkäri katsoi hetken viiltojälkiä käsivarsissani ja tokaisi vain että "Laitetaan lähete psykiatrille ja tästä lähin katsokin, ettet tee enää mitään tyhmyyksiä".
        Siis mitä? Minä siis tein _tyhmyyksiä_, koska masennuksissani aloin jo käyttäytyä itsetuhoisesti? Ja äitini oli vielä samaa mieltä lääkärin kanssa.

        Ketään ei kiinnostanut edes tietää, miksi olin viillellyt itseäni.
        Vasta psykiatrilla avauduin ja se helpotti siihen asti, kunnes hän kehotti minua keskustelemaan äitini kanssa. Kauhistuin tästä ehdotuksesta, sillä tiesin, ettei siitä tulisi mitään. Yritin kuitenkin, eikä se kannattanut.

        Ja siis kun yhdessä kirjoituksessani jo mainitsinkin, olen huomannut, että äitini käyttäytyy taas muussa (sukulaiset, ystävät...) seurassa ihan toisella tavalla. Hän on sosiaalinen, iloinen, lempeä, ymmärtäväinen... Siis hän on kaikkea tuota, mutta ei silloin, kun olemme vain keskenämme, lapset ja äiti.

        Mitkä tahansa vastaukset olisin valmis hyväksymään, jos niitä vain tarjottaisiin. Hyvin perusteluin tietenkin. Ja toivon, että nämä vastaukset lopulta loksahtaisivat paikoilleen pala palalta, kunnes saan niistä muodostettua sellaisen kokonaisuuden, että voin yhä vain laajemmin tutkailla ja ymmärtää ihmisiä/asioita.

        Miksi uskot, ettei kysymyksiini löydy lainkaan vastausta? Kysymykseni kun suurimmaksi osaksi perustuvat ihmisten menneisyyteen, heidän käyttäytymiseensä, mielipiteisiinsä jne. niin luulisi niille kaikille löytyvän ainakin jonkinlainen vastaus.
        Itsekin sanoit, että kaikelle on aina syynsä. Niin, sitä näillä kysymyksillänikin haen. Syytä kaikkeen siihen, mitä on tullut nähtyä, kuultua ja koettua.

        Esimerkiksi, kun sanoin isäni pitävän tavallista ankarampaa kuria. Ihmettelin, että miksi hän, joka ei itse kuitenkaan sellaista kasvatusta saanut, piti omia lapsiaan kovassa nuhteessa niinkin pitkälle, että lapset (tai ainakin minä) alkavat pelkäämään isäänsä?
        Miksi isä, joka itse sai ns. "vapaan" (isäni äidin mukaan) lapsuuden ja nuoruuden,
        turvautui fyysiseen kuritukseen, kun oma lapsi vähänkin inahtaa?
        Ei siis aina välttämättä ollut kyse vain "lapsen kiukuttelusta", vaan ihan tavallisista tilanteista, kun lapselle vähän sattuu esimerkiksi leikkiessään tms.

        Tässä(kään) asiassa ei voi siis laittaa sitä hänen itse kokemaansa kasvatukseen. Ei voi sanoa, että hän mitenkään kostaisi kokemaansa omille lapsilleen.
        Mutta tuota käytöstä oli ja on edelleen vaikea ymmärtää, koska kukaan ei ole osannut antaa siihen mitään vastausta. Äitinikin haluaa vain kieltää sen, että isäni oli tavallista ankarampi vanhempi.
        Isäni äidiltä olen myöskin kuullut, ettei isälläni ollut koskaan esim. mielenterveydellisiä ongelmia. Ei voi myöskään laittaa senkään piikkiin...

      • tyrmistynyt88
        tyrmistynyt88 kirjoitti:

        Miksi uskot, ettei kysymyksiini löydy lainkaan vastausta? Kysymykseni kun suurimmaksi osaksi perustuvat ihmisten menneisyyteen, heidän käyttäytymiseensä, mielipiteisiinsä jne. niin luulisi niille kaikille löytyvän ainakin jonkinlainen vastaus.
        Itsekin sanoit, että kaikelle on aina syynsä. Niin, sitä näillä kysymyksillänikin haen. Syytä kaikkeen siihen, mitä on tullut nähtyä, kuultua ja koettua.

        Esimerkiksi, kun sanoin isäni pitävän tavallista ankarampaa kuria. Ihmettelin, että miksi hän, joka ei itse kuitenkaan sellaista kasvatusta saanut, piti omia lapsiaan kovassa nuhteessa niinkin pitkälle, että lapset (tai ainakin minä) alkavat pelkäämään isäänsä?
        Miksi isä, joka itse sai ns. "vapaan" (isäni äidin mukaan) lapsuuden ja nuoruuden,
        turvautui fyysiseen kuritukseen, kun oma lapsi vähänkin inahtaa?
        Ei siis aina välttämättä ollut kyse vain "lapsen kiukuttelusta", vaan ihan tavallisista tilanteista, kun lapselle vähän sattuu esimerkiksi leikkiessään tms.

        Tässä(kään) asiassa ei voi siis laittaa sitä hänen itse kokemaansa kasvatukseen. Ei voi sanoa, että hän mitenkään kostaisi kokemaansa omille lapsilleen.
        Mutta tuota käytöstä oli ja on edelleen vaikea ymmärtää, koska kukaan ei ole osannut antaa siihen mitään vastausta. Äitinikin haluaa vain kieltää sen, että isäni oli tavallista ankarampi vanhempi.
        Isäni äidiltä olen myöskin kuullut, ettei isälläni ollut koskaan esim. mielenterveydellisiä ongelmia. Ei voi myöskään laittaa senkään piikkiin...

        Kuitenkin, kuten aiemmin jo tässä "jjj234":n kanssa totesimme, pieni välimatka on näemmä tehnyt vain hyvää minun ja äitini suhteelle.
        On hyvä, etten käy hänen luonaan niin usein ja anna hänen ymmärtää, että olen siinä aina, kun hän haluaa.
        Saa hän minulle soittaa, mutta vain silloin, kun olen tavoitettavissa. Vaikka nyt pidänkin hieman taukoa, ei se tarkoita sitä, että haluaisin katkaista välit perheeseen.
        Toistaiseksi katson, mitä vielä tapahtuu ja keskityn vain hyviin asioihin ja hetkiin. Työnteko ja se, että tekemistä löytyy koko päiväksi, ovat antaneet muuta tekemistä ja ajateltavaa, mikä minusta on vain hyvä asia.j
        Jos istuisin vain kotona tekemättä mitään, todennäköisesti miettisin vain perhetilannettani...

    • justnäin....

      Mikä saa minut nyt lopettamaan tähän kirjoitukseen vastaaminen on hyvin yksinkertaiset syyt.

      Ensinnäkin, sinä uskot kaiken sen mitä sinun vanhempiesi vanhemmat ovat kertoneet ja miten he käyttäytyvät sinun edessä. Tottakai mitä he sanovat ja tekevät ovat totta, tottakai he eivät ole voineet tehdä millään tavalla mitään virheitä omien vanhempiesi nuoruudessa, TOTTAKAI vanhemmillasi siis on ollut täysin normaalit lapsuudet.

      Huomaatko sarkasmini? Et sinä voi tietää, millainen lapsuus isälläsi oikeasti ole, koska sinä et voi kysyä sitä enää isältäsi, hän ei voi siitä kertoa enkä usko, anteeksi nyt kovasti, että isovanhempasi oikeasti kertoisivat, jos olisivat lyöneet isääsi, ei sellaisia juttuja kerrota. Ja vaikka isovanhempasi saattaisivat nykyään olla oikein mukavia ihmisiä, niin päteekö se siihen, että he olisivat AINA olleet? Ei.

      Sanoit itsekin, että äitisi heti käyttäytyy sosiaalisesti muiden edessä, mutta ei teidän nähden. Asia, mikä varmasti on opittu omilta vanhemmilta.

      Kaiken minkä olen yrittänyt sinulle selittää, sinä vedät niihin hetkessä hyvin helpot vastaukset. Sinulle on helpompaa ajatella, että vanhemmillasi on ollut kaikki hyvin mutta he ovat vain olleet kylmiä ja tunteettomia ihmisiä, jotka vain päättivät että lapsilla ei ole mitään väliä ja he täysin tyhjästä syystä ovat käyttäytyneet niin, koska silloin sinun on helpompi syyttää heitä ja heidän tekemiä valintoja.

      Toivon kuitenkin että ehkä vuosien kuluttua tulet tänne viisauden kera lukemaan nämä vastaukseni ja silloin sinä ymmärrät mitä minä tarkoitan. Suosittelen myös lukemaan filosofia painotteisia kirjoja, koska ne avaavat paljon ovia uudenlaiseen ajattelutapaan.

      On helppo olla se joka syyttää, huomasitko koskaan ollessasi koulukiusattu, että oli helpompi kiusata, kuin puolustaa kiusattua?

      Toivon kuitenkin sydämeni pohjasta että sinä ja äitisi tulette joskus paremmin toimeen ja saat sellaisen äiti&tytär suhteen kun olet toivonut. Minun on turha tänne enää kirjoittaa, koska sinä olet selvästi puolustusasemassa, etkä halua edes yrittää ajatella asioita muilla tavalla ja taas tämä toinen kirjoittelija jj54894 jotakin väittää minua trolliksi.

      Joten hyviä talven jatkoja!

      • justnäin...

        Haluaisin kuitenkin mainita ja pyytää vielä kerran anteeksi, jos olen jollain tavalla sinua loukannut. Olisin vain toivonut, että olisit vastannut kirjoitukseeni avoimin mielin, etkä suinkaan mennyt hetkessä puolustamaan itseäsi ja tallonut toisenlaista näkökulmaa tilanteen jalkojesi alle.

    • IsoHalixxx

      Tämä on ollut mielenkiintoinen viestiketju. En itse ole ollut aivan yhtä syvällä problematiikassa kuin pääkeskustelijat, mutta minullekin heräsi ajatuksia ketjun aloittajan kommentoinnista isovanhempien roolista hänen vanhempiensa kasvattajina.

      Tässä hänen tekstiään:
      "Äiti ei vain halua niistä asioista keskustella, vaan vetäytyy aina vaan etäämmälle, kun yritän lähestyä häntä.
      Kuitenkin, mitä hänen omia vanhempiaan tunnen, äitini sai suhteellisen hyvän lapsuuden. Köyhiähän he olivat, mummoni oli aina lasten kanssa kotona ja huolehti heistä. Pappa oli töissä ja toi leivän pöytään. Sen enempää en sitten tiedä, mutta sen piikkiin, että äitini olisi huomannut mummon olevan etäinen, ei voi laittaa, sillä sitä mummoni ei ollut."

      Jos ajattelen omia isovanhempiani ja erityisesti mummoani, hän oli taatustti erilainen meidän lasten lasten kanssa kuin omiensa. Jo pelkästään ihan käytännön syistä ja olosuhteista johtuen. Mummoni kasvattaessaan omia lapsiaan, niitä pyöri hänen jaloissaan kahdeksan. Oli sodan jälkeinen pula-aika, ruoka ja raha tiukassa, sodan kauhuista selvinnyt, mutta mieleltään järkkynyt mies huolena. Hän ei ehtinyt lapsiaan sylissä pitämään ja olemaan läsnä, kuria oli pidettävä (fyysistäkin), jotta selvittiin jotenkin. Meidän lasten lasten kanssa hän oli mukava mummo, joka oli pahimmasta selvinnyt ja rahaa ja leppoisaa aikaa alkoi olla jo käytettäväksi asti. En minä lapsena olisi mitenkään osannut kuvitella millainen tämä rakas mummoni omien lastensa kanssa oli ollut heidän ollessaan pieniä. Voin vain kuvitella että lapsen silmissä tämä suurperheen äiti ja mummo näyttivät aika erilaiselta ihmiseltä.

      Tämä vain kokemuksena omasta perheestäni. En väitä että aloittajan perheessä olisi ollut samanlaista. Mutta ajatuksena haluan välittää sen, että emme voi täysin tietää nykypäivän valossa millainen menneisyys on ollut. Eikä ihmisten puheet aina vastaa todellisuutta, ja vaikka vastaisivatkin niin ehkä niistä tietyt yksityiskohdat puuttuvat.

      Haluaako aloittaja ymmärtää, että äidin elämä on muokannut hänestä sellaisen kuin hän on. Vai että hän vain on tympeä ihminen luonnostaan. Sitten hän olisi aika ainutlaatuinen lajissaan. Aika antaa vastauksia. Toivotaan että onni ja tasapaino löytyvät.

    • tyrmistynyt88

      "Ensinnäkin, sinä uskot kaiken sen mitä sinun vanhempiesi vanhemmat ovat kertoneet ja miten he käyttäytyvät sinun edessä. Tottakai mitä he sanovat ja tekevät ovat totta, tottakai he eivät ole voineet tehdä millään tavalla mitään virheitä omien vanhempiesi nuoruudessa, TOTTAKAI vanhemmillasi siis on ollut täysin normaalit lapsuudet.

      Huomaatko sarkasmini? Et sinä voi tietää, millainen lapsuus isälläsi oikeasti ole, koska sinä et voi kysyä sitä enää isältäsi, hän ei voi siitä kertoa enkä usko, anteeksi nyt kovasti, että isovanhempasi oikeasti kertoisivat, jos olisivat lyöneet isääsi, ei sellaisia juttuja kerrota"

      Hassua, että ajattelet noin.

      Yllättäen isovanhempani ovatkin valehtelijoita (olettaen siis, että he olisivat tehneet virheitä vanhempieni kasvatuksessa), kun olen sattunut kysymään heiltä vanhempieni lapsuudesta.
      Ja siis kysyin ihan normaaleja asioita: millaista heillä oli, mitä isovanhempani tekivät työkseen, entä millaista lasten koulunkäynti oli jne... perusjuttuja. En mitään "oliko teillä tiukka kasvatus"-tyylisiä kysymyksiä.

      Olen myöskin kuullut setäni, isäni isoveljen, version lapsuudesta.
      Hän esikoisena sai kärsiä oman isänsä kaikki oikut, toisin kuin nuorimmat, isäni ja tätini.
      Häntä syytettiin silloin kaikesta, jopa sisariensa tekemistä virheistä. Hän vanhimpana lapsena jostakin syystä joutui isänsä silmätikuksi ja maahan poljettavaksi, kunnes ei enää jaksanut. Hän oli lapsuutensa takia pitkään katkera isälleni, koska minun isälläni oli lapsena ollut paljon helpompaa.
      Kuitenkaan, mitä sitten setäni lapsia, minun serkkujani, olen seurannut ja kuullut, setäni ei ole koskaan kohdellut niin, miten häntä itseään kohdeltiin lapsuudessa. Päinvastoin, setäni on välittävä, empaattinen ja hellä perheenisä.

      Missä vaiheessa olen väittänyt vanhemmillani olevan normaali lapsuus? Sanoin vain, että tarinoiden perusteella heillä ei ole ollut samaa kasvatusta, minkä minä olen saanut.

      Kysynkin nyt, että mitä pahaa siinä on, jos uskon isovanhempieni tarinoita menneistä ajoista, vanhempieni lapsuudesta?

      Jos nyt oletetaan, että minulla olisi mahdollisuus kuulla isäni versio hänen lapsuudestaan ja siitä, miten häntä on kasvatettu, niin millä perusteella minun kuuluisi uskoa juuri häntä, eikä vaikka isovanhempiani?
      Oletetaan, että isäni olisi saanut juuri samanlaisen kasvatuksen, kuin hänen isoveljensä.

      Ai siksi, että juuri hän oli se lapsi, se kasvatuksen saaja, eikä vanhempi?
      Helpostihan myös isäni voisi valehdella menneisyytensä. Miksi siis pitäisi uskoa vain isäni tarina?
      Eikö juuri hänen pitäisi vain "ymmärtää" omaa isäänsä, miksi tämä äkkipikaistuksissaan lyö? Pitäisikö isänikin vain ajatella, ilman kyselyitä ja perusteluita, että hänen isänsä on vain saanut saman kasvatuksen, kuin minkä hän nyt itse saa?

      Täytyy myöntää, että olen hieman hämmentynyt kirjoittamastasi tekstistä.

      Ja on totta, että isovanhemmat käyttäytyvät minun kohdalla erilaisemmin, kuin omien lastensa, kuten äitini kanssa (onhan heidän väliset suhteensakin jo erilaiset), mutta ikinä en menisi väittämään, että he valehtelisivat tuollaisista asioista.
      Siis ihan silläkin ajatellen, etten ole havainnut heidän yhdessä-olossa mitään sen suurempaa ongelmaa.

      "Haluaako aloittaja ymmärtää, että äidin elämä on muokannut hänestä sellaisen kuin hän on. Vai että hän vain on tympeä ihminen luonnostaan"

      Hmm... Hyvä kysymys. Täytyy myöntää, että välillä en tiedä itsekään, mitä haluan äidissäni ymmärtää. Sanotaan vaikka näin, että haluaisin ymmärtää, miksi äitini käyttäytyy niin kuin käyttäytyy. Kuka tietää, ehkä se joskus vielä selviääkin.

    • tyrmistynyt88

      Haluan kuitenkin vielä sanoa, jos vielä joskus luet tätä topikia, "justnäin...", etten missään vaiheessa loukkaantunut sanoistasi, sinulla ei ole siis mitään syytä pyydellä anteeksi.

      En vain ymmärtänyt, miksi vastauksissasi oli lähestulkoon koko ajan sellainen hyökkäävä, vihainen sävy, vaikka uskonkin, että halusit vain auttaa minua.
      Lisäksi siitä löytyi niin ristiriitaisia asioita, etten senkään takia oikein ymmärtänyt pointtiasi.

      Aivan kuin olisit kirjoittanut hirmuisella tunteenpurkauksella.
      Kuin pitäisit vain sisälläsi sitä pahaa oloa, mikä tulee sinun omista lapsuudenmuistoistasi, kuitenkaan voimatta näyttää sitä avoimesti, koska moraalisi ei anna sille myöten, etkä halua tuntea syyllisyyttä siitä, että "syyllistäisit" vanhempiasi kokemastasi vääryydestä ja koska sinut on kasvatettu niin.

      Voin olla väärässäkin, mutta tällaisen käsityksen minä ainakin sain tekstiäsi lukiessani ja voin sanoa, että tuollainenkaan loppujen lopuksi ei ole mikään ratkaisu, kuten ei ole se syyllistäminenkään, mutta kummassakaan ei päästä siihen toivottuun ratkaisuun, että kaikilla osapuolilla olisi hyvä olla.

      Sanoithan itsekin, että äitisi juo edelleen, ettekä ole päässeet edes juttelemaan asioista. Mitään muuta ei ole siis tapahtunut, kuin että olet yksin päättänyt hyväksyä, "antaa anteeksi" sen, miten vanhempasi sinua kohtelivat, koska hekin todennäköisesti saivat saman kohtelun taas omilta vanhemmiltaan.
      Elätte tavallaan niin kuin asia olisi jo käsitelty tai niin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
      On totta, että menneisyyttä ei voi muuttaa, mutta sitäkin pitää pystyä käsittelemään, siis kaikkien osapuolien kesken, että kaikilla olisi sen jälkeen hyvä olla.
      Loppujen lopuksi sinä et kuitenkaan kestä, jos jatkat samaa rataa, vaan murrut. En ole mikään psykologi, mutta toivon, että sinäkin ymmärtäisit myös tämänkin puolen.

      • justnäin...

        En ajatellut haluavani vastata sinulle enää edellisen viestini jälkeen, mutta haluan toki korjata asioita.

        Ei, kirjoitukseni eivät ole kirjoitettu minkäänlaisena tunteenpurkauksena, vaan kuten jo aiemmin mainitsin, minun tyylini puhua, tai ehkä enemmänkin kirjoittaa on hyvin suora, enkä jaarittele tai mielistele asioita. Sanon ne suoraan. Ne saattaavat vaikuttaa hyvin uhkaavilta ja päällekäyviltä, mutta se johtuukin siitä, että useasti ihmiset ovat oppineet vähän jaarittelemaan ja kiertelemään asioita, sen sijaan että sanottaisiin ne suoraan.

        Eli kyllä, olet väärässä. Kuten olen sanonut, minulla ei ole sitä katkeruutta enää omia vanhempiani kohtaan, eikä suoratapainen käyttäytyminen kirjoittamisessa johdu siitä, mitä olisin kokenut nuoruudessa. Itseasiana nuorempana, noin 18-vuotiaana minä kyllä jaarittelin ja kiertelin asioita, mutta silloin myös huomasin, etten koskaan saanut mielipidettäni sanottua suoraan eivätkä aina kaikki ymmärtäneet, jos sanoin asioita suoraan. Siksi olin useasti myös vihainen, kun kukaan ei tajunnut minua. Näin aikuisempana ymmärsin, etteivät ihmiset osaa lukea minun ajatuksiani, joten asioista pitää puhua niiden omilla nimillä ja sanoilla, kuin yrittää aina niin mielistellä ja olla samaa mieltä.

        Jos lukisit vastaukseni rakentavasti, etkä olisi heti ottamassa jokaista eriävää mielipidettä itseesi, katoaisi silloin myös se hyökkäävä laatu niistä pois. Mutta sinä otat kaiken, eriävän mielipiteen hyökkäyksenä, jolloin koet että sinun kuuluu puolustaa jokaista sanaasi ilman, että ajattelisit miksi tämä henkilö sanoo, että asiat saattaisivat olla eri tavalla, kuin olet aikaisemmin ajatellut.

        Minä en ole koskaan täällä sinua syyttänyt mistään menneisyydessä tapahtuneesta asiasta, ainoa asia mistä minä tässä asiassa sinua voin syyttää, että olet tuomitseva.

        Mainitsit myös yhdessä kohdassa, ettet halua lapsia. En usko, että et halua lapsia sen takia että et olisi valmis kasvattamaan heitä tai että pelkäät tekeväsi virheitä heidän kasvatuksen myötä. Minä luulen, että sinä pelkäät sitä, että sinut tuomitaan tekemistäsi virheistä. Minä luulen ihan oikeasti, että sinä pelkäät olevasi äitinä oma äitisi, että sinun lapsesi tulevat tuomitsemaan sinut samalla tavalla, kuin sinä tuomitset äitisi ja sen takia et halua lapsia, pelkäät epäonnistuvasi ja ettei epäonnistumistasi anneta anteeksi.

        Usko tai älä, ei sitä anneta anteeksi, jos sinä et opettele ensin itse antamaan anteeksi niin, ettet anteeksiannon jälkeen enää tunne katkeruutta tai vihaa. Niin kauan kun tunnet vihaa, pettymystä, surua ja katkeruutta, sinä et ole antanut anteeksi, vaikka sanoisit että olet. Vasta kun kaikki nuo ajatukset ovat poissa ja koet jopa näkevästi siinä asiassa jotain positiivistä, silloin tiedät antaneesi todellakin anteeksi, etkä vain sanovasti että annoit anteeksi ja sitten yrität haudata kaikki ne katkeruuden tunteet johonkin syvälle, josta ne varmasti jonain päivänä tulevat esille.

      • justnäin...
        justnäin... kirjoitti:

        En ajatellut haluavani vastata sinulle enää edellisen viestini jälkeen, mutta haluan toki korjata asioita.

        Ei, kirjoitukseni eivät ole kirjoitettu minkäänlaisena tunteenpurkauksena, vaan kuten jo aiemmin mainitsin, minun tyylini puhua, tai ehkä enemmänkin kirjoittaa on hyvin suora, enkä jaarittele tai mielistele asioita. Sanon ne suoraan. Ne saattaavat vaikuttaa hyvin uhkaavilta ja päällekäyviltä, mutta se johtuukin siitä, että useasti ihmiset ovat oppineet vähän jaarittelemaan ja kiertelemään asioita, sen sijaan että sanottaisiin ne suoraan.

        Eli kyllä, olet väärässä. Kuten olen sanonut, minulla ei ole sitä katkeruutta enää omia vanhempiani kohtaan, eikä suoratapainen käyttäytyminen kirjoittamisessa johdu siitä, mitä olisin kokenut nuoruudessa. Itseasiana nuorempana, noin 18-vuotiaana minä kyllä jaarittelin ja kiertelin asioita, mutta silloin myös huomasin, etten koskaan saanut mielipidettäni sanottua suoraan eivätkä aina kaikki ymmärtäneet, jos sanoin asioita suoraan. Siksi olin useasti myös vihainen, kun kukaan ei tajunnut minua. Näin aikuisempana ymmärsin, etteivät ihmiset osaa lukea minun ajatuksiani, joten asioista pitää puhua niiden omilla nimillä ja sanoilla, kuin yrittää aina niin mielistellä ja olla samaa mieltä.

        Jos lukisit vastaukseni rakentavasti, etkä olisi heti ottamassa jokaista eriävää mielipidettä itseesi, katoaisi silloin myös se hyökkäävä laatu niistä pois. Mutta sinä otat kaiken, eriävän mielipiteen hyökkäyksenä, jolloin koet että sinun kuuluu puolustaa jokaista sanaasi ilman, että ajattelisit miksi tämä henkilö sanoo, että asiat saattaisivat olla eri tavalla, kuin olet aikaisemmin ajatellut.

        Minä en ole koskaan täällä sinua syyttänyt mistään menneisyydessä tapahtuneesta asiasta, ainoa asia mistä minä tässä asiassa sinua voin syyttää, että olet tuomitseva.

        Mainitsit myös yhdessä kohdassa, ettet halua lapsia. En usko, että et halua lapsia sen takia että et olisi valmis kasvattamaan heitä tai että pelkäät tekeväsi virheitä heidän kasvatuksen myötä. Minä luulen, että sinä pelkäät sitä, että sinut tuomitaan tekemistäsi virheistä. Minä luulen ihan oikeasti, että sinä pelkäät olevasi äitinä oma äitisi, että sinun lapsesi tulevat tuomitsemaan sinut samalla tavalla, kuin sinä tuomitset äitisi ja sen takia et halua lapsia, pelkäät epäonnistuvasi ja ettei epäonnistumistasi anneta anteeksi.

        Usko tai älä, ei sitä anneta anteeksi, jos sinä et opettele ensin itse antamaan anteeksi niin, ettet anteeksiannon jälkeen enää tunne katkeruutta tai vihaa. Niin kauan kun tunnet vihaa, pettymystä, surua ja katkeruutta, sinä et ole antanut anteeksi, vaikka sanoisit että olet. Vasta kun kaikki nuo ajatukset ovat poissa ja koet jopa näkevästi siinä asiassa jotain positiivistä, silloin tiedät antaneesi todellakin anteeksi, etkä vain sanovasti että annoit anteeksi ja sitten yrität haudata kaikki ne katkeruuden tunteet johonkin syvälle, josta ne varmasti jonain päivänä tulevat esille.

        Ja mitä tulee äitiini, on ihan totta, etten ole hänen kanssaan asiasta vielä puhunut syvällisesti ja pitkään, mutta oikeasti, en ole tarvinnut sitä. Minä olen murtunut useasti, vuosia sitten, kun syytin toisia ihmisiä kaikesta tapahtuneesta. Olin silloin erilainen, etsin syytä ja jotain, mihin voisin keskittää kaikki vihani, kykenemättä kuitenkaan tekemään sitä. Kävin jopa 4 vuotta terapiassa, missä suurimmaksi osaksi terapeutti vain halusi minun syyttävän vanhempiani asioista ja haukkui sen entisen ystäväni narsistiseksi, vaikka tiesin itsekin, ettei ystäväni mikään narsisti ollut.

        Emme todellakaan elä että asia olisi jo käsitelty ja tiedän, että tulemme joskus siitä puhumaan, mutta juuri nyt sitä ei tehdä. Minä tiedän, ettei äitini ole valmis siihen. Vaikka minä voisin jo puhua menneisyydestä, niin tiedän että äitini ei kestäisi sitä, koska hän ei ole henkisesti niin vahva. Minä olen ehkä hänelle jo anteeksi antanut, mutta en usko että hän on antanut itselleensä anteeksi niitä virheitä, mitä hän on tehnyt menneisyydessä. Mistä olen kuitenkin tyytyväinen, että tämä uudenlainen tapani lähestyä häntä on auttanut sen suhteen, että me voimme puhua nykyään erilaisista asioista ilman että äitini kokee tarvetta juoda, hän on jopa vähentänyt sitä.

        Tälläiset asiat eivät tapahdu hetkessä ja tiedän, että tähän saattaa mennä vuosia, että asiasta voidaan käsitellä syvällisesti myös äitini kanssa, mutta vaikka sitä ei tapahtuisi, niin tiedätkö mitä? Minua ei haittaisi, koska minä myös ajattelen äitiäni ja hänen jaksamistaan. Minä itse kun olen henkisesti se vahvempi, eivätkä ne asiat enää haittaa minua. Kuten jo mainitsin, kun oikeasti antaa anteeksi jollekkin ihmiselle, silloin ei tunne surua, silloin ei tunne katkeruutta, eikä silloin todellakaan murru.

        Elämä ei ole täydellistä, eikä aina kaikkia asioita pysty tekemään, vaikka kuinka haluaisi. Siksi on hyvä, että opit kyvyn käsittelemään asioita itsesi kanssa. Koska jos pystyt ratkomaan ongelmasi ilman, että sinun tarvitsee ratkoa ne yhdessä jonkun kanssa, silloin varmasti pystyt myös parantamaan välisi äitiisi, mutta ensiksi sinun pitää kyetä juttelemaan hänen kanssaan ilman sitä suuttumista, mikä saa sinut häipymään tilanteesta itkuisena ja suuttuneena.

    • tyrmistynyt88

      "Ne saattaavat vaikuttaa hyvin uhkaavilta ja päällekäyviltä, mutta se johtuukin siitä, että useasti ihmiset ovat oppineet vähän jaarittelemaan ja kiertelemään asioita, sen sijaan että sanottaisiin ne suoraan"

      "Jos lukisit vastaukseni rakentavasti, etkä olisi heti ottamassa jokaista eriävää mielipidettä itseesi, katoaisi silloin myös se hyökkäävä laatu niistä pois. Mutta sinä otat kaiken, eriävän mielipiteen hyökkäyksenä, jolloin koet että sinun kuuluu puolustaa jokaista sanaasi ilman, että ajattelisit miksi tämä henkilö sanoo, että asiat saattaisivat olla eri tavalla, kuin olet aikaisemmin ajatellut"

      Ymmärsit väärin...

      Tarkoitin, kun sanoin, että tekstisi sävy on hyökkäävä, sitä että tuputat vain _omia_ mielipiteitäsi, _omia_ tapojasi ja _omia_ näkemyksiäsi pitäen niitä vielä _ainoina oikeina_ asioina ja toimintamenetelminä, kuinka _kaikkien_ tulisi asioita ratkaista ja jos joku kehtaakin olla kanssasi eri mieltä tai tekee asioita tapojesi vastaisesti, hän on heti väärässä ja toimii väärin.

      Pitää muistaa, että me olemme kaikki erilaisia.
      Meidän vanhempamme ovat erilaisia. He toimivat, ajattelevat ja käsittelevät asioita erilailla ja SIksi meidän lastenKIN tulee toimia heidän kanssaan erilailla, että tulisimme toimeen heidän kanssaan. VAikka muuten meidän tilanteet muistuttaisivatkin toisiaan.

      Sinä toimit omalla tavallasi, minä taas omallani. Sinä olet toiminut oikein _sinun_ tilanteessasi, koska olet huomannut, että sinun _henkilökohtainen_ toimintatapasi on vaikuttanut myönteisesti _sinun_ ja sinun vanhempiesi väliseen suhteeseen, joka on vain hyvä asia _siinä tilanteessa_.

      Minun _henkilökohtainen_ toimintatapani on pitää välimatkaa äitiini ja olen taas sen havainnut hyväksi tavaksi käsitellä taas _minun_ ja minun äitini välistä suhdetta, koska nyt olemme olleet yhteydessä enemmän ja pystymme kommunikoimaan taas normaalisti. Samalla annan hänelle ja itselleni tilaa hengittää. Tämä taas on hyvä _tässä tilanteessa_.

      Lisäksi, en ole missään vaiheessa väittänytkään, että olisit syyttänyt minua mistään.

      Sinulla ei ole mitään syytä pyydellä minulta anteeksi, mutta älä vedä muiden mielipiteistä tai toimintatavoista mitään johtopäätöksiä, _ennen_ kuin olet varma heidän motiiveistaan.
      Kuten huomasit varmaan, kun mietin sinun tilannettasi ja vedin siitä omat johtopäätökseni, että lopulta olinkin väärässä. Mutta olinkin jo varautunut siihen, että niinkin voisi olla.

      Noniin, tämän enempää en nyt jaksa selittää, mutta ymmärsithän nyt pointtini?
      Ei ole oikeaa tai väärää toimintatapaa, jos asiat kuitenkin etenevät positiiviseen suuntaan ja lopputulos on se, mitä siltä haluttiinkin.

      • justnäin...

        Missä kohtaa olen pitänyt omia näkemyksiäni niinä ainoina ja oikeina? Ja miksi koet, että toisenlainen näkeminen ja äidin ymmärtäminen olisi jotenkin pahasta? Mielestäsi siis, että ymmärtäisit enemmän äitisi käyttäytymistapaa on väärin, eli ylipäätänsä meidän aina pitäisi vain syyttää, kun joku käyttäytyy huonosti?

        Minun tapani yrittää parantaa ihmisten välejä, on saada heidät ymmärtämään että ihmisiä juuri on erilaisia ja miten he käyttäytyvät ovat juuri erityylisiä, mutta sinun tilanteessa tuntuu, ettet sinä käsitä tätä tapaa äidissäsi.

        Ongelma tässä tilanteessa on se, että minä en voi keskustella äitisi kanssa. Jos äitisi olisi täällä kertomassa samaan sävyyn sinusta, kuin sinä hänestä, niin arvaa mitä hänelle sanoisin? Ensimmäiset asiat mitkä tulisivat, olisivat, että ajatteleeko hän sinua lainkaan, ajatteleeko hän sitä, mitä sinä olet joutunut kokemaan, TIETÄÄKÖ hän edes mitä olet joutunut kokemaan ja haluaako hän edes sinua ymmärtää.

        Mutta jos sinä ja äitisi olette yhtään samanlaisia, hän varmasti käyttäytyisi samalla tavalla, vähättelisi sinun elämääsi ja ongelmiasi.

        "Kysynkin nyt, että mitä pahaa siinä on, jos uskon isovanhempieni tarinoita menneistä ajoista, vanhempieni lapsuudesta?

        Jos nyt oletetaan, että minulla olisi mahdollisuus kuulla isäni versio hänen lapsuudestaan ja siitä, miten häntä on kasvatettu, niin millä perusteella minun kuuluisi uskoa juuri häntä, eikä vaikka isovanhempiani?
        Oletetaan, että isäni olisi saanut juuri samanlaisen kasvatuksen, kuin hänen isoveljensä.

        Ai siksi, että juuri hän oli se lapsi, se kasvatuksen saaja, eikä vanhempi?
        Helpostihan myös isäni voisi valehdella menneisyytensä. Miksi siis pitäisi uskoa vain isäni tarina?
        Eikö juuri hänen pitäisi vain "ymmärtää" omaa isäänsä, miksi tämä äkkipikaistuksissaan lyö? Pitäisikö isänikin vain ajatella, ilman kyselyitä ja perusteluita, että hänen isänsä on vain saanut saman kasvatuksen, kuin minkä hän nyt itse saa?"

        Tästä komppaan, että mistä me tiedämme täältä, kuinka paljon sinä valehtelet omaa lapsuuttasi, miten valikoiva muistisi saattaa olla sen suhteen mitä on tapahtunut ja mitä ei, mutta me emme voi muuta kuin uskoa sitä mitä kirjoitat. Siinä ei ole mitään pahaa uskoa isovanhempien tarinaa, mutta miten itse ajattelisit, jos sinä saisit lapsen ja kuolisit hyvin nuorena. Vanhempana lapsesi kysyy äidiltäsi sinun lapsuudestasi ja äitisi kertoo suunnilleen vain kevyet asiat, jättäen kaikki ne olennaiset, kuten koulukiusatuksi tulemisen, masennuksen ja viiltelyn pois, koska ei halua jättää lapsellesi pahaa ja surullista kuvaa sinusta.

        Ikinä ei voi olla täysin varma, miten asiat ovat olleet, koska asioita kaunistellaan. Sinä haluat uskoa että isäsi ja äitisi ovat läpimätiä sisimmiltään ja se on sinun asiasi. Minä en voi sinua auttaa, koska jokainen eriävä mielipide sinulle on sinulle sitä, että jonkin mielestä vain he ovat oikeassa.

        Ehkä sinä olet se, joka ajattelee olevansa se oikeassa, ehkä kirjoitit juuri itsestäsi.

    • tyrmistynyt88

      "Mielestäsi siis, että ymmärtäisit enemmän äitisi käyttäytymistapaa on väärin, eli ylipäätänsä meidän aina pitäisi vain syyttää, kun joku käyttäytyy huonosti?"

      Ei. Kuten sanoin, älä vedä omia johtopäätöksiä muiden mielipiteistä, ennen kuin olet varma heidän motiiveistaan.

      On kuitenkin hienoa, että jaksat vastailla vielä tähän viestiketjuun, mutta minusta tuntuu, että me molemmat emme ymmärrä, mitä tarkoitamme.
      Yritetään siis uudelleen.

      Tarvitsee hyviä perusteluita, että minä ymmärtäisin jonkun motiivin sanoa tai käyttäytyä niin kuin sanoo tai käyttäytyy.

      "Missä kohtaa olen pitänyt omia näkemyksiäni niinä ainoina ja oikeina? Ja miksi koet, että toisenlainen näkeminen ja äidin ymmärtäminen olisi jotenkin pahasta?"

      Et olekaan pitänyt _itse_ niitä ainoina ja oikeina, mutta tarkoitan tällä sitä, että monet saattavat ymmärtää asian niin. Siis nyt ainakin itse niin ymmärsin.
      En näe, että äidin ymmärtäminen olisi pahasta, päinvastoin, on hienoa, että haluat ymmärtää vanhempiasi, mutta minun kohdallani se ymmärtäminen on lähes mahdotonta, jollen tiedä itse syytä siihen, miksi äitini käyttäytyy juuri sillä tavalla miten käyttäytyy. En voi jättää asiaa vain siihen, vaan minun täytyy löytää omat toimintatavat siihen, että minä ymmärtäisin äitiäni ja hän minua.

      • tyrmistynyt88

        "Mutta jos sinä ja äitisi olette yhtään samanlaisia, hän varmasti käyttäytyisi samalla tavalla, vähättelisi sinun elämääsi ja ongelmiasi"

        Hei, et voi sanoa että vähättelisin äitini ongelmia, sillä enhän minä edes _tiedä_, mitä ongelmia hänellä on. Enkä tiedä, onko hänellä ongelmia lainkaan.
        Siksi _en tiedä_ miksi hän käyttäytyy niin, otan siitä vasta selvää.
        Minun äitinikään ei tiedä minusta mitään muuta kuin sen, että minä olen ollut koulukiusattu, joten ei hänkään voi ymmärtää kaikkia minun ongelmiani.
        Olemme vasta alussa kaiken tämän suhteen.

        "Minun tapani yrittää parantaa ihmisten välejä, on saada heidät ymmärtämään että ihmisiä juuri on erilaisia ja miten he käyttäytyvät ovat juuri erityylisiä, mutta sinun tilanteessa tuntuu, ettet sinä käsitä tätä tapaa äidissäsi."

        Tätä minä juuri äsken yritin selittääkin.

        "Ikinä ei voi olla täysin varma, miten asiat ovat olleet, koska asioita kaunistellaan. Sinä haluat uskoa että isäsi ja äitisi ovat läpimätiä sisimmiltään ja se on sinun asiasi. Minä en voi sinua auttaa, koska jokainen eriävä mielipide sinulle on sinulle sitä, että jonkin mielestä vain he ovat oikeassa."

        Niimpä, ikinä ei voi tietää, mikä on totta ja mikä ei. Se tässä onkin se ongelma.
        Mutta haluan vielä sanoa, että älä kiltti vedä turhia johtopäätöksiä muiden mielipiteistä, ajatuksista tai toimintatavoista, sillä ne ei välttämättä aina ole oikeita.
        Tilanteet ovat koitenkin aina erilaisia, koska ihmisetkin ovat erilaisia.
        En ole sanonut, että vanhempani ovat läpimätiä, vaan haluaisin tietää _syyn_ siihen, miksi he ovat sellaisia kuin ovat. Mistä kaikki on saanut alkunsa, että he ovat sellaisia kuin ovat. Mikä on vanhempieni historia, joka on tehnyt heistä juuri sellaisia kuin ovat.

        Minun tapauksessani siis tämä "syyllistäminen", miksi haluat sitä kuvailla, on vain omien tunteiden purkamista ja syiden etsimistä ja selvittelyä sille, miksi tähän tilanteeseen on jouduttu.

        "Ehkä sinä olet se, joka ajattelee olevansa se oikeassa, ehkä kirjoitit juuri itsestäsi."

        Olet oikeassa juuri siinä asiassa, että kirjoitin omista tunteistani, mutta en kirjoittanut vain itsestäni tai siitä, että olisin oikeassa.

        Kirjoitin tänne siksi, että saisin vertaistukea. Kirjoitin oman näkemykseni tilanteestani, koska kenenkään muun näkemyksestä siinä vaiheessa en osannut tai voinut kirjoittaa.

        Kirjoitin, koska halusin muiden tarinoita luettavakseni, jotta voisin saada heiltä ideoita sovellettavaksi omaan ongelmaani, minun ja äitini väliseen ongelmaan.

        Omat tunteet täyty saada purkaa jotenkin, mutta tällä hetkellä yritän selvittää niitä äitini kanssa, joka tällä hetkellä on pikkuhiljaa selviämässä.

        "Siinä ei ole mitään pahaa uskoa isovanhempien tarinaa, mutta miten itse ajattelisit, jos sinä saisit lapsen ja kuolisit hyvin nuorena. Vanhempana lapsesi kysyy äidiltäsi sinun lapsuudestasi ja äitisi kertoo suunnilleen vain kevyet asiat, jättäen kaikki ne olennaiset, kuten koulukiusatuksi tulemisen, masennuksen ja viiltelyn pois, koska ei halua jättää lapsellesi pahaa ja surullista kuvaa sinusta."

        Näin voisikin käydä, että äitini kertoisi mahdollisille lapsilleni vain ne hyvät puolet minusta, mutta mistä loppujen lopuksi voi tietää, että hän tekisi niin?
        Voihan se olla, että hän kertoisi minusta vain hyvät puolet, tai sitten hän kertoisi minusta aivan kaiken.
        Ei voi tietää näin etukäteen, mitä hän haluaisi kertoa, mutta se olisi vain hänen oma asiansa käsitellä sitä asiaa.
        Minusta olisi loppujen lopuksi ihan sama, mitä äitini minusta kertoisi, mutta jos ajatellaan minun lapseni parasta, sitä, että hän voisi ymmärtää minua ja historiaansa paremmin, äitini kertoisi minusta aivan kaiken. Sekä hyvät, että ne huonotkin puolet. Se kaikki tieto olisi vain minun lapseni parhaaksi.

        Siksi haluankin nyt sinulle sanoa, että me kaikki käsitämme asiat, vaikka samoja olisivatkin, aivan erilailla, eikä sille oikeastaan voi mitään.
        Me kaikki selviydymme elämästämme toimimalla, ajattelemalla ja sanomalla omalla tavallamme.

        Kukaan ei ole täällä syyllistämässä tai kyseenalaistamassa ketään. Emme vain aina ymmärrä toistemme motiiveja.

    • tyrmistynyt88

      Siis, kun lainaan vielä kerran aiempia tekstejäni:

      Pitää muistaa, että me olemme kaikki erilaisia.
      Meidän vanhempamme ovat erilaisia. He toimivat, ajattelevat ja käsittelevät asioita erilailla ja SIksi meidän lastenKIN tulee toimia heidän kanssaan erilailla, että tulisimme toimeen heidän kanssaan. VAikka muuten meidän tilanteet muistuttaisivatkin toisiaan.

      "Sinä toimit omalla tavallasi, minä taas omallani. Sinä olet toiminut oikein _sinun_ tilanteessasi, koska olet huomannut, että sinun _henkilökohtainen_ toimintatapasi on vaikuttanut myönteisesti _sinun_ ja sinun vanhempiesi väliseen suhteeseen, joka on vain hyvä asia _siinä tilanteessa_.

      Minun _henkilökohtainen_ toimintatapani on pitää välimatkaa äitiini ja olen taas sen havainnut hyväksi tavaksi käsitellä taas _minun_ ja minun äitini välistä suhdetta, koska nyt olemme olleet yhteydessä enemmän ja pystymme kommunikoimaan taas normaalisti. Samalla annan hänelle ja itselleni tilaa hengittää. Tämä taas on hyvä _tässä tilanteessa_."

      Siispä...

      "Ei ole oikeaa tai väärää toimintatapaa, jos asiat kuitenkin etenevät positiiviseen suuntaan ja lopputulos on se, mitä siltä haluttiinkin."

    • justnäin...

      Voin myöntää, etten täysin ymmärrä tapaasi edes ajatella, kun koet, että minä ajattelisin että olisi jokin yksi tapa vain käydä lävitse tämäkin asia.

      Olen tottakai kirjoittanut jo sen, että kaikki ovat erilaisia ja kaikki käyttäytyvät erilaisesti, siksi ihmisten ymmärtäminen on todella tärkeää, se, että me emme kaikki käyttäydy niinkuin me itse käyttäytyisimme.

      Mikä minun pointtini on koko ajan ollut ja sanomani, että:

      - Ajattele asioita laajemmin ja filosofisesti. Asiat eivät ole yksinkertaisia, elämä ja ihmiset meidän ympärillä ajaa meidät olemaan niitä ihmisiä mitä me olemme nyt.

      -20 vuotta sitten kasvatus oli hyvin erilaista kuin mitä se on nykypäivänä. Mitä enemmän me menemme taaksepäin ajassa, sitä 'normaalimpia' oli esimerkiksi luunapit ja lapsen tukistaminen. Myös ihan yleisiä käyttäytymisiä oli, etteivät lapset seurustelleet vanhempien kanssa ja ettei 'lapsia kuunneltu'.

      - Etene asian suhteen itseäsi ja myös äitiäsi ajatellen. Vaikka sinä saattaisit olla valmis käsittelemään sitä hänen kanssaan, hän ei välttämättä ole, varmoja emme tietenkään ole, mutta ei kannata kaikkea kaataa heti ensimmäisenä niskaan, vaan edetä hitaasti. Ihan kummankin parasta ajatellen.

      - Yritä käsitellä asiaa itseksesi. Jos et pysty ymmärtämään ja hyväksymään tapahtumia ilman että sinun tarvitsee ja on lähes pakko niistä keskustella juuri sen tapahtuman kanssakäyneiden kanssa, siitä koituu vielä ongelmia, koska miten pääset yli koulukiusaamisen ja siitä yleisemmin johtaneen itsetunto-ongelmien ylitse? En itse pysty jostain syystä kuvittelemaan, että sinä menisit koulukiusaajillesi juttelemaan asiasta.


      Minä vedän johtopäätökseni sen mukaan mitä sinä kirjoitat ja mihin sävyyn sinä kirjoitat. Ovatko ne johtopäätökset oikeita, sitä en tiedä, mutta voin niistä kirjoittaa. Kirjoituksissasi kuitenkin pursuaa hyvin vahvasti se omien vanhempien syyllistäminen ja heidän omien menneisyyksien vähätteleminen, että heillä olisi kaikki ollut nuorena kunnossa, ettei siellä olisi mukamas voinut mitään pahaa olla. Mutta on siellä kuitenkin voinut olla, mutta se on vain yksi asia siinä mikä on muokannut heistä sellaisia kuin he ovat.

      Kuten aiemmin täällä jo mainittiin, elämä muokkaa meistä tälläisiä kuin olemme, se, että osaammeko me kasvaa sen elämän mukiloinnin ylitse on toinen juttu. Jotkut jäävät ikuisesti menneisyyden vangiksi, toiset taas pystyvät ja pääsevät sen ylitse.

      Koskaan en ole sanonut, että "älä ota välimatkaa äitiisi" tai mollannut tapaasi ottaa välimatkaa. Mitä olen sanonut, että älä katkaise välejä, paitsi jos et todellakaan halua olla missään tekemisissä äitisi kanssa ja olet itsekin varma siitä. Sitä, mihin minä olen keskittynyt, on tapaasi puhua ja ajatella äidistäsi.

      • justnäin...

        Mutta, niin kauan kun asiat menevät posiitivisesti, niin toivotan jälleen kerran hyviä talven odotuksia ja kaikkea hyvää sinulle.

        Ainakin itseni puolesta keskustelu on saanut minun puolelta päätöksen.

    • tyrmistynyt88

      "Ajattele asioita laajemmin ja filosofisesti. Asiat eivät ole yksinkertaisia, elämä ja ihmiset meidän ympärillä ajaa meidät olemaan niitä ihmisiä mitä me olemme nyt."

      "Etene asian suhteen itseäsi ja myös äitiäsi ajatellen."

      Näin olen tehnyt ottamalla välimatkaa, kun mikään muu ei auttanut.

      "Vaikka sinä saattaisit olla valmis käsittelemään sitä hänen kanssaan, hän ei välttämättä ole"

      Tämän olen huomannut. Äitini ei ole valmis käsittelemään asioita kanssani ja SIksi myös otin sitä välimatkaa. Välimatka ei minun kohdallani ole ratkaisu, se on yksi askel."

      "...ei kannata kaikkea kaataa heti ensimmäisenä niskaan, vaan edetä hitaasti.
      Ihan kummankin parasta ajatellen."

      Tätä olen tehnytkin. Etenen hitaasti nyt, kun lakkasin käymästä äitini luona. Tein virheen siinä, että kyläilin äitini luona enemmän, kuin olisi "tarvinnut". Äitini tietenkin ymmärsi asian niin, että olen aina siinä hänen vierellään. Se ei ilmeisesti ollut hyväksi kummallekaan meistä.

      "Yritä käsitellä asiaa itseksesi"

      Tämän olen tehnyt, kun otin välimatkaa.

      "Jos et pysty ymmärtämään ja hyväksymään tapahtumia ilman että sinun tarvitsee ja on lähes pakko niistä keskustella juuri sen tapahtuman kanssakäyneiden kanssa, siitä koituu vielä ongelmia, koska miten pääset yli koulukiusaamisen ja siitä yleisemmin johtaneen itsetunto-ongelmien ylitse? En itse pysty jostain syystä kuvittelemaan, että sinä menisit koulukiusaajillesi juttelemaan asiasta"

      Kun sanon, että haluan keskustelemalla ratkoa ja käsitellä asioita, en tarkoita sillä _aina_ sitä, että keskustelisin niistä _aina_ juuri niiden tapahtuman kanssakäyneiden henkilöiden kanssa.
      Tämä on kuitenkin yksi tapa, jota olen käyttänyt, mutta jota en käytä silloin, jos huomaan tai ajattelen, että se ei auta.
      Silloin siirryn käyttämään jotakin muuta tapaa käsitellä asioita, kuten vaikka nyt vertaistukea. Siitä on monesti ollut minulle hyötyä.
      Ja koska minä olen henkilö, joka nimenomaan _haluaa_ keskustelemalla käsitellä asioita, niin silloin minä myöskin teen niin, koska _aina_ en pysty niitä käsittelemään vain yksin, vaan puran ne jonkun kanssa.
      Mutta silloin kun koen parhaimmaksi vaihtoehdoksi käsitellä asioita yksin, niin teen sitten myöskin niin.

      "Minä vedän johtopäätökseni sen mukaan mitä sinä kirjoitat ja mihin sävyyn sinä kirjoitat"

      Niin minäkin teen.

      "Ovatko ne johtopäätökset oikeita, sitä en tiedä, mutta voin niistä kirjoittaa."

      Voit toki kirjoittaa omat johtopäätöksesi muiden kirjoituksista. Mutta kuten itsekin olet huomannut, joudut lähestulkoon koko ajan korjailemaan totuutta muiden johtopäätöksistä, joita he tekevät sinun tekstistäsi. Joudut sanomaan, että he ovat väärässä.
      Näin tekevät myös muutkin, jos vedät vääriä johtopäätöksiä heidän tekstistään. Ja tämä taas osoittaa sen, että kumpikaan osapuoli ei ole ymmärtänyt, mitä toinen yrittää tekstillään tarkoittaa.

      "Kirjoituksissasi kuitenkin pursuaa hyvin vahvasti se omien vanhempien syyllistäminen ja heidän omien menneisyyksien vähätteleminen"

      Tämä taas on näitä sinun johtopäätöksiäsi minun tekstistäni. On totta, etten ole maininnut mitään negatiivisia asioita vanhempieni menneisyydestä. Kerroin vain sen, mitä olen muilta, perheeltäni ja sukulaisiltani kuullut.
      Varmasti on ollut huonojakin asioita vanhempieni lapsuudessa ja nuoruudessa, sitä en ole missään vaiheessa kieltänytkään. En vain vedä omia johtopäätöksiä vanhempieni lapsuudesta, koska en voi mitenkään tietää, ovatko ne oikeita.

      "Koskaan en ole sanonut, että "älä ota välimatkaa äitiisi" tai mollannut tapaasi ottaa välimatkaa"

      Niin, et olekaan sanonut ja olen myöskin ymmärtänyt sen näin.

      "Mitä olen sanonut, että älä katkaise välejä, paitsi jos et todellakaan halua olla missään tekemisissä äitisi kanssa ja olet itsekin varma siitä"

      Aivan. Välejä en olekaan katkaisemassa, koska en koe sitä tarpeelliseksi ja haluan tulla toimeen äitini kanssa. Tästä olen täysin varma.

      • tyrmistynyt88

        Haluan vielä kiittää sinua, kun jaksoit kirjoitella kanssani näinkin kauan.
        On hienoa, että viitsit näinkin kärsivällisesti vastailla, vaikka emme aina ymmärtäneetkään toisiamme. Kiitoksia kovasti vastauksistasi ja hyvää talven jatkoa sinullekin! :)

      • mamma mia
        tyrmistynyt88 kirjoitti:

        Haluan vielä kiittää sinua, kun jaksoit kirjoitella kanssani näinkin kauan.
        On hienoa, että viitsit näinkin kärsivällisesti vastailla, vaikka emme aina ymmärtäneetkään toisiamme. Kiitoksia kovasti vastauksistasi ja hyvää talven jatkoa sinullekin! :)

        olipas täällä oikeita psygologeja liikkeellä.Miten voitkin olla noin kärsivällinen ihminen.Ei kannata pohdiskella moisia syytöksiä mitä kirjoittelevat. Tulet pärjäämään hienosti elämässäsi.Aika näyttää miten perhe-suhteenne lutviutuu.Ei kannata miettiä vaan porskuttele elämässä ettenpäin ja nauti nuoruudestasi.
        Hyvää syksyn jatkoa sinulle ja kaikkea hyvää elämääsi!

      • tyrmistynyt88
        mamma mia kirjoitti:

        olipas täällä oikeita psygologeja liikkeellä.Miten voitkin olla noin kärsivällinen ihminen.Ei kannata pohdiskella moisia syytöksiä mitä kirjoittelevat. Tulet pärjäämään hienosti elämässäsi.Aika näyttää miten perhe-suhteenne lutviutuu.Ei kannata miettiä vaan porskuttele elämässä ettenpäin ja nauti nuoruudestasi.
        Hyvää syksyn jatkoa sinulle ja kaikkea hyvää elämääsi!

        Kiitos :)

        Kärsivällisyys ja pitkä pinna ovat juuri niitä ominaisuuksia minussa, jotka ovat olleet valttikortteja elämässäni. Ilman niitä en itse tulisi toimeen, sillä hätiköimällä, vetämällä omia johtopäätöksiä ja ärsyyntymisellä olen vain pahentanut asioita.
        Kun olen perusluonteeltanikin hyvin rauhallinen persoona, kärsivällisyyttä on ollut yhä vain helpompi harjoittaa koulu- ja työ-elämässä. Sitä taitoa en kotoa oppinut.

        Mutta nyt vain aika näyttää sen, mitä tulee tapahtumaan. Tarvitaan vain kärsivällisyyttä. Sekä minulta, äidiltäni, sekä sisariltani.

        Kiitos sanoistasi ja hyvää syksyn jatkoa myöskin sinulle! :)

      • tyrmistynyt88
        tyrmistynyt88 kirjoitti:

        Kiitos :)

        Kärsivällisyys ja pitkä pinna ovat juuri niitä ominaisuuksia minussa, jotka ovat olleet valttikortteja elämässäni. Ilman niitä en itse tulisi toimeen, sillä hätiköimällä, vetämällä omia johtopäätöksiä ja ärsyyntymisellä olen vain pahentanut asioita.
        Kun olen perusluonteeltanikin hyvin rauhallinen persoona, kärsivällisyyttä on ollut yhä vain helpompi harjoittaa koulu- ja työ-elämässä. Sitä taitoa en kotoa oppinut.

        Mutta nyt vain aika näyttää sen, mitä tulee tapahtumaan. Tarvitaan vain kärsivällisyyttä. Sekä minulta, äidiltäni, sekä sisariltani.

        Kiitos sanoistasi ja hyvää syksyn jatkoa myöskin sinulle! :)

        Miinusta pukkaa, miinusta pukkaa *winkwink* ;D

      • jjj234
        mamma mia kirjoitti:

        olipas täällä oikeita psygologeja liikkeellä.Miten voitkin olla noin kärsivällinen ihminen.Ei kannata pohdiskella moisia syytöksiä mitä kirjoittelevat. Tulet pärjäämään hienosti elämässäsi.Aika näyttää miten perhe-suhteenne lutviutuu.Ei kannata miettiä vaan porskuttele elämässä ettenpäin ja nauti nuoruudestasi.
        Hyvää syksyn jatkoa sinulle ja kaikkea hyvää elämääsi!

        Peukkua tälle, olen samaa mieltä!

        Tulin pienen tauon jälkeen palstalle takaisin katsomaan ja ihmettelin, että vieläkin ap jaksaa vastailla noihin ihan outoihin syyttelyihin. Kärsivällisesti ja asiallisesti, yrittäen pysyä kaikesta huolimatta ystävällisenä :D

        Voihan se olla terapeuttistakin siltä kannalta, että jossain vaiheessa huomaa miten turhaa hommaa se on ja havaitsee, ettei kaikkeen kannata uhrata aikaa tai vaivaa.

      • jjj234
        tyrmistynyt88 kirjoitti:

        Miinusta pukkaa, miinusta pukkaa *winkwink* ;D

        Plussaapas! :D

      • tyrmistynyt88
        jjj234 kirjoitti:

        Peukkua tälle, olen samaa mieltä!

        Tulin pienen tauon jälkeen palstalle takaisin katsomaan ja ihmettelin, että vieläkin ap jaksaa vastailla noihin ihan outoihin syyttelyihin. Kärsivällisesti ja asiallisesti, yrittäen pysyä kaikesta huolimatta ystävällisenä :D

        Voihan se olla terapeuttistakin siltä kannalta, että jossain vaiheessa huomaa miten turhaa hommaa se on ja havaitsee, ettei kaikkeen kannata uhrata aikaa tai vaivaa.

        Kiitoksia jjj234! :)
        Haluan vielä sinulle sanoa, että vastauksistasi on todella ollut minulle paljon apua. Sovellan ja mietin eri vaihtoehtoja, mutta etenen kuitenkin maltilla. On ollut äidilleni vain hyväksi, että hän on saanut omaa aikaa ja tilaa.

        Olemme äitini kanssa nyt siinä pisteessä, että hän ihan itse pyysi, että jos lähtisin hänen seurakseen museoon, enkä lainkaan kadu sitä, että suostuin siihen: Meillä oli yllättävän hauskaa yhdessä! :)
        Emme keskustelleet oikeastaan mistään "tärkeästä", kunhan olimme yhdessä, kahvittelimme ja ihmettelimme museon näyttelyitä :)

        Kuten sanoin, kärsivällisyys on valttikortti elämässäni, joten hyödynnän sitä mahdollisimman paljon erilaisissa tilanteissa, koska siitä todellakin on hyötyä. Pakko kuitenkin myöntää, ettei suinkaan ihan kaikessa ;D
        Siinä olet ihan oikeassa, että kaikkeen kannata tuhlata arvokasta aikaa ja vaivaa, kun elämässä on niin paljon kaikkee tärkeämpääkin :)

        Mutta iso KIITOS sinulle, sekä monille muille, jotka jaksoivat tsempata ja auttaa minua!
        Vaikka olemme vasta aika alussa äitini kanssa, niin uskon, että vielä kaikki selviää ja muuttuu hyväksi :)

      • jjj234
        tyrmistynyt88 kirjoitti:

        Kiitoksia jjj234! :)
        Haluan vielä sinulle sanoa, että vastauksistasi on todella ollut minulle paljon apua. Sovellan ja mietin eri vaihtoehtoja, mutta etenen kuitenkin maltilla. On ollut äidilleni vain hyväksi, että hän on saanut omaa aikaa ja tilaa.

        Olemme äitini kanssa nyt siinä pisteessä, että hän ihan itse pyysi, että jos lähtisin hänen seurakseen museoon, enkä lainkaan kadu sitä, että suostuin siihen: Meillä oli yllättävän hauskaa yhdessä! :)
        Emme keskustelleet oikeastaan mistään "tärkeästä", kunhan olimme yhdessä, kahvittelimme ja ihmettelimme museon näyttelyitä :)

        Kuten sanoin, kärsivällisyys on valttikortti elämässäni, joten hyödynnän sitä mahdollisimman paljon erilaisissa tilanteissa, koska siitä todellakin on hyötyä. Pakko kuitenkin myöntää, ettei suinkaan ihan kaikessa ;D
        Siinä olet ihan oikeassa, että kaikkeen kannata tuhlata arvokasta aikaa ja vaivaa, kun elämässä on niin paljon kaikkee tärkeämpääkin :)

        Mutta iso KIITOS sinulle, sekä monille muille, jotka jaksoivat tsempata ja auttaa minua!
        Vaikka olemme vasta aika alussa äitini kanssa, niin uskon, että vielä kaikki selviää ja muuttuu hyväksi :)

        Kiitos tästä, olen tosi iloinen jos kirjoituksistani on ollut apua :)

        Aivan mahtavaa että hahmotat jo nyt mitä valtteja sinulla on. Kärsivällisyyden lisäksi vaikutat myös älykkäältä ja empaattiselta.

        Mutta tosiaankin hyvä on, ettet ota valttejasi velvollisuutena, että joka tilanteessa pitäisi olla se kärsivällisin, fiksuin tai kivoin. Siitä tulee silloin helposti vain riippa ja toiset saattavat vaistota ja käyttää sitä jopa hyväkseen.

        Toivottelen paljon onnea ihmissuhteisiisi sekä elämään muutenkin.

    • 28

      Tarinasi kuulostaa osittain tutulta, minulla on ollut vastaavia kokemuksia oman äitini kanssa. Kun olin lapsi, kaikkia ongelmiani vähäteltiin. Minulla oli 7-vuotiaasta 21-vuotiaaksi vatsa lähes joka päivä kipeä, eikä se kuulemma ollut mitään. Minua ei viety mihinkään kokeisiin ikinä. 21-vuotiaana menin lopulta lääkäriin, kun kivut alkoivat välillä haitata elämää toden teolla. No tulihan sieltä diagnoosi suoliviasta ja sain itselleni sopivat lääkkeet, jotka tehosivat todella hyvin. Koko ajan vanhempani olivat hokeneet, että ei se mitään ole, eikä minun mihinkään lääkäriin kannata mennä, muta äitini alkoi haukkua minua idiootiksi, kun kuuli diagnoosista. Yhtäkkiä olinkin aivan käsittämättömän typerä ihminen, kun en tajunnut, että pitää mennä lääkäriin, jos vatsa on koko ajan kipeä. En kuulemma lapsenakaan ollut koskaan sanonut mitään siitä, että vatsa oli aina kipeä! Tasan tarkkaan olin sanonut ja todella monta kertaa. Myös muita terveyden laiminlyömisiä oli, kun vanhempani vähättelivät oireitani ja juttujani. Kerran onnuin yli 2 viikkoa pahasti tulehtuneen varpaan takia ennen kuin äitini tajusin viedä minut lääkäriin. 11-vuotiaana jouduin kärsimään yli viikon siitä, että minulla oli kihomatoja ja hiivatulehdus samaan aikaan (voitte vain kuvitella sitä kutinan määrää!), koska vanhempieni mielestä jälleen liioittelin.

      Minua kiusattiin myös koulussa koko ala-asteen ajan, hiukan yläasteellakin. Tästäkin sanoin useasti vanhemmilleni. Äitini käski olla vain välittämättä. Isäni oli hiljattain todella yllättynyt siitä, kun puhuin siitä, että minua kiusattiin koulussa. Isäni ei muuten koskaan tiennyt, millä luokalla olin, kun olin lapsi, ja ikänikin muistaminen oli vähän niin ja näin (vaikka perheessäni on vain kaksi lasta!). Kun olin varhaisessa teini-iässä, olin jatkuvasti mustelmilla, kun isoveljeni pahoinpiteli minua. Siis kyllähän sisarukset tappelevat, mutta minun veljeni ihan oikeasti pahoinpiteli minua. Olin siis ihan oikeasti mustelmilla, vertakin tuli välillä. Kerroin asiasta usein vanhemmilleni ja he kuittasivat asian sillä, että ainahan lapset tappelevat. Äitini kyllä joskus ihmetteli mustelmiani, mutta kun sanoin, että veli hakkaa, ei hän uskonut. Jälkikäteen hän sanoi ajatelleensa, että olen niin kömpelö, että olen varmaan kaatuillut. Veli ei luonnollisesti saanut ikinä mitään rangaistusta mistään. Hän on mielestäni ainakin jo kymmenen vuoden ajan käyttäytynyt oudosti ja vaikuttanut masentuneelta. Lukiossakin kesti yli viisi vuotta, kun veli vain lukkiutui huoneeseensa pelaamaan tietokonetta, eikä suostunut menemään kouluun. Vanhempieni mielestä kyseessä oli ilmeisesti ihan normaali käytös.

      Nykyään äitini lähinnä haukkuu minua aina kun tapaamme. Hänen suosikkihaukkumisaiheitaan ovat vaatteeni, ystäväni, harrastukseni ja mielipiteeni. Mikään ei ole koskaan hyvin. Aviomiehenikin on kuulemma jotenkin epäilyttävä tyyppi (oikeasti ehkä maailman kiltein ja mukavin ihminen, enkä ole todellakaan ainut, joka näin on sanonut). Isäni ei puhu kanssani mitään. Hänen tapaamisensa ovat aina todella vaivaannuttavia, kun istumme vain hiljaa. Minulla on omituinen tunne, sillä toisaalta vanhempani eivät ole olleet mitenkään esimerkillisiä vanhempia, mutta eivät he toisaalta mitään hirviöitäkään ole. En halua ajatella, että minulla olisi huonot vanhemmat, koska ei lapsuuteni mitenkään hirveä ollut, sillä olen ollut melko itsenäinen tapaus jo lapsesta lähtien. Olen pärjännyt hyvin, vaikka vanhempani eivät ole tukeneet minua. Onneksi minulla on aina ollut hyviä ystäviä. Isäni tunnusti kerran rankassa humalassa, että he eivät olisi edes tahtoneet ikinä lapsia äitini kanssa, mutta äitini tuli vahingossa raskaaksi, jolloin veljeni syntyi. Ja kun kerran oli jo se yksi lapsi, niin tekivät sitten toisenkin. Eivät he ehkä vain osanneet olla kovin hyviä vanhempia.

      • jjj234

        Järkyttävä tarina. Hienoa on, että olet selvästikin osannut hakea muita toimivia ratkaisuja, kun perusasiat eivät ole olleet kunnossa.

        Luuletko, että itsenäisyytesi ja selviytymistaitosi ovat sen seurausta, etteivät vanhempasi ole aina sinusta huolehtineet?

        Luuletko, että se on myös vaikuttanut siihen millaisten ihmisten seuraan itse hakeudut?

        Minkälaisia tunteita tunnet vanhempiasi kohtaan?

    • M.Virtanen

      Ongelmat saavat alkunsa kauan ennen kuin tajuamme ne itse. Suhteemme vanhempiimme on mennyt jo piloille, heidän suhteessaan omiinsa ja jne.

      Kerronnaisuus saadaan katkaistua kyllä, se vaatii vain ongelmien kohtaamista. Jokaisen omanitsensä hyväksymistä, sekä mielenrauhan kautta saavutettua levollisuutta. Sen saavutettuaan ihminen on mielestäni vasta kypsä vanhemmaksi. Ei siis kannata hankkia omia ennen kuin on mielestään saavuttanut rauhan, rauhan kautta voit antaa omalle lapsellesi hyvää energiaa. Joka suoraan vaikuttaa lapsen ja vanhemman siteen kehittymiseen, tämä side taas antaa vanhemmalle luottamuksen lapsensa silmissä. Lapsi tuntee olonsa turvalliseksi ja rakastetuksi.

      Väittäisin kasvatuksellisesti olevani suht oikeilla jäljillä, olenhan kohtalotoverinne. Nämä ovat mietteeni. kommentoikaa!

    • turha mies

      Olin myös tällainen huonekalulapsi. Minua ei mitenkään haukuttu, mutta mitään mielipiteitä ei saanut olla, vanhemmat olivat aina oikeassa. "EI MITÄÄN MUTTIA" oli isän ainut sanavarasto... Juuri mitään muuta ei koskaan sanonut. Kumpikaan ei koskaan sanonut kiitos tai rakastan sinua. Muilla lapsilla varmaan samanlaiset kokemukset, koska kaikilla tuntuu olevan jos jonkinnäköistä ongelmaa.

      Tuloksena on tällainen 32-vuotias pitkäaikaistyötön mies, jolla ei ole ystäviä tai motivaatiota mihinkään eikä ole koskaan ollut tyttöystävää, eikä varmaankaan tule olemaan. Minulla ei ole mitään virkaa tässä maailmassa. Sisarusten kanssa ei aiheesta voi jutella, se tuntuisi todella omituiselta. Kaikki ovat perheessämme niin etäisiä.

    • JK

      NIINKÖ

    • Surkimus

      Olen 13-15 vuotias tyttö ja en ole koskaan kuulut että vanhempani sanoisivat minulle " Olet rakas" Rakastan sinua" yms. On tuntunut jo 6 vanhasta saakka, kun en kuuluisi perheeseen. Äiti ja isä ovat aina töissä. Minulla on kaksi isoveljeä, mutta he jo asuivat muualla. Isäni rakastaa heitä, sen näkee. Hän aina sanoo heile " Hyvä että olette noin ahkeria" Minun on pakko kyllä sanoa, että en ole kauhean ahkera lapsi, mutta teen heille ruokaa... tai oikeastaan itselleni. He eivät syö mitä teen. Kun olin vitosluokalla innostuin tekemään piipunrasseista koristeita, kunnes isäni sanoi:- MIKSI HELVETISSÄ TEET TUOLAISIA! Sen jälkeen minä lopetin ja ennen sitä olin kiinostunut piirtämisestä. Mutta sama juttu. Lopulta menetin kokonaaan itseluottamuksen. Tällä hetkellä olen yläasteella.

    • turha_mammanpoika_91

      Olen päätynyt samankaltaiseen tuskaan omasta äidistäni, joka kyllä osaa "nähdä vaivaa" muttei olla äiti kun pitäisi. Kaikkein surullisinta on, että nämä mukavanhemmat eivät näe käytöksensä vahingollisuutta (tai näkevät syvällä sisimmässään, mutta eivät välitä). Taloudesta kyllä pystymme puhumaan, mutta emme siitä, kun hän huusi minun häiritsevän tämän työntekoa kun avauduin koulukiusaamisesta. Olen mukamas hypokriittinen, kun muistutan että mansikat menevät pilalle ilman pakkauskantta.

      Joudun jopa kysymään itseltäni, miksi minut edes tehtiin jos kasvustani ei olla piitattu. Yritä siinä olla miettimättä itsemurhaa, kun ikäsuhteetkin tuhoutuivat kiusaajien mukana eivätkä vanhemmat välitä. Kaikkein parasta on, että tämä rouva vielä sanoo nuorten tarvitsevan aikuista, olematta itse sellainen lapselleen. Jos elämän tarkoitus on harmoninen yhteiselo ja välittäminen, kuten lapsena halusin uskoa, tällaiset ihmiset voisivat yhtä hyvin lakata olemasta. Siis jo ennen kuin ne pääsevät tekemään lapsia!

    • Turvaton lapsi

      Minulla on myös kokemuksia välinpitämättömästä äidistä joka ei on aina jollakin tapaa vähätellyt ja pitänyt minua huonompana kuin sisarustani. Jos koetan ottaa puheeksi joitain asioita äitini puhuu päälle tai laittaa television isommalle ja on kuin en olisi sanonut mitään. Koulussa vanhempani eivät osallistuneet vanhempain iltoihin kuin ehkä muutaman kerran ala-asteella ollessani. Ylä-asteella ei minkäänlaista osallistumista vaikka jouduin kiusatuksi. Näin aikuisempana olen alkanut miettiä äitini ja isäni käytöstä tarkemmin ja huomaan siitä selvää välinpitämättömyyttä ja jopa suoranaista heitteille jättöä. Muitakin perheitä ja äitejä seuratessani huomaan olevan yleistä että vanhemmat ovat itse kuin lapsia ja ottavat itselleen roolin jossa ovat ikäänkuin kaikkien yläpuolella ja voivat käyttää asemaansa hyväkseen.

      Jotenkin tuntuu että äiti ei tahdo uskoa että olen jo aikuinen nainen ja minulla olisi jonkinlainen seksuaalinen vietti vaikka sinkkuna elänkin. Ainakaan en saa osoittaa minkäänlaisella pukeutumisella olevani nainen. Jos esim paita on liian tiukka tai hame liian lyhyt heti ollaan sanomassa. Muutenkin äidillä on paha tapa tuputtaa ohjeita syömisestä, liikunnasta ja muusta. Sekin ihmettää että äiti ei ole saanut moneen vuoteen kunnollista työtä ja sitten käskee toisia olemaan aktiivisia.

    • sivupellontie

      Ymmärrän .. minunkaan äiti ei ole juuri koskaan minua ymmärtänyt. Olen 39 v. Lapsena sairastanut leukemian . Vähän myöhemmin 80 luvulla tuli epilepsia. Äiti ei ole hyväksynyt minua sellaisena , kun olen. Mitää sä sielä teet , mitä sä sinne meet . Ei saisi olla kuinka päin missään eikä tehdä mitää. Ei saisi olla avopuolisoa. Muita se vainjaksaa kehua.

    • VihdoinkinVapaa

      Ymmärrän täysin ap:n tunteita! Ei todellakaan ole mikään pikku juttu, jos oman äidin käytös on tuollaista. Me rakennumme lapsuudessa vanhempiemme kautta. Se miten vanhemmat kohtelee ja käyttäytyy meitä kohtaan, niin siitä muodostuu meidän käsitys itsestämme ja elämästämme. Jos vanhemmat ovat kylmiä, etäisiä ja poissaolevia, niin lapsesta tulee varautunut, epävarma ja elämää ja uusia asioita pelkäävä. Jos vanhemmat ovat rakastavia, kuuntelee ja ymmärtää lasta, sekä tukee lapsen tunne-elämän tervettä kasvua, niin lapsesta tulee itseensä ja elämään luottava. Lapsella on myös terve omanarvontunto.

      Sitten kun ihminen kasvaa aikuiseksi, niin ne vääristyneet mallit heijastuu aikuisen ihmisen toimintaan, hänen ihmissuhteisiin ja minäkäsitykseen. Kaikki mistä jäimme lapsuudessa paitsi, on meissä yhä keskeneräistä ja se odottaa täyttymystään, jotta saisimme kasvaa täyteen mittaamme.

      Aikuinen ihminen hakee yhä vanhemmaltaan sitä kohtaamista ja rakkautta, josta jäi lapsuudessa paitsi. Sisällä oleva lapsi jaksaa lähes loputtomasti toivoa, että se oma vanhempi muuttuu ja se lapsi saa sen mitä se yhä sydämessään niin kipeästi kaipaa.

      Totuus on vain se, että meidän vanhempamme eivät ole myöskään saaneet sitä rakkautta ja kohtaamista, jotta he olisivat voineet kasvaa "täyteen mittaansa" eli ehjiksi ja tasapainoisiksi ihmisiksi. He eivät kykene antamaan lapsilleen rakkautta, läsnäoloa ja tervettä tunne-elämän kohtaamista, koska he eivät ole itsekään sitä saaneet. Vanhempien sisällä on vaille jäänyt sisäinen lapsi, joka saattaa velkoa sitä omaa tarvettaan omilta lapsiltaan. Oma lapsi ei voi vain koskaan antaa vanhemmilleen sitä mitä he jäivät vaille omassa lapsuudessaan.

      Mikään ei ole kenenkään syy, koska nämä asiat tulevat sukupolvien takaa. Jokainen aikuinen ihminen on vastuussa omasta elämästään ja onnellisuudestaan. Ainoa tie vapautumiseen on se, että aikuinen ihminen käy läpi oman kivuliaan kasvuprosessiin, jossa lapsuuden kipeät tunteet ja asiat käydään läpi, ja niistä lopulta vapaudutaan.

      Itse olen käynyt tämän prosessin lähes loppuun. Siihen olen tarvinnut tueksi ammattitaitoisen rosen terapeutin. Hänen kanssaan olen voinut turvallisesti purkaa kipeät tunteet ja asiat ja hänen kauttaan olen päässyt korjaamaan niitä vääriä malleja ja asioita, joita minuun on lapsena rakentunut.

      Nuorena ihminen pystyy työntämään asiat pois tietoisuudesta. Ihmisen puolustusmekanismit toimii tehokkaasti. Mutta kun ihminen vanhenee, niin ne torjutut tunteet ja asiat alkaa puskea pintaan yhä voimallisemmin. Nämä torjutut tunteet voivat tulla myös psykosomaattisina oireina eli päänsäryt, vatsakivut, uniongelmat ja muu sairastelu.

      Ihminen välttää luontaisesti kipua ja pyrkii mielihyvään. Usein ihminen pakenee näiden asioiden käsittelyä niin pitkälle kuin se on mahdollista. Pakenemiskeinoja ovat erilaiset riippuvuudet, kuten yli menevä liikunnallisuus ja alkoholismi.

      Olen itse 41 vuotias ja alan olla pikkuhiljaa selvillä vesillä lapsuuteni ongelmista. Elämäni on parempaa kuin koskaan aikaisemmin. Olen tehnyt paljon työtä tullakseni tähän pisteeseen. Olen lukenut valtavan määrän henkisen kasvun kirjoja. Olen käynyt erilaisissa valmennuksissa. Olen meditoinut vuosikausia. Suurin ja merkittävän muutoksen tekijä on rosen terapia, jossa olen käynyt viimeisen 2,5 vuoden ajan.. välillä tiuhemmin ja välillä on useiden kuukausien taukoja.

      Pitkän tien kulkeneena voin sanoa ap:lle ja muille, että nämä ongelmat eivät katoa pakenemalla mihinkään ulkoiseen. Ulkoiset asiat voivat tuoda iloa ja apua arjessa elämiseen. Kehottaisin ap:ta etsimään itselleen todella ammattitaitoisen terapeutin ja lähtemään työstämään näitä asioita. Olen nuori ja vahva. Nyt jaksat työstää ja mennä läpi kipeän lapsuuden tunteiden.

    • VihdoinkinVapaa

      Vanhemmuus on vaativa tehtävä. Ihminen toimii aina sen ymmärryksen ja henkisen tason mukaan mikä hänellä on. Hän ei pysty enempää kuin pystyy. Ap:n äiti on jäänyt leskeksi ja joutunut yksin kasvattamaan neljä tytärtä. Se on todella suuri ja haastava tehtävä. Hän ei ole pystynyt siihen kohtaamiseen mitä te olisitte tarvinneet ja mikä teille olisi kuulunut. Hän on kuitenkin tehnyt parhaansa omien voimavarojen ja ymmärryksensä mukaan.

      Kun ihminen työstää oman lapsuutensa, niin hän voi antaa anteeksi vanhemmille heidän keskeneräisyytensä ja sen kivun minkä vanhemmat tuottivat meille. Sen jälkeen löytyy myös kiitollisuus siitä mitä vanhemmat tekivät meidän eteemme. He ovat kuitenkin tehneet meidän puolestamme paljon. He ovat antaneet meille ruuan, vaatteet ja kaiken sen materiaalisen mitä olemme tarvinneet. Varmasti he ovat meitä omalla tavallaan myös rakastaneet, vaikka se ei meistä tunnetasolla siltä tuntuisikaan.

      • Anonyymi

        Totta. Vaikka olisimme 40 niin haemme vanhemmiltamme hyväksyntää ja rakkautta josta lapsena jäimme paitsi.

        Omassa elämässäni tapahtui aikuisena niin järkyttäviä asioita etten edes pystynyt niistä heti avautumaan. Kun lopulta kerroin ihan kaiken niin koin kylmyyttä tai siis kyvyttömyyttä kohdata suruni.

        Tänään estin äitini numeron.

      • Anonyymi

        Täyttä paskaa. Tuolla äidin käytöksellä ei ole mitään tekemistä leskeyden tai vanhemmuuden haastavuuden kanssa. Täyttä puppua väittää että äiti tehnyt kaiken voitavansa. Tuollaiseen käytökseen sisältyy aina jollakin tasolla tietoinen valinta. Kostetaan omat lapsuudenkokemukset tai muut sosiaalisessa elämässä koetut vääryydet omille lapsille. Sitä ei halua antaa muille mitä ei ole itsekään saanut.

        Kysymyksessä on pesunkestävä asennevamma, ja 100% kulttuuriin sidottu.

        Kuvailtu äiti on suomalaisen rahvaan vanhemman stereotyyppi. Suurin osa suomalaisista vanhemmista kuten myös muista lasten kanssa toimivista aikuisista ovat enemmän tai vähemmän juuri tuollaisia vastuuntunnottomia petollisia selkään puukottavia epäluotettavia paskapäitä. Eivät jätä yhtäkään tilaisuutta käyttämättä hankaloittaakseen lastensa elämää ja tehdäkseen heistä pilkkaa.

        Siskoni oli yläasteella liikuntatunnilla suunnistamassa metsässä. Ampiaisparvi hyökkäsi hänen ja kaverinsa kimppuun ja he saivat lukuisia pistoja. Kun menivät kertomaan liikunnanopettajalle, tantta vain nauroi paskaisesti. Siskon kaverille ilmaantui allergisia oireita ja joutui lopulta kouluterveydenhoitajan kautta lääkäriin ja lääkitys päälle. Ampiaisen pistot voivat olla allergiselle hengenvaarallisia.

        Kun olin peruskoulussa oli aivan tavallista että kun oppilas kertoi esim. astmastaan häntä ei uskottu koska astmaa ei ole oikeasti olemassa. Oppilas vain yrittää laistaa milloin mistäkin koulutehtävästä. Ruokalan keittäjät eivät uskoneet että allergioita on oikeasti olemassa. Heille piti aina viedä lääkärintodistus allergiasta ja silloinkin he vain vittuilivat oppilaille että valehtelevat kun ovat nirppanokkia ruoan suhteen.

        Lapsena löysin maitolasista jonkun mustan mötikän ja kerroin äidille. Äiti tokaisi tylysti ettei siellä mitään ole ja pakotti juomaan maidon loppuun. Lasista löytyi kuollut kärpänen. Kun näytin sitä äidille, hän ei suostunut katsomaan vaan sanoi edelleen ettei siellä mitään ollut.

        Tällaisia ovat suomalaiset ihmiset tavallisesti ja tällä tavoin he kasvattavat lapsensa. Aivan tuttua on tuo ettei lopulta uskalla enää kertoa edes vakavista asioista koska vanhemmat/aikuiset eivät ole luotettavia. Jonkin kusipäisen periaatteen vuoksi suomalaiset aikuiset eivät koskaan usko mitään mitä lapsi heille kertoo. Vaikka lapsi olisi todellisessa hädässä, tulee vanhempien taholta vain sellaista Simpsoneiden Nelson Mutzin vahingoniloista pilkkanaurua ja sitten vittuillaan ettei sulla kuitenkaan mikään ole hätänä kunhan huomiohuoraat.

        Tällaisia ne on. Vaikea ymmärtää miksi.

      • Anonyymi

        Hienoa että teillä on asiat noin.

        Meillä ei ole.

        Mikään oman lapsuuden työstäminen ei muuta paskaa muuksi kuin paskaksi jos siellä ei muuta ole ollut kuin paskaa. Joskus on paras todeta tosiasiat, jättää anteeksiannot sikseen ja hyväksyä se, että oli paska tsägä siinä millaiset vanhemmat sai elämän lottoarvonnassa.

    • Anonyymi

      Miten karata kotoa en haluu kuolla nimittäin mun on kirjottanu sen kaverille että miten mä tapan mun kolmanneks vanhimman lapsen

    • Anonyymi

      bhabhabahbahbahbahbhabhbahbahabhabhabhab

    • Anonyymi

      Tämä on todella vaikea asia. Olen jo 73 -vuotias ja sama menoo jatkuu edelleen. (Sinulla on siis toivoa, uskoisin niin). Minä ja siskoni olimme myös aivan "näkymättömiä" lapsia perheessä. Isä kuoli, kun olin 10 vuotta vanha. Sen jälkeen tai ehkä jo avioliiton aikana äiti halusi uuden parisuhteen mahdollisimman pian. Sen jälkeen olimme entistäkin näkymättömimpiä! Saimme fyysisellä tasolla sen, mitä tarvitsimme. Henkinen kehitys jäi omalle vastuulle. Olen onnekas, kun lapsuuden kohtalosta huolimatta pärjäsin suht hyvin elämässä, mutta en unohda tätä kaltoin kohtelua. Sitä ei lapsi pysty tunnistamaan. Vieläkin äitini on itsekäs ja laskelmoiva. Hän haluaa nyt lähes 97 vuotiaana, että häntä vain palvellaan ja hoivataan . Enkä edelleenkään tiedä, miten pystyisin repimään itseni irti hänestä ja koko tilanteesta! Siskoni oli viisaampi, lähti ulkomaille. Mutta vastuu jäi minulle.
      Hirmuinen on äidin voima, jos hän niin tahtoo.

    Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.

    Takaisin ylös

    Luetuimmat keskustelut

    1. Tyttäreni kuoli lihavuusleikkaukseen.

      Miettikää kuiten 2 kertaa, ennenkuin menette lihavuusleikkaukseen.
      Terveys
      348
      8760

    2. 1 Eurolla 35 euroa, 1.5x minimikerroin, 0x kierrätys ja minimitalletus vain 5e!

      Noniin nyt pamahti sitten VB:ltä älyttömän kova tarjous ensitallettajille. Euron panoksella 35 euroa jos kokkishown voit
      Pitkäveto
      1
      2571

    3. Viiimeinen viesti

      Sinulle neiti ristiriita vai mikä nimesi sitten ikinä onkaan. Mulle alkaa riittää tää sekoilu. Oot leikkiny mun tunteill
      Suhteet
      69
      2348

    4. Mikä olisi sinun ja kaivattusi

      Tarinan kertovan elokuvan nimi?
      Ikävä
      179
      1955

    5. epäonnen perjantain rikos yritys

      onpa epäselvä kuva, tuolla laadullako keskustaa tarkkaillaan lego hahmotkin selvempiä
      Kajaani
      16
      1532

    6. Yllätyspaukku! Vappu Pimiä rikkoi vaikean rajapyykin yllättävässä bisneksessä: "Nyt hymyilyttää...!"

      Wau, onnea, Vappu Pimiä, upea suoritus! PS. Pimiä tänään televisiossa, ohjelmatietojen mukaan hän on Puoli seiskassa vie
      Suomalaiset julkkikset
      9
      1381

    7. Onko kaivattusi täysin vietävissä ja

      vedätettävissä?
      Ikävä
      112
      1337

    8. Suomessa ei ole järkeä tarjota terveyspalveluita joka kolkassa

      - Suomen väestötiheys 1.1.2022 oli 18,3 asukasta maaneliökilometriä kohden. - Uudenmaan maakunnassa asuu keskimäärin 18
      Maailman menoa
      181
      1320

    9. RÖTÖSHERRAT KIIKKIIN PUOLANGALLA.

      Puolankalaisilla tehtävä ryhmäkanne itsensä yleintäneistä rötöstelijöista, sekä maksattaa kunnan maksama tyhmän koplan j
      Puolanka
      60
      1310

    10. Kirjoitin sinulle koska

      tunnen sinua kohtaan niin paljon. Sydäntäni särkee, kun kätken ihastumisen, kaipauksen, sinua kohtaan tuntemani lämmön j
      Ikävä
      42
      1217
    Aihe
    TietosuojaselosteKäyttöehdotEvästeasetuksetSäännöt