Dementiapotilas

Ei ole vastauksen arvoinen,et ymmärrä yhtään mitään asiata..

Raukkamainen vastaus,en vaivaudu vastaamaan. Kyllä ihmisten pahuus on mennyt pitkälle.

Peitxumi kirjoitti:

Raukkamainen vastaus,en vaivaudu vastaamaan. Kyllä ihmisten pahuus on mennyt pitkälle.

Vastauksia on täällä antamassa monenlaiset ihmiset. Sellaiset, ketkä eivät ole nähneet sitä draamaa, mikä syntyy puolison dementoituessa, ovat kaikista valmiimpia tuomitsemaan. Ne, ketkä ovat nähneet edes vierestä ja läheltä, miten elämä muuttuu, eivät tuomitse.

On todellakin aivan käsittämätöntä, miten dementoituminen muuttaa ihmisen. Ei ole mitään tekoa sillä, millainen, miten rakastava ja läheinen kiintymyssuhde on ollut, kun toiselta alkaa kadota tämä päivä, hetki hetkeltä. Eilinen, toissapäivä.. koko mieli, ajatus, persoona.

Sellainen, kuka ei ole nähnyt eikä kokenut, ei tiedä sitä tunteitten ristiriitaa, kun toisaalta on kyse omasta puolisosta, jonka kanssa on joskus perustettu perhettä, oltu intohimoisia, rakasteltu ja rakastettu, ja toisaalta on kyse täysin lapsen asteelle taantuneesta itselleenkin vieraasta ihmisestä.
Kun ei puolisoon saa mitään järjellistä kontaktia, jäljellä vain muistot tietäen, ettei toisella ole enää mielessä paikkaa, josta ne samat yhteiset muistot, tai edes tietoisuus itsestään olisi löydettävissä.

En tiedä, kuinka paljon kirkkaamman kruunun olisi saamassa, jos jäisi itsekin tuon tuskan äärelle. Onko pakko? Tuomitsijat eivät osaa edes kuvitella, mutta pitkälle dementoituneen puoliso kyllä osaa kuvitella oman ja puolisonsa tarinan kulun siihen saakka, kunnes kuolema heidät erottaa.
Uskon, ettei ole pakko uhrautua. Eiväthän nykypäivänä terveetkään ihmiset uhraudu, vaan on suorastaan velvollisuus olla itsekäs ja etsiä sitä mikä parhaiten omaa itseään tyydyttää. Olipa se sitten vaikka avioero silloin kun ei ole enää kivaa ja mukavaa. Dementoituneesta eroamisessa on aivan takuulla kyse syvemmästäkin.

Tiedätkö, on vielä ihmisiä, jotka edelleenkin pitävät annettujen lupausten rikkomista pettämisenä. On ihmisiä, jotka eivät juokse tekemään jotain mikä itseään sattuu miellyttämään pelkästeen sen takia, että ovat solmineet avioliiton. Joillekin pettäminen missään tilanteessa on aivan mahdoton ajatus. Silloinkin kun tietää, ettei puoliso tosiaankaan saa tietää. Itsehän sitä on itselleen vastuussa. Pettämistä ajatellessa ei koskaan pitäisi olla pointtina se, saako puoliso tietää, vaan siinä, että itse tietää pettäneensä, ja miten sen kanssa kykenee elämään.

Pystytkö sinä katsomaan itseäsi ihan rehellisesti silmiin? Voitko aivan varman vakuuttavasti olla oikeassa siinä, että dementoituneesta eroamista miettivä ei koskaan ole puolisoaan rakastanut, eikä tällä ole ollut mitään merkitystä. Oma kokemukseni on se, että hän, joka vuosikausia on hoitanut yhä pahemmin dementoitunutta puolisoaan, ei tee sitä minkään muun kuin entisen onnellisen ja hyvän suhteen voimalla.

Kerropa minulle, mitä on saavutettavissa sillä, että edes muistaa ja on loppuun saakka aivan tiedottomaksi dementoituneen ihmisen vierellä?

Suomi on täynnä elossa ja terveenäolevia pariskuntia, jotka eivät halua olla missään tekemisissä keskenään. Pariskuntia, joille edes yhteiset lapset ei velvoita, vaan heistäkin huolimatta erotaan, jätetään ja unohdetaan. Miten puolison raunioittava sairaus muuttaisi tilannetta, miksi silloin pitäisi uhrautua, ja jäädä vierelle, etenkään, kun dementoitunut ei edes tunne puolisoaan?

Luulen, ettei sinulla ole kovin syvää kokemusta aiheesta, koska sanot, että toinen joutuu päästämään irti ja luovuttamaan.. Jos olisit kokenut ja nähnyt ihmisen dementoitumisen kaavan, tietäisit, ettei siinä ole vapaaehtoisuudesta kyse, ei ihminen tietoisesti päästä irti, luovuta, vaan sairaus irrottaa ihan kyselemättä sairastuneen tästä kaikesta. Mitään kyselemättä, armoa jakamatta.

jurass kirjoitti:

Vastauksia on täällä antamassa monenlaiset ihmiset. Sellaiset, ketkä eivät ole nähneet sitä draamaa, mikä syntyy puolison dementoituessa, ovat kaikista valmiimpia tuomitsemaan. Ne, ketkä ovat nähneet edes vierestä ja läheltä, miten elämä muuttuu, eivät tuomitse.

On todellakin aivan käsittämätöntä, miten dementoituminen muuttaa ihmisen. Ei ole mitään tekoa sillä, millainen, miten rakastava ja läheinen kiintymyssuhde on ollut, kun toiselta alkaa kadota tämä päivä, hetki hetkeltä. Eilinen, toissapäivä.. koko mieli, ajatus, persoona.

Sellainen, kuka ei ole nähnyt eikä kokenut, ei tiedä sitä tunteitten ristiriitaa, kun toisaalta on kyse omasta puolisosta, jonka kanssa on joskus perustettu perhettä, oltu intohimoisia, rakasteltu ja rakastettu, ja toisaalta on kyse täysin lapsen asteelle taantuneesta itselleenkin vieraasta ihmisestä.
Kun ei puolisoon saa mitään järjellistä kontaktia, jäljellä vain muistot tietäen, ettei toisella ole enää mielessä paikkaa, josta ne samat yhteiset muistot, tai edes tietoisuus itsestään olisi löydettävissä.

En tiedä, kuinka paljon kirkkaamman kruunun olisi saamassa, jos jäisi itsekin tuon tuskan äärelle. Onko pakko? Tuomitsijat eivät osaa edes kuvitella, mutta pitkälle dementoituneen puoliso kyllä osaa kuvitella oman ja puolisonsa tarinan kulun siihen saakka, kunnes kuolema heidät erottaa.
Uskon, ettei ole pakko uhrautua. Eiväthän nykypäivänä terveetkään ihmiset uhraudu, vaan on suorastaan velvollisuus olla itsekäs ja etsiä sitä mikä parhaiten omaa itseään tyydyttää. Olipa se sitten vaikka avioero silloin kun ei ole enää kivaa ja mukavaa. Dementoituneesta eroamisessa on aivan takuulla kyse syvemmästäkin.

Lue lisää

Kuules pöljä, ei tartte "uhrautua", tarttee elää omaa elämäänsä, hoitaa itseään, pitää kunnostaan huolta, fyysisestä mutta varsinkin henkisestä, mielen puolesta. Jotta jaksaa käydä sen itselle rakkaan, merkityksellisen ihmisen vierellä edes silloin tällöin, jos resurssit eivät enempään riitä.

Oletan että tyhjäpäinen kysyy: miksi? Siksi, että rakas, läheinen, ihminen, jolla on jotain merkitystä, tunnesiteitä, muistoja, paljon yhteistä ... on se ainut, johon dementoitunut voi saada jonkinlaisen kosketuksen, yhteyden, tajunnan, että vierellä on joku, joka muistaa, välittää, on läsnä ...

Dementikko tajuaa tiettyyn rajaan asti jotenkin, jollakin tasolla ympäristönsä ja varsinkin rakkaat, omat läheiset, omaiset. Jos se on ainut asia elämässä enää, ja kaveri ottaa eron, niin kaveria ei voi parhaalla tahdollakaan sanoa inhimilliseksi ihmiseksi. Sellainen on vain tyhjä kuva ihmislajikkeesta, joka ei "syvästä" ymmärrä yhtään mitään.

Kerropa ihan vilpittömästi, miten lähellä dementoitunutta ihmistä sinä olet elänyt? Epäilen, että et ihan tarkkaan ole päässyt kokemaan elämää dementiaa sairastavan kanssa. Näet, väität, että sairastuneen ainoat muistot koskisivat puolisoa, heidän yhteisiä hetkiään, yhteisiä sopimuksia ja lupauksia. Jossain häivähtää mielestäsi muisto hääpäivästä. En kiistä, ehkä näinkin voi olla, mutta oma kokemukseni pitkälle edennyttä dementiaa sairastavan mielenmaailmasta kertoavat toista.

Kaikista häivähdyksitä ei edes tiedä, dementoituneen ilmaisukykykin on ehtynyt hyvin rajalliseksi. Joskus olen ollut tulkitsevani, että muistetaan joku hippunen jostain,joka ehkä saattaa näkyä ulospäin hätänä tai tuskaisuutena. Tietysti, voi siellä mielen sopukoissa olla hyvääkin jäljellä.

Yleensä he ovat palanneet jonnekin kauas menneisyyteen. Yleensä muistetaan katkelmia lapsuudesta. Omaa äitiään etsii moni, vaikka äiti olisi kuollut, haudattu ja surtu asianmukaisesti jo vuosikymmenet sitten. Tieto on vaan hävinnyt samalla kun aivokapasiteetti on syöpynyt pois käytöstä. Lapsensa saattaa myös moni muistaa. Tai tosiaan, nuoruuden rakastetun, mutta pitävät tytärtään tai poikaansa tänä.

jurass kirjoitti:

Kerropa ihan vilpittömästi, miten lähellä dementoitunutta ihmistä sinä olet elänyt? Epäilen, että et ihan tarkkaan ole päässyt kokemaan elämää dementiaa sairastavan kanssa. Näet, väität, että sairastuneen ainoat muistot koskisivat puolisoa, heidän yhteisiä hetkiään, yhteisiä sopimuksia ja lupauksia. Jossain häivähtää mielestäsi muisto hääpäivästä. En kiistä, ehkä näinkin voi olla, mutta oma kokemukseni pitkälle edennyttä dementiaa sairastavan mielenmaailmasta kertoavat toista.

Kaikista häivähdyksitä ei edes tiedä, dementoituneen ilmaisukykykin on ehtynyt hyvin rajalliseksi. Joskus olen ollut tulkitsevani, että muistetaan joku hippunen jostain,joka ehkä saattaa näkyä ulospäin hätänä tai tuskaisuutena. Tietysti, voi siellä mielen sopukoissa olla hyvääkin jäljellä.

Yleensä he ovat palanneet jonnekin kauas menneisyyteen. Yleensä muistetaan katkelmia lapsuudesta. Omaa äitiään etsii moni, vaikka äiti olisi kuollut, haudattu ja surtu asianmukaisesti jo vuosikymmenet sitten. Tieto on vaan hävinnyt samalla kun aivokapasiteetti on syöpynyt pois käytöstä. Lapsensa saattaa myös moni muistaa. Tai tosiaan, nuoruuden rakastetun, mutta pitävät tytärtään tai poikaansa tänä.

Lue lisää

Olet oikeassa, en ole elänyt samassa taloudessa dementikon kanssa enkä saanut nähdä viimeisiä kuukausia hoitolaitoksessa, mutta jotain tiedän. Esimerkiksi sen että tunnisti lapsenlapsensa lapsikseen, odotti lapsensa ja tämän puolison häitä vaikka näillä oli jo aikuiset lapset itselläänkin, eli hetkittäin nuoruudessaan, joskus kysyi vierailta keitä te olette kun en muista mutta tiedän että tunnen teidät, mutta ilahtui silti vieraista, samat asiat puhuttiin moneen kertaan saman vierailun aikaan. Missään vaiheessa luonne ei muuttunut pahaksi, hän vain eli siinä hetkessä kun kulloinkin sattui olemaan. Edelleen minusta olisi julmaa jättää sellainen tapaus vaikka romanttista rakkautta ja fyysistä himoa ei enää tuntisi. Tiedän kyllä että jotkut saattavat muuttua väkivaltaisiksi ja olla siten erittäin vaikeita hoidettavia ja että joillakin täysin tiedoton tila voi kestää kauan. Siinä vaiheessa ero lienee aivan sama mutta toisaalta silloin on jo täysi vapaus elää kuin eronnut.

Enkä minä tiedä kenenkään taustoja, jokuhan voi sairastaa itsekin jotain ja pelätä kuolevansa ensin jolloin dementoituneen lapset aiemmasta liitosta päätyisivät perimään hänenkin osuudestaan. Tällöin erolla olisi jo taloudellinen näkökohta.

Moniko hylkää parantumattomaan syöpään sairastuneen puolisonsa?

Nykymenoa kirjoitti:

Olet oikeassa, en ole elänyt samassa taloudessa dementikon kanssa enkä saanut nähdä viimeisiä kuukausia hoitolaitoksessa, mutta jotain tiedän. Esimerkiksi sen että tunnisti lapsenlapsensa lapsikseen, odotti lapsensa ja tämän puolison häitä vaikka näillä oli jo aikuiset lapset itselläänkin, eli hetkittäin nuoruudessaan, joskus kysyi vierailta keitä te olette kun en muista mutta tiedän että tunnen teidät, mutta ilahtui silti vieraista, samat asiat puhuttiin moneen kertaan saman vierailun aikaan. Missään vaiheessa luonne ei muuttunut pahaksi, hän vain eli siinä hetkessä kun kulloinkin sattui olemaan. Edelleen minusta olisi julmaa jättää sellainen tapaus vaikka romanttista rakkautta ja fyysistä himoa ei enää tuntisi. Tiedän kyllä että jotkut saattavat muuttua väkivaltaisiksi ja olla siten erittäin vaikeita hoidettavia ja että joillakin täysin tiedoton tila voi kestää kauan. Siinä vaiheessa ero lienee aivan sama mutta toisaalta silloin on jo täysi vapaus elää kuin eronnut.

Enkä minä tiedä kenenkään taustoja, jokuhan voi sairastaa itsekin jotain ja pelätä kuolevansa ensin jolloin dementoituneen lapset aiemmasta liitosta päätyisivät perimään hänenkin osuudestaan. Tällöin erolla olisi jo taloudellinen näkökohta.

Moniko hylkää parantumattomaan syöpään sairastuneen puolisonsa?

Lue lisää

Jos jo tiedät noin paljon, varmaan oikeasti tiedät, mikä on mahdollisen parantumattoman syövän ja etenevän dementian elinikäennuste. Ehkä tiedät, vaikka vähän tyhmänä kysytkin, moniko hylkää parantumattomaan syöpään sairastuneen puolisonsa, ettei näitä sairauksia voi vetää samalle viivalle vertailussa. Dementiassa saatetaan puhua parista vuosikymmenstä, syövässä harvoin on niin paljon aikaa.

Tiedätkö sitä, ettei väkivaltaiseksi muuttuminen ole ehkä pahin kohtalo, jonka puoliso voi kokea? Mielestäni se, että puolisosta tulee sängynpohjalla suu auki makaava elävä kuihtuva ruumis saattaa olla kaikkein kauheinta katsottavaa. Se, mitä kuvasit, on vielä aika hyväkuntoisen dementikon maailmaa, jos se on se, mitä olet nähnyt, ole iloinen itsesi ja omaisesi?? puolesta. Muista kuitenkin, että sairaus edetessään yleensä vie nuo erinomaiset piirteet mennessään, ja jäljellä voi olla vain hapertuva opistotonukseen pyrkivä ihminen, jonka ainoa elonmerkki on hengityksen tahtiin kohoileva rintakehä ja väreily silmäkulmassa.

Kun olet tällaisen omaisesi vierellä, mieti, mitä olet tänne kirjoitellut, ja vertaa, särkeekö sydämesi se, ettet kestä sitä, että olet naimisissa hänen kanssaan, vai sitä, ettet yhtään pysty itse auttamaan,etkä enää millään tavoin saa yhteyttä häneen, jota joskus lupasit rakastaa kuolemaan saakka. Saatat ehkä oivaltaa silloin, että ihmisen minuuden ja persoonan lopullinen sammuminen on yhtä kuin henkinen kuolema.

Nykymenoa kirjoitti:

Olet oikeassa, en ole elänyt samassa taloudessa dementikon kanssa enkä saanut nähdä viimeisiä kuukausia hoitolaitoksessa, mutta jotain tiedän. Esimerkiksi sen että tunnisti lapsenlapsensa lapsikseen, odotti lapsensa ja tämän puolison häitä vaikka näillä oli jo aikuiset lapset itselläänkin, eli hetkittäin nuoruudessaan, joskus kysyi vierailta keitä te olette kun en muista mutta tiedän että tunnen teidät, mutta ilahtui silti vieraista, samat asiat puhuttiin moneen kertaan saman vierailun aikaan. Missään vaiheessa luonne ei muuttunut pahaksi, hän vain eli siinä hetkessä kun kulloinkin sattui olemaan. Edelleen minusta olisi julmaa jättää sellainen tapaus vaikka romanttista rakkautta ja fyysistä himoa ei enää tuntisi. Tiedän kyllä että jotkut saattavat muuttua väkivaltaisiksi ja olla siten erittäin vaikeita hoidettavia ja että joillakin täysin tiedoton tila voi kestää kauan. Siinä vaiheessa ero lienee aivan sama mutta toisaalta silloin on jo täysi vapaus elää kuin eronnut.

Enkä minä tiedä kenenkään taustoja, jokuhan voi sairastaa itsekin jotain ja pelätä kuolevansa ensin jolloin dementoituneen lapset aiemmasta liitosta päätyisivät perimään hänenkin osuudestaan. Tällöin erolla olisi jo taloudellinen näkökohta.

Moniko hylkää parantumattomaan syöpään sairastuneen puolisonsa?

Lue lisää

Haluaisin mainita, että eräs lähiomaiseni työskentelee dementikoiden parissa eikä se elämä niissä huonoissa tapauksissa ole kovinkaan kivaa.

Kun saa vähän väliä kuulla että nämä dementikot yrittävät juosta karkuun, saattavat herätä keskellä yötä huutamaan että missä he ovat, eivät tunnista vuosia työskennelleitä hoitajia ja eräs jopa oli alkanut voitelemaan omaa naamaa omalla ulosteella, jonka oli yöllä tehnyt sänkyynsä. Jälkinmäisessä tapauksessa toki kyse myös suhteellisen vanhasta ihmisestä, mutta siihen he lopulta menevät.

Dementikot lopulta unohtavat jokaisen ihmisen ympäriltään ja monesti myös muuttuvat ilkeiksi ja töykeiksi. Heiltä puuttuu kokonaan halu olla mukava edes ympärillä oleville ihmisille, koska jokainen heistä on heille tuntematon ja jopa pelottavakin.

Mielestäni ei sellaisessa suhteessa tarvitse olla, jos parantumismahdollisuutta tälle henkilölle ei ole. Ymmärrän kyllä että jos ihminen sairastuu, pitää hänen vierellä olla, mutta kuten mainittiin, syöpää ja dementtiaa ei voi verrata toisiinsa. Dementtiaa ja kehitysvammaista taas mielestäni voi, koska heidän käyttäytymisensä ja asioiden ymmärtäminen ovat samaa tasoa.

Kaivan esille tämän vanhan ketjun. Syvässä dementiassa ihminen muistaa vain
lapsuutensa. Oma puoliso on täysin vieras ihminen, jota potilas ei muista koskaan tavanneensa. Vuosikymmeniä sitten kuolleet isovanhemmat ovat kirkkaina mielessä.

Mitä jos minä itse en enää tiedä edes olevani jonkun puoliso?

Ettekö te vastaaninttäjät tajua, jos ette kerran ole kokeneet itse, miten tappavaa on hoitaa dementoitunutta ihmistä, olipa puoliso tai vanhempi tai miten läheinen tahansa.
Ettekö te todellakaan tajua, että pitkälle dementointuneen hoitaminen sitoo 100%:sti 24/7, kun toisella ei enää ole mitään kapasiteettia toimia hallitusti.
Et voi jättää hetkeksikään yksin, kun toinen jo kokee olevansa täysin yksin, eksynyt, pimeässä.. Vessaankin pitää ottaa mukaan.. nukkua ei voi rauhassa, koska dementoitunut saattaa herätä yöllä, ja vaikka olisit itse vieressä, hän ei välttämättä tiedä sinun olevan siinä, vaan voi päätellä, koska ei näe mitään - vaikka olisi vain pimeä- että on aivan yksin. Valoa hän ei osaa enää laittaa, koska ei tiedä semmoista olevankaan kuin lamppu, tai missä se on, tai ylipäätään että pimeyden voi mitenkään karkoittaa. Kauppaan hänet pitää ottaa mukaan, koska häntä ei voi jättää kotiin yksin, eikä autoonkaan odottamaan, koska hän saattaa avata oven ja lähteä harhailemaan tietämättä edes itse, mitä etsii, minne menee, mistä tulee. Dementoitunut ei välttämättä edes tiedä enää omaa nimeään, tai jos etunimen, niin sukunimeä hänellä ei ole lainkaan. Saattaa olla, että hän kysyttäessä kertoo, esimerkiksi menevänsä vaikka siskolleen, ja helposti tuntematon sanoo, että okei, vaikka menijällä ei ole aavistustakaan missä sisko asuu, onko tällä oikeasti edes siskoa elossa tms.

Te jotka tuomitsette, ette todennäköisesti tiedä elämästä dementoituneen kanssa yhtään mitään. Jos yhtään avartaa ajattelua, niin jonkunlaisen kosketuspinnan dementoituneen kanssa elämisestä saatte siten, että mietitte, miten paljon juuri kävelemään oppinut osaa itsestään huolehtia. Pitkälle dementoitunut ei osaa huolehtia itsesään, ei vaatetuksestaan, ei turvallisuudestaan, ei avaimista, ei lääkkeistä, ei puhelimista, hän on täysin toisen avun varassa, mutta usein riitelee auttajaansakin vastaan.

Luulen, että joku teistä tuomitsijoista dementoituu.. Harmi vaan, ettei teistä ole sittenkään enää tämän asian ymmärtäjiksi. Ehkä joku on vielä omaishoitajana. Tervetuloa takaisin lukemaan kirjoituksiaan ja kertomaan mitä sitten kuuluu, joko on enempi ymmärtämistä. Siihen saakka.

34234243234423, oikeassa olet. Yleensä nuo omalla ulosteellaan ja virtsalla itsensä ja ympäristönsä voidelleet pestään ja siistitään, ennen omaisten tai kenenkään paikalle tuloa. On todella julmaa omaiselle näyttää sitä ihan todellista totuutta, jos heillä on joku mielikuva läheisestään. Siinä vaiheessa, kun pää on haristunut tyhjäksi, ei enää ole mitään tekoa sillä, miten viisas tai vaikutusvaltainen ihminen on terveenä ollut.

Tähän kun vielä lisätään se, että moni omaishoitaja hoitaa läheistään viimeiseen voimanpisaraansa saakka, voi nuo kerrotut tilanteet olla jo kotonakin todellisuutta. Kuka tuomitsijoista on ollut pesemässä omaistaan, joka on kiireestä kantapäähän ulosteessa, kaivellut sitä ittiään hiusmarrosta ja silmäripsistä varpaankynsiin, ilmoittautukoon. Jos on vielä pessyt samaan vauhtiin vielä sängyn, yöpöydät, seinät, lattian lakanoista ja peitoista, tyynystä puhumattakaan, nostan hattua ja lupaan kuunnella tarinaasi tarkalla korvalla.

Näitä ei yleensä julkisesti kerrota, mutta arkipäiväinen totuus dementoituneen kanssa on jopa tätä. Siunatkaa, älkää tuomitko, kun ette tiedä.

jurass kirjoitti:

Mitä jos minä itse en enää tiedä edes olevani jonkun puoliso?

Ettekö te vastaaninttäjät tajua, jos ette kerran ole kokeneet itse, miten tappavaa on hoitaa dementoitunutta ihmistä, olipa puoliso tai vanhempi tai miten läheinen tahansa.
Ettekö te todellakaan tajua, että pitkälle dementointuneen hoitaminen sitoo 100%:sti 24/7, kun toisella ei enää ole mitään kapasiteettia toimia hallitusti.
Et voi jättää hetkeksikään yksin, kun toinen jo kokee olevansa täysin yksin, eksynyt, pimeässä.. Vessaankin pitää ottaa mukaan.. nukkua ei voi rauhassa, koska dementoitunut saattaa herätä yöllä, ja vaikka olisit itse vieressä, hän ei välttämättä tiedä sinun olevan siinä, vaan voi päätellä, koska ei näe mitään - vaikka olisi vain pimeä- että on aivan yksin. Valoa hän ei osaa enää laittaa, koska ei tiedä semmoista olevankaan kuin lamppu, tai missä se on, tai ylipäätään että pimeyden voi mitenkään karkoittaa. Kauppaan hänet pitää ottaa mukaan, koska häntä ei voi jättää kotiin yksin, eikä autoonkaan odottamaan, koska hän saattaa avata oven ja lähteä harhailemaan tietämättä edes itse, mitä etsii, minne menee, mistä tulee. Dementoitunut ei välttämättä edes tiedä enää omaa nimeään, tai jos etunimen, niin sukunimeä hänellä ei ole lainkaan. Saattaa olla, että hän kysyttäessä kertoo, esimerkiksi menevänsä vaikka siskolleen, ja helposti tuntematon sanoo, että okei, vaikka menijällä ei ole aavistustakaan missä sisko asuu, onko tällä oikeasti edes siskoa elossa tms.

Te jotka tuomitsette, ette todennäköisesti tiedä elämästä dementoituneen kanssa yhtään mitään. Jos yhtään avartaa ajattelua, niin jonkunlaisen kosketuspinnan dementoituneen kanssa elämisestä saatte siten, että mietitte, miten paljon juuri kävelemään oppinut osaa itsestään huolehtia. Pitkälle dementoitunut ei osaa huolehtia itsesään, ei vaatetuksestaan, ei turvallisuudestaan, ei avaimista, ei lääkkeistä, ei puhelimista, hän on täysin toisen avun varassa, mutta usein riitelee auttajaansakin vastaan.

Luulen, että joku teistä tuomitsijoista dementoituu.. Harmi vaan, ettei teistä ole sittenkään enää tämän asian ymmärtäjiksi. Ehkä joku on vielä omaishoitajana. Tervetuloa takaisin lukemaan kirjoituksiaan ja kertomaan mitä sitten kuuluu, joko on enempi ymmärtämistä. Siihen saakka.

34234243234423, oikeassa olet. Yleensä nuo omalla ulosteellaan ja virtsalla itsensä ja ympäristönsä voidelleet pestään ja siistitään, ennen omaisten tai kenenkään paikalle tuloa. On todella julmaa omaiselle näyttää sitä ihan todellista totuutta, jos heillä on joku mielikuva läheisestään. Siinä vaiheessa, kun pää on haristunut tyhjäksi, ei enää ole mitään tekoa sillä, miten viisas tai vaikutusvaltainen ihminen on terveenä ollut.

Tähän kun vielä lisätään se, että moni omaishoitaja hoitaa läheistään viimeiseen voimanpisaraansa saakka, voi nuo kerrotut tilanteet olla jo kotonakin todellisuutta. Kuka tuomitsijoista on ollut pesemässä omaistaan, joka on kiireestä kantapäähän ulosteessa, kaivellut sitä ittiään hiusmarrosta ja silmäripsistä varpaankynsiin, ilmoittautukoon. Jos on vielä pessyt samaan vauhtiin vielä sängyn, yöpöydät, seinät, lattian lakanoista ja peitoista, tyynystä puhumattakaan, nostan hattua ja lupaan kuunnella tarinaasi tarkalla korvalla.

Näitä ei yleensä julkisesti kerrota, mutta arkipäiväinen totuus dementoituneen kanssa on jopa tätä. Siunatkaa, älkää tuomitko, kun ette tiedä.

Lue lisää

Minulla on kokemusta sekä dementikon että pikkulasten hoitamisesta. Eroja on.
- Ainoastaan dementikko saa raivokohtauksia kaikesta huolenpidosta ja yrittää käydä kimppuun. Yksikään lapsistani ei koskaan ole yrittänyt lyödä minua. Dementoitunut puolisoni yritti lyödä leipäveitsellä.
- Dementikoille ei ole päiväkoteja, jos hoitaja on lähdössä töihin, kun laskut pitää maksaa ja ruokaakin ostaa.
- Lapset ovat hyvin palkitsevia hoivattavia. He kasvavat, viisastuvat ja vahvistuvat jatkuvasti. Jokainen normaali vanhempi ilahtuu, kun mukula oppii vaikka uimaan, lukemaan, polkupyöräilemään tai leipomaan piparkakkuja. Dementikot eivät opi uutta, vaan unohtavat. Lisäksi he huutavat solvauksia.

Olipa taas raukkamainen teksti. Leimata kertomus hourupäiseksi vain kun joku sanoi asiat kuin ne ovat, eikä niin kuin niiden haluaisi olevan.

Kumpi sinut sai pois toltaltaan se, että saatat dementoitua itsekin, vai se,että saatat joku päivä olla omaishoitaja?

Ai muka tutkitaan? Ehei, ainoastaan sen verran mitä jokainen tutkailee omassa mielessään, että onko syytä erota, mutta sen jälkeen kun paperin täyttää ja vie käräjäoikeuteen ei enää kukaan kysele mitään syitä. Ihmeen vanhankantaista käsitystä ihmisillä on, ja sitä sitten vielä levitellään toisille tiedoksi.

Tunnutnihan tuntevan tätä asiaa. Mutta mitä oikein ajattelet siitä itsemääräämisoikeudesta? En ehkä ihan ymmärtänyt.

Anonyymi kirjoitti:

Tunnutnihan tuntevan tätä asiaa. Mutta mitä oikein ajattelet siitä itsemääräämisoikeudesta? En ehkä ihan ymmärtänyt.

Viittaiskohan siihen ettei Suomessa ole mahdollisuutta eutanasiaan, mene ja tiedä.