Minun tarina

Hyvin kirjoitettu, pitkä ja asiallinen kommentti. Toivottavasti mahdollisimman monet lukevat tämän (vaikka pitkä onkin) koska tässä oli niin paljon asiaa, neuvoja ja elämänohjeita.

Tosiaan monille ihmisille keskusteluterapia auttaa, tai auttaisi, kun he vain tilaisivat ajan itselleen. Asiat, jotka mieltä painavat, surut, murheet, ongelmat, elämäntilanteet jne..on hyvä käsitellä jonkun ymmärtäväisen ihmisen kanssa.

Minä olisin kiinnostunut kuulemaan kyllä koko tarinasi, vaikka sen romaanin :) Itse olen vasta pari kuukautta sitten tehnyt sen valinnan; itsemurha tai avunhankkiminen, ja minullakin halu elää voitti. Nyt mennään päivä kerrallaan ja usko paremmasta huomisesta on noussut. Ajattelin hakea opiskelemaankin, jo pelkkä sen päätöksen tekeminen oli mahdottoman suuri edistysaskel minulle.

VAI IIN

Sain voimaa aloittajan kommentista!

Todella hyvä teksti. Varmaan auttaa nyt monia avartamaan näkemystään omaa itseänsä suhteessa muihin... ainakin toivon.
Seuraavaksi lähdemme etsimään TÄYDELLISTÄ IHMISTÄ. Taidamme tulla ns. tyhjin käsin.

Ehkä menneisyydessä joku ihmisistä ovat tehneet sinulle väärää ja/tai epäoikeudenmukaisuutta sinua kohtaa, siksi olet ollut erittäin haavoittuvainen.

Kuulostaa tutulta itse olen jo yli 30 ja ongelmat on edelleen olemassa. Musta tuntuu, että pakko viissiin taipua ja hakea apua kun ei ole tähän ikään mennessä omin voimin parantunut. Itsemurha pyörii päässä oikeastaan joka päivä vaikka en ole sitä enään ulospäin huudellut.

Kiitos sinulle, aloittaja, tekstistäsi. Itse kärsin erityiseti sos. tilanteiden pelosta, masennuksesta ja ahdistuksesta n. 6 vuotta ennen kuin uskalsin hakeutua apuun. Tämä tapahtui sen koommin suunnittelematta, kun olin lääkärikäynnillä pitkäaikaisen unettomuuden takia. Ei ollut ensimmäinen kerta kun lekurilla kävin samaisesta ongelmasta. Jokaisella kerralla kun unettomuudesta puhuin ja lääkitystä pyysin, lääkärit kysyi että onko mulla mitään masennuksen tms. oireita. Joka kerralla vastasin "EI" vaikka voimakas ääni sisälläni sanoi, että nyt jos koskaan minun on pakko myöntää tarvitsevani apua. Kunnes reilu vuosi sitten uskalsin vastata lääkärille, että "kyllä mulla vähäsen tuntuisi masennuksen oireita olevan.."

Sain lähetteen työterveys-psykologille, joka totesi (todella vähäisten:) puheideni ja bdi-testin perusteella minun sairastavan vaikeaa masennusta. Sain saman tien lähetteen mielenterveyskeskuksen terapeutille ja siellä sitten aloitettiin lääkitys ja viikoittaiset keskustelut. Masennuslääkityksen ja sos. tilanteiden pelkoa helpottavan rauhoittavan lääkityksen avulla olen viime kuukausina tuntenut itseni terveemmäksi ja eloisammaksi vuosikausiin :-) Toki pieni jännitys painaa kaikesta huolimatta koko ajan kehon sisällä, mutta kynnys kodista poistumisen ja töissä käymisen, virastoissa asioimisen tai kaupassa käymisen yms. perus päivittäisten asioiden hoitamisen välillä on huomattavasti madaltunut.

Olen aivan varma, että ilman avun tarpeen myöntämistä minäkään en olisi enää tässä. Olin niihin aikoihin niin syvällä pohjamudissa, että ilman apua en olisi enää tässä, sen voin vannoa. Haluan kiittää keskustelun avaajaa mieltä parantavasta tekstistä. Juuri tuollaisia asioita minun olisi pitänyt aikoinaan lukea, jotta olisin tajunnut miten tärkeää on hakea apua, jättimäisestä pelosta huolimatta, ja miten huojentava lopputulos sillä rohkeudella on näin jälkikäteen huomattuna. Toivon että tuossa kyseisessä "pelon veneessä" tällä hetkellä seilaavat ihmiset lukevat tämän kaltaisia keskusteluita, voittavat pelkonsa ja rohkaistuvat itsekin hakemaan apua ennen kuin on liian myöhäistä. Kyllä tämä on nyt vihdoin huomattu, että Elämä voittaa! :-)

Minulla on ollut paniikkihäiriö 37 vuotta, ei aluksi edes puhuttu ko. sairaudesta vaan sanottiin että se on synnytyksen jälkeistä masennusta. Itse aloin etsiä tietoa kirjastosta (ei viel sillon ollu nettiä) ja totesin kyllä jo aluksi etten todellakaan ole hullu, amerikkalaisen tutkimuksen mukaan sos. jännittäjät ja paniikkihäiriöstä kärsivät ovat valtaosin keskitasoa älykkäämpiä. Nykyisin asiasta onneksi puhutaan ihan reilusti, tästähän ei koskaan parane, vaikka voi pitkään ollä hyviä aikoja. Itsellä otti muutama vuosi sitten koville kun ympäriltäni kuoli kolme rakasta ihmistä puolen vuoden aikana, kamalat pelkotilat ja unettomuus, kävin terapiassa ja asiat puitiin.

Nyt on taas vaikea vaihe, tyttäreni (37 v) päätti alkukesästä, etten ole mikään äiti koskaan ollutkaan, vaan paskiainen jota saa hävetä. Olen ollut puolen vuoden aikana kahdessa leikkauksessa ja liikkuminen on ollut rajallista kun itsellä ei ole autoa. Tytär sanoi suoraan ettei ilkeä ottaa minua esim. kauppareissulle mukaan koska häpee niin kovasti. Syksyn itkin ja murehdin mitä olen tehnyt väärin kun hän noin minusta ajattelee, ei ikinä ennen ole ollut hänen kanssaan mitään pahaa sanottavaa. Ruokaa, rakkautta, puhtautta ja lämpöä on saanut, varmaan enemmän kuin jonkun muun lapsi.

Tein uuden vuoden lupauksen itselleni etten enää murehdi asiaa, en voi vaikuttaa aikuisen ihmisen päätöksiin, ja puhelinnumeron vaihdoin ettei enää laita minulle haukkumaviestejä. Ja on helpottanut, elämä jatkuu ja kyllä asiat löytävät oikean uransa. Toivotan kaikille hyvää alkanutta vuotta ja yritetään iloita pienistä asioista...

Rohkeita ihmisiä olette! En muuta osaa sanoa. Kunnioitan rohkeuttanne!

Hienoa kun on tällainen keskustelu avattu,kiitos sinulle joka sen aloitit,meitä on monia jotka ovat kärsineet paljon samoista ongelmista ja olen todella iloinen että olet tehnyt oikean ratkaisun ja hakenut apua,löysit itsestäsi sen verran voimia että läksit hakemaan apua.Siitä isot ONNITTELUT. Se on totta että apua nykyisin saa,ei aikaisemmin,kun sain ekan paniikkikohtauksen,olin 19v ja silloin ei ymmärretty että sitä pitäisi hoitaa,äiti vaan luuli että olen humalassa,kun raahauduin kotiin huonossa kunnossa,täysin selvänä.No 70 luvulla sama juttu,kun aloin saada kohtauksia,ei silloinkaan ymmärretty mikä on vaan kokeita kokeiden perään otettiin ja missään ei ollut vikaa.Elin tuolloin alkoholistin rinnalla aviossa,elämä oli yhtä helvettiä ja töissäkin vaan oli käytävä 2 lasta tuolloin oli.No seuraava paniikkivaihe kun iski,olin edelleen tuon holistin rinnalla,vuosi oli 91,kun jouduin työttömäksi ja kotielämä oli helvettiä tuolloin oli jo 3 lasta,silloin onnex oli tieto jo mikä tämä sairaus on,ahdistuneisuus häiriö oli diagnoosi ja hyvät lääkkeet sain,nyt elän ihan hyvää elämää 65v olen,ja alkoholisti jäi 12v sitten minun elämästä eron myötä,tosin jo raitis alkoholisti.Minulla vaan nuo ahdistukset aiheutti jo vakavan sairauden,niin uskon ainakin,kk eron jälkeen tuli diagnoosi,että pahalaatuinen syöpäkasvain löytyi rinnasta.Mutta siitäkin olen selvinnyt.Nyt olen onnellinen,ja sielussa rauha.

Hyvä että Te, jotka olette apua tarvinneet niin olette sitä onnistuneet saamaan.
Itse en omista asioistani voi edes kuvitella mennä puhumaan jollekin psykolle,
mtt:n ammattilaiselle tai ylipäänsä kenellekään.

Se että jotakin asiaa en pysty hoitamaan tai kykene hallitsemaan, ei ole muiden
vika, vaan ainoastaan minun. Mitä enemmän jollekin puhuisin omista asioistani,
antaisin näin vain vieraille enemmin mahdollisuuksia manipuloida omaa itseäni.

Todella UPEA avautumista
toisille ihmisille itsensä ja oman elämänkokemuksensa antamista.
Luettavaksi ja elämän monimutkaisuuden ihmeteleltäväksi, ymmärrettäväksi
- avuksi, lohdutukseksi, tueksi ja rohkaisuksi.

Sinä olet todella upea ja rohkea nainen!!!
Ja sinä olet saanut oppia elämästä paljon, vaikeiden asioiden kautta kylläkin.
Toiset meistä eivät koko elämänsä aikana tavoita noita ja noin paljon asioita elämästä, omasta elämästään.

Kaikkea ihanaa ja hyvää elämääsi jatkossa!

Tuli parempi mieli kun luki nämä tekstit. Se helpottaa aina kummasti kun tietää ettei ole yksin. En ole ainut. Siitä pitäisi saada useammin muistutus, sillä niin helposti kietoutuu itseesä ja omiin ongelmiinsa. Minulla alkoi ja tämä rumba 18 iän kieppeillä ja välillä on mennyt paremmin. Nyt tosin tämä tuntuu alkavan taas ja se masentaa. Miksi taas? Mitä tehdä? On myös hassua, sillä en haluaisi kertoa tästä läheisilleni, että en voikaan enää niin hyvin.. Ettei he pettyisi? Olisi mukava kirjoitella jonkun samojen asioiden kanssa kierineen kanssa. [email protected]

Vaan ette arvaa, kuinka paljon jännitti tämän tänne kirjoittaminen ja lähinnä palautteen pelko. Ei ollut helppoa näitä asioita julkiseksi tuoda, vaikkakin anonyymisti. Ja todella olen onnellinen, jos joku jotain apua kirjoituksestani saa.
Toivoa ei kannata menettää. Olenhan siitä elävä todiste. Vaikka aikoinaan en uskonutkaan koskaan eläväni "normaalia" elämää.
Ja kiitos positiivisesta palautteesta.

En ole ihan varma lääkkeiden vaikutuksesta masennukseen, mutta jos tämä puoli ei ole kovin vakava ongelma, samat lääkkeet auttavat usein ahdistukseen.

Jostain syystä kammoksun koko masennusta ja mieluummin jännitän kuin masennun!