Olen yksinäisistä yksinäisin. Auttakaa mua.

Kysymys kuuluu edelleen että mitä he'lvettiä minä teen? Pelottaa, etten koskaan pääse tästä kierteestä eroon, kun ei vaan pysty lukemaan esim. niihin pääsykokeisiin. En pysty/uskalla/jaksa hakea apua. Ei se auta mitään! Lukioaikaina kävin juttelemassa mun ongelmista, mutta ei se auttanut p'askaakaan. En ole valmis taas siihen hyödyttömään rumbaan kun ei auta mitään. Lääkkeitäkin on tarjottu mutta kieltäydyn syömästä niitä.

Kaikkein pahin tunne on se, kun tuntee elämän vaan kiitävän ohitse. Muilla on kavereita ja he viettävät (kullanarvoista) nuoruuttaan. Minä olen katkera, kaveriton ja täysin kokematon. Ruma paskakasa joka rypee itsesäälissä. En myöskään ole facebookissa ja se tuntuu olevan viimeinen niitti. Miten kavereita muka hankitaan, jos toisen ensimmäinen kysymys on "ootsä facessa?" vastaan etten ole ja se on sitten siinä. Mun kännykässä ei ole kenenkään puhelinnumeroa, kukaan ei soittanut/lähettänyt tekstaria viimeiseen viiteen vuoteen. Tuntuu että olen ainoa ihminen maailmassa joka on tällainen kuin on. Muilla syrjäytyneillä on sentään kavereita toisin kuin minulla. Olen eristäytynyt, oman mieleni vanki.

Helpottakaa mun oloa kertomalla jotain kannustavaa.

No, tällä hetkellä mun suurin ahdistuksen aiheeni on juuri tuo työkokemuksen puute. Onko mulla enää tulevaisuudessa mahdollista saada töitä, jos ei tähän päivään mennessä ole ollenkaan aiempaa kokemusta? Onko toivo jo menetetty?

Hyvä ystävä! Tuntui pahalta lukea elämästäsi.

Vaikka et facebookista ole innostunut, se voisi silti olla yksi kanava saman ongelman kanssa pähkäileville. Käypä täällä sivulla. Ei siitä mitään haittaakaan ole. Kaikkea kannattaa yrittää:
http://www.facebook.com/group.php?gid=68960773095
"Tervetuloa kaikki joilla on halipula tai muuten yksinäinen/masentunut olo. Ryhmä on tarkoitettu vain tosissaan oleville, eli toivottavasti täältä ei haeta satunnaista iltaseuraa.

Toinen kanava keskusteluille olisi tämä:
http://www.blogilista.fi/avainsana/yksinäisyys

Toivottavasti näistä on apua!

Jaksamista!

Kylhän yksinäisiä ihmisiä löytyy..mulla kans sama ongelma=( ei
liiemmin kavereita,ei poikaystävää,ei sopivaa koulutusta..niin kauheelta tämä tuntuu kun muilla taas pyyhkii hyvin. Ei kannattaisi rypeä itsesäälissä,mutta
minkäs teet.Haluaisin seurustella. Olen myös ns.kiltiksi tytöksi kasvatettu,vihaan
että musta piti tulla tällainen. Röyhkeys veisi pitkälle.

Mä en ole koskaan ollut noin yksinäinen, mutta olen ollut arka, erakko, ujo, syrjääänvetäytyvä, olen änkyttänyt ym.

Sain ekan työpaikkani 25-vuotiaana. Se oli kouluavustaja. Lapset toivat minulle itsetuntoa, olin tärkeä jonkun mielestä ja joku tykkäsi minusta, se antoi varmuutta. Sen jälkeen olen ollut ihan työelämässä. Myös opiskelemaan pääsin vasta noihin aikoihin. Yksinkertaisesti pelkäsin pääsykokeita niin hirveästi että en vain pystynyt menemään niihin ja jos menin niin suoristus kärsi jännityksestä.

Olin siihen asti aika syrjäytynyt, en saanut edes mitään tukia mistään, ja välillä olin jopa itsetuhoinen. Myös minun isäni oli alkoholisti ja perheeni hyvin sairas sen vuoksi. Yritin hakea myös apua masentuneisuuteeni mutta en saanut.

Olen tehnyt ison työn siihen että nyt olen aika suosittu sekä seuraksi että työssäkin. Se vaatii mukavuusalueelta poistumista, esim. silläkin uhalla että saatan änkyttää. Minullakin oli aikaisemmin tuota että en tiennyt tilanteissa että mitä sanoa. Mutta sitten yritin ottaa mallia muilta ihmisiltä ja aloin opetella kyselemään ihmisiltä ja olemaan kiinnostunut heistä. Eli fokus siirtyi pois omasta itsestä ja jännityksestä. Liian tenttaava ei kuitenkaan saa olla.

Meillä alkoholistien lapsilla on kova työ selvitä elämästä. Itse olen sinua vanhempi ja ehdin myös seurustella yhden alkoholistin kanssa pitkään. Suosittelen sinulle esim. kirjaa virtahepo olohuoneessa. Suosittelen myös AAL-ryhmiä, eli alkoholistien aikuisten lasten ryhmää. Sieltä ainakin saat muilta täyden hyväksynnän juuri sellaisena kuin olet, saat ystäviä ja saat työkaluja joilla työstää omia vaikeuksiasi. Heillä on myös nettikeskusteluryhmä. Toivon että käyt ainakin siihen tutustumassa.

Suosittelen myös facebookia. Minulla kaveri- ja ystävämäärä on kymmenkertaistunut sen jälkeen kun menin sinne.

Juuri mietin 4 vuoden takaista tilannetta, olin juuri eronnut ja todella yksinäinen. Minulla ei ollut mitään seuraa esim. juhlapäiviksi kuten uusi vuosi tai vappu. Kovaa työtä sosiaalisuus minulta vaatii, todellista mukavuusrajojen ulkopuolelle menemistä. Pitää myös olla aktiivinen yhteydenottaja. Nyt en tosiaan edes jaksa kaikkea ja tarvitsen erakkopäiviä jolloin ei tarvitse puhua kenenkään kanssa. Ihmisten kanssa kanssakäyminen on joskus tosi raskasta, joudun jopa ottamaan hieman eri roolin kuin itse olisin.

Muistan kuinka juuri parikymppisenä tuntui että elämä on pysähtynyt seinään josta ei ole eteenpääsyä. Eteenpäin pääsy tuntui yhtä utopistiselta kuin lottovoitto. Tuntui että elämä junnaa siinä samassa paskassa, päivästä toiseen, vuodesta toiseen. Tuntui että ei ole MITÄÄN mahdollisuuksia päästä vapaaksi. Toisin kuitenkin kävi. Kaikista synkimpinä hetkinäkin vain ajattelin että katsotaan nyt vielä eteenäpäin, ei kai siitä haittaakaan ole, ei elämä siitä ainakaan huonommaksi enää voinut mennä.

Hali sinulle!

Ne kaveritko sitten nostaisi sut sieltä suosta? Pitäähän sun joskus ottaa itseäsi niskasta kiinni ja tehdä jotain asioiden hyväksi.

Mulla oli aivan samanlainen tilanne. Ja osittain on edelleen. Oon samanikänen tyttö, ilman kavereita ja työkokemusta, asun vanhempien elätettävänä. Tosin alotin koulun kuukausi sitten, monen vuoden tauon jälkeen. Se on vaikuttanut aika paljon mun mielentilaan. Siis hyvällä tavalla.
Ite en saanut sitä muutosta aikaan vaan vanhemmat vei mut jollekkin nuorten asemalle. Siitä se sitten lähti eteenpäin. Aluks tuntu aivan mahdottomalta ajatukselta lähteä joka päivä kouluun muiden ihmisten keskelle, mutta nyt se on jo ihan mukavaa. Mulle on järjestetty koulun kautta keskusteluapua ja mua on ohjattu erilaisiin terapiaryhmiin.
Ei mun elämä vieläkään mitään täydellistä ole. Oon edelleen yksin, motivaatio koulun suhteen heittelee ja välillä ahdistaa ja masentaa. Mutta alkaa pikkuhiljaa tuntumaan siltä, että mulla on jotain mahdollisuuksia pärjätä elämässä.

En nyt tiiä mitä mä yritän sanoa tai onko tästä sulle jotain hyötyä...

Ongelmat tuntuu isommilta, kun ne onkaan, kun niitä miettiin yksin neljän seinän sisällä. Lähteminen tuntuu vaikeelta, mutta kun ottaa sen ensimmäisen askeleen niin toinen on jo paljon helpompi.

Yritä ihmeessä hakea töitä. Esim. siivous- ja varastohommiin pääsee ilman kokemusta ja niissä saa puuhastella rauhassa eikä tarvii leikkiä sosiaalista.
Eikä oo pakko lähteä työkkäriin niitten tätien nälvittäväksi. Voit netin kautta etsiä työpaikkoja (mol.fi, monster) ja lähetellä työhakemuksia mielinmäärin. Ehkä joku tärppää.

Hei lapsikulta!! Ymmärrän sua ja kerron heti että et ole ainut tilanteessa, jota hankaloittaa vielä vanhempien/vanhemman alkoholismi. Luepa aiheesta läheisriippuvuus ja katso netistä alkoholistien aikuiset lapset. aal. Sellainen lapsuus kuin sulla (ja mulla) tekee meidät erityisen herkiksi jne. Saat apua aal. Kato paikkakunnaltasi alkoholistien läheisille tarkoitettu al-anon ryhmä. siel ollaan anonyymisti. se autto mut jaloille.

alkoholistin lapsen ongelmia: huono itsetunto sen tuloksena, että meitä on arvosteltu lapsena. Aikuisena jatkamme tätä vanhempien mallia ja tuomitsemme itsemme ja muut ankarasti. - Taipumus eristäytyä, koska olemme peloissamme. Tunnemme olomme epämukavaksi muiden ihmisten seurassa, etenkin auktoriteettien. - Etsimme epätoivoisesti rakkautta ja hyväksyntää. Olemme valmiit tekemään mitä tahansa, jotta muut pitäisivät meistä. - Pelkäämme vihaisia ihmisiä ja meihin kohdistuvaa arvostelua. - Tunnemme itsemme toivottomiksi ja avuttomiksi. tämä jotuu lapsuudenkotimme perinnöstä: kieltämisestä (että alkoholi/päihteet olisi syynä mihinkään) , kontrolloinnista, eristäytymisestä, häpeästä ja aiheettomasta syyllisyydestä.- Olemme joko ylihuolehtivaisia tai ylivastuuttomia. - Olemme läheisriippuvaisia henkilöitä. Pelkäämme että meidät hylätään. ym. katso "ongelmalista/pyykkilista" aal = alkoholistien aikuiset lapset. Tuntuuko tutulta? Isäs ei välttämättä muutu, Sinä itse voit muuttua!! Elämäsi tulee hymyilemään sulle, niin se alkas hymyilemään mullekin!!!! :) Tää sekava nopee sepustus siks, että oon tosi huolissani susta!

Kuulostaa tutulta. Olen kohta 17v tyttö, ja kavereita ei ole ollut (yhtäkään) muutamaan vuoteen. Mulla ei ole minkäänlaisia haaveita tai tavoitteita elämälleni. Loppujen lopuksi kaikki, kaikki on aivan turhaa. Itsemurhaa olen miettinyt pitkään mutta enpä ole saanut toteutettua.

Harrastukset. Niissä tapaa ihmisiä, yleensä mukavissa merkeissä. Istu alas ja mieti ja tuumaa mitä olisit aina halunnut kokeilla ja toteuta se. Jos unelman toteuttaminen ei ole taloudellisesti tai muusta syystä mahdollista, niin istu uudestaan alas ja mieti ja tuumaa mitä olet aina halunnut tehdä, ja mikä on realistista toteuttaa tässä elämän tilanteessa.
Se on vaikeaa, äärimmäisen vaikeaa, ollut itsekkin saman tyylisessä tilanteessa, tai jollain tasolla siinä tilanteessa tulee elämään varmaan koko elämän, mutta kun alkaa pääsemään käsiksi omaan itseen, purkamaan järjettömän kokoista pahaa oloa ja tilalle saa hyviä kokemuksia esim. harrastusten kautta, niin kyllä elämä alkaa lopulta voittamaan.

Ja voin kertoa, että jos on ollut ikäviä, ahdistavia juttuja lapsuudessa, niin se, että et ole juonut viinaa, on tällä hetkellä vain äärimmäisen suuri siunaus. Ymmärrät tämän varmasti, jos joskus sorrut alkoholin pariin.

Jokaisella on kuitenkin yksi pieni ja lyhyt mahdollisuus olla ja elää tällä planeetalla niillä eväillä mitkä on saanut, niin kannattaa miettiä käyttääkö sen ajan huonojen eväiden kiroamiseen vai niiden hyvien puolien etsimiseen ja hyödyntämiseen.

Hei! Aloitanpa sanomalla, että ymmärrän tilanteesi täysin. Olen itsekin elänyt hyvin samankaltaisen nuoruuden, sillä erotuksella, että seurusteltua on tullut (ja se nyt ei itse asiassa edes vaadi kovin suuria sosiaalisia tai muitakaan taitoja, eikä ole niin itsestään selvästi "hyvä asia").

Itse "sain" elämäni ensimmäiset oikeat kaverit muutettuani muualle opiskelemaan 20-vuotiaana. Sitä ennen ex-kotipaikkakunnalla (hyvin pieni paikka) olin kaikkien syrjimä ihmishylkiö. Tilannetta eivät myöskään helpottaneet sairaalloiset kotiolot, kuten jokaista tekoa kontrolloiva ja kaikesta rankaiseva narsistinen isä, sekä masentunut ja täysin alistetussa asemassa oleva äiti, joka ei voinut millään tavoin pitää meidän lasten puolia. Jos siis olisin saanutkin teininä kavereita kauempaa, en olisi saanut luultavasti mennä tapaamaan heitä oikein koskaan.

Pelastukseksi koitui parisuhde, jossa toinen oli valmis muuttamaan kanssani yhdessä pois paikkakunnalta, yksin en olisi siihen varmasti kyennyt. Vasta pois jatkuvasti ahdistavista nurkista pystyin myös keskittymään pääsykoelukemiseen rauhassa (tätäkin toimintaa terrorisoitiin kotonani, vaikka vanhemmat kovasti toisaalta odottivat minun pääsevän kouluun). Samana vuonna kun muutin (välivuonna, kun en päässyt ekalla yrittämällä opiskelemaan) hankin myös ensimmäisen työkokemukseni työkkärin kautta työharjoittelussa.

Mieti ja tutki edes sitä vaihtoehtoa, että muuttaisit kotoa pois, jooko? En tiedä, miten vanhempien elätysvelvollisuus menisi sinun tilanteessasi, kun et ole vielä 20-vuotias. Alle 20-vuotiaalle opiskelijalle opintotuet ovat ainakin vaatimattomampia, kun oletetaan vanhempien vielä olevan vetovastuussa, mikä on aika väärin. Kaikilla vanhemmilla kun ei ole halua/kykyä auttaa lasta taloudellisesti. Ota kuitenkin selvää työkkäristä sossusta, millaisia tukia saisit, jos muutat omillesi. Lukiotaustalla joudut tukia saadaksesi osallistumaan luultavasti jonkinlaiseen työharjoitteluun tms. rahaa saadaksesi. Mutta se on varmasti sen arvoista, jos pääset vapaaksi kotoasi ja aloittamaan oman elämän.

Nyt saattaa varmasti tuntua siltä, ettei muuttaminen mitään muuta. Kyllä se silti auttaa, oikeasti, kunhan sitten hakeutuu ihmisten ilmoille töihin tai opiskelemaan ja saa etäisyyttä lapsuutensa asioihin. Myöhemmin esim. terapiastakin saattaa olla paljon enemmän hyötyä, kun ei enää elä sitä tilannetta ja selviytymistä päivästä toiseen, energiaa jää muulle toiminnalle ja eheytymiselle. Vähitellen voi hakeutua oman tahdin mukaisesti juttelemaan ihmisille, harjoitella vaikka netissä chateissa. (Tätä itse tein nuorena paljon ihan siksi, etten oikein uskaltanut lähestyä ihmisiä livenä. Kun huomasin, että ei ne normaalit ihmiset vaikkapa suutu tai ala vältellä, vaikka sanoo omasta mielestään jtn ihan outoa, niin vapautuu juttelemaan aina enemmän.)

Ihmisten kanssa on vaikea opetella olemaan, varsinkin jos on tottunut olemaan tosi pitkään yksin. Ei se kuitenkaan mahdotonta ole, ja sitä on aikaa harjoitella koko elinikä! Älä ole itsellesi näissä asioissa liian ankara tai vaativa, ja muista, että jos joku tyrmää sinut, se ei kerro mtn yleistä totuutta ihmisistä. Se, että joku tyrmää lähestymisyrityksen, kertoo enemmän henkilöstä itsestään kuin sinusta. Siitä pitää sitten vaan nousta ja lähteä uuteen yritykseen. Kaikkea hyvää sinulle!

Sitten kun sitä apua tungetaan, niin ne tunkee valvottua asumismuotoa, holhousta ja edunvalvontaa, ei sekään kannata. Köyhät kyykkyyn ja pakkohoitoon. Edunvalvoja antaa sulle 10e/pvä ruokaan.

Sitten saa ravata näissä "yhteistyö palavereissa".

Ei kait sitä edunvalvojaa väkisin työnnetä, jos pääsee opiskelelmaan ym. niin eikös sitä saa asumistukea ym. ja on terkkarit ja sossut käytössä.
Edunvalvoja jos astuu kuvaan niin silloin pitää olla itse kyvytön hoitamaan asiat.
Nämä nuoret ei kirjoituksen perusteella sitä mielestäni. ole.

No minullakin lienee tähän sanani sanottavana. Olen tällä hetkellä 23 vuotias mies ja en ole koskaan seurustellut. Jostain syystä asia ei enää tunnu minua kauheasti vaivaavankaan. Niin kovasti yritin, mutta tajusin että huono itsetuntoni oli syypää siihen että vietin nuoruusvuoteni tietokoneen ääressä.

Mistä huono itsetuntoni johtui? No varmaan osittain siitä kun oleilin pari vuotta alkoholisti isäni kanssa ja tuntui että minun tuli hallita hänen juomistaan. Elin pelossa ja yksinäisyydessä.

Lopulta en enää jaksanut olla oma itseni vaan antauduin täysin toisten armoille armeijassa ollessani. Se oli nöyryyttävintä mitä olen elämässäni kokenut. Sainkin huomautuksen huonosta itsetunnosta eräältä tarkkaavaiselta kouluttajalta.

Nyt olen jo parivuotta käyttänyt aikaani toipumiseen. Kaiken olen yrittänyt käydä päässäni uudestaan eläen nuoruus vuosieni traumaattisia kokemuksia tällä kertaa omana itsenäni. Se on auttanut minua hieman. Kuitenkin yhä vaivaa tietty ikävä tunne kurkussa ja niskassa ikäänkuin en pystyisi enää olemaan itsevarma.

Tällä hetkellä minua ei kiinnosta juuri mikään, antaa ihmisten olla niinkuin ne ovat en ala stressaamaan. En enää stressaa isäni toilailuista ja juomisesta, antaa sen olla semmoinen kuin on. Sen sijaan keskityn siihen että minulla olisi hyvä olo. Ajattelin pitkään että tämän mikä minulle tapahtui pitikin tapahtua, enkä olisi voinut mitään asialle. Mutta välillä tuntuu jo hieman paremmalta.

Samaa yritän ehdottaa sinullekkin jos suinkin siihen kykenet, ole oma itsesi, löydä oma juttusi. Kokeile rukoilua.

Lisäksi minulla on kokoajan tietty tunne että kaikki mitä teen vaikuttaa järjettömältä, mutta silti yritän päivä päivältä luottaa itseeni enemmän ja enemmän.

Olen myös kasvanut erittäin vaikeissa kotioloissa ja aikoinaan muutinkin jo 16-v täytettyäni yksin asumaan. Luettuani kirjoituksesi jäin mietimään että mahtaisiko sinunkin elämäsi muuttua paremmaksi mikäli vain lähtisit kotoasi? Tiedän kokemuksesta että tuollainen kodissasi vallitseva negatiivinen olotila vie sinusta todella paljon energiaa ja aiheuttaa tavallaan kierteen joka ruokkii itseään : vaikka tuntuu "helpolta" vain jäädä ja aika kuluu niin mitä kauemmin elämäntilanteesi jatkuu tuollaisen sitä vähemmän voimia sinulla enää on muuttaa elämäsi suuntaa. Minun lapsuuden"kodissani" ongelmana olivat mm. masentunut äiti, psykopaattinen isäpuoli joka erittäin sadistisesti harjoitti sekä fyysistä että psyykkistä väkivaltaa minua ja sisartani kohtaan. Minä oireilin vuosikaudet kärsien ensin bulimiasta joka muuttui anorexiaksi, tämän seurauksena minulta pilaantuivat sekä hiukset että hampaat ja myöhemmin on käynyt ilmi että en voi saada lasta. Aikaa on kulunut paljon , hiukset ovat kasvaneet takaisin, hampaissa on pinnoitteet minulla on aviomies, koulutus, mieluisa työpaikka mutta lasta emme voi saada koska anorexia vaurioitti munajohtimiani - surullisin olen kuitenkin siitä että minulla ei ole enää siskoa, hän teki hitaan itsemurhan juomalla itsensä hengiltä ollessaan 20-v. Äitiini ja hänen mieheensä en ole ollut missään yhteydessä sieltä lähtöni jälkeen ja mieheni lisäksi lähtökohdistani en ole kertonut kenellekkään. Ne vuodet lapsuudestani ja nuoruudestani jotka elin kaoottisissa olosuhteissa yksinäisenä, hiuksettomana ja ja lähes hampaattomana ovat kyllä aina osa elämääni mutta irtirepäisyn jälkeen alkoi hidas toipuminen ja nyt ollessani 34-v jopa nautin elämästä! En tiedä auttaako minun tarinani kertominen sinua mutta omalla kohdallani kävi niin että kun hankkiuduin eroon itseäni vahingoittavista olosuhteista ja ihmisistä sain voimaa rakentaa pikkuhiljaa elämäni kuntoon. Voimia sinulle ja rohkeutta myös.

mene asumaan solukämppään. niitä nuorisosäätiöllä ja oppilaitoksilla riittää. käyt opinnot ohi ja muutat omaan. olikos se 26v kuinka pitkään sait opintosolussa bunkata ja sekään ei ollut ehdoton takaraja. voimia.

sitten otat jonkin toimistomoppaus hommasta iltahomman. ei tartte työkokemusta mutta ei liksakaan ole häävi. MUTTA onpa alku. eikä tartte maksaa opintolainaa parin vuoden päästä. pääsetpä suoraan uraputkees. ja kun jaksaa hinkata 10 kk ansiosidonnainen 500 päivää pamahtaa päälle. ei tartte mennä työppärin hubba buuba tuuba kursseille vaan voi miettiä mitä hittoa sitä tekee isona. :D

Jotain kannustavaa sulle soisin sanovani. Oman elämän hallintaa ja sen opettelua toivon sinulle. Pienin askelin, vaikka ensin tosi pienin, koita mennä tavoitteitasi kohti. Mieti valmiiksi vaikka paperille, mitkä asiat sinua kiinnostavat ja miten voisit pienin harppauksin lähestyä tavoitettasi. Sitten kun yksi pieni tavoite on saavutettu, tulee hyvä mieli ja kannustaa jatkamaan. On tosi surullista, että elämä vaan valuu hukkaan ja osaltaan toisten (esim. vanhempien) takia. Niin ei pitäisi koskaan olla.
Miten on, voisitko osallistua muiden samassa tilanteissa olevien esim. keskustelupalstalle ja jutella asioista. Yleensä samassa tilanteessa olevat ymmärtävät tuskan paremmin kuin ne, jotka eivät tilannettasi tunne.
Itse olen huomannut, että itsekeskeisyys, röyhkeys ylipäätään on korostunut. Kiltit, hiljaiset, tunnolliset; ihanat ihmiset, jäävät valitettavasti monessakin asiassa sivuun. Näin ei todellakaan pitäisi olla.
Nöyrä, kiltti ihminen ei todellakaan ole luuseri, ja herkkyys, asioiden aistiminen , empatiakyky: omasta mielestäni ihmiskunnan rikkaus ja voima ylipäätään. Voimia sinulle ja varmasti löytyy ystäviä noin tuntevalle ja hyvin kirjoittavalle ihmiselle.

Olen antanut ohjeita ja neuvoja yksinäisille tällä palstalla, aika monellekin. Olen myös jopa kutsunut heitä Rock- tapahtumaan, missä tavata toisiaan. Kaikista neuvoistani huolimatta vaikuttaa siltä, ettei yksinäisillä riitä tarmoa toteuttaa ideoita sosiaalisesta kanssakäymisestä.
On parempi, että itse kukin yksinäinen pohtii itse, mistä estot johtuvat. Olen myös sitä mieltä, että yksinäisyys on itse tehty valinta, mikä tuntuu kaikista turvallisimmalta olotilalta. Itse kukin pelkää haavoittumista, aivan turhaan.

jos on yksin ei tarkoita että on yksinäinen. yksin olon hyvä puoli on että pystyy saamaan paljon asioita aikaiseksi jos haluaa. pystyy suunnittelemaan paljon oman elämäänsä eteenpäin. yksinolon huono puoli on se että jää laakereille lepäämään ja rupeaa säälimään itseensä. kyllä kavereita löytyy kunhan jaksaa puuhata ja touhuta mutta kukaan ei takuuvarmasti hae himasta. eli ylös ulos ja puuhastelemaan ja ei sitten puuhastella sinne keskikaljakuppilaan. :D

Ai niin. On sanottava, että vaikka vanhempasi ovat huonoja - he 100%:sti rakastavat sinua ja voithan asua vielä kotonakin. Todennäköisesti he käyvät töissä osin sinunkin takiasi, että pärjäisit elämässä. Miksi siis inhoat heitä ?
Suhtautumisesi vanhempiisi on epäreilua. Jos elämäsi arvot on noin vääristyneitä, mitä voit odottaa ystävyydeltä, jos ett kykene näkemään edes vanhempiesi rakkautta ? Jos ett itse kykene empatiaan, miksi odotat, että joku vieras tai ystäväkään sitä sinulle soisi. Tavastasi ajatella voi päätellä, että olet kypsymätön nuori. Korjaa nyt ensimmäisenä nämä näkemykset, ja osoita sillä että olet avoin ottamaan vastaan toisten ihmisten huomio.

Tässä on tullut jo moneen kertaan muiden kommenteista se, mitä haluaisin sinulle sanoa. Kouluun tai töihin, siinä ovat vaihtoehdot. Sosiaalisiin tilanteisiin tulee joskus vaikka pakottaa itsensä, ei haittaa vaikka tekisitkin niissä jotain, joka tuntuu sinusta virheelliseltä, muut tuskin huomaavat sitä, ja opit samalla paljon. Olin lähes samassa tilanteessa itsekin vielä vuosi sitten lukion alussa ja kaikki tuntui toivottomalta, mutta nyt asiat on jo paremmin ja uskallan puhuakin ihmisille. Olen toki poika ja paria vuotta nuorempi, mutta kuitenkin.

Iloa ja jaksamista elämään, kyllä se siitä vielä kirkastuu :)

ota kassiin siideritölkkejä ja lähde kaupungille juomaan missä muutkin ikäisesi viettävät aikaansa! siellä luot sosiaalisia suhteita ja tutustut uusiin huipputyyppeihin ja pääset viettämään riemukasta nuoruutta johon kuuluu krapulassa herääminen tuntemattomien vierestä ;) jos jäät kotiisi nyhjöttämään niin varmasti syrjäydyt!!

Väittäisin ettei sua itseäsi kiinnosta muiden seura, koska et edes yritä hakeutua muiden seuraan. Vastuu sosiaalisesta elämästä ja sen hankkimistesta kuuluu sinulle itsellesi. Harvaa haetaan kotoa mihinkään... ;)

Ei siitä facebookittomuudesta kannata stressata, kyseessä on monille pelkkä keinotekoinen itsetunnonjatke. Mitä kavereihin tulee niin määrä ja laatu ovat napit vastakkain (näiden "kokonaistulos" onkin sitten kiinni sosiaaliseen menoon käytetystä ajasta, arvioisin noin sqrt(tunnit) :P). Ystävän voi mielestäni arvioida siitä että lainaisiko tälle jotain arvokasta. Jos ei ovi luottaa sen vertaa, niin kyseessä on korkeintaan puolituttu. Ne FBookin pitkät kamulistat ovat pitkälti teatteria, savua ja peilejä jolla koitetaan peittää omaa epävarmuutta. Mahdollisimman pajon ystäviä jottei vaan leimaudu 'yksinäiseksi'. En kadehtisi. Samanlainen teatteri näkyy näissä yleistyvissä pikavippikierteissä: pitää olla cool, pitää olla tavaraa. Vaikkei olisi oikeasti varaakaan. Kun kaikilla muilla menee niin *hyvin*, ei haluta jäädä huonommiksi. Vaikka vaikuttaakin että kaikilla muilla menee paremmin, niin johtunee enemmän siitä ettei kukaan avoimesti tuuleta likapyykkiään, omista häpeän aiheista vaietaan.
Voisi jopa luonnehtia sosiaaliseksi pokeriksi: jokainen koettaa bluffata että on täyskäsi, jota ei ole oikeasti kellään, muut uskovat ja rehkivät kuin hullut ollakseen yhtä hienoja, ja bluffaavat itsekin omaavansa yhtä hyvät kortit. Itsetunnon murskaava noidankehä onkin sitten valmis.

Mitä tulee tähän suomalaiseen juomakulttuuriin, en ainakaan itse koe jääneeni mistään paitsi kun oman baarikierroksen määritelmä on "mahdollisimman kaukaa". Mitä huvittelua sekin nyt on kun hauskuus on suoraan verrannollista siihen kuinka pahasti on pihalla? Hauskinta kun ei tiedä mikä maa ja mikä valuutta? No huhhuh.

Myös liikakiloille voi tehdä jotain, omaa massaa oli lukion 1.lla se 'keveät' 122kg. Sain tuon inttiä varten 78kghen siinä lukion aikana. Helppoa? Ei. Mutta oli kyllä sen arvoista. Kattoo mitä syö, miettii että tarvitsenko tämän välipalan vai haluanko vain mussuttaa. Käy lenkillä kun sen mukaan ehtii/jaksaa, ensin kävellen, sitten osan hölkäten, lopulta koko reissu juosten. Siitä se lähtee.
Itsetuntokin nousee kohisten kun voi näyttää maailmalle että *läski ei ole ikuista*!
Tosin intin aikana painosta osa tuli takaisin, kirottu olkoon soden herkkutarjonta :P.

Kavereita voi myös koettaa hakea omiin harrastuksiin liittyviltä foorumeilta (mitä pienempi/erikoistuneempi yhteisö, sen parempi on yleensä ns. ryhmähenki, röllit ja idiootit havaitaan ja terminoidaan ripeästi).
Ei myöskään kannata katkeroitua kiltteydelleen, itse en ainakaan jaksaisi katsella röyhkeitä ja itsekeskeisiä tapauksia kovin pitkään. Enkä usko olevani uniikki tämän suhteen. Voi olla että muodostavat uusia ihmissuhteita helpommin, mutta varmasti myös torpedoivat niitä tasaiseen tahtiin milloin mistäkin pikkumaisesta syystä.

Siinä sitten vaihtoehtoinen perspektiivi: Tilanteesi ei ole niin toivoton kuin millaiseksi sen koet, eikä muilla mene niin ruusuilla tanssien kuin antavat ymmärtää.

Tarkista, että liikutko tarpeeksi ja saatko kaikki tarvittavat vitamiinit. http://www.fineli.fi/component.php?order=asc&lang=fi

Aika rankkaa luettavaa tuo tekstisi, mutta elämä on. Voin omasta kokemuksestanikin kertoa että ollessaan tosissaan yksin sitä luulee olevansa ainut maailmasta syrjäytynyt, mutta selvittyä siitä näkee asiat paljon laajemmin ja huomaa että samankaltaisia kohtaloita on lukematon määrä. Et ole siis yksin, vaikka siltä nyt tuntuukin.

Masennus aiheuttaa sen ettei elämä maistu ja kaikki tuntuu turhalta. Monet kärsivät enemmän tai vähemmän tästä kamalasta sairaudesta, jokaisella on vain omat syynsä jotka ovat johtaneet siihen. On olemassa monia keinoja parantaa elämänlaatua, mutta sen on lähdettävä sinusta itsestäsi! Se vain on raaka totuus, et voi odottaa että joku pelastava ritari tulee ja nostaa sinut suostasi. Joskus näin onnekkaasti käy (ja lähinnä vain saduissa) mutta sitä ei kannata jäädä odottelemaan, sillä saatat joutua odottamaan loppuelämäsi ja sitten huomaatkin että hups, mihinkäs se elämä hävisi.

En tyrkytä ammattiapua, mutta mikäli vähänkään tuntuu että voisit mennä juttelemaan pahasta olostasi ammattiauttajalle niin ei siitä haittaakaan ole. Terveyskeskuksen kautta sinne pääsee. On olemassa ihmisiä jotka aidosti välittävät, usko pois!
Harrastukset, kansalaisopistot ym. ovat hyviä paikkoja päästä tekemisiin muiden ihmisten kanssa ja mahdollisesti tutustumaan paremminkin, ja saada jopa ystäviä tai enemmänkin.. Eihän sitä koskaan tiedä keneen törmää ; )
Mutta ensin sinun kannattaisi miettiä mikä juuri sinua kiinnostaa. Nyt ehkä sanot ettei mikään ja olet huono kaikessa. Ei muuten pidä paikkansa! Jokainen on jossain hyvä, se on varmaa. Joillekin se on itsestäänselvää mikä oma juttu on, jotkut taas joutuvat hieman tekemään työtä sen eteen että löytävät mielenkiinnonkohteensa.

Voin antaa jopa pari vinkkiä minkä keksin luettuani tekstisi. Oletko koskaan miettinyt alkaa harrastamaan kirjoittamista? Vaikka oletkin varmaan totaalisen kyllästynyt elämääsi, huomasin kirjoituksesi sävyssä ironiaa joka sai minut jopa hymyilemään. Puhuessasi itsemurhasta junan alle hyppäämisellä ja aikatauluista johtuvista ongelmista, niin en voinut mitään että se huvitti minua, vaikka aihe vakava onkin. Sillä kirjoitit sen niin hyvin! Vaikka todellisuudessa saatat ollakin epävarma ja ujo, niin kirjoittamisestasi sitä ei huomaa. Ja se onkin monelle pelastus, että on jokin kanava kertoa tuntemuksistaan jos ei kasvotusten sitä pysty tekemään.

Ehkä sinussa voisi olla jopa koomikon "vikaa", kunhan karistat turhan ujouden pois ja hankit esiintymiskokemusta sekä rohkeutta. Ja mikäs sen parempi materiaali kuin omat kokemukset, voisit siten kääntää huonot muistot hyödyksi ja lopulta iloksi. Eihän se yhdessä yössä tapahdu mutta onhan sinulla koko elämäsi aikaa etsiä elämäntarkoitustasi kokeilemalla erilaisia asioita. Miten olisi ilmaisutaidon lukio (en tiedä oletko lukiota jo käynyt) tai jokin vastaava koulu/ kurssi? Sieltä saisit esiintymisrohkeutta jota voit hyödyntää ihan jokapäivisessä elämässä ollessasi tekemisissä muiden kanssa. Sen avulla ja sieltä saattaisit kaikenlisäksi saada ystäviäkin. Miltä kuulostaisi? Ja voisit päästä myös pois kotoa, josta ongelmasi luultavasti juontavat. Se että saat ongelman pois silmistä helpottaa oloasi jo kummasti. Samalla itsenäisyys antaa itseluottamusta, mille taas kaikki menestyminen elämässä pohjautuu.

Ihmisiin voit tutustua lähes missä vain, ei paikalla niin väliä. Mutta sekin täytyy ymmärtää ettei kaikki tapahdu itsestään vaan sinun täytyy ottaa vastuu omasta elämästäsi, itsestäsi ja tekemisistäsi. Tutustu ensin itseesi ja mieti mitä elämältä haluat jonka jälkeen voit lähteä toteuttamaan omia unelmiasi.
Jokaisella meillä on jokin syy ja tarkoitus olla täällä, eihän tässä muuten olisi mitään järkeä!

Tsemppiä, kyllä se siitä! Asioilla on tapana järjestyä : )

Se nyt vain on niin että kukaan ei tule hakeen sinua kodistasi ulos. Voit rypeä tuossa itsesäälissä lopun ikääsi, mutta loppujen lopuksi sinä itse vain voit auttaa itseäsi. Hyvänä apuna voi olla terapia. Ota ainakin yhteyttä tervesykeskukseesi ja kerro ongelmastasi. Monella ihmisellä on samanlaisia tuntemuksia kui nsinulla. Laita profiili nettiin ja ala tapailla ihmisiä. Ota itseäsi niskasta kiinni. Olet olosuhteittesi uhri ja eipä voi mitekään ihmetellä että sinulal on paha olal kun vanhempasi ovat mitä ovat. Sille asialle et voi mitään, ainosataan omaa elämääsi voit muuttaa. Kirjaa joku pieni tavoite itsellesi miten hankkisit keskustelukaverin. Mene vaikka tanssikurssille. Kun osaat tanssia, sinua haetaan tansseissa ihan varmasti. Vaikka et puhuisi koko iltana yhtään mitään. Ajattelitko, että aloit jo tehdä huonoille olollesi jotain, kun kirjoitit tänne. Ihan hyvä alku. Ensimmäinen askel ihmisten ilmoille otettu. Vain sinä itse määrittelet elämäsi ja sen suunnan, ei muut ihmiset. Eivätkä muut ihmiset ole sinust avastuussa, vain sinä itse. Mieti, haluatko sääliä itseäsi ja rypeä siinä itsesäälissä lopun elämääsi.

eläväruumis

Mee baariin.

Siellä on muitakin yksinäisiä, jotka haluavat toisten seuraa.

Elä vedä perskännejä ainakaan alkuun, ettei sua käytetä hyväksi.

Kyllä se rohkeus siitä sitten kasvaa, kun uskallaudut muiden joukkoon.

Ja onhan niitä muitakin paikkoja, missä ihmiset kokoontuu keskenään.

Että ei se välttämättä baari tarvitse olla.

Hei! Kuten olet näistä viesteistä huomannut, on muitakin yksinäisiä olemassa. Nettien treffi-ilmoituksistakin saattaisi löytyä kaltaisesi ihminen, kunhan kerrot rehellisesti tilanteesi. Samassa tilanteessa oleva poika saattaisi hyvinkin kiinnostua. Minulta jäi aikoinaan koulu kesken ja tein siivoojan työtä. Vaikka se olikin osa-aikaista ja alku oli kamalaa, pikkuhiljaa aloin saada lisää itsetuntoa ja jopa kivoja työkaveita. Työ on myös osin yksinäistä, toimistoja siivotaan usein varsinaisen työajan jälkeen. Siinäkin mielessä se on hyvä alku aloittaa irrottautumaan kodista. Rohkeasti vain kysymään lähimmältä siivousfirmalta. Sekään ei muuten ole mitään miinusta, jos et käy kapakoissa. Myöhemmin sen huomaat.

Moi! Minulla aika samanlainen tilanne kuin sinulla:( Ite olen 24v mies.

nettipornoa ja pyörätuolisukellusta.

Itelläni sama tilanne. Ajattelin juoda itseni vahvaan humalaan, jotta
ujous lähtisi. Olin siis eräässä baarissa ja uusi kyseisessä
kaupungissa. Olisi varmaankin pitänyt kysyä, mitä baareja välttää.
minun tuurillani päädyin erääseen vähemmistöbaariin ja
aivan turpa täynnä. sain seuraa enemmän kuin olisin toivonutkaan.
Harmi sinänsä, että peräreikäni sai myös kutsumattomia vieraita.

nimim "moi kaikille"
Pitäskö toi sun stoori vielä uskoakin? :D

Sun on vaan pakko ryhdistäytyä, avata sun ulko-ovi pikkuhiljaa ja katsoa ulos.
helvetti kato miten saatanan kaunista tuolla on. Oranssit lehdet maassa ja tuuli leikkii auringon kanssa..

Mä tiedän, että se ei oo helppoo. Mulla ei kuitenkaaa ikinä oo ollu noin pahaa tilannetta kun sulla, mutta olin monen monta vuotta masentunut ja oon edelleen, mut opiskelen toista vuotta ammattikoulussa. Motivaatiota tosin ei ole paskan vertaa. Ystäviä on hyvät välit perheeseen ja nyt juoksen ympäri asuntoa kissanpennun perässä. :3
Miessuhteet ei oo mua oikeen hyvin kohdellut, en ole koskaan seurustellut. Lähellä on kai joskus ollut, mutta mulla on joku ongelma. En osaa vaan yksinkertaisesti päästää ketään lähelleni.
Mutta mä uskon, että kun ihminen löytää sen toisen ihmisen, sen oikean niin asiat vaan loksahtaa paikalleen.
On mulla kaikkia miehiä tässä matkan varrella ollut, mut ne vaan on jääneet.

Mut tiedätkö sä miltä tuntuu herätä hiukset sekasin ja meikit poskilla vieraasta sängystä kun sydän hakkaa tuhatta ja oksennus meinaa lentää?

Tiedätkö miltä tuntuu, kun otat sun ystävääs kädestä yöllä kauhuleffan jälkeen kun sua pelottaa ihan hirveesti?

Tiedätkö miltä tuntuu istua laiturilla ja heitellä viinirypäleitä järveen sairaalan pihalla parhaimman ystävän kanssa?

Tiedätkö miltä tuntuu suudella ensimmäisen kerran sellaista ihmistä johon olet ihan in lööööööööw. Se on ihan huippu tunne!

Tiedätkö, kun tuut koulusta kotiin ja eteisessä on kissavauva jota oot oottanut monta vuotta ja kun se tulee ensimmäisen kerran syliin ja alkaa kehrätä..

Tiedätkö myös miltä tuntuu, kun saa ensimmäistä kertaa elämässään pakit sellaiselta ihmiseltä kehen on tosi ihastunut. Sydän meinaa räjähtää, sieltä kirjaimmellisesti vuotaa verta ja itket hysteerisesti monta tuntia ja syöt seuraavan viikon kuin syöttöporsas. Mut se on sitä elämää, kaikesta oppii.

Sun on pakko nähä tää maailma, kuinka ihmeellinen ja omituinen paikka tää on. Ei tää hyvä paikka oo. Todellakaa. Täällä tapahtuu kaikenlaista pahaa. Ihmiset kohtelee toisia ihmisiä kun viemärirottia..
Mut tääl on vaan pakko jaksaa, kun sä oot tänne syntynyt. Kaikilla ihmisillä on maailmassa paikka.
Täällä vilisee narsisteja, murhaajia, pedofiilejä, tunnevammasia, hulluja mut täällä on paljon myös __ihania__ ihmisiä. Sun vaan pitää löytää ne.

Haluaisin auttaa sua. Meikkaisin sut ja suoristaisin sun hiukset, mentäs shoppaileen sulle vaatteita ja pukisin sut hienoon mekkoon ja lähdettäis baariin. Tilattais helvetin monta juomaa ja tanssittais niin kauan ettei enää jaksa. Sen jälkee etittäis jotkut miehet keille me mentäis flirttaileen ja sit herättäis aamulla jostain meikit poskilla ja tukka sekasin.

Sen jälkeen mä veisin sut mun terapeutille ja pakottaisin sun juttelee sen kanssa ja me yhdessä ruvettais miettiin, et mitä sä teet elämälläs.
Sä hakisit opiskeleen jonnekkin (kun sulla kerran vissii on iha hyvä keskiarvokin) Mä taluttaisin sut pääsykokeisiin, odottaisin siellä ja olisin sun tukena.
Tai hakisit töitä jostain, ja mä auttaisin sua.
Me leivottais yhdessä, juotais kahvia, lakattais toistemme varpaankynnet, mentäis lenkille ja naurettais niin paljon et vatsalihakset kasvais!!1 ;)
Ainakin saisit mun puhelinnumeron kännykkääs ja voisit lähettää mulle tekstiviestin.


Mä toivon sulle kaikkea hyvää elämässä.. Haluaisin niin paljon auttaa sua, mutta et sä varmaan keltään apua halua.

Haleja ja pusuja!!!! Meen nyt taiteileen mun kiharapehkosta ees jotenkin siedettävämmän näköisen ja antaan mun kissanpennulle pusun!!

-------[^__^]------- ♥♥♥

"Olen yksinäisistä yksinäisin"

EI MUUTEN PIDÄ PAIKKAANSA! Minä olen yksinäisin!

Hei!

ikävä kuulla tilanteestasi, kaikki sympatiani ovat puolellasi!! On todella surullista että olet tuollaisessa tilanteessa... Mutta voin vakuttaa sinulle että et ole yksin.

Kuuntele näitä hyviä neuvoja täältä, ja älä kuuntele niitä huonoja!

Vaikka tilanteesi kuulostaa ehkä mielestäsi toivottomalta, toivoa on silti aina. Tilanteesi voi aina muuttua paremmaksi, eikö ihan pienikin muutos voisi auttaa? Mutta ainoa ihminen joka voi muuttaa tilanteesi on sinä itse. Kuulostaa ehkä ikävältä, mutta niin se on..

Jos haluat, kehottaisin sinua tutustumaan Hyväksymis- ja omistautumisterapiaan. Ja jos mahdollista, hankkimaan kirjan "Vapaudu mielesi vallasta ja ala elää"-kirjan. Se on auttanut tuhansia ihmisiä, samanlaisissa elämäntilanteissa kuin sinä (tai pahemmissakin). Tämä ei ole taas yksi itsehoito-opas, vaan ajankohtaiseen tutkimustietoon perustuva tieteellinen kirja (opiskelen itse psykologiaa yliopistossa, olemme tutkineet kirjaa masentuneisuuden hoidossa ja saaneet hyviä tuloksia). Olen itsekin kokenut saavani kirjasta paljon hyötyä omassa elämässäni, joka on myös osittain ollut hyvin vaikea.
Kirjan voit tilata esimerkiksi osoitteesta
http://www.skttampere.net/kirjat.htm

Kirjan ohjeiden noudattaminen kuitenkin edellyttää, että on valmis itse tekemään asioita elämänsä eteen.

Mielestäni voisit myös hankkia ammattiapua. Elämäntilanteesi takia uskoisin että voisit päästä Kelan tukemaan psykoterapiaan (jonka hinnasta Kela korvaa n. 80%), se voisi olla väylä parempaan elämään! Ensimmäinen askel on hakeutua vaikka terveyskeskuspsykologin puheille (varata aika terveyskeskuksesta) ja kertoa lyhyesti tilanteesi. Siellä voidaan sitten pohtia miten jatkaa.

haluan vielä painottaa, että mielipiteeni (jotka kirjoitin hyvin kiireessä) eivät edusta mitään virallista psykologien tai psykologian opiskelijoiden kantaa, ja että olen aivan yhtä erehtyväinen ihminen kuin kaikki muutkin.

voimia sinulle!!!!

Ei se haittaa vaikka olet ruma ja lyhyt
tai haittaahan se kun tämänkin saitin miehet haikailevat kauniin naisen poikakaveriksi. Joku jopa sanoi ansaitsevansa kauniin naisen,
vaikka itse on ruma.

Sulla on nyt rankkaa, koska sun täytyy kasvaa aikuiseksi ja ottaa itse vastuu omasta onnestasi ja elämästäsi.Jos on taustalla masennusta tms. on ne asiat selvitettävä esim. psykologin juttusille tai vastaava mitä paikkakuntasi tarjoaa.Terveyskeskuksen kautta saa varmasti lähetteen.Selvitä myös tämä perheen sisäinen ongelma eli hakeudut siihen ryhmään mitä aiemmat viestit ehdotti.Lääkitys on masennuksen tukena.Ei lopullista kuitenkaan sekään.Työkkärissä tukevat ja opastavat.Ajattele asioita positiivisemmin ja arvosta itseäsi sellaisena kuin olet.Lähde ulos kävelylle ja lue hyvä kirja, katsele leffoja tee itsellesi kivoja asioita ja alat viihtyä itsesi seurassa siitä se lähtee ihan rauhassa ja päivä kerrallaan.

Minulla vielä pahempi tausta. Neuvoni: 1) Aloita näyttämällä itsellesi että olet oman itsesi pomo: tee illalla ennen nukkumaan menoa paperille aikataulusuunnitelma seuraavalle päivälle: milloin heräät, käyt pesulla, puet vaatteet, syöt aamiaisen. Näiden jälkeen, seuraavana päivänä, tee vastaava aikataulu loppupäivälle. ja NÄYTÄ ITSELLESI, että pystyt noudattamaan suunnitelmiasi. 2) Aikataulupaperistasi näet kuinka valtavasti sinulla on käyttämätöntä aikaa. Se on tällä hetkellä vahvuutesi: sinulla on aikaa. 3) Mieti, miten voit käyttäää sitä (aikaa) hyödyksesi saavuttaaksesi sitä mitä haluat olla, ja miten ne saavutat. 4) Vahvista itsetuntoasi fyysisesti: ala ulkoilla säännöllisesti kävelemällä / hölkkäämällä / pyöräilemllä => kohoava kunto nostaa henkisiä voimavarojasi, tunnet itsesi vahvemmaksi, terveemmäksi, tarmokkaammaksi ja vuorokausirytmisi paranee. Ja huomaat myös, että säännöllinen liikunta on mahtava keino miettiä kiperiä kysymyksiä ja panna mielessään asiat "järjestykseen". Hyvä olo ei tule hölkkälenkin aikana, vaan sen jälkeen. 5) Ala hankkimaan haluamiasi ominaisuuksia. Minulla yksinäisyyteni oli niin täydellistä, etten tiennyt miten ihmisten kanssa pitäisi käyttäytyä tai puhua eri tilanteissa. Siksi aloin käydä tavarataloissa, uimahalleissa ym. julkisissa paikoissa, ja tarkkaan kuuntelin ja seurasin miten muut ihmiset siellä käyttäytyivät. Muistan kuinka lopulta uskalsin mennä ravintolaan. Tosin sinnekiin minun piti mennä ennen muita ihmisiä, silä en olisi tiennyt mitä sanoa jos minun olisi pitänyt mennä istumaan pöytään jossa jo oli muita ihmisiä. Näistä alkeista opin, ettei julkisista paikoista juurikaan saa ystäviä, niissä oppii vain selviytymään satunnaisten ihmisten seurassa. "Syvällisempiä" ystäviä saa parhaiten paikoista, joissa jokaista yhdistää jokin sama vahva tekijä, josta keskusteleminen on aina itsestään selvyys kun tavataan. Näitä ovat esim. opiskelu, työväenopiston kurssit, uimakoulu, tanssikurssit, erilaiset kerhot, politiikka, vapaaehtoisjärjestöt jne. 6) Mieti, mitä haluat harrastaa tai missä asiassa haluat olla hyvä. Hanki niistä lisätietoa etukäteen (kirjastosta, googlettamalla jne). Se antaa sinulle kyvyn keskustella ja aloittaa keskusteluja muiden kanssa. Lopuksi haluan mainita, että elin koko nuoruuteni yksinäisyydessä, ja opiskelemaan lähtö kaukaiselle paikkakunnalle oli kaksipiippuinen juttu. Opiskelukavereita sain, mutta viikonloput olin yksin sillä kaikki muut lähtivät viikonlopuiksi kotipaikkakunnilleen. Ulkonäköni ei koskaan ole viehättänyt naispuolisia, olen vain kaksi kertaa seurustellut, ensimmäisen kerran noin 23 vuotiaana ja toisen noin 30-kymppisenä. Haluan olla selvin päin ja moraali ja rehellisyys on minulla erittäin korkeaa. Koulussa pärjäsin hyvin, ja hoksottimien avulla pystyin keräämään itselloeni omaisuutta. Olen nyt yli 50 v. Kokemukseni elämästä sanoo, että se ei auta että on nuhteeton ja omaa korkean moraalin. Se auttaa vasta olemaan sisäsiisti. Muitten ihmisten kanssa eläminen edellyttää, että lähtee ulos sinne missä on muitakin ihmisiä. Ja sitä varten on opeteltava käyttäytymään kuten muut ihmiset. Kotona olemalla sitä ei opi, ja kotonta sinua vaivautuu noutamaan vain poliisi ja ambulanssi.. Siispä tee suunnitelma miten astut ulos maailmaan. Lykkyä tykö.

Ehkä voit aloittaa siitä että menet opiskelemaan jotain helpompaa, esim. amikseen tai suoritat jonkun vuoden tai lyhyemmän kurssin kansanopistossa, avoimessa yliopistossa tms. niin ei tarvitse stressata pääsykokeisiin lukemisesta ja tulevasta kauheasta tehtävämäärästä. Kaikenlaisia mielenkiintoisia kursseja on tarjolla, ja voi miettiä sitten haluaako jatkaa opiskeluja myöhemmin tai saako vaikka jotain osa-aikaista työtä noilla opinnoilla.
Negatiivinen elinympäristö ei myöskään tee hyvää, itse myös muutin kotoa nuorena heti kun pystyin sillä tunnelma oli todella kireä. Jos et oo töissä, niin saathan kuitenkin kaikkia tukia millä pystyt asumaan omassa asunnossa. Tai sitten jos haet opiskelemaan niin opiskelijakämppään tai asuntolaan.
Ei se yksinäisyys siitä välttämättä heti hellitä, mut ainakin voi tehdä jotain millä saada elämästään vähän siedettävämpää.

luin ton sun alotuksen ja aattelin että sähän oot kuin nais versio minusta!olen 158/67 29v poika jolle on aina naurettu joko lihavuuden tai lyhyen koon takia itse oon vissiin ton turpiin ottamisen seurauksena alkanu inhoomaan baariin menoa ittekseen joten otan ittekseen kotona!olen jyväskylästä kirjottele jos haluat vaihtaa ajatuksia ja jos olet täältäpäin niin ehkä jopa nähdä