äidin kuolema.. kuinka jaksan?

Kovaa on elämä. Kyllä sinä jaksat, niin se vaan menee. Iloitse että sinulla on mahdollisuus sanoa kaikki mitä äidille haluat vielä kertoa, vaikka itkienkin välillä. Ei haittaa, äiti kuulee kyllä sinua. Kaikista aisteista kuulo häviää viimeisenä. Pidä kädestä kiinni ja toivota hänelle hyvää matkaa

vai n iin

Voimia äitisi saattoon, Sinulla on tilaisuus jättää hyvästit.
Kiitä, paijaa, itke, kerro , että rakastat.
Itke sitten kun hän on päässyt vapaaksi sairaudestaan. Äidit ei niitä kipujaan lapsille näytä.
Ei äiti kokonaan poistu, suru on ositus välittämisestä, kaipuu rakkaudesta.
niin kauan kuin muistamme niin hän ei ole poissa.

Äidin kuolema on suuri ja opettavainen tapahtuma, oikein mikään ei ole kuin ennen,
monta kuukautta olen itkenyt, joka päivä, mutta se ei ole pahaa itkua.
Pura heti huutamala pahin hätäsi, muu itke tervehdyttää.

Otan osaa tuntematon nuori ystävä suruusi. Vaikka lähdön mahollisuus on ollut jo kauan tiedossa niin ei siihen voi noin vain sopeutua. Vanhan kuolema on luonnollisempi hyväksyä, mutta äitisi on vielä nyvin nuori keski-ikäinen. En voi mitenkään sanoin ja tunteissani samaistua, mitä läheinen tuollasiessa tilanteessa kokee. Tuska, suru ja menetys on käsittämätön.
Itse olen syvästi uskovainen kristitty ja uskon elämän jatkuvan kuoleman jälkeen. Kun uskovainen läheinen lähtee, tiedän että ero on vain väliaikinen, korkeintaa kymmneiä vuosia. Onhan se ikävä kun teitää että täällä ajasse ei sitten enää tavata, mutta jälleennäkemisen usko kantaa.
Jos sinäkin uskot niin, niin näet vielä äitisi ja ero ei ole lopullinen.
Ja ihanaa että olette saaneet olla läheiset ja sinulla on ollut todella äiti. Niin ei kaikilla ole.
Ajan myötä suru helpottaa, muuttaa muotoaan. Meillä täällä on itsekullakin tiedyt päivät ja aika elettävänä.

Voi miten vaikean tilanteen edessä olet. :( Toivotan kovasti voimia sinulle ja kivutonta lähtöä äidillesi. Itse olen myös nuori ja menetin puoli vuotta sitten 50-vuotiaan isäni vaikean sairauden uuvuttamana. Pikkuhiljaa olen alkanut siitä toipumaan mutta se oli elämäni kovin paikka. Isä oli niin kovin rakas ja kaipaan häntä valtavasti... Niin hirveitä nämä "ennenaikaiset" kuolemat.

Äitini nukkui eilen pois.... ehti sinnikkäästi täyttämään 50....
olo on ontto... en tiedä miten jaksan.. ahdistaa...... tahtoisin vain huutaa...

Jaksamista sinulle. Olen niin pahoillani. Itse menetin isäni aikoinaan kun hän oli 53-vuotias. Vaikeaa siitä oli selvitä,mutta jotenkin se vaan pikkuhiljaa meni. Äiti kuoli 4 vuotta sitten 66-vuotiaana. Se oli kova paikka. Masennuin ja siitä olikin pitkä taival ylös. Vaikka alussa tuntui, että mikään ei ikinä enään kiinnosta ja halusi itsekin pois äidin perään, niin jotenkin ihmeen kaupalla päivä päivältä pääsin eteenpäin. Alussa olin lääkityksellä ja pikkuhiljaa ne pystyi jättämään pois. Mikään ei ole ennallaan äidin kuoleman jälkeen, ikävä on ikuinen. Vieläkään en pysty sitä tilannetta (kun hänet löysin kuolleena) ajattelemaan itkemättä.
Nyt kuukausi sitten kuoli veljeni 50-vuotiaana. Mieli vähän kapinoi tätä vastaan,taasko oli otettava surua vastaan, taasko menetin läheisen. Kuitenkin näin on enkä sille mitään voi. Vaikeaa tämä elämä on. Jotkut saavat elää kauan ilman menetyksiä,joillekin niitä tulee liikaakin. Ja niiden kanssa on opittava elämään.
Suuresti voimia sinulle.

Lämmin halaus ja osanottoni. Itkettää kun luen näitä viestejä. Elämässä on niin paljon surua. Sain pitää omat vanhempani vanhuksiksi asti, mutta suru heidän jälkeensä oli valtava.

Otan otaa suruusi. Tiedän miltä sinusta tuntuu, koska olen saman läpi käynyt.
Itseän lohdutti silloin ja lohduttaa nyt, että minulla oli hyvä äiti. Olin onnekas, kun olin hänet saanut pitää, vaikkakin niin vähän aikaa. Äiti ei sydämestä koskaan katoa. Kun minulle aika koittaa, tiedän että jälleen tapaamme, emmekä koskaan enää eroa

Hei voimaton!

Itse menetin äitini kesällä 2011 aivan yllättäen.Odotin häntä lapseni kanssa innoissaan kyläilemään ja sainkin tietää hänen joutuneen sairaalaan.Ja tunti sen jälkeen hän nukkui pois 54-vuotiaana.Jouduin hoitamaan kaikki asiat ainoana lapsena ja se oli aivan kamalaa.En tiedä kuinka monta kyyneltä olen vuodattanut mutta paljon ja lisää varmasti vielä tulee ja kauan.Välillä tuntuu ettei tämä ole totta.Paljon halauksia sinulle.Itse olen ajatellut sen jotenkin niin, että äitini olisi halunnut minun elää hyvää elämää ja nauttia kaikesta mm.perheestä,ystävistä ja elämästä.Vaikeiden päivien joukossa on helppoja päiviä ja aina pitää itkeä kun siltä tuntuu.Voimia sinulle!

Voimia sinulle

äidin hautajaiset ovat perjantaina... ajatus ahdistaa.. kävimme siskojen kanssa katsomassa äitiä samana päivänä kun hän kuoli kappelissa. Minun mielestäni siinä oli vain äidin tyhjä ruumis.. ei äitiä enää...

En tiedä miten jaksan... ikävä on valtava.. välillä mietin että isä soittaa kohta ja kertoo äidin voinni parantuneen ja että hän pääsee pian kotiin... mutta sitten herää taas taju että ei sellaista puhelua voi enää tulla.. pelkään hautajaisia.. pelkään että sen jälkeen kaikki muuttuu liian todelliseksi...

olisin tarvinnut vielä äitiä... :´(

Muu perhe tiivistyy,
kuolema myös opettaa, suhteuttamaan elämää.
Äitisi toivoo sinun jatkavan eläämäsi, kasvavan onnelliseksi naiseksi.
hautajaiset antavat lohtua ja hauta on sitten paikka, jossa voi käydä muistelemassa, sekin lohduttaa.

Jaksamista teille
toivoo kaksi kuukautta itkenyt

vai iin

Hei voimaton,paljon paljon jaksamista sinulle hautajaisiin!se on varmasti elämäsi rankin tapahtuma,minulle ainakin oli.suru on niin raastava mutta sinä selviät siitä ja kestät sen.lohtua varmasti tuo se, että hautajaisissa kaikki surevat ja itkeä saat vapaasti ja niin paljon kuin kyyneleitä riittää. itse tiesin, että hautajaisväki suri myös sitä ettei äitini näe pikkutyttöni kasvavan(jota hän rakasti kovasti), surivat siis minunkin ja lapseni takia.ajatus lohdutti kovasti minua.sukulaisten halaukset oli ihana tuntea.iso suru oli kaikille.

hautajaiset pelottivat minua, itkin niin lujaa,polvet meinasivat pettää lähtiessäni kävelemään arkun takana mutta niin vain sain äitini saatettua viimeiselle matkalle.älä yhtään yritä olla voimakas vaan saat näyttää tunteesi,itkeä,itkeä,itkeä. muistotilaisuudsessa oli meillä kyyneleitä mutta myös paljon naurua!äitini oli nauravainen ja vieraista jokainen "ryhmä"(mummoni,äidin siskot,minä,avopuoliso,työkaverit,ystävät)kertoivat äidistä jonkin hyvän/hauskan muiston.se aiheutti paljon naurua kyyneleet silmissä ja tunnelma oli todella sellainen että vaikka suru oli kovasti läsnä,niin emme "rypeneet puhumattomina" paikallamme.en tiennyt että tunnelma voisi olla hautajaisissa sellainen ja vielä oman läheisen.surullinen,lämmin,kaipaava tunnelma.olin varma että äiti olisi tykännyt tilaisuudesta.pappi osasi todella hyvin laittaa tämän "kertomusringin" alulle.

olet ajatuksissani.

Mun äitini haudattiin samana päivänä kuin sun, Voimaton.
Vuoden ajan sain valmistautua hänen kuolemaansa. Mulla on merkillinen olo, että äiti ei ole poissa, vaan ihan tässä lähellä, toisessa todellisuudessa. Mulla on ikävä, mutta samalla outo varmuus, että rajan tuolla puolen nähdään taas, hän odottaa siellä.

Minulla sama edessä. Äiti oireilee ja viivyttelee lääkäriin menossa. Ahdistaa ajatellakkaan miten kestän äidin kuoleman kun muutenkin olen aika yksin tässä maailmassa. Ei sisaruksia ole.

Ihmiset olettavat että oloni olisi helpottunut hautajaisten jälkeen.. ei ole... hautajaisissa oli aivan kamalaa. oli kauheaa kuvitella että äiti oli siinä lähellä..arkussa.. elottomana... :´( iävä on niin suunnaton.. ehkä hieman kliseistä, mutta äitini oli paras ystäväni.. hänelle pystyi kertomaan kaiken; ilot, surut, murheet.. kaikki ei niin tärkeätkin asiat. ja äiti ymmärsi ja tuki... kukaan ei enää soita joka päivä ja kysele että mitä kuuluu ja miten menee, tai aipaile käymään....
mielessä pyörii miten äiti sairaalassa silitteli hiusiani kun sorruin kyyneliin....

miten voin kestää tämän menetyksen??

tahdon äidin takaisin.........

itselläni kuoli äiti 2vuotta sitten vielä en ole päässyt surusta yli harvasen ilta silmät kostuu vieläkin nyt sitä ollaan yksin kun isän kuolemastakin on jo 23vuotta yrittäkää jaksaa kanssa ihmiset

sydämmellinen osan otto suruusi voimaton!! itse menetin äitini 3viikkoa sitten ja suru on aivan mahdoton ja ontto tunne .äitini olisi täyttänyt 75v.1.4. kerkesin 3-viikkoa sitten sunnuntaina äitiä käydä tapaamassa nin kuin ruukasin häntä sunnuntaisin käydä osastolla vierailemassa juttelimme ja hän oli ihan ok.kertoi että oli nähnyt unissaan isääni viime yönä en paljon reakoinut asiaan kun hän aikaisemminkin kertoi että näki isää unissaan mutta nyt,ymmärrän että isä oli aikaisemin käynyt äitiä hakemassa mutta äiti ei ollut viellä valmis lähtemään ja nyt hän lähti isän mukaan 9kk oli väliä kun isä lähti .maanantai illalla soitettiin tk-sta. että äiti oli puoli tuntia sitten nukkunut pois ;( .suru on mitä tuskallinen kun ei ole vanhempia enään ja äiti oli minulle kaikista tärkeä ja rakas ihminen mutta en koskaan kyennyt sanomaan äitille kuinka paljon rakstin häntä ja rakastan edelleenkin.on niin paha olla ;( mutta uskon että äiti rakas ymärsi omalla tavallaan että hän oli minulle ja myös muille sisaruksillemme niin rakas ettemme olisi haluneet hänestä viellä luopua.hän niin masentui isän kuolemasta ja odotti vanhain kodille paikkaa ja sitä paikkaa ei koskaan tullut kun tk-katsoi että hänen paikka on roonikko osastolla .äitin pää pelasi ja hän ymmärsi kaikki mitä hänelle sanottiin niin siintä huolimatta hänet sijoitettiin väärälle osastolle ja huone toverit olivat suu auki koko ajan eivätkä olleet tässä maailmassa ollenkaan.vaikka kuinka saimme jatkuvalla tahdilla soittaa ja keskustella että he antaisivat äidille vanhain kodista paikan ettei äidin paikka ole siellä mutta,paikan jakaja oli mitä tylympi ja vetosi että se tuntuu teistä vain pahalta kun isä oli juuri tuolla osastolla ja siintä on vähän aikaa kun hän meni pois.nyt ei tartte erotella enään mitään paikkaa äidille hän pääsi nyt siihen paikkaan missä on isäkin hyvässä ja rakkaassa paikassa;(

Lämmin osanottoni syvään suruusi. Menetin itse kovasti sairaan äitini 9 kk sitten. Me olimme hyvin läheiset ja rakkaat toisillemme ja koska asuimme samalla asuinalueella, näimme toisemme usein, lähes päivittäin. Hänen menetettyäni olin pitkään kuin robotti joka hoiti vain pakolliset asiat, perunkirjjoitkset ym. Se oli yhtä tuskaa ja tyhjyyden tunne oli käsittämätön. On vieläkin ajoittain ja tuntuu että ikävä ei hellitä. Suru on saanut jo toisenlaisen muodon. Uskon nyt , että hänen on hyvä olla eikä ole tuskia ja kipuja. Eniten auttoi reilu itku silloin kun siltä tuntui, se auttoi läpi mustan tuskan. Onnekseni myös parhaimmat ystäväni, jotka ovat myös kokeneet äidin menetyksen, jaksoivat pitää yhteyttä yllä ja ymmärsivät miltä voi tuntua. Surutyön tekeminen on kuitenkin hyvin yksilöllistä. Kyllä sen kestää, kun tietää että aika auttaa ja samassa tilanteessa on niin moni toinenkin. Tärkeä on kuitenkin pitää itsestä hyvää huolta. Näin ihanan unen kuukausi sitten äidistäni. Hän oli siinä hyvin onnellinen, tuskaton ja tyytyväinen. Herättyäni tunsin suuren lohdutuksen tunteen, ja se toi eräänlaisen käänteen surutyöhöni. Nyt osaan olla jo onnellinen siitä että minulla oli ihana ja rakastava äiti. Kaikkea hyvää ja voimia elämääsi!

Hei. Tämä ketju on ollu tosi koskettava ja ei oo voinut olla itkemättä. :(( Vaikka onkin aika vanha niin kuitenkin löysin tän. Mun äiti kuoli 10kk sitten syöpään. Olisi täyttänyt myöskin 50 toukokuussa.
Ensimmäiset päivät lähes haudoin jo itsemurhaa, ajattelin että tämä tuska on liian suuri kannettavaksi, että tälläisestä en voi koskaan selvitä. Kuitenkin läheisten ja kavereiden tuki on auttanut jaksamaan.
Suru ja katkeruus tosin ei ole lähtenyt mihinkään. Minunkin äitini oli paras ystäväni :// VIimeisiin asti niin elämäniloinen ja positiivinen luonne eikä koskaan myöntänyt että pian kuolee :(:(
Voi ei. Nyt itkusta ei taas tule enää loppua.. saanko kysyä minkä ikäinen olet?

Minäkin menetin rakkaan äitini muutaman viikko sitten. Suru on sanoinkuvaamaton, itku herkässä. Ikävä on valtava, pelottaa etten enää koskaan tunne olevani onnellinen :( olisi helpottavaa, jos jollain olisi voimia vaihtaa ajatuksia tästä suuressa surussa selviämisestä...

Voimaton, miten olet päässyt surustasi yli, vai oletko vieläkään? Äitini kuoli heinäkuussa, sain puhelinsoiton heräämöstä, että kaikki on ohi, mitään ei voida enään. Näen painajaisia, en usko vieläkään että äiti on poissa, vaikka käyn haudalla viikottain ja puhun siellä. Toivon koko ajan että herään ja kaikki on kuin ennenkin. Olimme niin kovin läheisiä, vain katse ja tiesi missä mennään. Äiti oli se joka tiesi ja jolle saattoi kertoa ne kaikkein kipeimmätkin asiat ja riidellä ja antaa ja saada anteeksi. Miten näistä selviää, kun on vain hiljaisuus ja yksinäisyys..äiti on poissa...

23 vuotias olen.

Rankka vuosi takana, mennyt tosi nopeasti.. Omat lapset pitänyt "kasassa", arki kun pitänyt pyörittää.

Silloin menee hyvin kun ei ajattele asiaa, elää vain päivän kerrallaan ja touhuaa.
Aika ajoin tulee oikein pahoja itku paniikki kohtauksia, mutta nekin yleensä silloin kun olen yksin ja omien ajatukseni keskellä.

Vieläkin kuvittelen että äiti kohta soittaa, tai että kun menen porukoille äiti on siellä vastassa... sitten taas todellisuus... Mieli ei ole varmaan vieläkään täysin sisäistänyt ajatusta että äiti on oikeasti pois..

Paha ollut myös se että kun vuoteen mahtunut paljon muutakin asiaa itselleen ja aina ajatellut että pakko soittaa äitille ja jakaa asia... niin sitten on jäänyt asian kanssa yksin, kun ei ole voinut soittaakaan kellekkään...

en tiedä milloin helpottaa. Suru musertaa vieläkin. Lapset ja arki, siinä pelastusrengas mikä pitää pinnalla.

Otan osaa tuskaasi. Uskon tietäväni tuon tunteen koska rakas ja hyvin läheinen äitini kuoli 1,5 v sitten leikkauksen jälkimaininkeihin. Näin äitini viimeisen kerran 14 tuntia ennenkuin lääkäri soitti äidin poismenosta. Sitä tunnetta on vaikea kuvailla ja tuska kesti kauan. Itkin 3 päivää putkeen ja hautajaisten takia oli ryhdistäydyttävä. Niiden järjesteleminen oli kuitenkin jo osa surutyötä vaikka ikävä sattuikin sydämeen. Kyllä sen kestää, kun kaiken tekee rakkaudesta omaan äitiinsä. Olet ollut hänen vierelllä ja tukena. Se jos mikä on jälkeenpäin arvokasta ja voit olla varma, että se on kannattanut.Suru kestää aikansa ja tunne haalenee, vaan muistot säilyvät ikuisesti. Minä puhuin ystävättäreni kanssa itseni puhki ja hän jaksoi kuunnella. Oli kokenut saman asian vuosia aikaisemmin itsekin. Toivottavasti sinun ei tarvitse yksin käydä kaikkea läpi. Oikein paljon voimia sinulle.

Minulla kuoli äiti lauantaina 55 vuotiaana. Maailman paras ja iloisin äiti. Ulkona kun kävelee niin tunnen että hän on poissa. Luonto ja sen äänet kuulostaa jotenkin erilaiselta. On hiljaisempaa. Äiti kuoli keuhkokuumeeseen jota ei kestänyt ms-taudin takia. Isä kuoli ollessani 3 vuotias ja nyt tuntuu todella orvolta. Itku tulee niin syvältä että se sattuu. Viimeiset viikot lohdutin äitiä sairaalassa ja uskoimme kumpikin että hän pääsee vielä omaan kotiin toipumaan. Muistan aina kuinka äiti sanoi viimeisillä voimillaan 3 vuotiaalle tyttärelleni : moi moi Emmi. Äitini rakasti niin kovasti ensimmäistä lapsenlastaan.

Lämmin osanottoni suureen suruusi, Äidille kiitollinen. Minulla ei ole sanoja, joilla sinua lohduttaa.

Olit onnekas, kun sinulla oli ihana äiti. Kun mustin suruvaihe on takana, alkavat ihanat muistot kantaa. Aika auttaa, niin kliseiseltä kun tuntuukin. Voimia sinulle, että jaksaisit olla pienelle tyttärellesi surustasi huolimatta yhtä ihana äiti, kun omasi oli sinulle.

Mun äiti kuoli reilu vuosi sitten 59-vuotiaana. Olin just 3 vkoa aiemmin ehtinyt kertoa että meille tulee toinen lapsi, äidin toinen lapsenlapsi. Äiti sai sydänkohtauksen, oli 3 vkoa sairaalassa aivovaurioituuneena ja kuoli syliimme toiseen sydänkohtaukseen. Ollut raskas vuosi mutta lapset jotenkin tuovat lohtua äidin elämän jatkumisesta heidän kauttaan. Olisin vain halunnut että äiti olisi saanu nauttia mummoudesta vielä vähän aikaa, se oli hänelle niin iso juttu kun esikoiseni syntyi 2008.
En oo vieläkään poistanu äidin numeroa kännykästä, joskus tulee tosi epätodellinen olo, että ei voi olla totta että äitiä ei ole enää, melkein tekis mieli soittaa numeroon että tottahan äiti nyt sieltä vastaa kuten aina... Olisin vielä tarvinnut äitiäni minäkin.
Nyttemmin esim oman miehen menettäminen on käynyt monesti mielessä, äidin kuolema teki jonkunlaisen pelon sisimpään.

Toivoisin kovasti vertaistukea äidin menettäneistä...sellaista "yhteisöä" ei taida olla...täällä tampereella toki on sururyhmiä, mutta siellä on niin monenlaisia ihmisiä ja kohtaloita.

tappaa... kuolkaa saatanat lääkärit hoitajat... kuolkaa pois

Voimia sinulle,ei elämä pääty kuolemaan vaan vaihtuu uuteen ja parempaan,myös äidin ja veljen menettäneenä
parhaat muistot sydämmässä.ajan kanssa elämä tuo uudet ystävät ja asiat elämään
mutta rakkaintaan ei tarvitse unohtaa koskaan.jos on kovat kivut käännettävä asia voitoksi että pääsee pois,ja kipu helpottaa.
ei ole helppoa mutta musiikki ja kynttilät voi helpottaa oloa.omat hetket ja omat muistot ei niitä kukaan voi viedä

Kuin kuiskaus hento, linnun lento, linnun laulu, poutapilvi
sitten hyökyaalto, tuskan huuto, ikävä,
kiitollisuus, syyllisyys, rakkaus läsnä
alati.

Suruun osaa ottaen. Tästä on kauan mutta kerron silti. Isäni kuoli 61v. Äitini 58v. tasan 3kuukautta päivälleen. Olin nuori tyttö, ainut lapsi. Isä menehtyi syöpään viikon sairastettuaan ja äidillä oli sydän juttuja, oli viikonloppulomalla sairaalasta ja nukkui pois sunnuntaina 1962. Jäin yksin maailmaan. En oikein ensin ymmärtänyt etteihän tämä voi näin mennä mutta meni vaan. Kaikki elämän järjestelyt oli vaikeita,en oliselvinnyt ellei rakas kummi-tätini olisi ollut tukenani. Se oli kova paikka 17 vuotiaalle. Hyvä ystäväni kuoli 26pv helmikuuta. Häneltä jäi yksi poika ainoo lapsi kuten minäkin. Hän tuli ilmoittamaan surusanoman ja minä aivan "romahdin". Tunsin aivan saman olotilan äitini kuolin aamuna. Tunteet oli pinnassa. Olis pitänyt poikaa lohduttaa mutta en pystynyt kun tuntui että tämä on minun menetykseni ja minun suruni. Omien vanhempieni menetys tuli niin voimakkaasti esiin. En kai aikanaan osannut käsitellä heidän menetystään. Ei silloin ollut mitään suru terapeutteja. Ehkä olisin tukea tarvinnut enemmän. Tälle ystäväni pojalle kerroin myöhemmin että näin kävi en voinut sille mitään. Hautajaiset oli kova paikka, vieläkin kaipaan häntä. Hän meni yllättäen,nukkuessaan. Kaikki tapahtuu yllättäen ainakin omassa elämässäni. Tulee päivä, tulee ilta ja vielä se aurinkoinenkin päivä tulee kun jaksetaan odottaa!

Otan osaa menetyksiinne. Äitini kuoli, kun olin yhdeksän ja isäni edellispäivänä 78-vuotiaana. Olo on epätodellinen. Tuntuu kuin katsoisi itseään ulkopuolelta, kun hoitaa kotityöt ja lapset.

Olen kesälomalla eli onneksi ei tarvitse keskittyä töihin. En tiedä, mitä ajatella, tuntea tai toimia. Ihan kuin olisi pysähtynyt ja kaikki muu menee ohitse. Jostain luin, että suru on hinta rakkaudesta. Ymmärrän, että elämän kiertokulku on tämä, mutta silti...mietin, mitä minun olisi pitänyt tehdä toisin, enemmän, vähemmän...

Oma äitini kuoli kuukausi sitten joten tiedän hyvin miltä sinusta tuntuu :( Kyllä sinä jaksat, jaksoin minäkin!

äitini sairastaa haimasyöpää.Pelkään että hän kuolee pian.

Äitini sairasti syöpää 5 vuotta ja hoidin häntä sen ajan. Nyt kuolemasta on 4 vuotta. Ensin olin helpottunut kun äitini kuoli ja pääsi pois kivuista, mutta nyt on ikävä! Ikävä tulee aika ajoin, ahdistaa, itkettää, suututtaa! Nyt olen 28v ja minulla on 2 pientä lasta. Aika prantaa, mutta ikävä jää! Äitini olisi ylpeä minusta, mutta olisi ollut ihanaa kun hän olisi päässyt häihini ja nähny lasteni kasvavan!
Voimia kaikille!

Hei,

Nostan tämän. Olen itse 31-vuotias mies, joka menetti hiljattain äitinsä rintasyövälle. Äiti oli minulle niin rakas, olisin ollut valmis jopa saattohoitamaan äitiä kotona ja jäämään pois ansiotyöstä toimiakseni omaishoitajana. Toimittuani hoitajana työssäni monille muille.

Kävi niin, että 2010 tosiaan alkuperäinen rintasyöpädiagnoosi, jonka jälkeen leikkaus ja sytot ja hormonit viideksi vuodeksi. Viisivuotiskontrollissa ehdin jo iloita siitä että äitini olisi voittanut syövän, ja vappu 2015 oli voiton päivä, kun 5-vuotiskontrollissa kaikki oli hyvin.

Sitten loppuvuodesta 2015 todettiin yllättäen metatasoitunut rintasyöpä, metastasit keuhkoissa ja luustossa. Sytostaatit auttoivat hetken, mutta eivät estäneet leviämistä aivoihin. Nyt 2017 vappupäivänä äiti nukkui pois, ikävä ei varmasti koskaan tai ikinä lopu

Tuntui koskettavalta lukea se mitä koet yön hiljaisina tuntina. Olin 33 -vuotias kun isä kuoli ja 42 äidin kuollessa. Aika auttaa mutta elämä on erilaista kun ei ole enää vanhempia ja lapsuuden kotia. Voimia ja siunausta!

Äitini kuoli tämän vuoden tammikuussa. Äiti oli jo iäkäs 89-vuotias ja iän mukanaan tuomia vaivoja oli riittämiin. Viimeiset neljä vuotta meni hoivakodissa saatuaan aivoinfarktin. Aivoinfarkti oli ensimmäinen muistutus, että äidit eivät ole ikuisia. Äiti oli loppuun asti tiukasti kiinni elämässä ja seurasi maailmanmenoa. Olimme äidin kanssa erittäin läheisiä: soittelimme päivittäin, kävin äidin luona tiuhaan (tämä asui toisella paikkakunnalla). Joskus oli tietysti riitaa, mutta niinhän sitä on kaikissa ihmissuhteissa. Olin aina pelännyt sitä päivää, kun äiti kuolee. Sairastumisensa jälkeen kuolemanpelko oli jatkuva seuralainen: illalla mietin miten äidin yö taas sujuu ja aamulla pelkäsin, soiko puhelin... Jatkuva pelko ja huoli on äärimmäisen raskasta. Oli vaikea myöntää itselleen, että oma äiti vanhenee ja pitkä elämä tekee tehtävänsä. Hoivakodin arki tuli enemmän kuin tutuksi enkä olisi koskaan halunnut, että äiti joutuu sellaiseen. Hoivakodit ovat kuoleman odotussaleja ja joskus mietin vaikka mitä ratkaisuja, että olisin saanut äidin pois sieltä. Se ei kuitenkaan ollut realistinen vaihtoehto. Äidin loppu tuli sitten lopulta kolmessa päivässä. Hoitajien mukaan kuolema oli ns. oppikirjojen mukainen hyvä lähtö. Elämä vain hiipui pois. Ehdin vielä edellisenä iltana äidin luo. Tämä oli tällöin jo jossain elämän ja kuoleman rajamailla, mutta kuitenkin vielä ymmärsi , että olen siinä vieressä. En ymmärrä miten selvisin siitä hetkestä. Olin varmaan jonkinlaisessa shokissa. Kuoleman edessä tuntee itsensä niin voimattomaksi. Äiti kuoli seuraava aamuna. En jäänyt yöksi tämän luo hoivakotiin, koska jotenkin kai mietin, että ei vielä. Menimme aamulla sisareni kanssa vielä katsomaan äitiä. Äiti oli puettu lempimekkoonsa ja edellisenä kesänä ostamaamme kaulakoruun. Hiukset oli kammttu kauniisti. Se hetki oli elämäni musertavin hetki. Suukottelin äitiä ja silitin tämän poskea ja kättä ja toivotin tälle hyvää matkaa ja että tapaamme sitten joskus. Lohduttavaa oli äidi ilme: se oli niin tyyni ja pieni hymy. Ehkä tälle oli lopultakin selvinnyt elämän suuri salaisuus. Olen itkenyt niin paljon, että kyyneleiden täytyy jo ehtyä. Suru muuttaa muotoaan ajan myötä, mutta ikävä tuskin laantuu koskaan. Se tulee olemaan ikuinen seuralaiseni aina omaan kuolemaani saakka. Äidin valokuva on kaapin päällä ja vieressä poltan kynttilää. Juttelen äidille kuten ennenkin, suukottelen iltasuukot ja sanon huomenta. Jotenkin tunnen, että äiti on välillä läsnä. Uskon henkimaailmaan/tuonpuoleiseen ja että fyysinen kuolema ei tarkoita ihmisen lopullista loppumista. Sielu/henki/olevaisuus siirtyy jollekin toiselle tasolle tai toiseen ulottuvuuteen, jossa sinne siirtyneillä on hyvä olla ja jossa elämä jatkuu jossain toisessa muodossa. Sitten joskus menen itsekin sinne ja saamme jälleen äidin kanssa olla yhdessä. Siihen saakka täytyy jatkaa omaa elämää. Isäni kuoli ollessani 11-vuotias. Veljeni kuoli vajaa vuosi ennen äitiä. Sattuneesta syystä olen miettinyt paljon elämää ja kuolemaa. Kuoleman kohtaaminen muuttaa ihmistä ja hyvä niin. En usko jalostuneeni ihmisenä, mutta suhtautumiseni elämään on muuttunut merkittävästi: ei pidä nysvätä toisarvoisten asioiden kanssa. Elämä on annettu elettäväksi. Ihmisen aika on loppujen lopuksi niin lyhyt. Toivon sinulle voimia ja jaksamista. Tämä on nyt yksi vaihe elämääsi ja se on vain elettävä. Jokainen joutuu joskus kulkemaan elämän varjoisilla kujilla, mutta aikanaan sieltä löytää taas takaisin valoon.

Äitini kuoli maanantaina leikkauspöydälle 69 vuotiaana. Maailman rakkain, vaatimattomin, avuliain ihminen mitä maa päällään kantaa on poissa. Äiti ei koskaan valittanut olostaan joten emme tienneet äidin edes sairastavan mitään. Ei edes isä jonka kanssa olivat yhdessä 53 vuotta. Äiti pyysi isää viemään sairaalan päivystykseen lauantaiaamuna kun ei enää jaksanut kävellä rappuja takaisin sisään. Äiti kiidätettiin toiseen kaupunkiin ambulanssilla pallolaajennukseen ja kaikki piti olla kunnossa. Äidin piti päästä takaisin kotikaupungin sairaalaan sunnuntaina. Olin perheeni kanssa autolla matkalla kotikaupunkiini katsomaan äitiä kun minulle ilmoitettiin ettei siirretäkään takaisin vaan tehdään uudestaan maanantaina. 1. pallolaajennus oli epäonnistunut. Maanantaina vielä 11.30 äiti soitti minulle töihin että nyt hänet viedään uuteen operaatioon. Kerroin äidille miten rakas on ja miten kaikki menee hyvin. 13.30 isä tuli (ajoi shokissa 120km) työpaikkani ovesta sisään ja romahti täysin kertoen että äiti on kuollut leikkauspöydälle. Suoni ei kestänyt enää vaurioiduttuaan 1. kerralla. Suoni repesi ja äidin sydän pysähtyi. Siihen pysähtyi meidän elämä. Ajoimme isän ja siskon kanssa sinne toisen kaupungin sairaalaan... Emme päässeet hyvästelemään äitiä ruumishuoneelle koska virka-aika oli jo ohi. En koskaan päässyt hyvästelemään äitiä. Onneksi isä ja sisko pääsivät seuraavana päivänä ja kertoivat myös minun terveiseni. Tuska on suunnaton enkä vielä ymmärrä miten tästä selvitään. Isä ei pärjää surussaan yksin ja asumme siskomme kanssa liian kaukana isästä. Äidin poismenosta on nyt 5 päivää ja itku ei vaan lopu. Sielua koskee ja kipu tuntuu fyysisestikin. Sisko yrittää järjestää muuttoa kotikaupunkiin loppuvuodesta että pääsee isän turvaksi ja avuksi. Olen ikuisesti hänelle kiitollinen uhrauksestaan. Siirtää oman elämänsä taka-alalle meidän kaikkien vuoksi.. Minulla on oma perhe ja yritys joten minä en pysty tekemään tuota uhrausta. Ja se koskee, PALJON... Ihmiset kertoo että ajan kanssa helpottaa. Nyt ei siltä tunnu mutta toivon koko sydämestäni että myös me selviämme tästä! Voimia teille kaikille kohtalotovereille! Ainut lohtu lienee se että äiti ei joutunut kärsimään pitkään vaan lähti kuin varkain! Minun elämäni ensimmäinen ja suurin rakkaus!

Elämä jatkuu kuoleman jälkeen. Kannattaa tutustua esim videoihin netissä lapsista jotka kertoo edellisistä elämistään tai ns kuoleman lähikokemuksiin tai sitten käydä meedioistunnossa, niin kuolema ei ole enää niin pelottava asia. Äitisi vierailee varmastikin luonasi henkenä, joten eihän nyt täysin poissa ole.