äidin kuolema.. kuinka jaksan?

voimaton

Pakko päästä jonnekkin tuntojaan tuomaan esille..

Tilanne siis, meidän äiti on sairastanut jo 15 vuotta yhteensä aivokasvainta, siinä ajassa kasvain on leikattu kaksi kertaa ja toisella kerralla (6 vuotta sitten) kasvain saatiin pois, mutta äidin vasenpuoli halvaantui siinä samalla.

Äiti on siis ollut 6 vuotta pyörätuolissa, mutta muuten virkeä, elämän iloinen ja omatoiminen.

Syksyllä kuvauksissa huomattiin kasvaimen hiukan kasvaneen (parisen milliä vain) ja äiti sai syksyn ajan sädehoitoa. Tammikuussa olisi pitänyt olla taas sitten kuvaukset.

Mutta äidin kunto alkoi heikentyä joulun alla... se oli pelottavaa.. joulun jälkeen äiti joutui sitten osastolle ja sieltä eteen päin pään kuvauksiin kiireesti. Päässä todettiin olevan aivonestettä niin paljon että se aiheutti painetta, lääkärit asensivat suntin (aivonesteen poistoputken) ja lupailivat että oireiden pitäisi tällä hävitä.

helpotuksen huokaus

Mutta siitä paripäivää ja oireet eivät ottaneet kadotakseen ja äidin pää kuvattiin tarkemmin; kasvain oli levinnyt kaikkialle päähän, "räjähtänyt" niin sanotusti käsiin, eikä mitään voitaisiin enää tehdä.........

Äiti siirtyi sitten tammikuun puolen välin aikoihin tänne oman paikkakunnan osastolle saattohoitoon.

Viikkoja, oli ennuste....

Nyt mennään helmikuuta. Joka päivä olen äitini luona käynyt ja nähnyt voinnin huononevan. Perjantaina hän vielä kykeni juttelemaan, mutta lauantaista asti on ollut nyt tajuton... Hoitajat ilmoittivat sunnuntaina että nyt ei ole enää montaa päivää aikaa..

Huomenna on äidin 50 vuotis synttärit...

En tiedä miten jaksan tämän asian kanssa.. kaikki on tapahtunut niin tavattoman nopeasti........ olen ollut äitini kanssa hyvin läheinen, enkä pysty edes ajattelemaan että häntä ei enää kohta ole.... :( miten tällaisen asian pystyy käsittelemään??

Suru repii pian kappaleiksi...

57

2655

    Vastaukset

    • Kovaa on elämä. Kyllä sinä jaksat, niin se vaan menee. Iloitse että sinulla on mahdollisuus sanoa kaikki mitä äidille haluat vielä kertoa, vaikka itkienkin välillä. Ei haittaa, äiti kuulee kyllä sinua. Kaikista aisteista kuulo häviää viimeisenä. Pidä kädestä kiinni ja toivota hänelle hyvää matkaa

    • vai n iin

    • Voimia äitisi saattoon, Sinulla on tilaisuus jättää hyvästit.
      Kiitä, paijaa, itke, kerro , että rakastat.
      Itke sitten kun hän on päässyt vapaaksi sairaudestaan. Äidit ei niitä kipujaan lapsille näytä.
      Ei äiti kokonaan poistu, suru on ositus välittämisestä, kaipuu rakkaudesta.
      niin kauan kuin muistamme niin hän ei ole poissa.

      Äidin kuolema on suuri ja opettavainen tapahtuma, oikein mikään ei ole kuin ennen,
      monta kuukautta olen itkenyt, joka päivä, mutta se ei ole pahaa itkua.
      Pura heti huutamala pahin hätäsi, muu itke tervehdyttää.

    • Otan osaa tuntematon nuori ystävä suruusi. Vaikka lähdön mahollisuus on ollut jo kauan tiedossa niin ei siihen voi noin vain sopeutua. Vanhan kuolema on luonnollisempi hyväksyä, mutta äitisi on vielä nyvin nuori keski-ikäinen. En voi mitenkään sanoin ja tunteissani samaistua, mitä läheinen tuollasiessa tilanteessa kokee. Tuska, suru ja menetys on käsittämätön.
      Itse olen syvästi uskovainen kristitty ja uskon elämän jatkuvan kuoleman jälkeen. Kun uskovainen läheinen lähtee, tiedän että ero on vain väliaikinen, korkeintaa kymmneiä vuosia. Onhan se ikävä kun teitää että täällä ajasse ei sitten enää tavata, mutta jälleennäkemisen usko kantaa.
      Jos sinäkin uskot niin, niin näet vielä äitisi ja ero ei ole lopullinen.
      Ja ihanaa että olette saaneet olla läheiset ja sinulla on ollut todella äiti. Niin ei kaikilla ole.
      Ajan myötä suru helpottaa, muuttaa muotoaan. Meillä täällä on itsekullakin tiedyt päivät ja aika elettävänä.

    • Voi miten vaikean tilanteen edessä olet. :( Toivotan kovasti voimia sinulle ja kivutonta lähtöä äidillesi. Itse olen myös nuori ja menetin puoli vuotta sitten 50-vuotiaan isäni vaikean sairauden uuvuttamana. Pikkuhiljaa olen alkanut siitä toipumaan mutta se oli elämäni kovin paikka. Isä oli niin kovin rakas ja kaipaan häntä valtavasti... Niin hirveitä nämä "ennenaikaiset" kuolemat.

    • Äitini nukkui eilen pois.... ehti sinnikkäästi täyttämään 50....
      olo on ontto... en tiedä miten jaksan.. ahdistaa...... tahtoisin vain huutaa...

      • otan osaa suruusi. oma äitini kuoli 5 kuukautta sitten sairaalassa keuhkokuumeeseen. olin hänen vierellään silloin. koko talvi on ollut todella raskas, toiset päivät on helpompia ja toisinaan taas valtaa niin suuri synkkyys ja suru ettei tiedä miten selviää. itku auttaa ja helpottaa oloa. Ajattelen että äiti on silti lähelläni, kun tarvitsen vaikken häntä näe. voimia sinulle.


      • Otan osaa!Oma äiti kuoli 12.2.2012.Tunteet ovat aivan samat,kuin sinulla nyt.Kovasti on koira saanut lenkkiä ja siellä olen itkenyt tuskaani!

        Omalla äidilläni oli rintasyöpä,joka oli levinnyt maksaan.Saimme lasten kanssa sentään hyvästellä hänet!Hän jopa lohdutti meitä!

        Lauantaina kävin yksin häntä katsomassa.Eikä hän jaksanut enää puhua.Ainoa mitä hän sanoi minulle oli "Oota!",kun olin lähdössä pois.Kuume oli jo noussut korkealle ja hoitajat koettivat laskea sitä.Sunnuntaina sain soiton sairaalasta,että äiti oli nukkunut pois.

        Ajoin vielä aivan turtana katsomaan häntä sairaalaan.Siitä olen kiitollinen,sillä näin hänen kipujen loppuneen ja ilme oli rauhallinen.

        Kokemuksesta tiedän,että ensimmäinen vuosi on rankka.Löysin äitini tavaroista tyhjän päiväkirjan,johon aloin kirjoittamaan tuntojani!Ehkä tämä oli hänen tarkoituksensa "lahjoittaa" kirja minulle.

        Äitini asui sellaisessa kaupungissa,jossa toimii Mobile.Olen saanut apua heiltäkin.He ovat jaksaneet kuunnella minun suruani!Lapset surevat kukin tavallaan.Tässä surussani olen ollut todella yksin!Samassa rytäkässä taisi kariutua uusi ihmissuhdekkin.Ja edessä on taas muutto takaisin omaan kotikaupunkiin.Joten ymmärrän tunteesi!

        Hae apua rohkeasti!Oman äidin kuolemasta on 8 päivää.Välillä voin hyvin,välillä huonosti!Kovasti olen itkenyt nyt koko puolen vuoden ajan,kun olen odottanut äitini kuolemaa.Jossain vaiheessa kyyneleet kuivuvat ja jaksaa katsoa eteenpäin...


    • Jaksamista sinulle. Olen niin pahoillani. Itse menetin isäni aikoinaan kun hän oli 53-vuotias. Vaikeaa siitä oli selvitä,mutta jotenkin se vaan pikkuhiljaa meni. Äiti kuoli 4 vuotta sitten 66-vuotiaana. Se oli kova paikka. Masennuin ja siitä olikin pitkä taival ylös. Vaikka alussa tuntui, että mikään ei ikinä enään kiinnosta ja halusi itsekin pois äidin perään, niin jotenkin ihmeen kaupalla päivä päivältä pääsin eteenpäin. Alussa olin lääkityksellä ja pikkuhiljaa ne pystyi jättämään pois. Mikään ei ole ennallaan äidin kuoleman jälkeen, ikävä on ikuinen. Vieläkään en pysty sitä tilannetta (kun hänet löysin kuolleena) ajattelemaan itkemättä.
      Nyt kuukausi sitten kuoli veljeni 50-vuotiaana. Mieli vähän kapinoi tätä vastaan,taasko oli otettava surua vastaan, taasko menetin läheisen. Kuitenkin näin on enkä sille mitään voi. Vaikeaa tämä elämä on. Jotkut saavat elää kauan ilman menetyksiä,joillekin niitä tulee liikaakin. Ja niiden kanssa on opittava elämään.
      Suuresti voimia sinulle.

    • Lämmin halaus ja osanottoni. Itkettää kun luen näitä viestejä. Elämässä on niin paljon surua. Sain pitää omat vanhempani vanhuksiksi asti, mutta suru heidän jälkeensä oli valtava.

    • Otan otaa suruusi. Tiedän miltä sinusta tuntuu, koska olen saman läpi käynyt.
      Itseän lohdutti silloin ja lohduttaa nyt, että minulla oli hyvä äiti. Olin onnekas, kun olin hänet saanut pitää, vaikkakin niin vähän aikaa. Äiti ei sydämestä koskaan katoa. Kun minulle aika koittaa, tiedän että jälleen tapaamme, emmekä koskaan enää eroa

    • Hei voimaton!

      Itse menetin äitini kesällä 2011 aivan yllättäen.Odotin häntä lapseni kanssa innoissaan kyläilemään ja sainkin tietää hänen joutuneen sairaalaan.Ja tunti sen jälkeen hän nukkui pois 54-vuotiaana.Jouduin hoitamaan kaikki asiat ainoana lapsena ja se oli aivan kamalaa.En tiedä kuinka monta kyyneltä olen vuodattanut mutta paljon ja lisää varmasti vielä tulee ja kauan.Välillä tuntuu ettei tämä ole totta.Paljon halauksia sinulle.Itse olen ajatellut sen jotenkin niin, että äitini olisi halunnut minun elää hyvää elämää ja nauttia kaikesta mm.perheestä,ystävistä ja elämästä.Vaikeiden päivien joukossa on helppoja päiviä ja aina pitää itkeä kun siltä tuntuu.Voimia sinulle!

    • Voimia sinulle

    • äidin hautajaiset ovat perjantaina... ajatus ahdistaa.. kävimme siskojen kanssa katsomassa äitiä samana päivänä kun hän kuoli kappelissa. Minun mielestäni siinä oli vain äidin tyhjä ruumis.. ei äitiä enää...

      En tiedä miten jaksan... ikävä on valtava.. välillä mietin että isä soittaa kohta ja kertoo äidin voinni parantuneen ja että hän pääsee pian kotiin... mutta sitten herää taas taju että ei sellaista puhelua voi enää tulla.. pelkään hautajaisia.. pelkään että sen jälkeen kaikki muuttuu liian todelliseksi...

      olisin tarvinnut vielä äitiä... :´(

      • Lämmin osanottoni suruusi.
        Minun äiti kuoli viikkoa ennen joulua. Joulu meni ohi senkummempia juhlimatta.
        Äidilläni oli verisyöpä. Hän oli saattohoidossa parikuukautta.
        M o maiset tiesimme hänen sairaudestaan ja sen laadusta silti tuli lähtö aivan liian äkkiä.
        OLin läsnä kun hän nukkui pois.
        Olin koko viimisen viikonajan käynyt syöttämättä hänet. Iltaa ennen huomasin hänellä kuumeen josta kerroin hoitajille. Häntä lääkitiin mutta siitä ei ollu t mitään hyötyä enää. Aamulla vähän yli kuuden soittivat sairaalasta että hetki käsillä joten syöksyin sinne heti ja kerkesin luokseen toivottamaan hyvää matkaa sinne minne oli menossa suljin hänen silmänsäkin itse.

        hoitaja kertoi istuneensa äitini vierellä yöllä ja jutelleenn äidille että tytär tulle kohta ja aivankuin äitini olisi odottanut että saavun koska heti kun otin kädestä kiinni ja huokaisn ääneen että voi äiti rakas niin samassa puhalsi viimeisen kerran.

        Äitimme siunattiin uudenvuoden aatonaattona siis koht kaksi kuukautta sitten. Vieläkin on vaikea ymmärtää että häntä ei enää ole. Meillä oli aivan ihana pappi . Muistotilaisuus oli kaunis ja lämmin.


    • Muu perhe tiivistyy,
      kuolema myös opettaa, suhteuttamaan elämää.
      Äitisi toivoo sinun jatkavan eläämäsi, kasvavan onnelliseksi naiseksi.
      hautajaiset antavat lohtua ja hauta on sitten paikka, jossa voi käydä muistelemassa, sekin lohduttaa.

      Jaksamista teille
      toivoo kaksi kuukautta itkenyt

    • vai iin

    • Hei voimaton,paljon paljon jaksamista sinulle hautajaisiin!se on varmasti elämäsi rankin tapahtuma,minulle ainakin oli.suru on niin raastava mutta sinä selviät siitä ja kestät sen.lohtua varmasti tuo se, että hautajaisissa kaikki surevat ja itkeä saat vapaasti ja niin paljon kuin kyyneleitä riittää. itse tiesin, että hautajaisväki suri myös sitä ettei äitini näe pikkutyttöni kasvavan(jota hän rakasti kovasti), surivat siis minunkin ja lapseni takia.ajatus lohdutti kovasti minua.sukulaisten halaukset oli ihana tuntea.iso suru oli kaikille.

      hautajaiset pelottivat minua, itkin niin lujaa,polvet meinasivat pettää lähtiessäni kävelemään arkun takana mutta niin vain sain äitini saatettua viimeiselle matkalle.älä yhtään yritä olla voimakas vaan saat näyttää tunteesi,itkeä,itkeä,itkeä. muistotilaisuudsessa oli meillä kyyneleitä mutta myös paljon naurua!äitini oli nauravainen ja vieraista jokainen "ryhmä"(mummoni,äidin siskot,minä,avopuoliso,työkaverit,ystävät)kertoivat äidistä jonkin hyvän/hauskan muiston.se aiheutti paljon naurua kyyneleet silmissä ja tunnelma oli todella sellainen että vaikka suru oli kovasti läsnä,niin emme "rypeneet puhumattomina" paikallamme.en tiennyt että tunnelma voisi olla hautajaisissa sellainen ja vielä oman läheisen.surullinen,lämmin,kaipaava tunnelma.olin varma että äiti olisi tykännyt tilaisuudesta.pappi osasi todella hyvin laittaa tämän "kertomusringin" alulle.

      olet ajatuksissani.

    • Mun äitini haudattiin samana päivänä kuin sun, Voimaton.
      Vuoden ajan sain valmistautua hänen kuolemaansa. Mulla on merkillinen olo, että äiti ei ole poissa, vaan ihan tässä lähellä, toisessa todellisuudessa. Mulla on ikävä, mutta samalla outo varmuus, että rajan tuolla puolen nähdään taas, hän odottaa siellä.

    • Minulla sama edessä. Äiti oireilee ja viivyttelee lääkäriin menossa. Ahdistaa ajatellakkaan miten kestän äidin kuoleman kun muutenkin olen aika yksin tässä maailmassa. Ei sisaruksia ole.

    • Ihmiset olettavat että oloni olisi helpottunut hautajaisten jälkeen.. ei ole... hautajaisissa oli aivan kamalaa. oli kauheaa kuvitella että äiti oli siinä lähellä..arkussa.. elottomana... :´( iävä on niin suunnaton.. ehkä hieman kliseistä, mutta äitini oli paras ystäväni.. hänelle pystyi kertomaan kaiken; ilot, surut, murheet.. kaikki ei niin tärkeätkin asiat. ja äiti ymmärsi ja tuki... kukaan ei enää soita joka päivä ja kysele että mitä kuuluu ja miten menee, tai aipaile käymään....
      mielessä pyörii miten äiti sairaalassa silitteli hiusiani kun sorruin kyyneliin....

      miten voin kestää tämän menetyksen??

      tahdon äidin takaisin.........

      • Voi sinua.
        Voimia sinulle. Äitisi oli vielä nuori ihminen joten katkeruuden ymmärtää.
        Meillä jokaisella on äiti useinkin se paras ystävä. Minä olen yllättäny titseni ajattelemasta että pitäisis tästä ja tästä asiaasta soittaa äidille. Sitten muistan että eihän se onnistukaan enään.

        Hautajaisten jälkeen tuli tyhjyys. Tässä muistojae joka merkitsee minulle tosipaljon.
        "Äiti on kielen kaunein sana, äiti on parhain lohduttaja,. Silloin kun maailma syrjii lasta, ei äiti lakkaa lohduttamasta. Äiti on taivaan kirkkain tähti-- sittenkin vielä, kun iäksi lähti".

        LAulu jok alohduttaa on KAtri-Helenan "Sydämeni tänne jää". esitettiin äitini muistotilaisuudessa.
        Voimia sinulle sylikaupalla


    • itselläni kuoli äiti 2vuotta sitten vielä en ole päässyt surusta yli harvasen ilta silmät kostuu vieläkin nyt sitä ollaan yksin kun isän kuolemastakin on jo 23vuotta yrittäkää jaksaa kanssa ihmiset

      • Minun äitini kuoli 3,5v sitten ja en ole päässyt siitä ylitse.Isäni kuoli 51vuotiaana vuonna 1981.Sukua ei ole ja olen hakenut apua sairaalasta,psykologeilta,psykiatrilta sekä syönyt lääkkeitä mutta apua ei ole tullut.Olen itse 66v.Illat ovat helpompia muu osa päivästä hoen äitiä ellen ole kaupassa.


    • sydämmellinen osan otto suruusi voimaton!! itse menetin äitini 3viikkoa sitten ja suru on aivan mahdoton ja ontto tunne .äitini olisi täyttänyt 75v.1.4. kerkesin 3-viikkoa sitten sunnuntaina äitiä käydä tapaamassa nin kuin ruukasin häntä sunnuntaisin käydä osastolla vierailemassa juttelimme ja hän oli ihan ok.kertoi että oli nähnyt unissaan isääni viime yönä en paljon reakoinut asiaan kun hän aikaisemminkin kertoi että näki isää unissaan mutta nyt,ymmärrän että isä oli aikaisemin käynyt äitiä hakemassa mutta äiti ei ollut viellä valmis lähtemään ja nyt hän lähti isän mukaan 9kk oli väliä kun isä lähti .maanantai illalla soitettiin tk-sta. että äiti oli puoli tuntia sitten nukkunut pois ;( .suru on mitä tuskallinen kun ei ole vanhempia enään ja äiti oli minulle kaikista tärkeä ja rakas ihminen mutta en koskaan kyennyt sanomaan äitille kuinka paljon rakstin häntä ja rakastan edelleenkin.on niin paha olla ;( mutta uskon että äiti rakas ymärsi omalla tavallaan että hän oli minulle ja myös muille sisaruksillemme niin rakas ettemme olisi haluneet hänestä viellä luopua.hän niin masentui isän kuolemasta ja odotti vanhain kodille paikkaa ja sitä paikkaa ei koskaan tullut kun tk-katsoi että hänen paikka on roonikko osastolla .äitin pää pelasi ja hän ymmärsi kaikki mitä hänelle sanottiin niin siintä huolimatta hänet sijoitettiin väärälle osastolle ja huone toverit olivat suu auki koko ajan eivätkä olleet tässä maailmassa ollenkaan.vaikka kuinka saimme jatkuvalla tahdilla soittaa ja keskustella että he antaisivat äidille vanhain kodista paikan ettei äidin paikka ole siellä mutta,paikan jakaja oli mitä tylympi ja vetosi että se tuntuu teistä vain pahalta kun isä oli juuri tuolla osastolla ja siintä on vähän aikaa kun hän meni pois.nyt ei tartte erotella enään mitään paikkaa äidille hän pääsi nyt siihen paikkaan missä on isäkin hyvässä ja rakkaassa paikassa;(

    • Lämmin osanottoni syvään suruusi. Menetin itse kovasti sairaan äitini 9 kk sitten. Me olimme hyvin läheiset ja rakkaat toisillemme ja koska asuimme samalla asuinalueella, näimme toisemme usein, lähes päivittäin. Hänen menetettyäni olin pitkään kuin robotti joka hoiti vain pakolliset asiat, perunkirjjoitkset ym. Se oli yhtä tuskaa ja tyhjyyden tunne oli käsittämätön. On vieläkin ajoittain ja tuntuu että ikävä ei hellitä. Suru on saanut jo toisenlaisen muodon. Uskon nyt , että hänen on hyvä olla eikä ole tuskia ja kipuja. Eniten auttoi reilu itku silloin kun siltä tuntui, se auttoi läpi mustan tuskan. Onnekseni myös parhaimmat ystäväni, jotka ovat myös kokeneet äidin menetyksen, jaksoivat pitää yhteyttä yllä ja ymmärsivät miltä voi tuntua. Surutyön tekeminen on kuitenkin hyvin yksilöllistä. Kyllä sen kestää, kun tietää että aika auttaa ja samassa tilanteessa on niin moni toinenkin. Tärkeä on kuitenkin pitää itsestä hyvää huolta. Näin ihanan unen kuukausi sitten äidistäni. Hän oli siinä hyvin onnellinen, tuskaton ja tyytyväinen. Herättyäni tunsin suuren lohdutuksen tunteen, ja se toi eräänlaisen käänteen surutyöhöni. Nyt osaan olla jo onnellinen siitä että minulla oli ihana ja rakastava äiti. Kaikkea hyvää ja voimia elämääsi!

    • Hei. Tämä ketju on ollu tosi koskettava ja ei oo voinut olla itkemättä. :(( Vaikka onkin aika vanha niin kuitenkin löysin tän. Mun äiti kuoli 10kk sitten syöpään. Olisi täyttänyt myöskin 50 toukokuussa.
      Ensimmäiset päivät lähes haudoin jo itsemurhaa, ajattelin että tämä tuska on liian suuri kannettavaksi, että tälläisestä en voi koskaan selvitä. Kuitenkin läheisten ja kavereiden tuki on auttanut jaksamaan.
      Suru ja katkeruus tosin ei ole lähtenyt mihinkään. Minunkin äitini oli paras ystäväni :// VIimeisiin asti niin elämäniloinen ja positiivinen luonne eikä koskaan myöntänyt että pian kuolee :(:(
      Voi ei. Nyt itkusta ei taas tule enää loppua.. saanko kysyä minkä ikäinen olet?

    • Minäkin menetin rakkaan äitini muutaman viikko sitten. Suru on sanoinkuvaamaton, itku herkässä. Ikävä on valtava, pelottaa etten enää koskaan tunne olevani onnellinen :( olisi helpottavaa, jos jollain olisi voimia vaihtaa ajatuksia tästä suuressa surussa selviämisestä...

    • Voimaton, miten olet päässyt surustasi yli, vai oletko vieläkään? Äitini kuoli heinäkuussa, sain puhelinsoiton heräämöstä, että kaikki on ohi, mitään ei voida enään. Näen painajaisia, en usko vieläkään että äiti on poissa, vaikka käyn haudalla viikottain ja puhun siellä. Toivon koko ajan että herään ja kaikki on kuin ennenkin. Olimme niin kovin läheisiä, vain katse ja tiesi missä mennään. Äiti oli se joka tiesi ja jolle saattoi kertoa ne kaikkein kipeimmätkin asiat ja riidellä ja antaa ja saada anteeksi. Miten näistä selviää, kun on vain hiljaisuus ja yksinäisyys..äiti on poissa...

    • 23 vuotias olen.

      Rankka vuosi takana, mennyt tosi nopeasti.. Omat lapset pitänyt "kasassa", arki kun pitänyt pyörittää.

      Silloin menee hyvin kun ei ajattele asiaa, elää vain päivän kerrallaan ja touhuaa.
      Aika ajoin tulee oikein pahoja itku paniikki kohtauksia, mutta nekin yleensä silloin kun olen yksin ja omien ajatukseni keskellä.

      Vieläkin kuvittelen että äiti kohta soittaa, tai että kun menen porukoille äiti on siellä vastassa... sitten taas todellisuus... Mieli ei ole varmaan vieläkään täysin sisäistänyt ajatusta että äiti on oikeasti pois..

      Paha ollut myös se että kun vuoteen mahtunut paljon muutakin asiaa itselleen ja aina ajatellut että pakko soittaa äitille ja jakaa asia... niin sitten on jäänyt asian kanssa yksin, kun ei ole voinut soittaakaan kellekkään...

      en tiedä milloin helpottaa. Suru musertaa vieläkin. Lapset ja arki, siinä pelastusrengas mikä pitää pinnalla.

    • Otan osaa tuskaasi. Uskon tietäväni tuon tunteen koska rakas ja hyvin läheinen äitini kuoli 1,5 v sitten leikkauksen jälkimaininkeihin. Näin äitini viimeisen kerran 14 tuntia ennenkuin lääkäri soitti äidin poismenosta. Sitä tunnetta on vaikea kuvailla ja tuska kesti kauan. Itkin 3 päivää putkeen ja hautajaisten takia oli ryhdistäydyttävä. Niiden järjesteleminen oli kuitenkin jo osa surutyötä vaikka ikävä sattuikin sydämeen. Kyllä sen kestää, kun kaiken tekee rakkaudesta omaan äitiinsä. Olet ollut hänen vierelllä ja tukena. Se jos mikä on jälkeenpäin arvokasta ja voit olla varma, että se on kannattanut.Suru kestää aikansa ja tunne haalenee, vaan muistot säilyvät ikuisesti. Minä puhuin ystävättäreni kanssa itseni puhki ja hän jaksoi kuunnella. Oli kokenut saman asian vuosia aikaisemmin itsekin. Toivottavasti sinun ei tarvitse yksin käydä kaikkea läpi. Oikein paljon voimia sinulle.

    • Minulla kuoli äiti lauantaina 55 vuotiaana. Maailman paras ja iloisin äiti. Ulkona kun kävelee niin tunnen että hän on poissa. Luonto ja sen äänet kuulostaa jotenkin erilaiselta. On hiljaisempaa. Äiti kuoli keuhkokuumeeseen jota ei kestänyt ms-taudin takia. Isä kuoli ollessani 3 vuotias ja nyt tuntuu todella orvolta. Itku tulee niin syvältä että se sattuu. Viimeiset viikot lohdutin äitiä sairaalassa ja uskoimme kumpikin että hän pääsee vielä omaan kotiin toipumaan. Muistan aina kuinka äiti sanoi viimeisillä voimillaan 3 vuotiaalle tyttärelleni : moi moi Emmi. Äitini rakasti niin kovasti ensimmäistä lapsenlastaan.

      • Hei sinä "äidille kiitollinen". Osanotto...kyyneleet tulevat silmiin.Onko sinulla sisaruksia, joiden kanssa jakaa surua? Tai mies, joka jaksaa kuunnella ja tukea. Sinulla on pieni lapsi, nyt sinun täytyy jaksaa hänen takiaan. Voimia.


      • suruinenmyös kirjoitti:

        Hei sinä "äidille kiitollinen". Osanotto...kyyneleet tulevat silmiin.Onko sinulla sisaruksia, joiden kanssa jakaa surua? Tai mies, joka jaksaa kuunnella ja tukea. Sinulla on pieni lapsi, nyt sinun täytyy jaksaa hänen takiaan. Voimia.

        On minulla veli onneksi vielä joka myös on surun murtama. Olisi halunnut enemmän auttaa äitiä vuosien varrella, mutta koki äidin sairauden niin musertavana. Veli sai onneksi reilun viikon verran olla äidin tukena tehohoidossa ja kertoa kuinka rakas äiti hänelle on. Äidin reilun kuukauden kestänyt kärsimys lähensi onneksi minua ja veljeäni. Tajusin juuri kuinka vahva äiti oli, ei koskaan valittanut omaa oloaan ja kauniilla hymyllään valaisi koko huoneen.


      • Minä hautasin äitini viikko sitten ja heräsin tänään viiden aikaan aamulla kun tuli kauhee surunpuuska.
        Mä en ole pystynyt kertaakaan itkemään. En tiedä miksi. Silmät kastuu välillä, mutta poru ei tule.
        Kai Suomalainen mies on kasvatettu niin, että mies ei itke, vaikka sisältä olisi riekaleina.
        Olisi varmaan helpottavaa osata itkeä, mutta sisällä on vaan kuin jokin möykky joka kasvaa ja kasvaa.
        Aina kun poru meinaa tulla, jokin sisällä sanoo, että itku on itsesääliä ja kiskon pahan olon takaisin sisään.
        Jospa tämä tänne kirjoittaminen helpottaisi edes vähän oloa.


    • Lämmin osanottoni suureen suruusi, Äidille kiitollinen. Minulla ei ole sanoja, joilla sinua lohduttaa.

      Olit onnekas, kun sinulla oli ihana äiti. Kun mustin suruvaihe on takana, alkavat ihanat muistot kantaa. Aika auttaa, niin kliseiseltä kun tuntuukin. Voimia sinulle, että jaksaisit olla pienelle tyttärellesi surustasi huolimatta yhtä ihana äiti, kun omasi oli sinulle.

    • Mun äiti kuoli reilu vuosi sitten 59-vuotiaana. Olin just 3 vkoa aiemmin ehtinyt kertoa että meille tulee toinen lapsi, äidin toinen lapsenlapsi. Äiti sai sydänkohtauksen, oli 3 vkoa sairaalassa aivovaurioituuneena ja kuoli syliimme toiseen sydänkohtaukseen. Ollut raskas vuosi mutta lapset jotenkin tuovat lohtua äidin elämän jatkumisesta heidän kauttaan. Olisin vain halunnut että äiti olisi saanu nauttia mummoudesta vielä vähän aikaa, se oli hänelle niin iso juttu kun esikoiseni syntyi 2008.
      En oo vieläkään poistanu äidin numeroa kännykästä, joskus tulee tosi epätodellinen olo, että ei voi olla totta että äitiä ei ole enää, melkein tekis mieli soittaa numeroon että tottahan äiti nyt sieltä vastaa kuten aina... Olisin vielä tarvinnut äitiäni minäkin.
      Nyttemmin esim oman miehen menettäminen on käynyt monesti mielessä, äidin kuolema teki jonkunlaisen pelon sisimpään.

    • Toivoisin kovasti vertaistukea äidin menettäneistä...sellaista "yhteisöä" ei taida olla...täällä tampereella toki on sururyhmiä, mutta siellä on niin monenlaisia ihmisiä ja kohtaloita.

      • Jään miettimään... ei ole vertaistukea...
        Vaikka ei aina äidin kanssa niin hyvät välit ollutkaan, kaiken vain ymmärtää jalkeen päin... Hän oli ainut maailmassa joka tiesi ja tunsi sinut, tiesi ne kipeimmätkin asiat joita kukaan ei koskaan tule tietämään. 8 kuukautta ja vieläkin kuvittelen, että äiti tulee takaisin ja kaikki on kuin ennenkin.. Sastamalassakin on näitä sururyhmiä kkuten sureva kertoo olevan Tampereellakin, jotakin vain puuttuu, mitä?


    • tappaa... kuolkaa saatanat lääkärit hoitajat... kuolkaa pois

      • Puurot ja vellit on nyt pahasti sulla sekaisin. Vaiko lääkkeet ottamatta?


      • ei ollut sinulla RAKAS ÄITI oikeus arvokkaaseen ikääntymiseen


      • nopeutettu kuolema kirjoitti:

        ei ollut sinulla RAKAS ÄITI oikeus arvokkaaseen ikääntymiseen

        Oletko koskaan kuullut, että myös lapsia ja nuoria ihmisiä kuolee, he eivät edes aloita ikääntymistä.


    • Voimia sinulle,ei elämä pääty kuolemaan vaan vaihtuu uuteen ja parempaan,myös äidin ja veljen menettäneenä
      parhaat muistot sydämmässä.ajan kanssa elämä tuo uudet ystävät ja asiat elämään
      mutta rakkaintaan ei tarvitse unohtaa koskaan.jos on kovat kivut käännettävä asia voitoksi että pääsee pois,ja kipu helpottaa.
      ei ole helppoa mutta musiikki ja kynttilät voi helpottaa oloa.omat hetket ja omat muistot ei niitä kukaan voi viedä

    • Kuin kuiskaus hento, linnun lento, linnun laulu, poutapilvi
      sitten hyökyaalto, tuskan huuto, ikävä,
      kiitollisuus, syyllisyys, rakkaus läsnä
      alati.

    • Suruun osaa ottaen. Tästä on kauan mutta kerron silti. Isäni kuoli 61v. Äitini 58v. tasan 3kuukautta päivälleen. Olin nuori tyttö, ainut lapsi. Isä menehtyi syöpään viikon sairastettuaan ja äidillä oli sydän juttuja, oli viikonloppulomalla sairaalasta ja nukkui pois sunnuntaina 1962. Jäin yksin maailmaan. En oikein ensin ymmärtänyt etteihän tämä voi näin mennä mutta meni vaan. Kaikki elämän järjestelyt oli vaikeita,en oliselvinnyt ellei rakas kummi-tätini olisi ollut tukenani. Se oli kova paikka 17 vuotiaalle. Hyvä ystäväni kuoli 26pv helmikuuta. Häneltä jäi yksi poika ainoo lapsi kuten minäkin. Hän tuli ilmoittamaan surusanoman ja minä aivan "romahdin". Tunsin aivan saman olotilan äitini kuolin aamuna. Tunteet oli pinnassa. Olis pitänyt poikaa lohduttaa mutta en pystynyt kun tuntui että tämä on minun menetykseni ja minun suruni. Omien vanhempieni menetys tuli niin voimakkaasti esiin. En kai aikanaan osannut käsitellä heidän menetystään. Ei silloin ollut mitään suru terapeutteja. Ehkä olisin tukea tarvinnut enemmän. Tälle ystäväni pojalle kerroin myöhemmin että näin kävi en voinut sille mitään. Hautajaiset oli kova paikka, vieläkin kaipaan häntä. Hän meni yllättäen,nukkuessaan. Kaikki tapahtuu yllättäen ainakin omassa elämässäni. Tulee päivä, tulee ilta ja vielä se aurinkoinenkin päivä tulee kun jaksetaan odottaa!

    • Otan osaa menetyksiinne. Äitini kuoli, kun olin yhdeksän ja isäni edellispäivänä 78-vuotiaana. Olo on epätodellinen. Tuntuu kuin katsoisi itseään ulkopuolelta, kun hoitaa kotityöt ja lapset.

      Olen kesälomalla eli onneksi ei tarvitse keskittyä töihin. En tiedä, mitä ajatella, tuntea tai toimia. Ihan kuin olisi pysähtynyt ja kaikki muu menee ohitse. Jostain luin, että suru on hinta rakkaudesta. Ymmärrän, että elämän kiertokulku on tämä, mutta silti...mietin, mitä minun olisi pitänyt tehdä toisin, enemmän, vähemmän...

    • Oma äitini kuoli kuukausi sitten joten tiedän hyvin miltä sinusta tuntuu :( Kyllä sinä jaksat, jaksoin minäkin!

      • Kiitos lohduttavista sanoistasi. Voimia elämääsi!


    • äitini sairastaa haimasyöpää.Pelkään että hän kuolee pian.

    • Äitini sairasti syöpää 5 vuotta ja hoidin häntä sen ajan. Nyt kuolemasta on 4 vuotta. Ensin olin helpottunut kun äitini kuoli ja pääsi pois kivuista, mutta nyt on ikävä! Ikävä tulee aika ajoin, ahdistaa, itkettää, suututtaa! Nyt olen 28v ja minulla on 2 pientä lasta. Aika prantaa, mutta ikävä jää! Äitini olisi ylpeä minusta, mutta olisi ollut ihanaa kun hän olisi päässyt häihini ja nähny lasteni kasvavan!
      Voimia kaikille!

    • Hei,

      Nostan tämän. Olen itse 31-vuotias mies, joka menetti hiljattain äitinsä rintasyövälle. Äiti oli minulle niin rakas, olisin ollut valmis jopa saattohoitamaan äitiä kotona ja jäämään pois ansiotyöstä toimiakseni omaishoitajana. Toimittuani hoitajana työssäni monille muille.

      Kävi niin, että 2010 tosiaan alkuperäinen rintasyöpädiagnoosi, jonka jälkeen leikkaus ja sytot ja hormonit viideksi vuodeksi. Viisivuotiskontrollissa ehdin jo iloita siitä että äitini olisi voittanut syövän, ja vappu 2015 oli voiton päivä, kun 5-vuotiskontrollissa kaikki oli hyvin.

      Sitten loppuvuodesta 2015 todettiin yllättäen metatasoitunut rintasyöpä, metastasit keuhkoissa ja luustossa. Sytostaatit auttoivat hetken, mutta eivät estäneet leviämistä aivoihin. Nyt 2017 vappupäivänä äiti nukkui pois, ikävä ei varmasti koskaan tai ikinä lopu

      • Yleensä vain luen muiden kirjoituksia. Itkin niin paljon kun luin kaikkien tarinoita. Sinulle teki mieli kirjoittaa, kun niin lähellä mun äidin kuolinpäivää. Rakas äitini kuoli vappuaattona 2017. En vieläkään ole ymmärtänyt et hän on poissa, enkä varmaan koskaan ymmärrä, niin yllättäen lähti vain 53 vuotiaana.


    • Tuntui koskettavalta lukea se mitä koet yön hiljaisina tuntina. Olin 33 -vuotias kun isä kuoli ja 42 äidin kuollessa. Aika auttaa mutta elämä on erilaista kun ei ole enää vanhempia ja lapsuuden kotia. Voimia ja siunausta!

    • Äitini kuoli tämän vuoden tammikuussa. Äiti oli jo iäkäs 89-vuotias ja iän mukanaan tuomia vaivoja oli riittämiin. Viimeiset neljä vuotta meni hoivakodissa saatuaan aivoinfarktin. Aivoinfarkti oli ensimmäinen muistutus, että äidit eivät ole ikuisia. Äiti oli loppuun asti tiukasti kiinni elämässä ja seurasi maailmanmenoa. Olimme äidin kanssa erittäin läheisiä: soittelimme päivittäin, kävin äidin luona tiuhaan (tämä asui toisella paikkakunnalla). Joskus oli tietysti riitaa, mutta niinhän sitä on kaikissa ihmissuhteissa. Olin aina pelännyt sitä päivää, kun äiti kuolee. Sairastumisensa jälkeen kuolemanpelko oli jatkuva seuralainen: illalla mietin miten äidin yö taas sujuu ja aamulla pelkäsin, soiko puhelin... Jatkuva pelko ja huoli on äärimmäisen raskasta. Oli vaikea myöntää itselleen, että oma äiti vanhenee ja pitkä elämä tekee tehtävänsä. Hoivakodin arki tuli enemmän kuin tutuksi enkä olisi koskaan halunnut, että äiti joutuu sellaiseen. Hoivakodit ovat kuoleman odotussaleja ja joskus mietin vaikka mitä ratkaisuja, että olisin saanut äidin pois sieltä. Se ei kuitenkaan ollut realistinen vaihtoehto. Äidin loppu tuli sitten lopulta kolmessa päivässä. Hoitajien mukaan kuolema oli ns. oppikirjojen mukainen hyvä lähtö. Elämä vain hiipui pois. Ehdin vielä edellisenä iltana äidin luo. Tämä oli tällöin jo jossain elämän ja kuoleman rajamailla, mutta kuitenkin vielä ymmärsi , että olen siinä vieressä. En ymmärrä miten selvisin siitä hetkestä. Olin varmaan jonkinlaisessa shokissa. Kuoleman edessä tuntee itsensä niin voimattomaksi. Äiti kuoli seuraava aamuna. En jäänyt yöksi tämän luo hoivakotiin, koska jotenkin kai mietin, että ei vielä. Menimme aamulla sisareni kanssa vielä katsomaan äitiä. Äiti oli puettu lempimekkoonsa ja edellisenä kesänä ostamaamme kaulakoruun. Hiukset oli kammttu kauniisti. Se hetki oli elämäni musertavin hetki. Suukottelin äitiä ja silitin tämän poskea ja kättä ja toivotin tälle hyvää matkaa ja että tapaamme sitten joskus. Lohduttavaa oli äidi ilme: se oli niin tyyni ja pieni hymy. Ehkä tälle oli lopultakin selvinnyt elämän suuri salaisuus. Olen itkenyt niin paljon, että kyyneleiden täytyy jo ehtyä. Suru muuttaa muotoaan ajan myötä, mutta ikävä tuskin laantuu koskaan. Se tulee olemaan ikuinen seuralaiseni aina omaan kuolemaani saakka. Äidin valokuva on kaapin päällä ja vieressä poltan kynttilää. Juttelen äidille kuten ennenkin, suukottelen iltasuukot ja sanon huomenta. Jotenkin tunnen, että äiti on välillä läsnä. Uskon henkimaailmaan/tuonpuoleiseen ja että fyysinen kuolema ei tarkoita ihmisen lopullista loppumista. Sielu/henki/olevaisuus siirtyy jollekin toiselle tasolle tai toiseen ulottuvuuteen, jossa sinne siirtyneillä on hyvä olla ja jossa elämä jatkuu jossain toisessa muodossa. Sitten joskus menen itsekin sinne ja saamme jälleen äidin kanssa olla yhdessä. Siihen saakka täytyy jatkaa omaa elämää. Isäni kuoli ollessani 11-vuotias. Veljeni kuoli vajaa vuosi ennen äitiä. Sattuneesta syystä olen miettinyt paljon elämää ja kuolemaa. Kuoleman kohtaaminen muuttaa ihmistä ja hyvä niin. En usko jalostuneeni ihmisenä, mutta suhtautumiseni elämään on muuttunut merkittävästi: ei pidä nysvätä toisarvoisten asioiden kanssa. Elämä on annettu elettäväksi. Ihmisen aika on loppujen lopuksi niin lyhyt. Toivon sinulle voimia ja jaksamista. Tämä on nyt yksi vaihe elämääsi ja se on vain elettävä. Jokainen joutuu joskus kulkemaan elämän varjoisilla kujilla, mutta aikanaan sieltä löytää taas takaisin valoon.

    • Äitini kuoli maanantaina leikkauspöydälle 69 vuotiaana. Maailman rakkain, vaatimattomin, avuliain ihminen mitä maa päällään kantaa on poissa. Äiti ei koskaan valittanut olostaan joten emme tienneet äidin edes sairastavan mitään. Ei edes isä jonka kanssa olivat yhdessä 53 vuotta. Äiti pyysi isää viemään sairaalan päivystykseen lauantaiaamuna kun ei enää jaksanut kävellä rappuja takaisin sisään. Äiti kiidätettiin toiseen kaupunkiin ambulanssilla pallolaajennukseen ja kaikki piti olla kunnossa. Äidin piti päästä takaisin kotikaupungin sairaalaan sunnuntaina. Olin perheeni kanssa autolla matkalla kotikaupunkiini katsomaan äitiä kun minulle ilmoitettiin ettei siirretäkään takaisin vaan tehdään uudestaan maanantaina. 1. pallolaajennus oli epäonnistunut. Maanantaina vielä 11.30 äiti soitti minulle töihin että nyt hänet viedään uuteen operaatioon. Kerroin äidille miten rakas on ja miten kaikki menee hyvin. 13.30 isä tuli (ajoi shokissa 120km) työpaikkani ovesta sisään ja romahti täysin kertoen että äiti on kuollut leikkauspöydälle. Suoni ei kestänyt enää vaurioiduttuaan 1. kerralla. Suoni repesi ja äidin sydän pysähtyi. Siihen pysähtyi meidän elämä. Ajoimme isän ja siskon kanssa sinne toisen kaupungin sairaalaan... Emme päässeet hyvästelemään äitiä ruumishuoneelle koska virka-aika oli jo ohi. En koskaan päässyt hyvästelemään äitiä. Onneksi isä ja sisko pääsivät seuraavana päivänä ja kertoivat myös minun terveiseni. Tuska on suunnaton enkä vielä ymmärrä miten tästä selvitään. Isä ei pärjää surussaan yksin ja asumme siskomme kanssa liian kaukana isästä. Äidin poismenosta on nyt 5 päivää ja itku ei vaan lopu. Sielua koskee ja kipu tuntuu fyysisestikin. Sisko yrittää järjestää muuttoa kotikaupunkiin loppuvuodesta että pääsee isän turvaksi ja avuksi. Olen ikuisesti hänelle kiitollinen uhrauksestaan. Siirtää oman elämänsä taka-alalle meidän kaikkien vuoksi.. Minulla on oma perhe ja yritys joten minä en pysty tekemään tuota uhrausta. Ja se koskee, PALJON... Ihmiset kertoo että ajan kanssa helpottaa. Nyt ei siltä tunnu mutta toivon koko sydämestäni että myös me selviämme tästä! Voimia teille kaikille kohtalotovereille! Ainut lohtu lienee se että äiti ei joutunut kärsimään pitkään vaan lähti kuin varkain! Minun elämäni ensimmäinen ja suurin rakkaus!

    • Elämä jatkuu kuoleman jälkeen. Kannattaa tutustua esim videoihin netissä lapsista jotka kertoo edellisistä elämistään tai ns kuoleman lähikokemuksiin tai sitten käydä meedioistunnossa, niin kuolema ei ole enää niin pelottava asia. Äitisi vierailee varmastikin luonasi henkenä, joten eihän nyt täysin poissa ole.

    Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastaista viestiä.

    Takaisin ylös

    Luetuimmat keskustelut

    1. Greta Thunberg kritisoi Suomen hallitusta

      ”Tämä on epäonnistuminen”. https://www.is.fi/ulkomaat/art-2000006515088.html Thunberg on liittänyt mukaan perustamansa Fridays for Future -liikkeen
      Maailman menoa
      198
      6884
    2. Sedu Koskinen aikoo järjestää isot juhlat

      Näihin julkkiksiin ei näköjään päde mitkään lait tai korona tartu. https://www.is.fi/kotimaa/art-2000007637821.html Kyllä esim. taviksen ylioppilas
      Kotimaiset julkkisjuorut
      110
      5224
    3. Stefu kärähti taas amfetamiinista!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!

      Eikö tuolle sekoilulle näy loppua? https://www.iltalehti.fi/viihdeuutiset/a/b3a29a6e-ac7d-460f-bd45-23ee51898a72
      Kotimaiset julkkisjuorut
      56
      3865
    4. Vapaavuorelle tuli kiire - Kaikki yleisötilaisuudet kielletään, mutta mites juottolat?

      Pelimies Vapaavuoren loppupeli Helsingin johdossa meni kimuraiseksi koronakriisin vuoksi. https://www.is.fi/kotimaa/art-2000007637875.html "Vapaavuori
      Maailman menoa
      101
      3112