USKOTKO ETTÄ JOKU OHJAA MEITÄ

Kyllä ohjaa, olen monet kerrat sen kokenut, ensikokemus tuosta oli jo lapsena, en sitä osannut silloin niin ajatella.
Nuoruusiässä oli oli myös vastaavasti hengenlähtö lähellä, silloin tuli mieleeni että minulla on joku tehtävä tekemättä aika ei vielä ollut minun lähteä.

Silloin oli sienestysaika ja meitä oli neljä aikuista naista menossa sienimetsään, matkalla harkitsimme mennäänkö ensin kaukaisimpaan paikkaan vai aloitetaanko varmasta lähimetsästä noin 10 km ajomatkan päässä.
Ei siitä kehittynyt yksimielisyyttä ja kun olin kuskina niin sanoin että tässä ja nyt kokeillaan onko meillä sienionni omukana.
Olimme autossa vielä yritinkö hiukan muuttaa paikkaa kun hirvi juoksi rajulla vauhdilla yli tien, jos olisimme päättäneet mennä kauimmaiseen metsään olisimme just törmäneet tuohon isoon eläimeen,
Auton keula oli n 1m mistä se uros pöllähti tielle, eikä vauhti eläimellä hiljentynyt.
Kyllä metsään oli pakko mennärauhoittumaan ja unohtamaan tapahtunut, ja kyllä se sienisaalis sai vapinat ja säikähdykset unohtamaan.
Ei sen säikähdyksen jälkeen olisi ajamisesta tullut mitään, olen ihan tyytyväinen että tässä vielä kirjoittelen tarinaa.

Olen kokenut erään ikimuistettavan kerran saaneeni apua. Olin talvella ollut erästä vanhusta auttamassa pyöräillen, ja siellä juuri ennen lähtö tuo astampotilas sai kahvin jälkeen pahan astakohtauksen. Näytti siltä kuin oi saanut väärään kurkkuunsa jotakin.

Hetken seisoin avuttomana, mutta hän kun jo huojui ja sinersi, napautin selkään muutaman kerran. Jo aukesi hengitys! Puhdistin suusta sitkeää limaa pyyheliinalla ja sain hänet vuoteeseen.

Viivyin luonaan kunnes hän oli rauhoittunut ja normaalin värinen, ja näin ollen oli jo täys pimeys kotimatkalla.
Oli tavattoman liukasta kuperalla valaisemattomalla tiellä ja liu'un kohti ojaa taluttessani pyörää. Olin tosi väsynyt työstä, ja kaipasin päästä kotiin.
Silloin tuli takaapäin valo ja ihmettelin kun ei auton ääntä kuulunut, mutta näin nyt kulkea loppumatkan.
Hyvältä tuntui tulla kotipihaan, missä navetan ikkunoista loisti valo, ja pihavalo oli sytytetty,

Silloin tuli vielä kerran tuo valo takaani valaisten, ja ihmettelin taas mikä se oli.

Illalla vuoteessa ajattelin tuota valoa vielä, miksi se tuli uudelleen kun en enää tarvinnut sitä? Sitten tajusin, se tuli, jotta ymmärtäisin minut saatetun kotiin asti.
Syvä kiitollisuus valtasi mieleni, Iltarukouksessani kiitin siitä.

Uskon, mutta en uskontoon taivasta eikä helvettiä ole.

Tapahtumia on ollut paljon.

Uskon Jumalaan, mutta usein uskoni horjuu, jopa katoaa olemattomiin, toisaalta sitten kun akuutti paha paikka on eletty olen kuitenkin sitä mieltä että olen saanut apua Luojaltani.
Olen usein saanut keskustella näiden kirkonpalvelijoiden kanssa aivan avoimesti, heiltä olen kyllä saanut uskonvahvistusta, vaikkakin niitä "katkoksia" tulee vaan.

Tällainenkin on tullut mieleen:
Onko sittenkin kaikki kirjoitettu tähtiin?

Olen usein miettinyt samoja asioita, kun kohdallani on ollut ihan kuin joku tunne, että jotain tulee tapahtumaan, ja olen sen sitten muistanut, kun paha tilanne on tullut.
Olen ollut ihan hereillä, kun sain ilmoituksen pahasta kolaristani, josta siinä pakatessani matkalaukkua kerroinkin.

Olen usein ihmetellyt, että meitä suomalaisia kuin suojeltaisiin jotenkin.
Liikumme paljon maailmalla, ja aika vähän olemme oikein pahoissa onnettomuuksissa, ja jos olemmekin jotenkin, emme pahemmin loukkaannu.
Aina harmeja tapahtuu, mutta kuitenkin tätä funtsin.

Niin, kyllähän minäkin vieraaseen koulukaupunkiini muuttamiseni jälkeen enemmän rukoilin Taivaan Isää kuin ensimmäisellä kymmenelläni kotona asustellessani,
silloinkin kyllä. Vastauksiakin rukouksiini sain.

Enkä ihan uskoisi tässä olevani ilman hänen johdatustaan.
Kuljin ikään kuin hänen kanssaan kouluun mennessäni.

Onhan rukouksissa se psykologinenkin puoli. Kun selvittelin asiani ajatuksissani Isä-Luojalle kuten äiti oli neuvonut, kaipa ne paremman järjestyksen omassakin pikku päässäni saivat.

Koulu sujui hyvin, vaikka koti-ikävä vaivasi, äidille ja siskoilleni kirjoitin ahkerasti kirjeitä.

Äiti aina sanoi lomalla allekirjoittaessaan todistukseni,
että hän tiesi, että sinä pärjäät hyvin.

Olen täynnä kiitollisuutta kaikesta.

:)

Hyviä tapahtumia ja varjeluksia. Jotenkin vain on vaikea välillä uskoa ns. johdatukseen, kun maailmassa tapahtuu niin paljon pahaa ja onnettomuuksia. Ja ihan pienille lapsillekin, joilla uskoisi olevan "suojelusenkeli" mukana kaikkialla.

Tämmöset asiat saavat uskoni välillä horjumaan. Tosin on itsellänikin ihan omakohtainen kokemus varjeluksesta tai rukouksen voimasta, jos niin jaksan uskoa ja ajatella. Se liittyy nyt jo aikuisen lapseni elämään ja tapahtumaan lapsuudessa. Se jääköön nyt kertomatta.

hirvikolareilta välttymiset ja muka valo jostain ilmestynyt yliluonnollisesti. Jotkut kuvittelee, että heitä on jotain hienoa erityistehtävää varten suojeltu. Miksei sitten pieniä lapsia, joilla olisi koko elämä edessään ?

eipähän noista suojeluksista kukaan tiedä, toiset voivat olla muistutuksia ja toiset opetuksia,
vitsinkin luin niistä, kun kaveri sanoi toiselle autosta tullessaan ettei hän laita auton ovia kiinni kun hänellä on suojelusenkeli, niin toinen sanoi, voi olla ettei se enkeli ehdi jokapaikkaan, että laita vain ne autosi ovet kiinni

Eivät nämä minun läheltäpiti tilanteeni ole toisille tarkoitettu kuin luettavaksi, koska tilanne ei ollut vain minun vaara vaan myös kolmen muun pienten lasten äidit.
Aina saa epäillä koska itsekin joutuu koville totuuden ja muidenkin epäilyjen ristiriitaan.

Jumalalla on myös kova kilpailija paha ja pahuutta harrastava saatana, joka kilpailee kaikella tavalla, käyttäen paljon myös ihmisiä apureina.
Ihminenhän tekee paljon toisten houkuttamana ja kateuksissaan.

Mitään pelastumista en ainakaan vähättele, se on minun maailmasani ilkeä teko lähimmäiselle.

Äiti tapasi sanoa iltaisin nukkumaan mentäessä,että lue iltarukous
ja siunaa itsesi,niin saat hyvän unen.

Tottahan se on,saa jättää kaikki huolet Korkeimman haltuun,
tuo se rauhan mieleen.

Kyllä olen minäkin saanut vastauksen rukouksiini,
enkeli on ollut matkassa mukana.

Minun on helpompi uskoa Jumalaan kuin että tyhjästä olisi kaikki alkupamauksesta lähtien syntynyt. Kaikki se järjestelmällisyys solujen pienemmistä osista taivaankappaleiden järjestykseen ja ratoihin, joissa ihmisellä tutkimista riittää. Tiede on tuonut tietoomme noita ihmeellisiä luonnon järjestelmiä, miten nerokkaasti kaikki toimii ja on yhteen rakentunut.
Mielluimmin tietenkin uskotaan evoluutioon yksin. Minä en sulje Jumalaa evoluution takana. En ota raamatun luomiskertomusta sellaisena kirjaimellisesti. Ajatelkaa missä historian ajassa se on kirjoitettu.
Kristinuskon sanoma on meille jo lapsena opetettu, siksi se on syvällä. Minulla on sellainen tunne että ihminen ei alkuunkaan käsitä luojansa olemusta. Jokainen haluaa luoda oman jumalansa. Minulla on uskon vahvistuksena 3 ja puolivuotiaana kokemus, kun olin vähällä hukkua.
Olin pihalla leikkimässä ja äiti oli vähän matkan päässä koivuvihdaksia hakemassa. Minä sillä välin vesikuopalle vettä hakemaan ja sinne putosin.
Ei tuntunut pahalta. Kuopan pohjalla oli suippo kivi, johin yritin kiivetä. Sitten näin takanani seisovan valkoisen hahmon, seuraavaksi heräsin pihalla makaamasta.
Silloin kun kuoppaan putosin äiti kuuli pikkuveljeni heränneen kamarissa ja ikkunasta kuului itku. Hän lähti ja huomasi että olin pihalta poissa. Äkkiä vesikuopalle, jota hän pelkäsi. Siellä olin selälläni veden pinnalla, punainen mekko oli noussut kuplana pinnalle ja suuhuni pulppusi vettä.
Sain pihalla tekohengitystä ja virkosin.
Sanoivat minun herätessäni kysyneen, missä se enkeli on.
Muistan käyneeni kuopalla kun siitä oli vesi kuivunut ja katsoin kun siellä pohjalla oli se kivi, jota pitkin yritin sieltä nousta silloin.

Kuka johtaa----hän joka on sinulle annettu johtaa, se rinki-elämä- joka on aina matkassa sinun elämä.
Kuka toinen voi olla--läheinen jne. ajan.

Kyllähän tuo usein tulee mieleen.
Ylikansoitus ja saastuminen tie-
dettiin jo 70-luvulla. On sanottu,
että nyt täytyy sitä ja tätä.
Mitään ei ole oikeasti tehty.
Ihan niinkuin olisi määrätty, että
meidän on tuhottava itsemme.
Samoin tuo Itämeri. Hyvin monet
merkittävät vaikuttajat lupasivat,
että nyt alkaa toiminta.
Mitään ei ole tapahtunut.
Ihan kuin olisimme voimattomia
tekemään mitään.
Itämeri on menetetty!

Ihania tarinoita teillä. Itselläni ei ole mitään noin konkreettista esimerkkiä varjeluksesta, mutta sen läsnäolo elämässäni on aina ollut minulle selvä.
Oikein tiukan paikan tullen, "enkelit" ovat auttaneet minua vaikka jonkun ystävän muodossa
Uskonelämäni on kulkenut samalla tavoin kuin moni muukin täällä kuvasi:
joskus tuntee olevansa hyvinkin lähellä Luojaansa, sitten taas voi joutua
"sielun pimeään yöhön", joka kai myös kuuluu uskonelämään.
Sen olen myöskin kokenut, että jos joskus eksyn tieltäni, tulen kyllä tempaistuksi takaisin siihen "isompaan yhteyteen".

Jumalakäsitykseni tiivistyy Raamantun sanoihin: "Hänessä me olemme,
elämme ja liikumme." Sen enempää (tai vähempää) minun ei tarvitse
Jumalasta tietää, enkä sano tätä yliolkaisesti vaan nöyrästi. Jumala on minulle jotakin niin suurta ja määrittämätöntä, etten edes yritä sitä paremmin kuvata.

Vihkisormuksen oikea ja alunperäinen merkitys miehellä on heikkouden merkki ja on Roomalaisten keksintö, tarkoittaa että mies on silloin haavoittuvainen jos rakastaa jotain naista.

Uskonnon opetuksen kannalla olen minäkin.
Harvoissa kodeissa ja muissa kouluaineissa käsitellään herkkiä asioita, anteeksiantamista, toisen kunnioitusta, ja kuinka voidaan pyytää anteeksi ja arvostaa kavereita.
Uskonnossa nämä ovat etusijalla.
Kodeissa monesti kun lapsista joku tekee sisaruksilleen kiusaa tai jopa aiheetta pahentaa toisen mielen tai käyttäytyy hyokkäävästi, tälle pahantekijälle huudetaan, nimitellään jopa käsketään häipyä silmistä,
Hyvin usein tällainen vanhempien suhtautuminen vain lisää kiukkua uhmaa ja ilkeyttä kaikkia kohtaan.
Lapselle pitää selvittää miksi ilkeilyt pitää lopettaa ja keskustella kaikesta avoimesti lasten kanssa, paremmin normaali puhe auttaa kuin uhkailut.
Koti on se jossa lasta on ohjattava, sekä opiskeluun että käytökseen, koulussa opitaan asioita.
Tuli nyt mieleeni vasta mihinkähän ketjuun tuli kirjoitettua,
no tässä tämä nyt kuitenkin on.

Mitenkähän paljon olet koteja tarkistanut, olen ihan toista mieltä. Ehkä tunnet vain tällaisia perheitä, joissa ei osata kasvattaa eikä puhua lapsille kauniisti. Rajat tietty pitää olla.
Uskonnon opetus kouluissa on paljolti eri uskontoihin tutustumista. Kyllä muissakin aineissa käsitellään tapoja, ainakin koko ala-asteen, kun on sama luokanopettajakin kaikissa aineissa.
Aika ristiriitaisia puhut, toisaalta uskonnon opetus pitäisi mielestäsi säilyttää ja siinä opettaa kauniita tapoja. Toisaalta sanot, että se on kotien tehtävä. Mitähän oikein tarkoitat ?

uskontoa on vaikea "opettaa", mutta onkohan vielä kouluissa se elämänkatsomusoppi - vaihtoehtona varsinaiselle uskonnolle, en taida muistaa ees oikein aineen nimeä. Ja millainen uskonnonopettajan pitäisi nykyaikana olla.

No se uskonnosta. Varsinaiseen Monican kysymykseen olisi minullakin todella paljon kerrottavaa, että Jotain johdatusta täytyy olla.
Eihän niitä kaikkia suojeluksia ja varjeluksia tule aina huomanneeksikaan muuten kuin oikein selvissä, vaikeissa tilanteissa. Saa ihmettelemään, mitenkäs näin selvisinkään, ettei pahemmin käynyt.
Vai liekö toisille ihmisille kehittynyt oma sisäinen vahvempi "tunnistin", miten vaistomaisesti, intuitiivisesti, toimia. Se kuudes aisti, joka ohjaa.

Vaikka olisi kuinka "hyvä" koti, lapsia ohjataan ja rakastetaan, voi olla joukossa sellainen, johon ei tepsi mikään....lapset ovat yksilöitä syntymästään saakka. Ei ole vanhempien ja opettajien vika, jos lapsi niinsanotusti epäonnistuu elämänkulussaan.

Niin kamalalta kuin se kuulostaakin, olen tässä paholaisasiassa samaa mieltä, taisi joku siitä edellä mainita. On ihmisiä, joissa onkin tämä Paha, muistanette kertomukseni sen erään ihmisen silmien kautta kammottavan pahan näkemiseeni.

Mistähän niitä häiriköitä kouluun tulee, tunnella nukutaan ja pidetään tahallista sirkusta, opettajalle sanotaan vastaan suorastaan haistatellaan kun kielletään.
Vanhemmat ovat kertoneet keskusteluissa että lapsi ei tottele heitäkään ja on pakko laittaa ovesta ulos ´'tuulettumaan'
Tunnen muutaman ala-asteen opettajan ovat hakemassa uutta ammattia, koulutyö on jo vaarallista oppilaiden vastarinnan ja hyökkäusten parissa.
Kyllä totta on monessa tapauksessa ettei kotona juurikaan päätä silitetä lasten keksityille huijauksille.

Käsittäkää nyt ettei tyhjästä tule noita ampujia, ja puukottajia, mutta puolustakaa ihmeessä niitä ne juuri tarvitsevat apua, mutta tuskin se täällä palstalla menee kohteeseen.

Näin otsikon lehdessä. Ministerin pimeä puoli Wallin on uhkaillut ennenkin.

Tässä jotain sellaista mihin on puututtava
kenen on puututtava? Kaikkien sekä vanhempien, että opettajien ja ammattiauttajat mukaan.

http://www.iltalehti.fi/uutiset/201202160200322_uu.shtml

Tilastot näyttää olevan nousussa noiden häiriköintien ja etenkin pahoinpitelyiden osalta, kyllä kodit ovat enemmän vastuussa kuin koulut, kodeista ohjaus on aloitettava.
Opettajien aika on tärkeämpää opetuksen kannalta, ei sekään että opettajien on vain vaiettava.
Voimattomuuttaan monikin vanhempi tunnustaa.
Eiköhän olisi sittenkin koivuniemen herra hyvä ottaa uudelleen käyttöön.
Jo on tarpeeksi nähty ääripäitä näissä kiusaamis tapauksissa, lisääkö vain odotetaan ja vielä nyt on varainkäyttöä supistettava kaikessa, voi olla että niitä 'kotikouluja' alkaa lisääntymään
Niistäkin on ollut valituksia jos ei parannusta järjestykseen kouluissa tule niin on haettava erilaisia opetusmetodeja.

Tässä iässä on helppoa katsella taakse päin, muistaa oman nuoruutensa ja ne tärkeimmät arvot, jotka silloin jo olivat käyneet selviksi.
Joskus voin nyt ihmetellä, miten niin nuorena 13-14 vuotiaana olin jo tullut siihen tulokseen, että halusin luostariin nunnaksi. Nyt voin jo maltillisemmin ymmärtää sitä nuorta joka olin:) Mutta silloinkin tajusin, että paikkani oli maailmassa - ihmisten parissa.
Hyvin ehdoton totuuden etsimisen jouduin käymään läpi, varhain se sai alkunsa. mistä voin jo iloitakin, koska se jäi pysyväksi, pohja minkä olin ikäänkuin lahjaksi saanut kasvatuksessa, niin koulussa kuin kotona.

Kuitenkin sai säilyä ihanteet, jotka jo silloin saivat alkunsa elämästä, sen kauneudesta ihmistenkin välillä, paljon muutakin on koettu ilman, että se olisi pysyvästi voinut muuttaa niitä arvoja, jotka jokainen ihminen tietää oikeiksi.

Koskaan en ole muuta kuin pohjimmiltani iloinnut elämästäni, siinä ohjauksessa missä kasvoin. Niin tärkeänä koen sen nyt vanhana,-- toivottavasti edes jonkin verran viisastuneena.

Ankaraakin on kasvaminen ollut ja jatkuu yhä, niin varmaan meillä jokaisella, monen kohdalle on vaan sattunut traumaattisiakin kokemuksia, ehkä ymmärtämättä aikanaan, mikä ja miksi ne tapahtuivat hänelle. Siihen kun ei ole selitystä !

Joskus on niinkin, että yksilö käpertyy itseensä, kun tarpeeksi paljon kohtalo iskee, jolloin jää syy ja seuraus ymmärtämättä, mitä se muille voi aiheuttaa.
Liioittelematon realismi on aina hyväksi edetä, jos haluaa ja kykenee olla aikuinen!