Kipinän puute parisuhteessa!

Arki tulee ennen pitkää kaikkiin suhteisiin ja se palava intohimo hiipuu.

Jos kumppanisi on kaikin tavoin muuten ihana, en sinuna tekisi mitään, vaan pysyisin yhdessä. Katsokaa yhdessä romanttisia elokuvia, pornoa tms. siitä sitä kipinää voi yhdessä kehittää :-)

Jos löytäisit jonkun toisen, mitä takeita sinulla olisi, että se kestäisi. Kestää vuosia oppia tuntemaan toinen ja luottamaan toiseen. Se olisi hyppy tuntemattomaan.

Sinä olet se, joka tekee päätöksen ja kantaa seuraukset. Mieti pitkään ja hartaasti.

Minun mielestäni kipinää pitää olla. Kipinätön suhde on ystävyyssuhde. Mutta voisitko keskustella miehen kanssa tästä asiasta? Tai mennä terapiaan pohtimaan asiaa? Joskus ei näe muuta kuin puutteen, joka ohjaa ihmisen vääriin valintoihin.

Ihmiset ei uskalla odottaa sitä oikeaa, sitten ajaudutaan yksiin ' ihan kivojen' kanssa. Sitten erotaan. Tai ollaan onnettomia yhdessä.

Se, että on mukavaa, ei riitä.

Täytyy saada hullaantua ja sitten kehittää uutta kipinää kun se joskus kuitenkin hiipuu... Jos kipinää ei ole, sitä tuskin syntyykään, ellei efortti ole molemminpuolista....

Ei hyvältä näytä! Yhteiset arvot ja ajatukset eivät riitä, jos ei edes alussa ollut vetoa, rakkautta ja intohimoa.
Viimeistään lasten syntymän jälkeen voi tulla pahoja ongelmia. Vaimo tyydyttää läheisyyskapasiteettinsa lapseen ja mies jää yhä enemmän sivuun.

Kiirekin on väärä peruste mennä väärän miehen kanssa naimisiin.

Kuitenkin sä oot suhteesi asiantuntija, ota mun kommentit siis vaan yleisellä tasolla.

Ehkä sitä kipinättömyyttä ja ystävyysliittoa kestää silloin, kun elämää kulkee eteenpäin tasaista tahtia, eikä muuta odotakaan. Vaikeuksia tulee, kun elämään ilmestyykin joku, joka sytyttää kipinän. Silloin on edessä vakava paikka, varsinkin jos on mahdollista valita.

Hei vaan,

voisit miettiä mistä olisit valmis luopumaan, jos saisit suhteen jossa on mieleistäsi kipinää. Voihan nimittäin olla, ettet saa kaikkea mitä haluat.

Voit varmaan omasta lähipiiristäsikin löytää esimerkkejä tyypeistä, jotka pomppivat suhteesta toiseen jostain syystä. Kipinä loppui, se oli seko, doku, jne.

Et tietenkään ole yksin mietteittesi kanssa.

ei ole olemassa yhtä oikeaa parisuhdemallia, vaan jokainen valitsee itselleen ja omille arvoilleen sopivan ja tietenkin se ratkaisee, missä suhteessa itse on onnellinen. Mikään suhde ei ole täydellinen. Tiedän liittoja, joissa on ollut kipinää paljonkin alussa (ns. elämän rakkaus), mutta suhde sammunut hyvin nopeasti, kun taas jotkut "tasaisemmat liitot" ovat kestäneet pitkään/loppuiän. Se, että on "intohimoinen suhde" ei aina välttämättä takaa sitä, että suhde on onnellinen, voi olla taas muita ongelmia jne.

Turha odottaa että se kipinä jatkuu, kyllä se ensihuuma, jossa se kipinä on, kun ei edes ajatella järkevästi katoaa ja onneksi. Tuskin se teidänkään suhde mikään ystävyyssuhde on, siihen on vain tullut ihan arkiset vaatimukset, pitää käydä työssä, pitää hoitaa kodin asiat ja aikaa pitäisi vähän saada omaankin elämään, joten sinunkin on viisainta etsiä ystäviä takaisin, suhteesi voi silloin hyvin kun osaa ajatella oikeaa elämää.
Ei toisessa voi roikkua kiinni, sehän rupeaa ahdistamaan. Onneksi oma mieheni harrastaa ja silloin saan aikaa itselleni osallistua siihen mitä itse haluan, ei hän tutki tiliäni, eikä määrää hiusteni laittamista tai vaatetustani. Itselläni on kuitenkin aina ollut selvä asia, että hoidan ihoani, vaatetukseni on siistiä ja ajanmukaista, nuorekastakin, olen kiinnostunut ympärilläni tapahtuvista asiosita niin kotimaassa kuin ulkomaillakin. Raha-asiani hoidan ajallaan ja säästän osan, jotta ei tarvitse vanhemapana laske joka penniä.
Mieheni on kyllä samalla aalpituudella, eli kunnioittaa samantapaisia asioita.
Mutta huumasta puheenollen, se vaihtelee sen mukaan miten elämä vie, aina on palannut jollakin tasolla ja ollaan jo pitkällä. Ei kannata lähteä etsimään, sillä todella voi ollakin karhu vastassa.

Niin, elämä ei muodostu helpoista valinnoista. Ehkä kysymys on rohkeudesta. Pitääkö tarttua tilaisuuteen, jota elämä tarjoaa? Useinhan käy niin, että valitsematta jäänyt vaihtoehto ja rohkeuden puute jäävät vaivaamaan lopuksi elämää. Elämässä pitäisi uskaltaa - luulisin.

jos on ystävän kanssa suhteessa, on ystävyyssuhteessa.
Kun luulee, että se maailma avautuu siitä, että pistetään hynttyyt yhteen ja leikitään kotia, ja et se on suuri rakkaus, voi harmittaa huomata, ettei se toinen silti ystävästä mihinkään muutu ja itsekin on sama naama peilissä kuin ennenkin.
Taikoja ei ole, jos ei ole aidosti rakastunut.

Kipinästä voi helposti syttyä tulipalo mutta ilman kipinää ei saa mitään aikaan. Yleensä kaikki hyvät ominaisuudet ei tule samassa paketissa. Jos sängyssä luistaa, muutoin ei jostain syystä synkkaa. Jos henkisellä tasolla juttu toimii, ei sängyssä luista. On se vaikeeta. Valinta täytyy jokaisen tehdä.

Jos molemmat haluavat suhteen kestävän, ovat sitoutuneita ja rakastavat niin luulen että suhde voi toimia hyvin, vaikkei alkuun olisi suurta kipinää ollutkaan. Mutta entä sitten kun se arki ärsyttää, eikä sinulla ole suuria tunteita toista kohtaan? Kestätkö sen ja kunnioitat suhdettanne ja päätöstäsi, vai luuletko että uusi kokeilu houkuttelee?

Tuotahan et voi kai varmasti tietää, mutta mieti vielä pystytkö rakastamaan miestä sellaisena kun hän on. Ilmeisesti teillä menee kuitenkin hyvin! Siksi ei kannata vain katumuksen pelossa suhdetta lopettaa.

Oma kokemukseni kuitenkin on, että vuosien seurustelun jälkeen kumppani tuli toisiin ajatuksiin. Jotain oli kuulemma kokoajan puuttunut ja suhde tuntui nyt ihan tyhjältä. Tunsin itseni todella petetyksi ja yllätti minut täysin. Yhteinen elämä oli kuitenkin rakennettu ja meillä oli paljon hellyyttä yms.

Mielestäni ehkä vuoden jälkeen voi vielä sanoa, että kiitos olet ihan kiva muttei muuta. Sen pidemmälle on todella epäreilua uskotella jos on itse epävarma. Hyvä että siis pohdit tilannetta ja toivottavasti teet päätöksen!

unohda se sydänsarjojen rakkaushömppä. Pelkkä hormoonista johtuva aivotoiminna häiriö! Arki on asioiden yhteensovittamista, joten järki töihin. Jos ei ole riitaa ja tappelua, niin elämä on mukavan tasiasta ilman sen "rakkauden" aihuettamaa tuskaa, mustasukkaisuutta, omistushalua pelkoa petetyksi tulemisesta yms. Itse onnellisesti järkiliitossa jo 10 v.

On tosi tärkeää, että on samat arvot, hyvä kumppanuus ja keskinäinen luottamus. Siltä pohjalta voi myös tarjota hyvän, turvallisen ja myönteisen kodin lapsille.
Kipinä on kuitenkin tärkeä myös - pieni ja välillä suurempikin eroottinen vire on ihana arjen suola. Voisit kokeilla tutustua parisuhdepsykologiasta tuttuun erillisyyden käsitteeseen. Jos symboosivaihe kestää parisuhteessa liian pitkään, voi tulla tukahtunut tunne ja sellainen sisarussuhteelta tuntuva sävy suhteeseen. Eihän sitä ikäänkuin veljensä kanssa kipinää tunne.
Jos sinulla on hyvä kumppani rinnallasi, voit työstää tuota erillistymistä. Ei kannata haaskata hyvää ihmissuhdetta, koska luultavasti sama kehityshaaste olisi edessäsi muutamien vuosien päästä seuraavassakin parisuhteessasi - alkuhuuman hälvennyttyä.

Ajattele 10 vuotta eteenpäin, siinä on lapsia jo hankittuna ja elämää elettynä. Kohtaat/miehesi kohtaa jonkun joka sykähdyttää ja huomaa silloin viimeistään, että ei voi olla totta, voiko näinkin tuntea?
Siinä onkin jo paljon kovempi ruveta eroamaan.
Kahden aikuisen hyvä ystävyyssuhde ei ole vielä riittävää.
Elämässä eletään yhden kerran. Tekemättömät vaikeat valinnat ovat ne
joita katuu myöhemmin.
Ja vaikka se seksi sujuu, mutta toinen ei herätä mitään tunteita
ei se paljoa lohduta.

Ystävyys voi olla hyvä pohja suhteelle. Tuttavapariskunta meni naimisiin ystävyyspohjalta ja ovat olleet onnellisesti naimisissa jo 10 vuotta. Myös itse olen aloittanut nykyisen suhteeni ystävyyspohjalta, ilman varsinaista ihastumisvaihetta. Tosin meillä seksi on ollut aina kiihkeää ja hyvää, joten ehkäpä meillä sitten sitä kipinää on, vain alkuvaiheen ihastuminen puuttui. Teillä tuo mainitsemasi seksittömyys voi kuitenkin muodostua ongelmaksi. Jos sitä on jo nyt vähän, niin lasten myötä se varmaa jää kokonaan pois. Ongelmaahan ei ole, jos kumpikaan ei sitä kaipaa.

Vaikean päätöksen edessä olet. Tsemppiä!

Jos perhettä haluat perustaa niin pysy nykyisen miehesi kanssa. Hyvä, tasapainoinen ja kypsä mies on parasta jota voit saada perhe-elämään. Kyllä siinä perhe-elämän pyörityksessä se kipinä katoaa 90% pareista vaikka sitä olisi ollut miten paljon tahansa. Ja sen loppuminen nimenomaan romuttaa sen suhteen. Mutta jos olettte molemmat nykyiseen elämäänne tyytyväisiä, ei perhe-elämäkään varmaan paljon tuo muutoksia suhteeseenne.

Tietysti on aina mahdollista että voisit löytää elämäsi rakkauden, perustaa hänen kanssaan ihanan perheen ja elää elämäsi onnellisena loppuun asti... mutta harvoin sadut toteutuvat. Hyviä miehiä on vähän. Ja vielä paljon vähemmän hyviä miehiä joiden kanssa on kipinää. Päätä itse, kuinka varman päälle haluat pelata...

Jos seksi nykyisen miehesi kanssa ei kiinnosta, miten olet ajatellut hankkia lapsen? Kertalaakista et välttämättä tule raskaaksi, vaan voi olla, että "joudut" harrastamaan seksiä PALJON. Miltä tämä ajatus tuntuu?

Tässä sen näkee. Edes hyvä mies ei kelpaa naisille vaan pitää olla täydellinen, koska tavallinen hyvä ei tuota kipinöitä. Joten kannattaa heivata vit..tuun se hyvä mies ja äkkiä.

Parhaat katajan oksat rätisivät nuotiossani ennen vakiintunutta parisuhdetta.
Etsin tasaisempaa, vakiintunutta elämää.

Vaimoni rätinöistä en tiedä mutta ääntä siitä on kuitenkin lähtenyt.

Kaikki kuitenkin hiipuu ilman dramatiikkaakin mutta vm. tekee vielä tepposensa.
Vaimon hiillos hiipui aikaisemmin mutta vielä sentään on puhallellut siihen melko tasaisin välein.

Itse uhosin vielä vuosi sitten, että takuu työ ja uusinnat ilmaisia.
En uhoa enää.
Viime vuoden syöpäleikkaukset ja muut hoidot ovat saattaneet arvostamaan vähäisempääkin rätinää.

Pidän parisuhteemme kannalta hyvänä etten mennyt avioon rätisten vaan "sen" fyysisen ja läheisyyden tarpeen lisäksi, kekinäistä viihtymistä ja vakautta arvostaen.
Arki on joka tapauksessa kaikilla vastassa.

Vaimo vaikuttaa kaikin puolin elämäänsä tyytyväiseltä ja on onnistunut antamaan minulle, sanallisen ilmaisun lisäksi, muunkin viestin, että olen maailman upein jätkä hänelle.

Hmm... Aloittaja, kuulostat ihan minun avovaimoltani. Ikään kuin tuona toisena osapuolena voin sanoa, että puolisollakin voi olla vastaavanlaisia mietteitä. Tämä ehkä kannattaa selvittää. Toimiiko teillä keskuteluyhteys miten hyvin? Oletteko miten avoimia olleet näistä asioista? Tietääkö puolisosi näistä ajatuksistasi? Tietääkö puolisosi tuon, ettet ole häntä koskaan rakastanut? Minä ja oma parini kävimme jonkin aikaa terapiassa. Ei se ihmeitä tehnyt, mutta hieman auttoi. Nyt tosin on jälleen tilanne ikään kuin "jäissä". Sanonpa silti, että kannattaa sitä terapiaa harkita, kuten täällä on jo ehdotettukin.

Tämä on kyllä niitä parisuhteen peruskysymyksiä, ja itsekin olen joutunut pohtimaan tätä paljon. Olen samankaltaisessa tilanteessa oleva nainen. Parisuhdetta takana muutama vuosi, ja neljänkympin rajapyykki on alkanut ikävästi häämöttää. Lastentekoaikaa on ehkä muutama vuosi jäljellä. Monta kertaa olen miettinyt, että lähden hittoon koko suhteesta, kun en yksinkertaisesti tunne mitään suurta rakkautta. Välitän toki, mutta se suuri tunne ja sen myötä myös intohimo puuttuvat. Ihan alussa olin toki ihastunut, mutta jotenkin se sitten vain hiipui. Yhdessä olemme ehkä miehen sinnikkyyden takia.

Mutta mitä muuta sitten olisi tarjolla? Kannattaa joskus huvikseen käydä viikonloppuna baarissa tai tsekata tarjontaa jollain netin deittiivustolla. En ole ikinä - etenkään sinkkuna - pitänyt sanonnasta, että kaikki hyvät ovat jo varattuja, mutta niin se vain tahtoo valitettavasti olla. Kaikki ne muut miehet, joihin olen tämän parisuhteen aikana tuntenut vetoa, ovat olleet visusti varattuja ja perheellisiä.

Se, kannattaako intohimottomasta parisuhteesta lähteä, riippuu niin monesta asiasta. Ensinnäkin siitä, oletko aikaisemmin löytänyt miehiä helposti. Itselläni ne palavimmat tunteet ovat kyllä jääneet pitkälti yksipuoliseksi ihastumiseksi. Ajattelen, että jos en jo liki nelikymppisenä ole kohdannut sitä Suurta Rakkautta, niin miten todennäköistä sen löytyminen ylipäätään enää on. Jos sinusta tuntuu, että kiinnostavia ja potentiaalisia miehiä pyörii vapaina pilvin pimein, niin ehkä kannattaa lopettaa nykyinen suhde. Itse kyllä ajattelen, että vallitsevaan tarjontaan nähden oma mies ei todellakaan ole huono.

Toinen asia, mitä kannatta miettiä, on seksi. Onko se vastenmielistä vai olisiko se kuitenkin edes joskus ihan jees? Jos kallistut edellisen puolelle, suhteella ei varmaan ole toivoa, mutta jälkimmäisessä tapauksessa jotain on ehkä tehtävissä. Tosin pakko tunnustaa, että itsekin mietin, koenko koskaan sellaista itkettävän ihanaa rakastelua, jollasesta joskus näen unia, tai koenko edes enää ikinä mitään rajua, eläimellistä panemista. Tuntuu, että tässä suhteessa tuskin en, mikä toisinaan ottaa todella päähän, mutta kaikkea ei voi kai saada.

En tiedä. Kuinka monella loppujen lopuksi on täydellinen suhde? Näitäkin palstoja kun lukee, niin tuntuu, että usein on ainakin joku asia suhteessa pielessä: mies juo, pettää, valehtelee, tuhlaa kaikki rahat, on mustasukkainen, väkivaltainen, ei tee kotitöitä, ei harrasta mitään, katsoo jatkuvasti pornoa, ei halua seksiä, on ilkeä, ei osta lahjoja, ei anna hellyyttä jne. Minun mieheni ei ole mitään noista.

Tästä päästäänkin siihen kysymykseen, mikä sitten loppujen lopuksi parisuhteessa merkkaa. Itse ainakin laitan aika paljon painoarvoa sille, että kumppani on ns. sopiva eli että miehellä on samanlainen arvomaailma, samanlaiset elämäntavat, edes jotain samoja kiinnostuksenkohteita, samanlainen koulutustausta jne. Toisen kanssa pitää voida keskustella jostain ja tehdä jotain. Yhdessä pitäisi olla mukavaa, ja seksistäkin pitäisi saada edes jotain.

Mutta kuten tuolla edellä joku jo viisaasti sanoi, kukin määrittelee itse sen, mitä pitää parisuhteessa ja kumppanissa tärkeänä. Kaikkea ei voi saada, tai ainakaan kaikki eivät voi saada kaikkea. Varmaan on ihmisiä, jotka kokevat elävänsä täydellisessä parisuhteessa, mutta kuinka paljon? Aika usein täydellisetkin parisuhteet näyttävät vain päättyvän.

Fiona_ sinäkin kuulostat ihan puolistoltani ja vieläpä ikä ynnä muut osuvat kohdalle. Mitä ihmettä? No, näköjään näitä tilanteita riittää.

Pitkässä suhteessa kipinä katoaa, jos sitä ei pidä kokoajan yllä. Alku kipinoiden ja huumien, kuherrkuskuuakusien jälkeen alkaa se suhteen luominen. Joka muuttuu rakkaudeksi ja ystävyydeksi. Ollaan parisuhteessa.

Jos haluaa kipinän löytää uudelleen ja ihastua uudelleen kuppaniinsa pitää asialle tehdä jotakin!
Itse koin uuden ihastumisen, 8 vuoden suhteessa ihan hiljattain. Tajusin mieheni arvon, komeuden, hyvät puolet ja aloimme harrastaa seksiä uudelleen enemmän, suutelemaan, kehittelemään arkeen juttuja jotka pitää kipinää yllä. Menin jopa seksikauppaan. Voimme nyt paljon paremmin. Suosittelen tutustumisretkä mieheesi, paneudu häneen oikeen kunnolla. Huomasin ajan muokanneen meitä todellakin erilaisiksi ihmisiksi. Emme ole enään samoja kuin suhteen alkuaikoina. Jos emem olisi tehneet tätä retkeä, olisi ehkä edessä ollut jossakin vaiheessa se erilleen kasvaminen.

Hyvä että huomaat tilanteen ja alat tekemään asialle jotakin!

No kuinka kauan teillä suhteen alussa sitä oikeata intohimoa jatkui? Puhutaanko vaan kuukausista?

Kerrotaan platonisista suhteista. Eli,sellaisessa suhteessa ei kipinöitä tarvita.

Niin, kipinöitä on niin monenlaisia - henkisiä ja fyysisiä. Minä kaipaan henkisiä kipinöitä, sielunkumppania. Sellaisestakin voi olla pula, vaikka parisuhteessa onkin.Luulin sellaisen löytäneenikin, mutta ...

MORO, JOS teillä seksi toimii ja mies on mieskuntoinen,niin älä jätä,hyviä miehiä on vähän!

Joo, eipä hyviä ihmisiä ylipäätään taida pilvin pimein olla. Jos seksi toimisikin, mahtaneeko se kuitenkaan elämän rakennuspuiksi riittää. Enpä tiedä ... elämä on niin moninainen sykkyrä ...

Olen ollut yli 42 vuotta juuri tuollaisessa liitossa. Ei ainakaan minun puoleltani ollut mitään kipinää, ehkä miehellä oli.......en ole koskaan puhunut siitä. Seksiä meillä on ollut alussa enemmän, nyt alkanut sekin hiipua.
Meillä on kaksi lasta, olemme rakentaneet yhdessä talon, matkustelleet paljon ja nyt hiljakkoin rakentaneet mökin.
Vasta nykyään olen ajatellut suhdettamme........olemme aina kait olleet enemmän kuin veli ja sisar. Se ei ole minua juuri haitannut silloin kun lapset olivat kotona, eikä silloinkaan kun olimme työelämässä.
Mutta nyt kun olemme ihan kahdestaan eläkkeellä. olen jotenkin huomannut, ettemme ole sellainen ns.oikea aviopari......nyt ei ole kipinästä enää puhettakaan.
Halusin kait nuorena turvallisen miehen ja sellaisen sainkin, joku ennustaja minulle sanoi että mieheni on kohtaloni. Sellaista elämää minulla.....huonomminkin olisi voinut käydä.......paljonkin.

Oletko varma, että teillä on samankaltaisuutta?
Minä kuvittelin, että mieheni arvot on samanlaiset kuin minun, ja että odotukset tulevaisuudelta on samankaltaiset..
Nyt 20 vuotta yhdessä olon jälkeen tajusin, että todellisuudessa, mieheni vain myöntäili puheitani. Antoi ymmärtää, että olemme saman asian kannattija.
Olin sinisilmäinen enkä ymmärtänyt nuoruuden huumassa merkkejä mielistelijä miehestä.
Kuuntele miestäsi, hänen mielipiteensä. älä johdattele aiheita sinun mielipiteittesi suuntaan.
Oletteko todella samankaltaisia?

Parisuhteen arki on usein tasaista ja tylsää. Ymmärrän kipinän kaipuun. Parisuhteeseen kuuluu seksiä ja muuta yhteistä kivaa. Mä olen elänyt saman ongelman kanssa lähes 15 vuotta.

Monet tässä ketjussa ajattelevat että arki on tullut teillä vastaan. Eivät voisi olla enempää väärässä. Parisuhde perustuu kipinälle, eli sille rakkauden tunteelle joka aiheuttaa sen että haluat suunnitella ja tehdä yhdessä asioita hänen kanssaan, että tunnet kaipautta ja ikävää kun hän on poissa läheltä.

Kaikki tähän ketjuun kirjoittaneet mittaavat kipinää vain orgasmien tai rakastelukertojen määrällä, vaikka tässä puhutaan tunteesta.

Ellei aloittaja tunne ikävää tai kaipausta kun toinen on poissa, tai joskus jopa toivoo että toinen olisi hetken poissa, on kyse rakkauden puutteesta. Rakkauden vastakohta ei ole viha, vaan välinpitämättömyys, eli tunteettomuus.

"Rakkaus on sitä, että toisen onnettomuus tekee minut onnettomaksi."

Eikö tämä nyt jos mikä täytä läheisriippuvuuden kriteerit?

Itse olin rakkaudettomassa suhteessa 17 vuotta. Itselleni se oli kärsimystä. Aina sitä oikeaa rakkautta kuitenkin kaipasi. Seksi oli vastenmielistä. Huoratkin saavat rahaa seksistä, mutta itse joutui alistumaan ilmaiseksi. Halusin erota, mutta mieheni ei. Ajattelin, että miehenikin ansaitsee jonkun rakastavamman puolison kuin minä. En ollut ihastunut tai rakastunut edes suhteena alussa eikä silloin siis ollut edes sitä kipinää. Mies pakotti minut vaan yhteen.

Vihdoin vuosien jälkeen pääsin karkuun mieheltä, se vaati kyllä ponnisteluja, mutta loppu hyvin kaikki hyvin.

Mies löysi pian elämänsä rakkauden ja olen onnellinen hänen puolestaan. Minä olen ollut yksin 5 vuotta. Vahingoituin tuossa suhteessa. Esim. tuo vuosia jatkunut vastenmielinen seksi jätti minuun arvet. En tiedä olenko valmis enää uuteen suhteeseen. Siitä toki haaveilen. Mutta ei ole helppoa löytää sopivaa miestä.

Itse olen jo haudannut vauvahaaveet. Haaveilin lapsista aikaisemmin. Mutta nyt kun 40 lähestyy, niin ajattelen että en edes jaksaisi hoitaa lapsia. Olen tottunut jo liian mukavalle. Kiirettä löytää mies ei enää ole.

Mutta päätös erota oli paras päätös. Nautin elämästäni nyt ja entinen elämäni tuntuu vain vankilalta. Olen mieluummin yksin kuin tuollaisessa suhteessa.

Minusta on myös väärin toista kohtaan olla suhteessa jos ei rakasta. Mielestäni suhteessa pitää olla "kipinää" ja sielujen sympatiaa sen verran että toisen kosketus tuntuu hyvälle ja että pystytään puhumaan syvällisesti henkisistä asioista ja esim. seksistä avoimesti. Ja että pystyy katsomaan toista silmiin aidosti. Kaveriliitossa kipinän lisäksi tällainen henkinen yhteys puuttuu, puhutaan vain arkisista asioista ja toisen aito kohtaaminen tuntuu vaikealta. Seksikin on vain tunteetonta panemista, jossa vähän vältellään toisen katsomista, se melkeinpä välinpitämättömämpää kuin yhden yön jutut.

Liian pitkään samanlaisessa suhteessa olleena voin asiasta täysin vakuuttuneena sanoa, että kyllä petyt elämään ja voit katkeroituakin, kun rakkaus puuttuu. Ei se riitä, että on hyvä mies tai hyvä nainen, ei riitä ollenkaan. Sinua jo painaa tilanne, ei se siitä tule helpottamaan vaan päinvastoin. Tuossa ei ole kyse arjen tulemisesta suhteeseen, vaan siitä että ei ole mitään mikä voisi tasaantua ns. normaaliksi arjeksi.

Vaikuttaa että suhteessa ei puhuta, ainakaan oikeista asioista. Hyvä mies mutta puuttuu kipinä....tämä on jo fraasi.

Jos elämä on vastenmielistä/ei tyydytä sinua niin keskustelun avulla saat asiat selkiytymään.

Minua huvittaa nämä kipinän perässä juoksijat...minulla on yhteisiä vuosia vaimoni kanssa 28 ja on ollut aikoja kipinällä ja ilman mutta koskaan en ole ajatellut erota kipinän puutteen vuoksi. Uskottomuuden kanssa teetti töitä mutta siitäkin selvisin.
Menestystä kuitenkin sinulle ja valinnoillesi

Minäkin tässä mietin tätä kipinä-asiaa... Minulle kolahti asia eteen pari viikkoa sitten kun mieheni ilmoitti haluavansa erota, koska ei koe meillä kipinää, eikä oikein tiedä rakastaako minua enää. Yhdessä olemme olleet 4 vuotta. Meillä lapset 2v4kk ja 6kk. Olen vatvonut asiaa puoleen ja toiseen ja ihmettelen suuresti sitä, että pitäisikö tosiaan koko ajan kipinöidä ja slamat sinkoilla kun eletään arkea ja melkoisen raskasta elämänvaihetta..? Itse loen asennoitunut asiaan, että haluan elää loppuelämäni mieheni kanssa ja HALUAN rakastaa häntä.. Minä olen sitä mieltä että tämä on elämänvaihe ja paremmat ajat ovat edessä.. En kertakaikkiaan käsitä, että luovutetaan kun alkaa tuntua siltä että kipinä on kadoksissa.