Vanhuuden sairaudet ja kivut ja niistä puhuminen

Älä turhaan huolehdi. Kaikki kuolevat kyllä ajallaan, ja hengissä silloin vielä olevat pääsevat perintöjen kimppuun.
Sen kyllä uskon, että sinulla on toisenlainen suhde kuolemaan. Mutta se ehtii vielä muuttua moneen kertaan, ellei kuolema sinua tosiaankin pian korjaa.
Minulla ihmisellä on oikeus elää koko elämänsä, olipa se millainen hyvänsä.

mummotta kirjoitti:

Älä turhaan huolehdi. Kaikki kuolevat kyllä ajallaan, ja hengissä silloin vielä olevat pääsevat perintöjen kimppuun.
Sen kyllä uskon, että sinulla on toisenlainen suhde kuolemaan. Mutta se ehtii vielä muuttua moneen kertaan, ellei kuolema sinua tosiaankin pian korjaa.
Minulla ihmisellä on oikeus elää koko elämänsä, olipa se millainen hyvänsä.

Lue lisää

"Älä turhaan huolehdi. Kaikki kuolevat kyllä ajallaan, ja hengissä silloin vielä olevat pääsevat perintöjen kimppuun."

- Minä ajattelen niin, että vanhojen ihmisten pitäisi käyttää elämänsä aikana keräämät varat vanhoilla päivillä itseensä esim. matkustelemalla, ostamalla hyvinvointipalveluja (hierontaa, jalkojenhoitoa yms.), palkkaamalla siivooja ja tekemällä niitä asioita, mihin aiemmassa elämänvaiheessa ei ollut varaa, kun piti säästää pahan päivän varalle. Ja se "rahan tuhlaaminen" - siis jos sitä rahaa on - pitäisi aloittaa sen verran hyvissä ajoin, että kykenee vielä tekemään niitä kivoja asioita. Tietysti vain osa kivoista asioista on rahalla ostettavissa, moni asia tulee aivan muualta.
Olen aika läheltä nähnyt, kuinka jotkut riitelevät perinnöistä niin tulisesti, että välit menevät poikki - todella hassua tapella rahoista, joita ei ole edes itse työllään ansainnut.

T. aloittaja

Kiitos vastauksesta!

Huomaan, että viime vuosina pyytelymme on vähentynyt, kun niin usein ehdotetut ideat ovat peruuntuneet ihan viime tipassa, koska tapahtumapäivänä onkin ollut kipuja tai vointi muuten huono. Vointi vaihtelee niin paljon eri päivinä: toisina päivinä kuokitaan maata hihat heiluen ja toisina ollaan sängyn pohjalla. Ei voi yhtään ennakoida huomista eikä aamulla saman päivän iltapäivää. Mutta onneksi seassa on niitä tarmopäiviä, koska ne pitävät kuntoa yllä ja virkistävät mieltä tosi paljon! Ilman tarmohetkiä hän varmaan olisi varassa masentua ihan oikeasti.

Pitää tosiaankin yrittää pyydellä uudelleen ja uudelleen virkistäviin juttuihin. Ehkä sitä on alkanut tulla liiankin varovaiseksi kysymään. Tavallaan ajttelee jo valmiiksi, että toiselle tulee paha mieli, kun tarjolla olisi jotain mukavaa, eikä voi lähteä vointinsa vuoksi. Jotenkin on ollut hirmu vaikea määritellä, milloin pyytely alkaa tuntua toisesta liialliselta ja milloin se on sopivaa.

T. aloittaja

Tuo kommentti "omilla ehdoilla" on hyvä pointti. Isovanhempi on aina ollut omilla tavoillaan toimiva. Se piirre on korostunut nyt vanhempana. Kaikenlainen uusi ja poikkeava tai ulkopuolelta tuleva ehdotus helposti sekoittaa hänen tavat ja rytmit.

T. aloittaja

Olen itsekin sairastellut ties mitä epämääräistä ja kunto vaihtelee päivittäin. sitä on sitten tullut puhuttua niin miniälle, pojalle, kuin tyttärellekin.
Lapseni eivät ole valittaneet, mutta kautta rantain kuulin, että miniä ei jaksa tulla meille, koska en muusta osaa puhua, kuin sairauksistani.
Totuus on kuitenkin se, etten mielelläni sairauksiani toisille tyrkytä, mutta mutta, kun kysytään vointia, niin tietty kerron, kysytään lääkäreillä käynneistä ja tutkimuksista jne.
Siinä tulee sitte kerrottua kaikki, mitä kulloinkin kuuluu. Tuntuu vain siltä, että kysyttäessä mun pitäis kertoa, et kaikki on tosi hyvin ja kun en viitsi valehdella, niin petytään, et aina vain se voi huonosti ja sairastaa. Kyllä niin tosi paljon mielummin kertoisin hyviä uutisia.
Toinen syy, miksi olen miniälle vaivojani valittanut, on ollut se, että minusta on tuntunut, että ajattelee mun vain olevan laiska, tai vast. kun en ole pystynyt heidän lapsiaan ottamaan yökylään pitkiin aikoihin. Siksi olen yrittänyt selittää, etten vain jaksa, vaikka kuinka haluaisin. Rakastan lastenlapsiani ja tiedän miten kovin haluaisivat aina meille tulla, mutta paha mieli itselle vain tulee, kun ei pysty. Joskus olen "uhrautunut" ottamaan, vaikka olo on ollut tosi huono. Haluaisin olla täysillä lasten kanssa kun tulevat ja nauttia heistä. Onneksi se edes joskus on onnistunut viime vuosinakin.
Ei ole helppoa sairastelu. Ei vielä tällä iällä pitäis näin raihnainen olla ja sekin vetää katkeraksi.
Yritän siltikin välillä pitää huumoria yllä ja lasken leikkiä vaivoista ja niiden vertailuista toisten kanssa. Ehkä toi vaivoista kertominen on sitte niin paha paikka, että vaikka mitä muuta samalla tapaamisella puhuttais, niin sitä ei edes muisteta, tai huomata. Kyllä olen tosi kiinnostunut lastenlapsistani ja nautin heistä. Jututan heitä ja haluan tietää mitä heille kuuluu, silti syytetään, että puhun liikaa vaivoistani.
Veti kyllä vähäks aikaa mielen matalaksi, kun kuulin, kun muuten ihan hyvät välit miniään olleet. Koittakaa kestää meitä ja vaivojamme.

vm-49 kirjoitti:

Olen itsekin sairastellut ties mitä epämääräistä ja kunto vaihtelee päivittäin. sitä on sitten tullut puhuttua niin miniälle, pojalle, kuin tyttärellekin.
Lapseni eivät ole valittaneet, mutta kautta rantain kuulin, että miniä ei jaksa tulla meille, koska en muusta osaa puhua, kuin sairauksistani.
Totuus on kuitenkin se, etten mielelläni sairauksiani toisille tyrkytä, mutta mutta, kun kysytään vointia, niin tietty kerron, kysytään lääkäreillä käynneistä ja tutkimuksista jne.
Siinä tulee sitte kerrottua kaikki, mitä kulloinkin kuuluu. Tuntuu vain siltä, että kysyttäessä mun pitäis kertoa, et kaikki on tosi hyvin ja kun en viitsi valehdella, niin petytään, et aina vain se voi huonosti ja sairastaa. Kyllä niin tosi paljon mielummin kertoisin hyviä uutisia.
Toinen syy, miksi olen miniälle vaivojani valittanut, on ollut se, että minusta on tuntunut, että ajattelee mun vain olevan laiska, tai vast. kun en ole pystynyt heidän lapsiaan ottamaan yökylään pitkiin aikoihin. Siksi olen yrittänyt selittää, etten vain jaksa, vaikka kuinka haluaisin. Rakastan lastenlapsiani ja tiedän miten kovin haluaisivat aina meille tulla, mutta paha mieli itselle vain tulee, kun ei pysty. Joskus olen "uhrautunut" ottamaan, vaikka olo on ollut tosi huono. Haluaisin olla täysillä lasten kanssa kun tulevat ja nauttia heistä. Onneksi se edes joskus on onnistunut viime vuosinakin.
Ei ole helppoa sairastelu. Ei vielä tällä iällä pitäis näin raihnainen olla ja sekin vetää katkeraksi.
Yritän siltikin välillä pitää huumoria yllä ja lasken leikkiä vaivoista ja niiden vertailuista toisten kanssa. Ehkä toi vaivoista kertominen on sitte niin paha paikka, että vaikka mitä muuta samalla tapaamisella puhuttais, niin sitä ei edes muisteta, tai huomata. Kyllä olen tosi kiinnostunut lastenlapsistani ja nautin heistä. Jututan heitä ja haluan tietää mitä heille kuuluu, silti syytetään, että puhun liikaa vaivoistani.
Veti kyllä vähäks aikaa mielen matalaksi, kun kuulin, kun muuten ihan hyvät välit miniään olleet. Koittakaa kestää meitä ja vaivojamme.

Lue lisää

Kiitos aidosta kertomuksestasi. Voin hyvin eläytyä tilanteeseesi ja ymmärrän, että olet pahoittanut mielesi. Minusta on oleellista, että jaksaa kuunnella toista, vaikka puheenaiheet olisivatkin sairauskeskeisiä.

Sitä vain meidän isovanhemman kohdalla pelkään, että sairauskeskeinen ajattelu ruokkii pahanolontunnetta ja jatkuvaa lääkärikierrettä ja siitä tulee tavallaan noidankehä, jossa vajotaan entistä syvemmälle. Sen sijaan, jos ajatteluun löytyisi enemmän muita asioita, elämä voisi ehkä tuntua valoisammalta ja vaivojen kestäminen olisi helpompaa. Runsaat käynnit lääkärissä eivät ole tuottaneet mitään merkittävää tulosta ja niiden jälkeen isovanhemman olo on aina hyvin pettynyt. En tiedä, jos olisi varaa aina yksityiselle, löytyisikö sieltä pätevä ja kunnolla kuunteleva asiantuntija, joka saisi edes osan moninaisista vaivoista kuntoon.

Olet oikeassa, että sairastelu ei ole helppoa ja raihnaisena oleminen on kurjaa. En osaa kuvitella, miten itse jaksaisin elää niin kipeää elämää vuodesta toiseen kuin meidän isovanhempi. Varmaan uupuisin kipujen alle.

Toivon voimia kaikille, joilla on sairauksia.

Tukena ja apuna kirjoitti:

Kiitos aidosta kertomuksestasi. Voin hyvin eläytyä tilanteeseesi ja ymmärrän, että olet pahoittanut mielesi. Minusta on oleellista, että jaksaa kuunnella toista, vaikka puheenaiheet olisivatkin sairauskeskeisiä.

Sitä vain meidän isovanhemman kohdalla pelkään, että sairauskeskeinen ajattelu ruokkii pahanolontunnetta ja jatkuvaa lääkärikierrettä ja siitä tulee tavallaan noidankehä, jossa vajotaan entistä syvemmälle. Sen sijaan, jos ajatteluun löytyisi enemmän muita asioita, elämä voisi ehkä tuntua valoisammalta ja vaivojen kestäminen olisi helpompaa. Runsaat käynnit lääkärissä eivät ole tuottaneet mitään merkittävää tulosta ja niiden jälkeen isovanhemman olo on aina hyvin pettynyt. En tiedä, jos olisi varaa aina yksityiselle, löytyisikö sieltä pätevä ja kunnolla kuunteleva asiantuntija, joka saisi edes osan moninaisista vaivoista kuntoon.

Olet oikeassa, että sairastelu ei ole helppoa ja raihnaisena oleminen on kurjaa. En osaa kuvitella, miten itse jaksaisin elää niin kipeää elämää vuodesta toiseen kuin meidän isovanhempi. Varmaan uupuisin kipujen alle.

Toivon voimia kaikille, joilla on sairauksia.

Lue lisää

Kiitos sinulle "tukena ja apuna" empaattisuudestasi.
Juuri tuolta minustakin on tuntunut, että lapseni ja miniäni ajattelevat, että olen vaivojeni vanki ja kunhan vain tekisin jotain muuta, en kokisi vaivojani niin voimakkaasti tai vast. kun ei mitään varsinaista syytä ole vaivoihini löytynyt, paitsi yksi, mikä sitten leikattiin pois. Ei kuitenkaan vielä tuonut toivottua paranemista.
Tosin oli tämä kasvain jo vuosia laittanut koko elimistöni niin sekaisin, että voipi olla, että toipumiseenkin vaaditaan useampi vuosi.
Kaikkein kauheinta juuri on ollutkin se, ettei lääkärit osaa auttaa ja kun eivät tiedä mikä vaivaa, tutkimuksista huolimatta, alkavat lopulta syyttää minua. Todella pettynyt olen minäkin ollut, kun ei taaskaan labroista mitään löytynyt. Itse tietää, ettei tämä voi olla normaalia ja että näin ei voi elää. Olen käynyt vuosien mittaan ties missä eril.hoidoissa. Henkiparantajista lähtien. Olen etsinyt syytä myös psyyken puolelta ja tehnyt matkan itseeni matkaterapiassa, Rosen-terapiassa sain sentään pahan masennukseni pois. Käyn kiropraktikolla, fysioterapiassa, olen ottanut akupunktiohoitoja ym,ym. siis kaikkeni olen itse yrittänyt. Olen yrittänyt jäljittää netistä syytä sairasteluuni. Yritän hymyillä tekohymyä päivittäin, jotta aivoihin menis viesti, et hyvin pyyhkii, mutta kun ei mikään auta. Hyvin äkkiä kivut ja väsymys palauttaa taas maanpinnalle. Nyt on ollut lämpöä joka päivä melkein kaksi vuotta ja olo on ihan sekava, kun lämpö nousee. Väsyttää ja heikottaa. Silti yritän tehdä kaikenlaista, mihin vain pystyn ja yritän pitää edes vähän kuntoa yllä. Yksityislääkärin hoidossa nyt taas olen ja seur. odotan aikaa neurologille. Tämä lääkäri ei vähättele vaivojani, vaan otta ne todesta, mutta sanoi, että voi olla hankala selvittää, koska vaivoja niin paljon ja ovat epämääräisiä. Amalgaameja en ole vielä poistattanut, mutta se saattaa olla seuraavana vuorossa, ellei muuta syytä löydy. Olen siis vasta 62, mutta raihnaisempi kuin 82 v. isäni, ei oo kivaa. Nyt on työt tehty ja voisi nauttia vapaudesta ja käydä konserteissa ja matkustella ja vaikka mitä, mutta ei voi edes suunnitella mitään, kun olo vaihtelee päivittäin niin paljon. No, kun vetää joskus pään täys, ni ei hetkeen ole köyhä, eikä kipee, mut olis kiva, et vois aina olla sellanen tunne. Nyt pitäis pystyä lähtemään ulkomaille, matkakin jo tilattu. Vähän huolestuttaa mikä on kunto, mut pakko yrittää päästä. Onneksi mulla on aviomies, joka auttaa ja tukee tarvittaessa. Kyllähän se sellasta tuntuu olevan, että ystävienkin kanssa vaan vertaillaan vaivoja ja lääkkeitä ja "kilpaillaan" kuka on vaivaisempi. Tässä sitä nyt sitte ollaan. Muistan kuinka joskus 15.v istuttiin oman jengin kanssa baarissa ja naurettiin mistä mahd. sitte vanhana puhutaan, niin ennustukset ovat aika hyvin toteutuneet, noita valivali-juttuja enimmäkseen tuppaa oleen.

vm-49 kirjoitti:

Kiitos sinulle "tukena ja apuna" empaattisuudestasi.
Juuri tuolta minustakin on tuntunut, että lapseni ja miniäni ajattelevat, että olen vaivojeni vanki ja kunhan vain tekisin jotain muuta, en kokisi vaivojani niin voimakkaasti tai vast. kun ei mitään varsinaista syytä ole vaivoihini löytynyt, paitsi yksi, mikä sitten leikattiin pois. Ei kuitenkaan vielä tuonut toivottua paranemista.
Tosin oli tämä kasvain jo vuosia laittanut koko elimistöni niin sekaisin, että voipi olla, että toipumiseenkin vaaditaan useampi vuosi.
Kaikkein kauheinta juuri on ollutkin se, ettei lääkärit osaa auttaa ja kun eivät tiedä mikä vaivaa, tutkimuksista huolimatta, alkavat lopulta syyttää minua. Todella pettynyt olen minäkin ollut, kun ei taaskaan labroista mitään löytynyt. Itse tietää, ettei tämä voi olla normaalia ja että näin ei voi elää. Olen käynyt vuosien mittaan ties missä eril.hoidoissa. Henkiparantajista lähtien. Olen etsinyt syytä myös psyyken puolelta ja tehnyt matkan itseeni matkaterapiassa, Rosen-terapiassa sain sentään pahan masennukseni pois. Käyn kiropraktikolla, fysioterapiassa, olen ottanut akupunktiohoitoja ym,ym. siis kaikkeni olen itse yrittänyt. Olen yrittänyt jäljittää netistä syytä sairasteluuni. Yritän hymyillä tekohymyä päivittäin, jotta aivoihin menis viesti, et hyvin pyyhkii, mutta kun ei mikään auta. Hyvin äkkiä kivut ja väsymys palauttaa taas maanpinnalle. Nyt on ollut lämpöä joka päivä melkein kaksi vuotta ja olo on ihan sekava, kun lämpö nousee. Väsyttää ja heikottaa. Silti yritän tehdä kaikenlaista, mihin vain pystyn ja yritän pitää edes vähän kuntoa yllä. Yksityislääkärin hoidossa nyt taas olen ja seur. odotan aikaa neurologille. Tämä lääkäri ei vähättele vaivojani, vaan otta ne todesta, mutta sanoi, että voi olla hankala selvittää, koska vaivoja niin paljon ja ovat epämääräisiä. Amalgaameja en ole vielä poistattanut, mutta se saattaa olla seuraavana vuorossa, ellei muuta syytä löydy. Olen siis vasta 62, mutta raihnaisempi kuin 82 v. isäni, ei oo kivaa. Nyt on työt tehty ja voisi nauttia vapaudesta ja käydä konserteissa ja matkustella ja vaikka mitä, mutta ei voi edes suunnitella mitään, kun olo vaihtelee päivittäin niin paljon. No, kun vetää joskus pään täys, ni ei hetkeen ole köyhä, eikä kipee, mut olis kiva, et vois aina olla sellanen tunne. Nyt pitäis pystyä lähtemään ulkomaille, matkakin jo tilattu. Vähän huolestuttaa mikä on kunto, mut pakko yrittää päästä. Onneksi mulla on aviomies, joka auttaa ja tukee tarvittaessa. Kyllähän se sellasta tuntuu olevan, että ystävienkin kanssa vaan vertaillaan vaivoja ja lääkkeitä ja "kilpaillaan" kuka on vaivaisempi. Tässä sitä nyt sitte ollaan. Muistan kuinka joskus 15.v istuttiin oman jengin kanssa baarissa ja naurettiin mistä mahd. sitte vanhana puhutaan, niin ennustukset ovat aika hyvin toteutuneet, noita valivali-juttuja enimmäkseen tuppaa oleen.

Lue lisää

Tilanteesi kuulostaa niin samanlaiselta kuin meidän isovanhemmalla. Voimia sinulle! Kun olen läheltä nähnyt, tiedän, ettei todellakaan ole helppoa. On ensin kaikki ne vaivat ja kivut ja siihen päälle vielä henkinen suru, huoli ja ahdistus vaivojen selvittämättömistä syistä sekä kaipaus, että voisi elää monipuolisempaa ja aktiivisempaa elämää.

T. aloittaja

Tukena ja apuna kirjoitti:

Tilanteesi kuulostaa niin samanlaiselta kuin meidän isovanhemmalla. Voimia sinulle! Kun olen läheltä nähnyt, tiedän, ettei todellakaan ole helppoa. On ensin kaikki ne vaivat ja kivut ja siihen päälle vielä henkinen suru, huoli ja ahdistus vaivojen selvittämättömistä syistä sekä kaipaus, että voisi elää monipuolisempaa ja aktiivisempaa elämää.

T. aloittaja

Lue lisää

Jos oikeesti haluatte olla tukena ja apuna, niin älkää ainakaan syyllitykö vähättelemään vaivoja ja sitä toivottomuuden tunnetta, kun ei lääkäreistä ole apua, eikä syytä löydetä, joten ei voida lääkitäkkään ja paranemistoiveet taas kerran romahtaa.
Auttakaa mieluummin häntä hakeutumaan, vaikka vaihtoehtohoitoihin, antakaa esim. lahjaksi joku kiva hoito hieroja, osteopaatti, tai joku muu rentouttava ja kipuja lievittävä
hoito, et tulis edes hetkeksi paremi olo. Noi vaihtoehtohoitajat lisäksi kuuntelevat aidosti ihmistä ja ovat empaattisia ja heiltä saa usein vinkkejä, mitä kannattais kokeilla jne. Lääkärit ei kuuntele yleensä ja siksi eivät myöskään pysty auttamaan. Rosen-terapia on mielestäni paras, jos vain paikkakunnaltanne Rosen-terapeutti löytyy.
Toivottavasti tiedät mitä se on, ei siis mitään kukkaisjuttua, vaan kropan käsittelyä ja samalla ihmisestä purkautuu lihasmuistiin jääneitä asioita. Kun niistä vapautuu, saattavat myös kivut kadota. Ainakin jaksaa itsensä kanssa vähä paremmin.
Sitte viel ne kutsumiset eri juttuihin. Kutsukaa aina, kun jotain kivaa on tiedossa.
Hän sitten itse päättää haluaako/pystyykö lähtemään vai ei. Tuntuu kuitenkin kivalta, kun huomaa, et joku välittää ja haluaa pitää yhteisessä menossa mukana, vaikka joutuisikin kieltäytymään. Nyt puhutaa tooosi paljon D-vitamiinin parantavista vaikutuksista ja vastaavasti mitä D-vitamiinin puutos saattaa saada aikaan. Nyt siis ainakin aurinkoa ottamaan ja D-vitamiinia tankkaamaan.
Itsekin olen sitä mahdollisuutta miettinyt, kun tuntuis kesällä olevan edes hiukkasen helpompaa. Samaa sanovat muutkin joita kolottelee, et se vissiin olekaan pelkästään lämpö, mikä vaikuttaa.
Noi kommentit ärsyttää ihan sairaasti, mitä täälläkin on jo näkynyt, et kyllä lääkärit tietää ja eikun lääkäriin turhan valittajat ja blaa, blaa. Kuinkahan monta kertaa minäkin olen niitä kuullut. Sitte tietty menen lääkäriin ja ihmettelen, et miksköhän mun piti siellä käydä, ku tyhjän saa pyytämättäkin ja siitä pahasta mielestä pitää viel maksaa, että silleen. Pitäisvät vaan päänsä kiinni sellaset, jotka ei asioista näköjään mitään tiedä. Itse pitää yrittää selvittää mikä vaivaa, tai mitä kokeita mahd. pitäis ottaa, sitte vasta voi mennä lääkäriin niitä pyytämään, kyllä juttu on näin, pah. Tämä siis ei ollut sinulle "tukena ja apuna", vaan noille kaikkitietäville.

Niin se varmaan menee. Ehkä sitä omaisena tulee valtava tarve auttaa, vaikka oikeastaan ei tarvitse muuta kuin kuunnella. Kunhan ei vain joutuisi noidankehään, josta ylempänä mainitsin.

T. aloittaja

Kuulostaa tasapainoiselta, kun vaivat, mutta myös ilot, ovat molemmat läsnä.

Olen kuullut tuon sananalaskun, en vain enää muistanut. Se sopii hyvin tähän ketjuun. Siinä kiteytyykin osuvasti minun huoli: vaivojen ajattelu voi vangita mielen ja viedä elämästä mahdollisuuden iloon.

T. aloittaja

Jollakulla voi olla niinkin, osut varmaan oikeaan.

Meillä ei ole enää vuosikausiin ollut tarvetta lastenhoitoon. Kun lapset olivat pieniä ja toinenkin isovanhmepi vielä eli, emme silloinkaan odottaneet hoitoa. Isovanhemmilla oli paljon omia asioita elämässään. He kyllä rakastivat lapsenlapsiaan todella paljon, mutta tavallaan elivät itsenäistä elämää. Kyläilimme kyllä, jos isovanhemmilla ei ollut omia menoja ja he halusivat meidän tulevan. Hoidossa lapset olivat pieninä vain muutaman harvan kerran muutaman tunnin, kun meillä oli akuutti tositarve. Yökylässä yksi lapsi oli yhden kerran. Eli en usko isovanhempien kokeneen koskaan kuormittumista lastemme vuoksi. En siis usko heidän koskaan "pelänneen" sitä ja enäähän hoitoa ei edes tarvita.

Niin, ei jaksakaan. Haluaisin kovasti olla lastenlapsilleni itse tukena ja apuna ja nauttia heidän seurastaan. Haluaisin vaan olla sitten täysillä heidän kanssaan ja ottaa kaiken irti ja myös antaa itsestäni enemmän. Lapset ovat tottuneet, että heitä vähän passataan ja lellitään, kun tulevat käymään, toisin kuin kotona. Välillä olen yrittänyt pitää edes jotain perinteitä yllä, kuten sen, että joulun alla paistetaan yhdessä pipareita ja muutaman kerran vuodessa olen kutsunut heidät leipomaan pullaa kanssani. Siitä he ovat aivan innoissaan. Onneksi asuvat niin lähellä nämä isommat, että voivat piipahtaa kyläilemässä itsekseen pyörillä. Harmittaa vaan, kun lapset ehtii kasvaa kohta aikuisiksi ja menetän kaikki kivat vuodet sairasteluun, enkä voi täysillä nauttia lapsista.