omaishoitaja

Läheisyys ja kumppanuus ovat myös omaishoitajalle yhtä tärkeitä asioita kuin muillekin ihmisille.
Ei kai kukaan kuvittele että jouduttuaan omaishoitajaksi ihmisestä tulee äkkiä äitiTeresa joka uhrautuu ja uhrautuu itsensä unohtaen.
Monesti käy juuri noin kuin surusoitto kirjoitti, kumppanista tulee ihan vieras, toinen ihminen jonka kanssa on yhteen menty.
Mielestäni voi huolehtia kumppanistaan, mutta itseään unohtamatta, pitää olla tarpeeksi vapaata ja olla yhteydessä muihin ihmisiin.
Moni tuomitsee senkin jos hoitajalla on uusi rakkaus, vaikka hoidettava ei tule koskaan paranemaan, päinvastoin. Tällainen vankina olo saattaa pahimmillaan kestää vuosikymmeniä jos puoliso sairastuu nuorena.

Eivätköhän ajatuksesi ole tuttuja useimmille omaishoitajille, minulle ainakin. Jokainen meistä on joutunut omalla kohdallaan joskus miettimään, olenko tässä iässä valmis luopumaan naiseudesta, seksuaalisuudesta ja omasta elämästä toisen hyväksi.

Itse olin alle nelikymppinen, kun mieheni sairastui ja suhteemme muuttui rakkaussuhteesta ja kumppanuudesta hoitosuhteeksi. Mieheni oli minulle hyvin rakas, silti mietin jaksanko elää loppuelämäni kokonaan ilman fyysistä rakkautta.

Mietin etsiväni luotettavan ja mukavan miehen, jonka elämäntilanne on samanlainen. Asuimme pienellä paikkakunnalla, joten ei minusta siihen loppujen lopuksi ollut, vaikka tilaisuuksiakin olisi ollut. En pystynyt pettämään ihanaa miestäni, joka oli aina ollut minulle hyvä. En halunnut missään tapauksessa hänen mieltänsä pahoittaa.

Kerroit, ettet enää jaksa. Sinulla on mielestäni kolme vaihtoehtoa.

Etsit mukavan miehen,salarakkaan. Ryhdyt keräämään omaishoitajalle kuuluvia vapaita ja pidät vaikka neljä kertaa vuodessa energianlatausviikon, jonka vietät vaikka etelässä tai jossain kylpylässä salarakkaasi kanssa.

(Jos asut kaupungissa, voit toki hankkia salarakkaan, jonka kanssa voit viettää vaikka omaishoitajalle kuuluvat 3 vrk kuukaudessa. Kaupungissa asuvalle onnistuu myös muutaman tunnin "pikatankkaus", jos voit muutamaksi tunniksi vaikka teatterin varjolla jättää miehesi yksin.

Toinen mahdollisuus on tosiaankin erota. Aika raju vaihtoehto, mutta jos sinusta tuntuu että et kertakaikkiaan enää jaksa ja halua jatkaa vieraaksi muuttuneen, ihmisen omaishoitajana, niin miksikäs et lähtisi rakentamaan ihan omaa elämää ja katsomaan, mitä elämä voi sinulle vielä tarjota.

Kolmas vaihtoehto on jatkaa nykyistä elämää, uupua, hitaasti näivettyä ja katkeroitua elämätöntä elämää. Ehkä saat joskus kirkkaamman kilven.

Vain sinä voit päättää omasta elämästäsi ja tulevaisuudestasi. Olet jo hoitanut puolisoasi viisi vuotta, joten varmasti osaat tehdä viisaan ratkaisun.

Oli ratkaisusi mikä tahansa, toivotan sinulle onnea, jaksamista ja parempaa elämää.

Minusta kaikki mikä auttaa hoitajaa jaksamaan on sallittua, tietenkin lain ja asetusten puitteissa.
Minusta uusi rakkaus on parasta mitä voi olla, se antaa elämänhalua ja voimaa.
Monesti hoidettava puoliso ei muusta välitäkään kuin siitä että perustarpeet hoidetaan, ei aina siitäkään, mikäli on sitoutunut hoitamaan pitää huolehtia hyvin tai luovuttaa.
Aloittajalle jaksamista. Ja kaikille saman asian kanssa kipuileville.

Itse olen pohtinut tuota asiaa sen verran, että kun vaimoni menee niin huonoon kuntoon, etten enää jaksa, niin laitoshoitoon on pakko laittaa. Siinä lähtee meinaan henki nopeaan jos on jatkuvasti väsynyt ja stressaantunut. Samalla lailla hoidettava joutuu laitoshoitoon, sillä erotuksella että olet itse kuollut.

Älä vedä itteäs suotta piippuun, jos et jaksa, niin et jaksa, kenelläkään ei ole mitään syytä alkaa sua sen vuoksi moittimaan, ei ainakaan itsesi. Hoitovelvollisuus on yhteiskunnalla, ei puolisolla. Omaishoitajan on pakko olla itsekäs, muista se, vaikka vaikeaa se on ainakin mulla. Vapaapäivilläkin omatunto kolkuttaa vaikka se se vasta tyhmää on.

Tässä viestiketjussa on hyviä, pohtivia kirjoituksia.. voimia teille kaikille.. Itselläni on erilainen tilanne, joten keskusteluun en voi osallistua.. osaltani toivotan teille kaikille jaksamista ja ymmärrän hyvin tilanteen vaikeuden..

Viestiketjun aloittaneen tilanne on todella vaikea.

Kerronpa yhden ratkaisumallin, jota en aikoinaan nuorena ymmärtänyt enkä hyväksynyt, mutta nyt keski-ikäisenä ja itsekin omaishoitajana ymmärrän täysin.

Kyse oli keski-ikäisestä pariskunnasta, jonka aikuiset lapset olivat jo aikaa sitten lentäneet maailmalle. Heillä oli tilava asunto, jossa 2 makuuhuonetta Mies sairastui vaikeasti, dementoitui nopeasti ihan muutamassa vuodessa.

Nuorekas rouva oli elämänhaluinen ja löysi pian uuden miesystävän, joka muutti pariskunnan kotiin. Rouva oli edelleen miehensä omaishoitaja ja hoiti tämän tunnollisesti kotona loppuun asti, kunnes mies kuoli sydäninfarktiin. Rouva ulkoilutti pyörätuolissa istuvaa miestään ahkerasti.

Kaikki kolme olivat kaiketi tyytyväisiä ratkaisuun, joka ei sen aikaisessa maailmanajassa ollut helppo ja kaikille sopiva ratkaisu sekään. Dementoitunut mies hyväksyi tilanteen ja oli tyytyväinen, kun sai olla kotona.

Itse olin tapahtuma-aikaan vasta vähän yli parikymppinen ja muistan paheksuneeni rouvan ratkaisua. Nyt pitkän omaishoitajuuden jälkeen ja yli 30 vuotta vanhempana ymmärrän ratkaisun täysin ja arvostan rouvaa, joka halusi hoitaa miehensä kotona.

Toivon voimia kaikille vaikeassa tilanteessa eläville omaishoitajille.

Läheisyyden ja koskettamisen tarve on ihmisellä myötäsyntyinen ja säilyy terveillä ihmisillä korkeaan ikään saakka. Fyysisen läheisyyden puute on kipeä ja vaikea asia, jos puoliso on niin sairas ettei hän enää pysty tai halua täyttää toisen tarpeita.

Vapaathan on omaishoitajilla 3 vrk kuukaudessa, riittääkö se uuden suhteen hoitoon? Minä ottaisin avioeron ja aloittaisin uuden elämän, hoidettava ammattilaisten käsiin. Itse en ole ainakaan enää nyt 2000-luvulla vannonut mitään papin aamenta, että kuolemaan asti ja blaa blaa. Siihen asti kun jaksaa pikemminkin. Puolison käsite ei ole enää sitä mitä ennen.

Minä pidän enemmän vapaata, se maksaa, mutta ei voi mitään. Kolme päivää kk ei riitä kenellekään, varsinkaan jos on oltava valppaana koko ajan eikä hoidettavaa voi jättää yksin.
Ystäväni on myös tavallaan omaishoitaja, töiden jälkeen huolehtii omaisestaan, hänen omaisensa on sisaren kanssa viikonloppuisin, ovat sopineet niin.
Tämä järjestely on molemmille oikein hyvä.

Ei se avioerokaan ole ihan mutkaton juttu. Jos parisuhde on ollut huono ja jos kaikki on mennyt yhteisten vuosien myötä kädestä suuhun, niin ero voi olla helposti toteutettava.

Vaan jos parisuhde on ollut hhvä ja yhteistä omaisuutta on kertynyt - maatilaa, omakotitaloa, asunto-osaketta, kesämökkiä, venettä, kaupunkiosakkeita, sijotusosakkeita yms - ei se enää niin kivuttomasti käykään. Se vaatii kuulkaa energiaa, jota ei välttämättä vuosikausia jatkuneen omaishoitajuuden jälkeen enää olekaan.

Dementoitunut puoliso ei välttämättä ole enää yhteistyökykyinen tai -haluinen ja sukulaiset sotkevat siinä välissä, minkä ehtivät.

Näin on kuten Vaikea päätös kirjoittaa...

eiole,kokemusta