Miten kertoa todellisuus kavereille?

Jaksaisiko joku keksiä ja kirjoittaa näin pitkän trollin?

Jessus, mistäköhän tämäkin on kopioitu? :D Vai jaksoiko joku oikeasti näpytellä tuon kokonaan..?

Miksi vaivautua vastaamaan yhtikäs mitään, mikäli elämäni tuntuu niin kovin uskomattomalta? Olen ensimmäistä kertaa kirjoittamassa kyseiselle sivustolle, ja tätä kautta hain ennakkoon jonkinlaista käsitystä ihmisten reaktiosta totuuden minusta kuullessaan.
Mikäli joitakin aukkoja jollekkin jäi, niin en lähtenyt erikseen selventämään syitä katkenneille työsuhteilleni. En missään vaiheessa kertonut olevani "tietämätön potkujeni syistä". Mielestäni ei ole oleellista tekstissä esittämiini kysymyksiin se, mistä syystä työsuhteeni päättyivät. Kaverini eivät myöskään asu missään samassa maapläntissä tietyssä kaupungissa ja kaupunginosassa, vaan pääasiassa suurkaupungeissa, kuitenkin etelä-suomessa. Mistään pätkätöistä en myöskään kirjoittanut sanallakaan! Miksi vääristellä kaikkea lukemaansa? Kolmansien potkujen aikaan jätin yksinkertasesti kertomatta kavereilleni koskaan niitä saaneeni. Tuo tuntui niin äärettömän nololta, pienen ajan sisällä kun kaikki nämä sain. Monella tapaa tuo myös lannisti uutta työtä edes etsimään.
Kavereitani näen pääsääntöisesti viikonloppuisin. Johan kerroin senkin, mihin ne viikkoni käytän. Junalla pääsee paikasta toiseen, ja ystävien luonahan voi toisella paikkakunnalla yöpyäkkin. Kaikki tämä uskomattoman uskomatonta?

Kaverini ovat tietoisia isäni tuloista, aina ovat olleet, en koskaan ole heille tarkemmin raha-asioistani puhunut, mutta luulen kyllä parhaan kaverini ymmärtäneen, mistä viime kädessä ovat tarjoamani lomareissut kustannettu. En näitä matkoja ole muille maksellut kuin tälle parhaalle ystävälleni, jolla ei itsellään näihin varaa ikinä olisi. Jos olemme suuremmalla porukalla jossain olleet, ovat muut maksaneet omat matkansa.

Mikäli tämä niin uskomatonta jonkun mielestä on, pyydän jättämään vastaamatta kokonaan, turhauttavaa kun jotkut näin kyyniset ihmiset jaksavat käyttää aikaansa johonkin noin turhaan kommentointiin.

No sähän olet vielä nuorehko ja rahaakin on. Senkun rupeat opiskelemaan jotain mikä itseäsi kiinnostaa yliopistolla. Eiköhän sitten ammattikin löydy aikoinaan. Hyväähän tilanteessasi on juuri se, että voit valita alan vain kiinnostavuuden perusteella kun rahaa on joka tapauksessa enemmän kuin riittävästi. Lopeta kuitenkin turha tuhlaaminen ja liiallinen ulkonäköön panostaminen (kauneuskirurgia yms.). Se kasvattaa sinua ja tekee sinusta järkevämmän.

Mikäli tämä ei ole keksitty juttu, niin aika mielenkiintoinen tilanne sinulla. Jos rahaa riittää, en minäkään kävisi töissä, ja itseasiassa en käykään juuri sen takia töissä, koska olen perinyt sen verran rahaa (en kuitenkaan ole rikas). Tunne on kuitenkin tuttu: jos sanot, ettet viitsi käydä töissä, kun on rahaa muutenkin, niin mm. sukulaiset eivät pidä siitä.

Mutta, jotain näyttöjä pitäisi kuitenkin olla pätevyydestä ja älykkyydestä, esim. hulvattoman laajat opinnot, ja sen sellaista. Mielestäni työ usein tyhmentää aikuista ihmistä. Muitakin ihmisiä kuitenkin tarvitaan, eli kannattaa verkostoitua samanhenkisten ihmisten kanssa. Ja sitähän ne rikkaat tekevätkin keskenään.

Terveysruuat eivät muuten auta mihinkään, jos haluaa pitää itsensä kunnossa, mikä demonstroi, ettet ymmärrä mitään siitä mikä on hyödyllistä ja mikä ei (kovan koulutuksen puutetta, vastauksia tähän ei tarjota missään tarjottimella).

Mikäli tekisit asioita oikein, niin muutamalla satasella vuodessa saisit itsellesi ehkä ikuisen elämän, ehkä halvemmallakin. Todennäköisesti et olisi halukas maksamaan edes satasen tästä vinkistä, ja siinä tapauksessa tyhmä pää, ja koko ruumiskin saa kärsiä, vai miten se menikään :D

Pelkällä rahalla ei saa kaikkea, pitää olla myös paljon henkistä pääomaa, sillä saat yleensä vain huonoja ratkaisuja tärkeisiin ongelmiisi muilta, vaikka rahaa olisi miten paljon tahansa (esim. terveyteen liittyvät asiat, ja sijoitusasiat, olen huomannut).

Minun mielestäni tuossa ei ole mitään ongelmaa. Jos asia vaivaa sinua, kerro siitä rehellisesti. Toki kaverisi voivat tuntea itsensä vähän hölmistyneiksi mutta uskon että sitä helpottaa se että kerrot asiasta ihan vilpittömästi.

Jos kerrot asiasta ujostellen, kaverillesi voi tulla sellainen kuva kuin paljastaisit jotain noloa salaisuutta...joka olisi kuitenkin nolo kaverisi kannalta. Suomalaiseen kulttuuriinhaan kuuluu nöyryys ja jos kerrot asiasta häpeillen voi kaverillesi tulla vaikutelma siitä että pelkäät hänen tuntevan juuri niitä tunteita mitä kukaan ei haluaisi assosioida itseensä eli kateutta ja suuttumusta. Eli siis ikään kuin aliarvioisit kaveriasi yrittämällä olla pehmeä.

Tuon kertominen ei myöskään estä sinua olemasta kiinnostunut kaverisi stressaavasta työelämästä tai muista ongelmista.

Vaikuttaa kyllä että jätät jotain kertomatta. Joko olet tyytyväinen tilanteeseesi tai ei. Mikset voi hakea vaikka jotain vapaaehtoistyötä tai muuta sellaista? Erilaisten palkkatöidenkin saaminen on naisille paljon helpompaa. Kuulostaa siltä kuin potemasi huono omatunto perustuu ainoastaan ulkoisiin ärsykkeisiin ja paineisiin eikä omaan moraalitajuusi. Aikuisen ihmiseen moraalikehitykseen kuuluu myös omasta itsestä sisältä tulevat paineet tehdä 'oikein' jotka eivät perustu pelkkiin ympäristön antamiin pakotteisiin ja uhkiin; pienten lasten käyttäytyminen perustuu tuollaisiin tekijöihin.

Monenko miehen nussima aloittaja on?

Kiitos suuresti näille, jotka positiivista palautetta antoivat, ja jaksoivat asiaan pienen hetken paneutua. Vaikuttaa silti edelleen, että jätän jotain kertomatta? Toki tässä ei kaikkea ole, eikä elämäni suinkaan ole helppoa ollut. Niin karua kun se onkin, raha on tehnyt siitä helpompaa.

Olen aina pelännyt olevani jollain tapaa "joukkoon kuulumaton", ja heti ala-asteen alkaessa tämän sain kokea. Olin useamman vuoden koulukiusattu uusista vaatteistani, siitä että sain joka aamu kyydin kouluun hienommalla autolla mitä muiden vanhemmilla oli, ja millon mistäkin penaaleista ja kynistä. Olin hiljainen ja halusin ennen kaikkea olla huomaamaton. Päätin kulkea kävellen koulumatkat, ja yritin pukeutua jotenkin "huonommin". Koulumatkoilla jopa sotkin vaatteitani mutaan, etteivät ne kiinnittäisi huomiota.

Kiusaaminen päättyi kuitenkin, kun koulumatkalla luokan suurikokoisin tyttö kävi minuun käsiksi. Hän haukkui merkkivaateitani ja huusi "mikä oikein kuvittelet olevas?" En tiedä vielä tänä päivänä, mitä tuolloin tapahtui, mutta raivostuin niin että tönäisin tuon puolta suuremman kiusaajan ojaan, ja jonkin silmittömän raivon vallassa löin ja revin häntä hiuksista huutaen "et enää koskaan koske muhun!" No tätä tietenkin seuras monet keskustelut opettajien, vanhempien ja koulukuraattorin kanssa, mutta loppujenlopuksi päädyimme moniksi vuosiksi parhaimmiksi kavereiksi tämän kuisaajani kanssa. Tuolloin aloin myös saada muita kavereita.

Olen aina ollut luonteeltani antelias, ja kun näin jonkun kaverin, jonka kotona ei rahaa ollut, aloin antamaan heille vaatteitani, ja milloin mitäkin tavaroitani. Tätä jatkui ihan aikuisikään asti, ja jälkeenpäin olen miettinyt, miten monet varmasti olivat kavereitani vain hyötyäkseen minusta. Aikuisena minulle tultiin pitkään itkemään rahahuolista, ja millon mistäkin pikavippiveloista. Hoidin kuitenkin aina heidän velkansa. Vaikka tiesin heidän monesti vain käyttävän hyväkseen, en voinut jättää ketään velkakierteeseen ja kieltäytyä, sillä minulla kuitenkin oli rahaa jolla sain heitä autettua. Tosin viime vuosina ei näitä rahaa pyytäneitä "kavereita" ole enää näkynyt. Itse en koskaan ole rahoistani muille puhunut, mutta niin yleisessä tiedossa ne kuitenkin olivat, että hätätilanteessa olin se, jonka luo tultiin ennen pankkia itkemään.

Miesten kanssa asia taas ehkä on ollut päinvastoin. Suurin osa poikaystävistäni ei ole voinut kestää ajatusta että minulla on rahaa enemmän kuin heillä. Toki on ollut niitäkin, jotka ovat vain maksattaneet minulla velkansa. Mitään en ole kuitenkaan katunut. Raha on tehty kiertoon.

Nyt olen kuitenkin taas se "erilainen". Se, joka ei rahan takia käy töissä kuten kaikki muut. Töissä ollessani pelkään kokoajan mokaavani kaiken, ja näin monien potkujen jälkeen tuntuu että käyn taas vain tuhlaamassa muiden aikaa. Sisarukseni ovat pärjänneet elämässä pikälle, he ovat aina tulleet omillaan toimeen, eivätkä ottaneet isältämme apua vastaan. Isämme potee tästä huonoa omatuntoa, sillä tietää heillä olevan mahdollisuus "ylelliseempäänkin" elämään. Siitä syystä olen ainut joka tätä apua vastaan ottaa, ja sitä siis kaikkien edestä myös saa. Jollain tapaa se luo myös itselleni helpottuneemman olon, että onneksi olin se ainut epäonnistuja. Työttömyyttäni kukaan perheessäni ei silti hyväksy.

Kouluni sujui kielellisissä aineissa, kuvaamataidossa ja käsitöissä hyvin, näistä jäi todistuksiin aina kympit. Matematiikka oli kuitenkin se jossa en pärjännyt millään tavoin. Kotona en asiasta puhunut, sillä pelkäsin isäni laittavan minut jonnekkin yksityiskouluun, tai muuhun vastaavaan joka tekisi minusta taas sen erilaisen.

Joo, no eiköhän tämä riittänyt "lisäselvitykseksi"... Ihan on oikeaa elämääni kaikki tämä ollut.

Mä osaan eläytyä tilanteeseesi sen verran, että huomasin, että tekstin kirjoittaja ja henkilö, josta teksti on kirjoitettu, ovat eri henkilöitä, eli kirjoittaja kuvailee tekstissä jonkun tuntemansa henkilön, jota kohtaan tuntee kateutta ja vihaa, itsenään. Kyseessä on ADHD antisosiaalinen persoonallisuushäiriö diagnooseilla kulkevan henkilön projektio ja kirjoittaja on luultavasti tämä hippiperheen köyhä lapsi, joka kuvailee oman ahkeruutensa narsistisesti sitä ylikorostaen.

Kirjoittajalle: kärsit ilmeisesti tyttömyydestä aina ajoittain, tai olet siitä jossain vaiheessa kärsinyt ja häpeät tätä tilannetta ja projisoit häpeän tunteesi varakkaaseen ystävääsi, johon toivot häpeän siirtyvän, koska koet kateutta hänen varakkuudestaan. Olet luultavasti valehdellut tälle varakkaalle ystävällesi ahkeruudestasi, koska kommunistisessa perheessäsi ihmisen arvo on määritetty sen mukaan, kuinka paljon tämä tekee töitä ja, kuinka ahkeralta hän osaa näyttää. Sinulle on tärkeintä vain ulkonäkö, se, että näytät ahkeralta ja näin ollen sinä et välitä itsestäsi ja todellisuudesta myöskään keskustelupalstalla ja esität täällä ystäväsi fantasianomaisessa muodossa, varustettuna omilla negatiivisilla piirteilläsi ja itsesi esität ahkeruuden valossa.
Viestisi pituus kertoo jotain pakkomielteisyydestäsi projisoinneissasi.

Neuvo: älä kosta varakkaalle ystävällesi, sillä hän ei ole syyllinen pahaan oloosi ja työhön pakottavaan häpeääsi. Syyllinen, mitä etsit, löytyy kotoasi vanhempiesi muodossa ja ainoa mahdollisuus, miten voit vaikuttaa häpeääsi koston kautta, on avaamalla vanhemmiltasi vatsat ja tämän jälkeen polttamalla itsesi elävältä. Kannattaa miettiä tätä kommenttia erittäin tarkkaan ennen, kuin nostat aloituksesi tuonne ylös, Suomen kuumimpien keskustelunaiheiden joukkoon.

No jos jollakulla oikeasti tällainen tilanne on, niin annan neuvoksi, että älä anna rahaa sellaisille, jotka eivät oikeasti ystäviäsi ole. Ja toiseksi, yritä keksiä tai kehittää elämääsi jokin sellainen asia, jossa koet olevasi hyödyksi muille, työn kautta. Eiköhän siinä koe itsensä ihan tarpeelliseksi.

Eikä kannata hävetä sitä, että vanhemmat ovat rikkaita, ei se sinun valintasi ollut.

dazu sut pitäis oikeesti laittaa pehmustettuun huoneeseen.

Tjaa. Mitäs tuohon nyt sanoisi? Jos asia sinua kovasti ahdistaa, niin kerro ihmeessä kavereillesi, äläkä turhaan valehtele. Voi olla että joku muuttaa suhtautumistasi sinuun, mutta eikös idea olekin se, että kaverisi hyväksyvät sinut sellaisena kuin olet?

Minua jäi vähän häiritsemään tämä kohta:

"Viime kädessä minulla ei kuitenkaan ole tarvetta töihin mennä, sillä ei isäni koskaan jättäisi minua tyhjän päälle."

Ei kai sinun pakko olekaan töissä käydä, jos kerran sinulle riittää isän rahat. Tiedostat kai silti, että kyseessä on tosiaan isäsi rahapussi ja saavutukset, eivät sinun omat näyttösi?

Et kuulosta kovin itsenäiseltä, vaikka olet jo 25v. Kuinka pitkään ajattelit vielä elää isäsi tuloilla? Isälläsi on selvästi statusta, menestystä ja varallisuutta, mutta entä sinä itse? Kai sinä muutakin olet kuin rikkaan perheen tyttö? Mistä sinä itse olet ylpeä? Mitä haluat itse olla, vai haluatko olla mitään?

Ns. helppo elämäkin on tietysti kivaa, mutta kai sitä jokainen vähän muutakin kaipaa, vai kaipaako? Minusta tuntuu vähän tylsältä ajatukselta vain vapaamatkustaa ja hengailla koko elämä , varsinkin jonkun muun kustantamana. Voi toki olla, että olen vain katkera :)