Miniä aina ongelma...

Selitys on turhankin yksinkertainen.
Oli ensimmäisen lapsenlapset ristiäiset, äidin äiti ja isän äiti auttoivat keittiössä, äiti imetti vauvaa makuuhuoneessa.
Toinen auttajista totesi; "Tässä sitä nyt kaksi anoppia avustaa nuorten taloudessa." johon äidinäiti ilmoitti hyvin napakasti; " Minä en ole anoppi."

Historia haikuna, tuo pidä anoppi kaukana, oli pelko/tieto siitä ettei isä ja isäntä ole sama henkilö ja anoppi sen huomaa.
Enemmän niitä lehtolapsia oli avioliitoissa, kuin piioilla palvelusväen tuvassa. Tarkka anoppi tunnistaa käenpoikaisen, pysyköön siis kaukana.

Setäni toinen vaimo oli raskaana tullessaan taloon piiaksi. Setä oli juuri eronnut, sänky oli yksinäinen joten.. saivat yhdessäkin vielä kolme lasta.
Kylässä oli kaksi mäkitupalaista, naista, kummallakin neljä lasta kullakin eri isä. Toinen oli keskuksenhoitaja ja neljä eri sukunimellä olevaa lasta, toinen oli "kiireapuna" taloissa tyttönimellään kaksi lasta, isien/talollisten nimillä kaksi lasta.
Naapurin piika siirtyi meille, kun sai isännälleen kolmannen pojan. Naapurin emäntä kävi äidin kanssa sopimassa. Maksoi puolet piian palkasta, että sai pois sen nurkistaan. Tämä piikaparka oli istunut linnassa esikoisensa tapon 2,5 vuotta ja sitä kautta naapurin emäntä vetosi äitiin. Piika avioitui sitten renkimme kanssa saivat yhteisen pojan..
Siskoni anoppi oli neiti jolla kolme lasta omalla nimellään kenestäkään ei saanut ruokkoja..

Varma ehkäisy ei ole kovin vanha keksintö 1960-luvulta vasta..

Meillä oli siskossarja yhdeksän, joista neljäs oli ilmeisemmin sota-aikana talossa olleen venäläisen tekele. Aivan eri näköinen kun kukaan kummankaan suvussa..

Minäkin olen kummasti 'keskosena' syntynyt isäni ollessa sodassa - silti ei syntymääni ole suvussani kenenkään taholta asetettu ' epäilyksen alaiseksi' ja sisarukseni ovat sisaruksiani.

Tuota sodanajan ja jälkeen ilmennyttä vainoharhaisuutta on esiintynyt melko paljonkin mutta käsittämätöntä, että joku vielä eriarvoistaa sisaruksiaan ja halventaa lvanhempiaan vielä tänään. Täytyy sanoa, että suku on pahin - kuten se TV-sarja aikanaan kuulutti.

Eikö meillä nyt jo mummo- ja vaariäikäisinä ole ollut mahdollisuus muodostaa ja elää niin hyvä elämä ja olla iloisia ja kiitollisia kaikista elämänmyönteisistä kansaihmisistä ( ja sukulaisista).

Sellainen ihminen joka parjaa aina muita on aika ikävä ja ilkeä.
Ymmärrän hyvin miksei hänestä pidetä - ei ole kiva kuulla kaikesta ja kaikista aina negatiivista ja parjauksia.

Lohdutan sinua ketjun aloittaja: Olen tyttäreni äiti enkä saa tavat ollenkaan lapsenlastani. Tyttäreni anoppi hoitaa kaiken.

Tottakai tytärelle on oma äiti rakkaampi kuin joku vieras ,joka ei oikeasti ole edes sukua eli anoppi. Hän on vaan miehen äiti. Niin se vaan menee. Toivonkin etten itse saa ikinä poikia kun niillä on tapana niin ripustautua aina siihen äitiin ja äidillä poikiinsa, tuo vaan hankaluuksia kaikille. Tiedän, ettei kukaan anoppi tykkää tästä mitä kirjoitin, mutta niin se vaan menee.

Minulla on 2 tytärtä ja 1 poika. Kaikki lapseni ovat aviossa ja olen 6. lastenlasten mummo. Minusta on aivan luonnollista, että tyttäreni kertoilevat juttuja ja hössöttävät kanssani - voimme puhua aivan 'samalla aaltopituudella' kaikista elämän asioista. Luonnollista on sekin, että taas poikani suloinen vaimo ei kerro ja hössötä tai puhu kaikista elämän asioista kanssani(anopilleen), vaan miniäni kommunikoi vapaasti oman äitinsä kanssa. - Poikani taas ei hössötä kanssani tyttärien tapaan, hän on asiallinen ja ennemminkin aina muistaa silloin tällöin äitäänkin.

Nuoret perheet elävät omaa elämäänsä ja me vanukset omaamme, mutta on
meillä kaikilla on hyvät välit - niin äidit, mummot, anopit, ukit, apet, tyttäret, vävyt, poika ja miniä ja ne ihanat kullannuput-välillä-riiviöt eli lastenlapset.

Minulla on aivan sama ongelma. Ei pojille voi "naisten" juttuja kertoa. Minulla ei ole
edes siskoa jonka kanssa voisi "höpötellä" ja matkustaa.
Alkuun yritin soitella ja pitää yhteyttää miniämmiin mutta he eivät soita minulla. Kah-
denkymmenen vuoden aikana olen saanut viisi puhelua.
Lapset olivat pieninä pitkät ajat mummolassa ja meillä oli tosi mukavaa. Nyt
toinen miniän ei tule mökille silloin kun me olemme siellä, ei ole kuulemma
mukava syödä aina yhdessa ja muutenkin. Me olemme antaneet heidän olla
siellä aina milloin he haluavat, tulemme kaupunkiin. He eivät osallistu kuluihin
eikä me ole pyydettykään. Olisipa itsellä tytär.

Minä pidän tulevasta anopistani. Minulla ei ole äitiini ollut koskaan hyvät välit, sillä isäni kuoltua hän alkoi käyttää viinaa vähän liianki paljon ja olin silloin murrosikäinen. Olen nyt jo parikymppinen ja mieheni äiti on minulle hyvin tärkeä, hän tietää repaleisesta lapsuudestani ja on osaltaan ollut tukena ja olkapäänä, kun olen tarvinnut.

Tapaamme joskus anoppini kanssa kahden keskenkin kahvitellen ja rupatellen. Eikä meillä ole ollut suurempia ongelmia.

Jos on hyvät välit omaan äitiin, on paljon luonnollisempaa, että oma äiti on enemmän mukana perheen elämässä. Monesti kuitenkin menee niin, että lapset ovat enemmän äidin vastuulla/hoidettavana ja tätä kautta lasten äidin äiti enemmän osallisena perhe-elämään.
Oman äidin kanssa on tullut jo ajat sitten selväksi välit, oma äiti ymmärtää milloin kannattaa lopettaa liika neuvominen ja puuttuminen, jota meillä taas anoppi ei ymmärrä. Omalta äidiltä saattaa tulla myös vähemmän neuvoja senkin puolesta, että jotkut tavat hoitaa asioita on opittu jo kotoota. Onhan se selvää, että eri ihmiset kasvattavat lapset eri tavoilla ja kovinkaan moni ei halua kenenkään puuttuvan kasvatukseen, oli kyse anopista tai jostain toisesta.
Anopin kanssa saattaa olla vähän varuillaan, anoppi arvioi miniää koko ajan, tai ainakin se voi tuntua siltä. Siinä vaiheessa, kun anopin kanssa alkaa tulla välit selviksi, saattaa lapsetkin olla jo isoja. Ainakaan meidän tapauksessa anoppi ei halunnut nähdä minua ikinä ennen kuin saatiin lapsia. Yleisestikin vaikka olisikin tekemisissä anopin kanssa ennen lapsien saantia, on se erilaista ja vähäisempää.

Meillä anoppi valittaa kun isän äiti hoitaa enemmän lapsia. Anopille kun lapsia tarjoaisi hoitoon, niin aina löytyy jotain muuta tekemistä...

Eiköhän henkilökemiat ole se ratkaisevin asia kun sukulaisuus.
Itselläni 20 vuotta kokemusta anopista joka vihasi minua jo heti eikä ole vieläkään hyväksynyt minua sillä varastin hänen ainoan poikansa. Lapsemme syntymät evät olleet hänelle mieleen. Äitini kanssa olemme läheisiä ja muutenkin minulla on eri ikäisiä ystävättäriä joiden kanssa tulen toimeen vallan mainiosti. Ainoastaan anoppi omassa personassaan on vain niin mahoton ettei kemiamme tule koskaan kohtaamaan eivätkä lapsetkaan halua nähdä häntä kuten ei myöskään hänen ainoa poikansakaan, jota yritin patistaa useita vuosia käymään useammin äitiään tervehtimässä, mutta turhaan.

Kateus... sitä se on, en muuta osaa enää ajatella. Isovanhempi miehen äit/vanhemmat ovat parempia kuin omat vanhemmat. Ajettelis edes lapsiaan kuinka tärkeä heille isän vanhemmat ovat. Lapset voivat rakastaa isän vanhempia enemmän kuin hänen omia vanhempiaan, oli syy mikä onkin. Ehkä he ovat läsnä ja ajantasalla tässä ja nyt.. Joka ei ole hänen mielestä ole oikein...joten hän kostaa sen milloin milläkin mielenosoituksella appivanhemilleen. Surullista..

Se on ihan selvää, että tykkää omasta äidistään enemmän kuin miehensä äidistä.
Mikä siinä on ihmeellistä? Eihän se ole edes sukua se anoppi kuin avioliiton kautta.

Anoppi toivotti ensi vierailullani tervetulleeksi ja siltä on tuntunut aina, kun on heillä käyty. Lapsetkin viihtyvät, kun siellä on hyväksyvä ja salliva asenne. Anoppi ei neuvo meitä lastenhoidossa tai muutenkaan. Itse olen pysytellyt vähän taka-alalla, kun mieheni on kuitenkin se hänen oma lapsensa ja siksi luonnollisesti myös rakkaampi. Ilahdutan anoppia pyytämällä miestäni soittamaan hänelle ja lähettelemällä juhlapäivinä kukkia. Välimatkaa on puoli Suomea, joten käyntien sijaan suuri osa yhteydenpidosta hoituu puhelimella.

Hei !

Hieman samanlaisia kokemuksia on minullakin. Koen olevani poikani lasten varamummi en mikään oikea mummi. Silloin kun miniän äiti ei ehdi lapsia hoitamaan, niin sitten minä kelpaan. Muutenkaan en saisi miniän mukaan osallistua lasten asioihin mitenkään, tavallinen puhekin koetaan asioihin puuttumisena.
En kohta tiedä mitä sanoisin ja mistä puhuisin, kun jokaista sanaa pitää varoa.

Kohdelkaa niitä miniöitä kunnioittavasti ja aikuisina ihmisinä. Ymmärtäkää, ettei anopin määräysvalta ulotu miniän ja poikanne kotiin. Poikanne ja miniänne kodissa pätee heidän sääntönsä. Siellä käydään kyläilemässä, hyväksytään myös se miniä sellaisena kuin hän on, eikä aina arvostella ja kritisoida. Miniänne ovat lastensa äitejä, ette te anopit. En tiedä, miten itse käyttäydytte miniöitänne kohtaan, mutta meillä vika on anopissa. Hän tulee kotiimme aina kritisoimaan tapaamme elää. Asiat pitää tehdä anopin tavalla, että ne on tehty oikein. Hän käy komentamassa ja käskemässä kuin lapsia. Hän ei myöskään kunnioita minua ihmisenä. Ei ole koskaan kunnioittanut. Häissämme ei edes katsonut silmiini onnitellessaan. Raskaana ollessani tuli koskettelemaan mahaani, vaikka poikansa itse oli sanonut, etten halua KENENKÄÄN muun kuin lapsen isän koskevan vatsaani. Anoppi on myöskin pettänyt sekä minun että poikansa luottamuksen isoissa asioissa. Ei koskaan pyytänyt anteeksi.

Nyt, kun meille on syntynyt lapsi anoppi yrittää jyrätä minun oikeuksia lapseni äitinä (lapsi on meille ensimmäinen). En mm. saa itse lohduttaa itkevää muutaman kuukauden ikäistä vauvaani, jos anoppi on kylässä, koska anoppi haluaa lohduttaa. Sillä ei ole mitään väliä, miten pahalta minusta tuntuu, kun oma lapseni itkee, eikä sillä, että minun tai isänsä sylissä lapsi lopettaisi itkunsa. Kukaan muu ei ole haukkunut minua maanrakoon, kun olen itse halunnut lohduttaa itkevää vauvaani. Anoppi näin teki. Myös poikansa sen kuuli ja näki. Turha ihmetellä, miksi ei ole kovin tervetullut meille tai miksi emme vieraile hänen luonaan (hän on mm. tehnyt selväksi, että vain mies ja vauva ovat tervetulleita hänen kotiinsa, mutta kuvittelee silti voivansa itse tulla minun kotiini, vaikken minä ole tervetullut hänen kotiinsa...). Anoppi näkee lastamme kerran kuukaudessa, kun minun vanhempani tapaavat lasta 2-5 kertaa viikossa. Usein se on muuten minun mieheni, joka haluaa kyläillä minun vanhempieni luona. Poikkeuksetta joka kerta se on mies, joka kysyy, mentäisiinkö käymään vanhempieni luona. Kas kummaa, ei hän oman äitinsä luokse halua minua ja lastamme viedä, kun tietää minkälaista p**kaa saan siellä niskaani äitinsä osalta ja miten pahalta minusta tuntuu, kun anoppi esineellistää lapsemme. Lapsemme on anopille jotain, mikä pitää jakaa muiden kanssa. Lapsi on minun ja miehen. EI anopin, ei minun äitini, eikä muunkaan suvun.

Anoppini ei ole koskaan hyväksynyt minua. Minä olen yleisesti ottaen sosiaalinen ihminen, tulen toimeen yleensä kaikkien kanssa, olen hieman ujo, kiltti, enkä myöskään jyrää muiden tahtoa. Olen hyvä vaimo (hoidan kodin ja lapsen, laitan ruoan ja pesen pyykit, muuta hyvää ei ole anoppien korville tarkoitettu ;)) ja lapselleni paras mahdollinen äiti. Rakastan miestäni ja lastani, anoppia en. Odotin anopin ensitapaamista kuin kuuta nousevaa, mutta jo silloin kävi selväksi, etten anoppia miellytä. Välit ovat olleet viileän kohteliaat, mutta lapsemme syntymä kärjisti tilanteen. Ja vain sen takia, että anoppi ei ymmärrä, että vaikka on poikansa äiti, ei ole lapsenlapsensa äiti, eikä hänen määräysvaltansa ulotu meidän kotiin. Lasta koskevissa asioissa me lapsen isän kanssa teemme päätökset. Minä olen yrittänyt. Kunpa tietäisittekin, miten kovasti olen yrittänyt miellyttää anoppia. Se on vaan täysin mahdotonta, koska anoppi ei ole ikinä halunnut antaa minulle mahdollisuutta olla hänelle miniä, hänen lapsenlapsensa äiti ja hänelle perheenjäsen.

Jos anoppi kohtelisi minua kuin ihmistä, olisi mukava ja antaisi minun olla pojalleen vaimo ja lapsenlapselleen äiti, voisivat välimmekin olla paremmat. Usein tuntuu, että juurikin poikien äitien on todella vaikea hyväksyä sitä, etteivät enää ole poikiensa "ykkösnainen", kun hirviöminiä on tullut ja vienyt heidän poikansa... Minun vanhemmat sen sijaan ottivat heti mieheni avosylin vastaan. Mies on heille kuin oma poika. Mies jopa toisinaan käy vanhempieni luona ilman minua ja lasta. Saunomassa ja iltaa istumassa :)

Mummuksi, anopilta suoraan en ole kysynyt, koska olen hölmönä pelännyt sen pahentavan tilannetta entisestään. Siis, että asenteensa minua kohtaan muuttuisi vielä huonommaksi. Mieheltä toki olen kysellyt. Mies ei moista ollut edes huomannut, ennenkuin äitinsä haukkui minut maanrakoon miehen kuullen siitä syystä, että halusin itse lohduttaa itkevää vauvaani.

Itsekään en syytä keksi, miksi anoppi ei ole minua koskaan hyväksynyt. Mahtoiko alunperin ajatella, ettei suhteemme tule kuitenkaan kestämään, kun ihan teineinä ollaan miehen kanssa tavattu (nyt kumpakin 25-30 vuoden välillä). Lensikö mies anopin mielestä pesästä liian aikaisin tavattuaan minut, vai enkö ole tarpeeksi hyvä anopin "hienompaan" sukuun ollessani aivan tavallisesta duunariperheestä lähtöisin. En tiedä, mikä on mennyt vikaan. Ensitapaamisesta lähtien yritin anoppia miellyttää. Kotikin oli aina viimeisen päälle puunattu, kun tiesin anopin tulevan kylään. Tiesin, että anoppi arvostaa siisteyttä. Siitä huolimatta anoppi on aina löytänyt jotain kritisoitavaa, enkä minä ole saanut osallistua keskusteluihin. Siitä anoppi on pitänyt huolen sillä, että kun yritän osallistua, puhuu hän päälle tai vaihtaa aihetta. Tätä on jatkunut vuosia, joten en tiedä, mitä tässä pitäisi tapahtua, että saisin edes ihmismäistä kohtelua anopilta. Onko väärin, etten halua oman lapseni näkevän, miten isoäiti kohtelee äitiä? Vielä lapsi on liian pieni ymmärtämään, mutta kauaa ei mene, että huomaa, miten isoäiti aina pahoittaa äidin mielen ja miten isoäiti ei kunnioita äitiä yhtään. En halua oman lapseni oppivan, että muita ihmisiä voi kohdella noin. Haluan oman lapseni oppivan kunnioittamaan muita ja siinä anoppi antaa todella huonon mallin.

Kaikkea hyvää teille hirviöminiän omaaville anopeille. Tässä oli vain yhden hirviöminiäksi leimatun tarina.

Miniä vastaa

Minulla olisi hyvät välit anoppini kanssa, jos hän kysyisi, että sopiiko tulla ja tulisi sitten kahville ja vaihtamaan kuulumisia. Anopilla olisi oltava koti lähellä meitä = mummola, jonne kutsua lapsenlapsiaan. Kotonaan hän saisi tehdä asiat mielensä mukaan. Harvoja sääntöjä, joita pyytäisimme häntäkin noudattaman tietenkin olisi. Karkkia ei saisi syödä joka päivä ja lastemme turvallisuuden ja rajojen ylläpitämisestä vanhempiakin tyydyttävällä tavalla tulisi sopia yhdessä. Tärkeintä olisi, että anoppi haluaisi olla aidosti läsnä lapsenlapsilleen ja lapset viihtyisivät vähintäänkin kohtalaisesti tai muuten lapset kotiin meille vanhemmille ja sassiin! Meille ei syntyisi riitaa, jos anoppi ottaisi paikkansa omassa kodissaan isovanhempana enempi omilla säännöillään, mutta meillä käydessään vieraana.

En ole mustasukkainen lapsistani, vaikka anoppi voi kokea juuri näin, kun olemme napit vastakkain. Hän yrittää ohjailla minua omassa kodissani. Anopilla on tarve hakea suosiota lastemme rajojen kustannuksella ja siitä seuraa, että lapset ovat levottomia, kun anoppi on kylässä. Minä ja mieheni kielletään ja anoppi sallii. Kaikkien viihtyvyys kärsii.

Anoppi esittää muka varmoja mielipiteitään ja minä puolustan oikeuttani tehdä omalla tavallani. Hänen mielipiteitään ei ole koeteltu lasten kanssa mummolassa! Ei siis saa rikkoa hyvää arkeamme! Olisin iloinen, jos anoppi näyttäisi omaa tapaansa elää luonnollisessa ympäristössään eli omassa kodissaan eikä meillä asuen. Asiat eivät kuitenkaan ole näin onnellisesti. Anoppi tulee meille määräilemään ja asumaan välillä yli viikoksikin kerrallaan! Hänellä ei siis ole tarjota oikeaa mummolaa. Lapset olisi ollut parempi totuttaaa mummolaan jo pienestä pitäen. Etämummous ja meille asumaan matkustaminen ei vain toimi.

Toinen mummokin eli äitini asuu etäällä meistä. Olemme kuitenkin melkein jokapäivä puhelinyhteydessä toisiimme. Silloin kun hän tulee meille vierailulle hän viipyy enintään kolme yötä, vaikka toivoisinkin hänen olevan kauemmin. Äitini kanssa on siis helppo tulla toimeen. Hän on tuttu, joten minun ei tarvitse yrittää olla vieraskorea ja jaksaa enemmän kuin oikeasti kotona haluaisin. Hänen neuvonsa ovat kyllä mieluisia, vaikka eihän niitä ole pakko noudattaa:) Hän ymmärtää minua paremmin, sillä onhan hän äitini.

Kaksi naista ei mahdu saman katon alle kuin enintään vieraskoreaksi ajaksi eli 2-3 yöksi max!

Äitini on isäni kanssa kasvattanut minut omillaan toimeen tulevaksi aikuiseksi. Iloitsevat lapsenlapsistaan, hoitavat meidän sääntöken puitteissa.

Anopista yritin saada kaveria, mutta on liian mustasukkainen pojastaan ja lapsenlapsista. Hän on poikansa kasvattanut, ja poika ja pojan vaimo (eli minä) eivät osaa hoitaa lapsia. Eivät voi osata! Anoppi kiertää talosta taloon ja valehtelee, miten olen käskenyt kysyä milloin mitäkin neuvoa lasten hoitoon, kun en itse osaa. Samoin anoppi pesee poikansa pyykit, perheemme keksityt "likapyykit", laittaa pojalleen aamupalat, ja jos perhe erehtyy isän avuksi vaikka puutöihin, ilmestyy paikalle vahtimaan, miten suoriudumme lasten kanssa. Ja minun ylitseni jyrätään joka asiassa.

Meille saa tulla, muttei lapsia saa viedä vamhemmilta kysymättä, mutta eipä kelpaa tulla, ja anopin säännöt, anopin tavarat ja anopin elämä.

Sitten kun nätisti sanotaan, tai jyrähdetään, itketään rööki huulessa vessassa...

Mikähän siinä tosiaan on, kun anoppi on ulkopuolinen perheessä...

Nykyisessä yhteiskunnassa on nainen mies ja mies nainen. Äidit surffailee kaupungilla... Hoitovapaat. Eivät osaa tehdä ruokia, miehetän vok jo synnyttää. Äidit tuhertaa netissä imetysryhmissä... Neuvolat pompottelee eri ohjeilla. Perkele... Aamulla synnytys ja illalla navettaan. Mies toi rahat... Koti ol kondiksessa ja rka tuoksui. Nyt naiset elävät juhlaa, miehet raataa. On tosi ja äitien opettamia hekin ovat. Kotoa tulee mallit/kynnettömät äidin äidit joita omat vanhemmat elättänyt ja "väkisin kouluttanut!". Perheet takaisin.. Älkää sanoko "nyrkin ja hellan väliin!". Takaisin kotien arvot... Nyt yhteiskunta hoitaa kasvatuksen ym.t sosiaaliset toiminnot. Oksettaa..!

Koskahan maailma oppii, että kotini on linnani.
Jokaisella siis.
Toisen kotiin ei mennä sääntöjen kanssa.
Jos ei halua jättää lapsiaan mummun hoiviin, ei sen pitäisi olla minkäänlainen ongelma. Tuhannet naiset selviävät siitä, kun mummut ovat jo haudassa tai sitten nuoria, työikäisiä ihmisiä, jotka elävät omaa elämäänsä, eikä heitä lapsenlapsi kiinnosta.
Jos mummu haluaa olla liikaa lapsenlapsen kanssa, niin asia on vain järjestettävä siten, että aikaa ei löydy. Vierailuilla käydään, mutta lapsi kotiin vanhempien mukana, aina.
Mikä ihme siinä on, että lapsista tehdään kiistakapula, ikään kuin heitä voisi siirtää perheestä toiseen ihan vain sen mukaan, mikä aikuisille tulee mieleen.

Ja entä ne neuvot!
Typerää neuvoa, jos ei neuvoja pyydetä. Harvat vanhemmat ovat niin avuttomia, ettei lapsi selviäisi ilman mummon väliintuloa.
Sitä paitsi vuosikymmenten takaiset lastenhoito-ohjeet eivät ole enää nykyaikaa.
Neuvola antaa paremmat tarvittaessa.

Todella kummallisia vastauksia aloittajalle - mutta ihmisethän ovat todella kummallisia. Olen jo eläkeikäinen ja itsekin anoppi. Minun tullessani puolisoni perheeseen minua kunnioitettiin . Anoppini (silloin tuleva anoppini) oli valmis tekemään suorastaan mitä tahansa saadakseen minut perheeseen. Jälkeenpäin kuulin, että hän oli kylällä, sukulaisille ja tuttaville ylpeänä kertonut poikansa seurustelevan minun kanssani. Sukunimelläni oli yllättävän suuri merkitys - vaikka olen toki muissakin yhteyksissä havainnut sen avaavan ovia. Myös minun perheeni ja sukuni hyväksyi ja vastaanotti mieheni todella hyvin. Molemmille lapsillemme molemmat isoäidit ja isoisät olivat läheisiä ja rakkaita.

Mikähän joillakin perheillä ja suvuilla oikein mättää? Kai se nyt on itsestään selvää, että jokainen valitsee itse puolisonsa, lasten hankkimisen ja muutkin ihmisen yksityiselämään kuuluvat asiat! Niihin voi puuttua vasta silloin, kun asiat näyttävät menevän todella pahasti pieleen - ja silloinkin puuttumisen tapa on harkittava erittäin tarkkaan.