Miten antaa anteeksi

Miten antaa anteeksi tai tasapainottaa mielensä?

Oletetaan että on vaikka tapahtunut seuraavanlainen tarina.
Rakastaa kovasti ja pitää kumppanistaan. Tunne on luonnollisesti
molemminpuolinen, vaikkakin jälkikäteen asioita voi mitata ja analysoida eri motiiveilla ja väittää muuta (kognitiivinen dissonanssi). Edellytykset ovat koko elämän kestävälle suhteelle. Suhteessa on intohiomoa ja edellytykset rakentaa tulevaisuutta.

Toinen on toisen mielestä myötävaikuttamassa sellaisiin tapahtumiin, jotka johtavat toisen vammautumiseen tai sairastumiseen siten että elämä menee käytännössä pilalle. Syynä on lopulta välinpitämättömyys, huolimattomuus, ajattelemattomuus tai silkka tyhmyys.

Herää monia kysymyksiä, kuten olisiko asiat tapahtuneet niin jos toinen olisi sitoutunut tai välittänyt enemmän tai ollut vain rationaalisempi ja huolellisempi. Kaikkiin kysymyksiin ei voi antaa vapauttavaa
lausuntoa kumppania kohtaan. Sillä jos näin tekisi samalla valehtelisi ja myös allekirjoittaisi sen, että maailma ei kaipaa vastuuta. Teoistaan ei tarvitsisi kantaa seurauksia. Sellainen maailma ei olisi kestävä.

Kerrottakoon sen verran, että henkilöt jatkavat tapauksen jälkeen suhteessa ja luonnollisesti asiat annettaan anteeksi. Pakkohan se on.
Suhde päättyy kuitenkin myöhemmin parin vuoden päästä äkilliseen eroon, jossa kumppani suorittaa rajun mielensä putsauksen karulla ja erittäin loukkaavalla tavalla. Joku voisi arvioida sitä tasapainottomaksi ja tarpeettoman kovaksi. Toinen on yllätetty. Kumppani tekee katoamistempun, jolloin yllätetty osapuoli ei ehdi koskaan edes sanoa asioita, joita luonnollisesti vasta shokin jälkeen alkaa tulla mieleen.
Näin hän jää vielä vaikean eron ja loukkausten kanssa pohtimaan asiaa yksin. Mukaan lukien vammat, joita ilman hänen elämänsä olisi menestyksellistä tai edes kohtuullista ja tavallista varovaisestikin arvioiden.

Jos ajattelee asiaa loogiselta kannalta niin vahingon kärsijä on a) ensinnäkin kärsinyt rajun vahingon, jonka määrää ei pysty millään tavalla korvaamaan lisäksi b) hän joutuu vihaamaan tai inhoamaan kumppania jota rakasti, koska tämä käyttäytyi pelokkaasti (karusti) antaen epävarmuuden ja loukkaukset lähtiäislahjaksi.
Toisin sanoen kaksinkertainen rangaistus.
Ensin tilanne a sitten vielä a uudestaan ja b päälle.

Koska viha ei ole terveellinen ja kolmatta rangaistusta vielä syöväksi tms.
psyko-somaattiseksi muuntuneena tms. ei kukaan halua. On annettava anteeksi.

Vaan nytpä olisi kiva tietää kenellä on niin suuri sydän että tuossa tilanteessa, jossa vähä-älyisempi ja henkilö haukkuu toisen luuseriksi ja ties miksi kyseenalaistaen samalla varmuuden vuoksi ylipäätään kaiken arvon mitä elämässä on ehditty yhdessä kokea, niin kuka pystyy siihen?

Kuinka aitoa ja luontevaa on anteeksianto silloin?

Olisiko se terveellistä?

Valehtelu ja teeskentely ei varmastikaan tee ihmistä terveemmäksi
sen enempää kuin pakeneminen sanotaan vaikka esim. uskonnon pariin.

Enemmänkin muotoilisin kysymyksen niin, että kuinka unohtaa
ja kuinka irrottaa otteensa entisestä ihmisestä kokematta tulleensa loukatuksi tai alentamatta omaa itsekunnioitustaan. Anteeksianto olisi kuin helmiä sioille. Kuinka anteeksiannon sijaan saavuttaa tasapaino niin että asia ei enää vaivaa.

Toinen henkilö on halunnut kadota kuvasta täysin.
Alussa vielä saadut lausunnot kumppanilta olivat ristiriitaisia ja epäloogisia.

Samalla sananen koko lähestymiskieltokulttuurista. Mielestäni se sinetöi lopullisesti vastuuttomuuden, ja lakkauttaa fair-play pelaamisen parisuhteessa tehden yhdessäelon entistä aliarvostetummaksi yhteiskunnassa ja johtaa ihmisiä harhaan kohti mitään antamattomia seksi-seikkailuja, jotka jäivät nuoruudessa toteuttamatta, koska yksinkertaisesti silloin oli niin paska ettei saanut. Näin lähestymiskielto erityisesti tapauksissa, jossa kumppani on pelkuri. Useimmissa tapauksissa lähestymiskielto suojannee fyysistä koskemattomuutta
ja hyvä niin silloin. Kuitenkin se antaa mahdollisuuden ongelmien ratkomisen sijaan vain kärjistää niitä. Nainen pääsee kuin koira veräjästä. Läähättäviä uroita saapuu kyllä ties mistä päin muka auttamaan tunnistamatta omia primitiivisiä halujaan, jotka lähes aina jäävät kaiken lisäksi tyydyttämättä. Säälittävää sekoilua.

Itse olen liian ylpeä ottaakseni yhteyttä tai ollakseni toisesta niin kiinnostunut että aiheuttaisin itselleni jotakin laillista ikävää.

Koska toinen on pelkuri ollut tähänkin asti uskon, että sen sijaan että hän kykenisi vihdoin keskustelemaan asioista hän turvautuisi lähestymiskieltoon, koska hänen luonteensa on välttää vastuuta. Sen sijaan hän pakenee haastavista tilanteista.
(yritys muodostaa kontakti ja saada lähestymiskielto olisi vielä yksi ylimääräinen loukkaus kaiken epäonnistuneen kommunikoinnin kukkuraksi)

Eli miten teet tasapainon?