Lapsi ei harjoittele soittoa

Eipä sitä lapsi (tai aikuinenkaan) tosiaan tiedä kestääkö jokin harrastus vai ei. Meillä lapsi haki ja pääsi musiikkiopistoon, mutta ensimmäiset vuodet mentiin vuokrasoittimella, jotta nähtiin kuinka homma lähtee sujumaan. Parin vuoden jälkeen ostettiin sitten oma.

Meillä ensimmäinen vuosi oli aika maltillinen ja harjoituksia (soittoläksyjä) vain muutama / viikko, ohjeeksi saatiin että olisi hyvä että soittelisi joka päivä 15 - 30 min... jolloin soittotaito karttuu. Ei tietenkään haittaa jos joku päivä jää välistä silloin tällöin.

Tyttö on nyt 4.vuotta opistossa ja homma sitoo yhä enemmän. Soittotunnin lisäksi on musiikin teoriatunti joka viikko ja ensimmäinen tasokoekin on suoritettuna, tänä vuonna pitäisi läpäistä 2.taso. Hommahan tähtää kuitenkin todistuksen saamiseen.

Kannattaa keskustella lapsen kanssa oikein ajatuksen kanssa: haluaako hän jatkaa, onko valmis harjoittelemaan enemmän; soittotaito ei kehity ilman harjoittelua. Ja jos lapsi ei ole valmis panostamaan enempää, kannattaa miettiä musiikkiopistossa lopettamista, turha sinne on rahaa tuhlata, kun soittotaito vaatii nimenomaan sitä treenaamista ja toistoa toiston perään... pelkällä soittotunnilla käynnillä ei pitkälle pötkitä.

Soittamaan oppiminen vaatii kolmea asiaa: harjoittelu, harjoittelu ja harjoittelu.
Ilman työtä, ei kehity. Ammattimuusikot ovat harjoitelleet noin 10 000 h. Itse musikaalisuudella on vähän merkitystä; tai sanotaan vaikka näin, että musikaaliset ehkä harjoittelevat mielellään, joten heillä on todennäköisesti harvemmin motivaatio-ongelmia.

Kannattaa miettiä, miten pitkälle haluaa / lapsi haluaa edetä. Riippuu myös lapsen iästä.
Oma poikani (6v viulu, soittanut 4-vuotiaasta) harjoittelee 15-45 min / 6 krt viikko, oli haluja tai ei. Minä toistaiseksi määrään ja valvon, kuten teen hänen muissakin asioissaan.
Katson, että hän saa puhtaat ja siistit vaatteet, terveellistä ruokaa ja lepoa tarpeeksi.

Toisaalta, lapsi ei periaatteessa tarvitse mitään harrastusta ollakseen onnellinen ja tasapainoinen. Mutta taas toisaalta (henkilökohtaisesti) haluan vaatia pojaltani pienestä pitäen jotain hieman enemmän, kuin pelkästään perusoleilua kotona.
Haluan, että hän oppii tekemään työtä asioiden eteen (nykyään kaikki tulee pelkällä tietokoneen klikkauksella). Lisäksi haluan opettaa hänelle työskentelymetodin, jonka avulla hän huomaisi, miten kurinalaisella työllä pystyy saavuttamaan jotain upeaa ja toivon myös, että tästä on hänelle myöhemmin hyötyä.

Musiikki kehittää aivoja. Harjoitus kehittää kurinalaisuutta, keskittymiskykyä sekä pitkäjännitteisyyttä. Uskon, että näillä ominaisuuksilla varustetulla yksilöllä on paremmat mahdollisuudet saavuttaa tavoitteitaan ja elää tyytyväisenä omaa elämäänsä.
Myöhemmin kun hän kasvaa ja itseohjauttuu, niin mietimme motivaatiota, toiveita, kykyä uudelleen. Mutta vielä määrään minä. Se, onko hän ammattimuusikko tai ainoastaan keskinkertainen tai entinen viulunsoittaja, ei ole niin tärkeää.

Eskarin jälkeen palaudutaan ja syödään. Sen jälkeen harjoitellaan. Ilman harjoittelua ei ole asiaa tietokoneelle. Kiukuttelusta menee namipäivä. Välietapeista palkitaan tai erityisistä onnistumisista.
Vaatii vanhemmilta paljon. Lapsi tajuaa, että pitää tehdä niitä hankaliakin asioita, kaikki ei aina ole mukavaa.
Nykyään harjoittelu sujuu rutiinilla ja poika iloissaann kun huomaa edistyvänsä harjoittelun ansioista. Itsevarmuutta omiin kykyihin tullut myös. keskittymiskyky on hyvä ja tietokonepelit eivät edes kinnosta. Mielummin askartelee tai leegoilee :)

Sama periaate varmaan pätee monille yksilöurhelun lajeille.

En osaa sanoa mitään vanhemman näkökulmasta, mutta soittavana lapsena olemisesta on omaa kokemusta :)

Soitin selloa 6-11-vuotiaana. Muistan kun into alkoi hiipua kun kappaleet eivät enää olleet yhtä kivoja kuin ennen (en ole varma mistä johtui, mutta ehkä kappaleet olivat vaikeampia ja oppikirjasarja vaihtui...). Tai no, enpä aluksikaan ollut erityisen innostunut.
En oikein jaksanut harjoitella, olisin mieluummin leikkinyt tai piirtänyt. Kappale tuli uudestaan ja uudestaan läksyksi kunnes osasin sen ulkoa. Olin hiljainen lapsi ja kun nyt muistelen, niin ei ollut kovin rentoa soittaa opettajani kanssa kahdestaan. Taisi olla vähän suorituspaineitakin. Soittotunnin (kerran viikossa) jälkeen sain joskus pienen lelun "palkkioksi", mutta eipä sekään varmaan innostanut.
Lapsella voi siis olla monia syitä siihen, miksei harjoittelu kiinnosta. Joillakin lapsilla intoa voi olla enemmän. Ja ainahan voi aloittaa uudestaan myöhemmin jos alkaa soitto kiinnostaa, vai?

Kun tuli puhetta uuden sellon ostamisesta (ja ne ovat aika kalliita) niin puhuttiin äidin kanssa siitä että kiinnostaako minua vielä jatkaa. No ei kiinnostanut.

Nykykään soitan pianoa usein ja joskus vanhaa selloani huvikseni, mutta vain niitä kappaleita joita haluan :) Harrastuksen on tarkitus olla hauskaa. Olen saanut onneksi valita muut harrastukseni.

Avaan nyt minäkin sanaisen arkkuni: Soitin lapsena innokkaasti. Jos olisin aloittaessani tajunnut kuinka paljon pitää soittaa en olisi varmasti koskaan tullut edes aloittaneeksi - toisaalta innostuin niin kovasti että minua piti melkeinpä jarrutella ettei soitto jatkunut myöhään yöhön.

Toimin myös pianonsoiton opettajana ja näistä molemmista näkökulmista sanoisin että lapsella pitäisi olla jonkinlainen oma halu soittamiseen. Toki joskus kyllästyttää ja silloin pieni muistuttelu on tarpeen mutta jos homma alkaa tuntua todella ikävältä niin kannattaisi miettiä ainakin seuraavia juttuja:
1. Joskus opettajan ja oppilaan kemiat vaan eivät kohtaa - se voi sammuttaa innon todella nopeasti. Näin kävi minulle musiikkiopistoaikoinani, onneksi rehtori ymmärsi yskän ja sain toisen opettajan. Joskus siis opettajan vaihto auttaa.
2. Jos lapsen (vai pitäisikö sanoa että vanhemman) tavoitteena ei ole tehdä lapsesta ammattimuusikkoa niin silloin voisi ehkä miettiä vähän "kevyempää" tapaa opiskella kuin musiikkiopisto. Yksityisissä musiikkiopistoissa tai yksityisillä opettajilla on enemmän joustoa siinä mitä soitetaan, eikä tutkintoja ole pakko suorittaa - esiintyminenkin voi olla ujolle lapselle kauhukokemus.
3. Suora pakottaminen ei ole hyväksi, silloin opetat lapselle ettei hänen haluillaan ja tunteillaan ole väliä - mitä tällaiselle lapselle tapahtuu murrosiässä tai myöhemmin työelämässä ja liitossa - antaako hän silloinkin muitten polkea omat mielipiteensä?
4. Keskustelkaa avoimesti siitä mikä soittamisessa tuntuu kurjalta, onko siinä mitään hauskaa. Jos siinä on jotain mukavaa niin koittakaa opettajan vaihtoa, positiivinen palaute usein antaa hyvän fiiliksen ja sitä haluaa lisää - harjoittelu saattaa lähteä liikkeelle ihan itsekseen jos ope pystyy löytämään soitosta positiivisia asioita.

Muistakaa että on paljon muitakin hyviä harrastuksia. Itsekin vanhempana kannatan harrastamista. Oma poikani ei osoittanut erityistä kiinnostusta musiikkiin vaikka soittimia oli tarjolla useita ja musiikki oli iso osa elämäämme (liikuntaa hän kyllä harrasti todella paljon). Sitten yks kaks hän 12 vuotiaana ilmoitti haluavansa kitaratunneille ja soittaa nyt 4 vuoden jälkeen musiikkiopistossa ja on edennyt aivan huimaavaa vauhtia - voitte arvata että olen onnellinen. Mutta kaikkein eniten toivoin että hän tulisi onnelliseksi, hänellä olisi hyviä ystäviä ja jossakin vaiheessa onnellinen liitto. Ihmisen elämä voi olla hyvä niin monella tavalla, on ihanaa jos pystyy nauttimaan jostakin asiasta todella ja voi koko sydämellään rakastaa sitä mitä tekee, oli se sitten soittamista tai jotakin muuta.

Eräs ystäväni kävi lapsena pienotunneilla ja sitten aikuisena innostui asiasta uudestaan. Kuinkas kävikään, ensimmäisen tunnin jälkeen kommentti oli " Tunnilla oli ihan yhtä kamalaa kuin lapsena!" Eli kun aikuisena osaa jo valita tekemisen sen mukaan mikä miellyttää, niin siihen se sitten jäi tällä toisellakin kerralla. Väkisin se ei siis onnistu vaikka lapsi olisi kuinka musikaalinen.

Itse olen vasta aikuisena koettanut opetella soittamaan, ja kun olen täysin lahjaton joka asiassa, niin se vaatii paljon. Mielestäni lapsella pitäisi olla yksi hyvä kehittävä harrastus. Kuten aiemmin sanottu, musiikki kehittää monipuolisesti aivoja. Ja onnistumisenkin kokemus tuottaa iloa ja pärjäämistä.

Itse tulin tälle palstalle siksi, koska haluan sanoa, että älkää ostako lapsille tyyliin muumikitaroita - lelusoittimia. Edullisestikin saa toimivia soittimia, vaikka yksinkertaisia. Ei soiton automaattisesti tarvitse olla opettajajohtoista. Alkuun voi päästä itsekin opetellen, etenkin jos ei tähtää ammattilaiseksi. Mutta epävireinen "soitin" tappaa varmasti alkujaankin heikon uskon omiin kykyihin.

Musiikin opiskelemisen pitää olla myös hauskaa, olipa sitten kyse lapsesta tai aikuisesta. Mutta toivon, että jollei musiikki lapselta luonnu (tai motivaatio ei riitä), niin sen tilalla on sitten joku muu hyvä harrastus, kuten liikunta. Itse olen kärsinyt siitä, etten ole koskaan oppinut mitään kunnolla.

Hei, itse olen “vapaa” soitonope ja aloitin itse soittamisen 6-vuotiaana sillä kerran sain mieleeni kirkkaan ajatuksen että minä haluan soittaa pianoa. Sain myös todella kalliin soittimen. Opettaja ei ollut nykyajan muodin mukaan kiva, eikä soittoharrastus ollut kiva. Vihasin soittotunteja ja pelkäsin opettajaani yli kaiken. Tunneilla myös tehtiin vaikeita harjoituksia itkien. Soittoläksyt olivat vastenmielisiä, tylsiä. Ei soitettu mitään kivaa. Äitini pakotti, komensi, manipuloi, lahjoi ym. minut harjoittelemaan. Jos äiti ei olisi istunut vieressä ja valvonut, en olisi harjoitellut ollenkaan. Itkut tuli monta kertaa. Musiikinteoriasta tykkäsin(paitsi solfasta) samoin historiasta.

Yläasteella opettajani vaihtui ja sain soitettavakseni pari kivaa biisiä ja huomasin että ei hemmetti, mähän pystyn soittamaan aika hienon kuuloisia ja vaikeita kappaleita! Siitä aloin sitten treenaamaan tuntikausia ihan omin päin. Motivaatio tuli kun halusin vaan niin kovasti oppia jonkun vaikeamman kappaleen. Luulen olisin ollut todella helpottunut jo aikaisemmin jos olisin saanut toisen open.

Tällä hetkellä olen todella onnellinen siitä että osaan soittaa, ja olen kiitollinen että minua on opetettu kovalla kädellä. Itse olen lepsu ope eivätkä oppilaani opi tekniikkaa kunnolla. Oikean tekniikan opettelu on tosi vaativaa, ja nykyajan lapset taitavat olla niin lellipentuja että heidän ei tarvitse tehdä mitään mikä ei ole “kivaa“.

Tällä hetkellä työskentelen siis soitonopettajana. En musiikkiopistossa, joten oppilaideni ei tarvitse edetä tutkinnot tähtäimessään. Olen myös huomannut että vanhemmat eivät kerta kaikkiaan ohjaa(=pakota) lapsia soittamaan kotonaan. En tiedä mistä tämä johtuu, sillä minusta on vähän hullunkurista maksaa kalliista tunneista ja sitten ei harjoitella. Olen yrittänyt ohjata lapsia kovempaan tekniikkatreeniin sekä klassiseen ohjelmistoon, mutta sittenpä alkaa puheet että harkitaan soiton lopettamista.

Siksipä olen ottanut käytännön että minun tuntini ovat kivoja ja mukavia. Kun kerran saan itse päättää. Jätän natsiopetuksen musiikkiopistojen opettajien harteille. Soitamme vain sellaista mikä saa lapsen kiinnostumaan niin paljon että hän harjoittelee kotona jopa omin päin ilman vanhempien käskyä. Tämä tarkoittaa että kaikki eivät soita klassista vaan jopa pelkkää poppia ja lastenlauluja. On ihan turhaa antaa läksyksi Bachia jos sitä ei kerran harjoitella. Siispä meidän tavoitteemme on vain pitää hauskaa pianon kanssa. Tavoitteeni on myös että soiton harrastus on lapsen kehitystä ja itsetuntoa kohentava. Itse olen kovan pianokoulun seurauksena kärsinyt jopa henkisistä oireista pitkään.

On minulla myös oppilaita jotka eivät harjoittele ollenkaan. Silti myös he oppivat jotain. Kaikki oppilaani edistyvät kuitenkin, toiset enemmän toiset vähemmän. Kaipa metodini on ihan pidetty, sillä oppilaani ovat minulla pitkään, ja monet jopa odottavat lomilla kovasti tuntien alkua. On mukava kyllä seurata kun oppilaat edistyvät ja kokevat iloa onnistumisestaan. Silti minua kaihertaa pieni syyllisyys siitä että en ole pitänyt kovempaa kuria ja oppilaiden tekniikka ei ole täydellinen. Mutta sitten ajattelen, että eihän kaikista ole tarkoitus tulla klassisia muusikkoja, antaahan soittotaito iloa elämään ja myös hyötyä kun osaa vaikkapa säestellä vanhempanakin sitten eri tilanteissa. Musiikkiharrastus myös edistää mielenterveyttä ja sormilla näprääminen tekee hyvää aivoille, jopa vanhuksena, vuosia soittoharrastuksen jälkeen(estää dementiaa muistaakseni).

Minusta on ihan normaalia että lapsella into soittoon häviää. Myös tietyt ikäkaudet, kuten yläaste tai pojilla vaikkapa usein 3. luokka saa aikaan vastentahtoa soittoa kohtaan. Vanhempien tehtävä on päättää jatketaanko harjoittelua pakolla vai ei. Kaikkiin lapsen mielenlikkuihin ei vanhemman tarvitse mennä mukaan. Vanhempi tarvitsee ehkä myös intuitiota siitä, tuleeko lapsi aikuisena olemaan iloinen soittotaidostaan vai katumaan jos on lopettanut soittamisen. Vaikeita asioita. Ehkä kannattaa seurata onko lapsella intohimoa musiikkiin, jos lapsi rakastaa musiikkia, tanssii ja selvästi nauttii musiikista, niin ehkä musiikki silloin on lapselle niin tärkeää että hän jaksaa myöhemminkin arvostaa soittotaitoaan. Jos minulla olisi lapsia, ehkä kasvattaisin heitä myös tyyliin kuin tämä aikaisempi iskä. Vaikka lapsi on lapsi, niin ei elämän välttämättä tarvitse olla pelkkää “kivaa”.

Itselleni musiikki on henki ja elämä, en tiedä mitä olisin nyt ilman soittotaitoa. Sitä minulla ei nyt olisi jos olisin lapsena saanut lopettaa soittamisen.

Ei sellaista kannata jatkaa, joka ei millää kiinnosta. Vastentahtoinen harrastus vie vähäisetkin ilot. Mietipä omalle kohdallesi. Kuvitellaan, että lähdet vaikka jollekin jumppatunneille. Muutamien kertojen jälkeen alat huomata, että tämä ei todellakaan ole juttusi. Alat inhota koko lajia ja jo aamulla mietit, että miten vastenmielistä onkaan ensin olla töissä 8 tuntia ja sieltä juosta suoraan jumppaan. Luultavasti siirryt pian johonkin toiseen lajiin. Lapsilla on se huono puoli, että usein ehidät pakotetaan jatkamaan vaikka itkua vääntäen, kun jostain syystä ajatellaan, että lapsen kasvatus menee kieroon, jos hän lopettaa.

Ehkäpä lapsesi löytää ilon jostain muusta harrastuksesta? Miksi kärsiä sellaisesta, josta ei yhtään tykkää? Harrastukset ovat iloksi, ei suorittamiseksi.

Ja ehkä siellä musiikkiopistossa on liian tavoitteellista. Yksityisopettajilla ei olisi kaikkia pakkoja: pakko edetä, pakko esiintyä, pakko osallistua tutkintoihin. Jos lapsesi tykkäisi enemmän vapaasta opiskelusta, vaikka sekin vaatii tietysti harjoittelua. Voi myös olla, että opettaja on liian vaativa tai kemiat eivät kohtaa.

Minä olen pianoa soittanut itsekseni murrosikäisestä saakka. Olen itse opiskellut soittamaan. En luultavasti ole mikään mestari ja teoriasta en tajua mitään, mutta ainakin minulla on hauskaa. Soitan sitä mitä itse haluan. Jos kuukauteen ei ole innostusta soittaa, niin sitten en soita. Nautin musiikkiharrastuksestani ja minulle sopii täydellisesti omaan tahtiin soittaminen. Olen sitä tyyppiä, jolta menee into kaikkiin harrastuksiin, jos sitä on pakko mennä harrastamaan tiettyyn paikkaan tiettynä kellonaikana. Esim. tykkään tehdä käsitöitä itse kotona, mutta suoraan sanottuna oli vastenmielistä lähteä kerran viikossa opiston kurssille, jolle kerran ilmoittauduin. Koskaan ei lapsenakaan ollut mitään ohjattuja harrastuksia, mutta ihan normaali minusta on tullut.