Äitini ei pidä minusta??

En ymmärrä miksi pitäisi katkaista äitisuhde, vaikka se olisikin optimaalinen - paitsi ehkä sitten, jos suhteesi äitiisi aiheuttaa sinulle jatkuvaa henkistä tuskaa.

Mahdotonta sanoa, mikä äidissäsi on "vikana", mutta aivan varmasti et ole huonoihin väleihin itse syypää, jos tämä on jatkunut lapsuudestasi asti. Hänen suhtautumiseesi sinuun eri tavalla kuin veljeesi, voi johtua jostain mikä liittyy äitisi lapsuuteen.

Ok, kiitos. Täytyy varmaan jatkaa samalla tavoin kuin tähänkin asti. Antaa lasten nauttia ajasta isoäidin kanssa ja yrittää itse hyväksyä tilanne ja päästä pahasta mielestä yli.

Tällä hetkellä vaan tuntuu siltä että asia painaa omaa mieltä ja mielessä on ottaa etäisyyttä äitiin. Vaikka ollaan aika vähän tekemisissä, ja enimmäkseen vaan tekstiviestein ja sähköpostein, joskus puhelimessa, niin jotenkin äiti saa vahvasti vaikutettua elämäämme mielipiteidensä kautta. Mieskin on välillä tuskastunut tilanteeseen, eniten siihen että asia hiertää minun mieltäni.

Täytyy varmaan vaan yrittää hyväksyä tilanne ja tehdä siitä paras mahdollinen ja antaa niiden mielipiteiden ja kritiikin olla vaikuttamatta...

Kuule, minullakin on aikuiset kaksoset ja kerran sisareni sanoi minulle, että miksi suosin poikaa enemmän kuin kaksoissiskoa? Hämmästyin asiasta kovasti, kun itse olen aina omasta mielestäni yrittänyt olla tasapuolinen molemmille lapsille.

Mutta itseasiassa tutkisteltuani asiaa perin pohjin huomasin itsessäni sellaisia piirteitä, että pidin poikaa aina avuttomampana kuin tyttöä ja jotenkin ''hoivasin'' siksi enemmän poikaa aivan arkisissakin asioissa.

Sisareni huomautuksesta alin todella miettiä suhtautumistani ja olen koko elämäni yrittänyt suhtautua lapsiini tasapuolisesti - nyt vieläkin, kun he ovat jo aikuisia ja heillä on omat perheet.

Kannattaisikohan sinunkin jutella äitisi kanssa - vanha ei aina tajuakaan, kuinka tökerö hän voi olla ihan huomaamattaan? Aika ikävää se on, jos vanhemmat suosivat jotain lasta enemmän ja sellainen aiheuttaa pahaa mieltä ketä se koskee. Olettaisin, että ainakin jossain tilanteessa asiasta voi rauhallisesti puhua aikuisten ihmisten kesken suuttumatta - valitettavasti vain ei meistä kukaan ole täydellinen ihminen. Ei edes me vanhenevat vanhemmat.

asiaa ei auta vaikka vanhempi tiedostaisi lasten olevan eriarvoisia.
meillä poikalapset olivat oma lukunsa 5 tyttö ja 2 poikaa.
pojilla ei ollut mitään vastuuta eikä velvollisuutta (maatalousperhe jossa harjoitettiin neljää eri ammattia.)
Ruokapöydässä liha ja juusto olivat vain isälle ja pojille.
Kastikekupista ensi ottivat miehet ja heille oli ne määrä palat lihaa tytöille oli kastike liemi ja perunaa sai syödä rajatta. Maitoa sai lasillisen.
pojat saivat kaiken kiinteän omaisuuden ja yksi tytöistä koulutettiin muiden käskettiin mennä naimisiin.
Isä oli tunnettu ja tiedetty raiskaaja olisi halunnut käyttää myös tyttöjä, mutta äiti ilmoitti ei ennen 16v. lain antamaan ikärajaa. No sitten jo osasimme pitää puolemme, emme suostuneet.

Kuitenkin, kun elämässään ei saa oikeutta tasapuolisuutta neuvoja tai tukea, on masennus vääjäämätön, kun oma tontti on hoidettu eikä kukaan enää ole vastuulla.
Joka toinen päivä SUOMESSA yksi yli 65v, tekee itsemurhan.

Voi kamala. Jaksamista ja paljon voimia sinulle! Jokainen päivä on uusi alku, jolloin voi tehdä jotain joka tekee itsestä onnellisen. Elämä on seikkailu, niin hyvässä kuin pahassa. Toivottavasti olet saanut masennukseen apua ja keskusteltua tilanteesta, niin että voit nähdä kuinka kaunis ihminen olet ja mitä kaikkea hyvää ja ihmeellistä tässä maailmassa on. Muista ettet ole yksin, näitä kohtaloita on monia ja itse kukin kamppailemme, vaikkei se tietysti tee kenenkään osasta helpompaa, mutta ainakin tietää että asioista on mahdollista selvitä. :)

Niin, ennen oli ennen kuten < 65 kertoo ja noin monessa perheessä.
Mutta nyt elämme sentään vuotta 2013 ja ainakin mina arvostan jo perheessäkin miesten ja naisten tasa-arvoa, myös lasten kesken.

Itsekin olen reilusti yli 6-kymppinen ja suurperheestä: meillä vaan oli aika reipas äiti, joka piti meidän tyttöjen puolta koulutuksessa ym asioissa ja siitä olen todella kiitollinen hänelle. Toki en voi moittia isäänikään enkä veljiänikään, he olivat vaan sukupolvensa edustajia (meillä ei luojan kiitos ollut mitään insesti- ym pervojuttuja).

Itse olen tasa-arvon kannattaja ja ainakin tietoisesti rakastan ja kohtelen poikaani ja tyttäriäni sekä heidän lapsiaan tasa-arvoisesti. Myös meillä isovanhemmilla on aika hyvin pelannut tuo yhteispeli.

Etkö voi puhua äitisi kanssa kuin tasavertaiselle aikuiselle?
Yritä - äitisi voi ensin suuttua, mutta pidä vaan oma kantasi (ilman riitaa).

Kyllä äitisi pitäisi jo ymmärtää sinun olevan aikuinen nainen ja osata suhtautua sinuun ja lapsiisi yhtä tasavertaisesti veljeesi ja hänen perheeseensä.

Minun äitini ilmeisesti vihaa minua. Mutta siitä en välitä vaan että hän satuttaa lastani. Hän ei tarjoa lapsenlapselleen mitään syötävää, edes lasillista vettä, tai edes kysy, haluisiko jotain, silloin kun me vierailemme hänen luonaan. Kun isäni vielä eli, lapsuudenkodissani tilanne oli toinen. Isäni kuoleman jälkeen paljastui räikeästi äitini viha minua ja perhettäni kohtaan. Äitini ei pidä minuun juuri mitään yhteyttä. Hän ei koskaan soittele minulle ja viimeisestä sähköpostista on kulunut aikaa jo pari kuukautta. Hän ei kysele kuulumisia tai jos kyselee niin todellisuudessa hän ei kuuntele. Hän ei lähettänyt joulukorttia saati joululahjaa lapselleni. Sen sijaan veljeni joka on jo aikuinen mies käy joka päivä äidin luona syömässä. Tässä on nyt niin monta asiaa etten tiedä mitä kaikkea kertoisin. Äitini on mielisairas, muttei halua hoitoa. Ylipäänsä en pysty keskustelemaan normaalisti hänen kanssaan, koska en voi koskaan olla varma hänen reaktioistaan ja koska yleensä oletan hänen vastaavan puheisiini jotenkin negatiivisesti tai suorastaan vihaisesti. Kun hän saa raivokohtauksen, hän on tosi pelottava, siitä minulla on loputtomat muistot lapsuudestani saakka. Nyt kun isäni on poissa, huomaan, että minulla ei ole mitään keskusteltavaa äitini kanssa, hän on minulle täysin vieras ja vastenmielinen ihminen, hän puhuu vain omasta itsestään, tai hänen puheensa hyppelehtii arvaamattomasti sinne tänne, eikä hän toisaalta vastaa esitettyihin kysymyksiin. Hän on erakoitunut eikä kehoituksistani huolimatta käy missään muualla kuin lähikaupassa, mutta sitäkin epäilen, koska näyttää siltä, ettei hän syö juuri lainkaan ja on laihtunut langanlaihaksi. En haluaisi enää neljättä kertaa matkata satoja kilometrejä hänen luokseen saamatta edes kutsua hänen luoksensa entiseen lapsuudenkotiini. Tiedän että varmasti saisin tulla joka päivä käymään ja majoittua niin pitkäksi aikaa kuin haluan, mutta hän ei ole koskaan tehnyt sanallista elettä kutsua minua ja perhettäni kyläilemään. Kun isäni vielä eli, vaimonikin kävi joskus vanhempieni luona ja anteliaana toi kaikenlaisia tuliaisia heille. Nyt äitini antoi ymmärtää, että minun pitäisi viedä pois kaikki vaimoni antamat lahjat tai että hän ei halua vastaanottaa niitä.

minä olen miettinyt samaa, että mikä minussa on vikana. olen keskimmäinen lapsi. isäni kuoli ollessani ala-asteella ja äidilleni jäi meidän kasvatus. siinä kohtaa tunsin putoavani kokonaan meidän "perheestä". minuun sai kyllä vihaakin purkaa ja ei kuunneltu yhtään. olen tuntenut vihaa äitiä kohtaan, ajatellut paljon asioita, mutta kuitenkin se on äitini. vaikka kuinka sattuu ja vihaa, on tietty side. välimme ovat olleet vaikeat, enkä tiedä haluanko antaa anteeksi enää niin monien yritysteni jälkeen. en edes asiosta anteeksi ole koskaan kuullut! kiitosta ei voi odottaa. olen turhautunut, mutta tietoinen masennukseni "lähteestä"...en osaa oikein olla välillä asian kanssa. Ja nyt, odotan esikoista, ainakin vielä tällä hetkellä yksin, ja tahdoin kertoa asiasta äidilleni ensimmäisten joukossa. taas vanhat asiat alkavat nousemaan. pelkään jo kohta, osaanko olla lapselleni äiti. pitäisikö minun ottaa ihan vaan tulevan takia kylmästi ero äitisuhteestani?

Olen ajatellut näin, että jos minusta ei joku pidä niin olkoon pitämättä. Ei ole minun ongelmani.

.k.

Hienosti sanot - noin minäkin mielessäni ajattelen, mutta sydämessä asia tuntuu raskaalta, varsinkin jos on läheiset ihmiset kyseessä. - Mutta minä ajattelen niin, että parempi pysyä vain muodollisissa väleissä sellaisen ihmisen kanssa, kuin surra ja tuntea masennusta asiasta. - Nuorilla ihmisillä on sentään koko elämä edessään ja kohdata muita ihmisiä ja luotsata elämäänsä tulevaisuuteen.

Nuori voi omasta perheestään; puolisostaan ja lapsistaan saada positiivista virtaa ja myös ystävistään, työstään ja harrastuksista jne. - Ja ei kai ne kaikki sukulaiset ihan mätiä ole, kyllä aina joku ihana empaattinen henkilö joka suvusta löytyy?

Valitettavasti niin kauan kuin olet itse alistuvan lapsen roolissa, hän tulee jatkamaan samaa rataa. Mieti, haluatko todella pitää yllä tätä asetelmaa ja näyttää lapsillesi että sinut saa jyrätä.
Jos et, sinun on kohdattava äitisi ja kerrottava hänelle, mikä hänen käyttäytymisessään loukkaa sinua. Varmaankin hän suuttuu ensin, mutta voi jopa muuttaa käytöstään, jos siihen kykenee.
Sinun on annettava omille tuntemuksillesi arvoa. Jos sinusta tuntuu, että hän suosii veljeäsi, se on todennäköisesti asian laita. Tämä on äitisi puute, johon et voi vaikuttaa käyttäytymällä kiltisti.
Joka tapauksessa on tärkeää, että äitisi käyttäytyy ihmisiksi sinua kohtaan. Tuskin lapsesikaan kovin nauttivat siitä, että mummo loukkaa äitiä. He oivaltavat enemmän kuin me aikuiset arvaammekaan.

Kyseessä voi olla oma katkeruus,joka halutaan kostaa lapselle. Osoittamalla että koska en itsekään ole onnellinen niin et saa sinäkään olla ja ikään kuin kiusaksikin oikein suositaan toista sisarusta, jossa ei nähdä mitään vikaa vaan pidetään täydellisenä ja niille virheille tai vaikka edesottamuksillekin on aina perustelut ja selittelyt miksi hän on toiminut jossain asiassa väärin.


Sitä suosittua sisarusta pidetään varmaankin kuin itsensä jatkeena joka on osannut toteuttaa kaikki ne unelmat joita vanhemmat eivät ole itse pystyneet toteuttamaan ja suurin osa ajatusmalleistakin on kuin vanhempien suusta sisäistettyjä. Siinähän on sitten vanhempien unelmalapsi, kun lähes kaikki toimintamallit ja ajatukset ovat lähtöisin heistä.

Varmastikin myös narsismia ja mielisairauttakin koska ei ole normaalia nähdä lapsessaan vain huonoja ominaisuuksia ja oikein suurennuslasilla kaivella niitä. Eikä sekään että toista pidetään parempana, jossa nähdään vain ja ainoastaan pelkkää hyvää silloinkin kun hän voi olla ilkeä ja epäoikeudenmukainen ja toista huonompana.

On myös sokeuduttu omalle asenteelleen eikä haluta nähdä mitä kaikkea hyvää siinä mollatussa lapsessa on ja ei edes tavallaan tunneta omaa lastaan eikä hän tule kuulluksi eikä häntä edes oikealla tavalla nähdäkään sellaisena kuin hän on. Vika ei kuitenkaan ole lapsessa vaan mahdollisesti mieleltään sairaan vanhemman tai vanhempien korvien välissä ja koska näin on niin siinä sitten sairastuu koko muukin perhe yhhen tai molempien sairaiden vanhempien vaikutuksen alaisena, joista se mollatuin oireilee eniten.


Usein käy vieläpä niin että kun lapset omaksuvat jo pienestä pitäen oman roolinsa ja asemansa perheessä, alkaa se parempana pidetty itsekin uskoa ylivertaisuuteensa ja omaan mahtavuuteensa ja vanhempien jatkeeksi käy itsekin mollaamaan sitä huonompana pidettyä sisarusta. On omaksunut sen ajatusmallin että hän tosiaan on minua huonompi ja tuommosta saakin mollata.


Huonompana pidetty varmaan aikansa uskoo huonommuuteensa ja pitää normaalina sitä että häntä aina kritisoidaan ja häneen saakin purkaa pahaa oloaan koska on huonompi kuin se toinen. Jossain vaiheessa hän kuitenkin herää, ihmettelee, masentuu ja miettii miksi häntä on kohdeltu niin väärin ja pohtii elämänsä loppuun saakka sitä miksi hän ei ollut hyväksytty omalle perheelleen, vaikka jo tiedostaa sen ettei vika ollutkaan hänessä itsessään. Se on kuitenkin maailman vaikeimpia ongelmia jota ei pysty päivässä korjaamaan. Jos ollenkaan. Keinoja voi toki miettiä. Miksipä ei kirjeen kirjoittamista. Silloin tulee ainakin kuulluksi vaikka asenne ei muuttuisikaan.


Tasapainoisessa perheessä kaikki lapset ovat saman arvoisia vaikka olisivat erilaisia mutta oikeat, ns terveet vanhemmat hyväksyvät sen ja kunnioittavat heidän erilaisuuttaan ja sitä ettei heistä tai ainakaan toisesta ole tullut vanhempien stereotyyppiä.

Myös oma minä-kuva vääristyy kielteiseksi jos kokoajan haukutaan ja osoitetaan että kaikki tekemiset, tekemättä jättämiset, sanomiset ja olemiset vain ärsyttävät vanhempia tai sisaruksia tai molempia.

Sekin voi ärsyttää jos lapsella menee hyvin ja hän on iloinen ja sinut itsensä kanssa.

Silloin juuri mieleltään tasapainoton vanhempi tekee kaikkensa pilatakseen sen ilon ja rivien välistä haluaa sanoa että sinun ei kuulu olla iloinen ja suuttuu mukamas jossain toisen asian yhteydessä ja alkaa arvostella ulkonäköäsikin, piiloviestein että älä vain pidä itsestäsi tuollaisena ja korjattavaa löytyisi niin ulkonäöstä kuten kaikesta muustakin. Se jo osoittaa että perheessä on mennyt pasmat sekaisin. Ajatellaan että lapsi on olemassa vanhempiaan varten vaikka asian kuuluu olla niin että vanhemmat ovat lapsiaan varten.


Loppujen lopuksi lapsi ei koskaan kuitenkaan pysty toteuttamaan perfektionistisen vanhemman vaatimuksia ja toiveita. Aina vaadittaisiin kuitenkin lisää kun yhden ongelman olisi jo saanut korjatuksi.

Vanhempi voi kokea senkin häneltä jotenkin pois otetuksi jos huomaa että lapsella jossa näkee vain vikoja, menisi hyvin. Koska hänelläkään ei mene, ei varsinkaan sillä huonommaksi mieltämällään lapsellaankaan saa mennä.

Menestys ja onni on vain sen paremman lapsen ansaittuja oikeuksia ja vain hänen puolestaan ollaan onnellisia kun hyvin menee ja tehdään niistä pienistä ja vähäpätöisimmistäkin tekemisistä elämää suurempia kahvipöytäkeskusteluja.

Elämä voi olla epäreilua omassa perheessäkin. On sanonta ettei kaikki vanhemmat automaattisesti rakasta omia lapsiaankaan. Mutta se ei ole lapsen oma vika. Hän ei itse koskaan pyytänyt päästä syntymään eikä saanut valita perhettäänkään.

Jotkut nyt vain ovat sen luonteisia, etteivät osaa pitää läheisyyttä yllä.
Kun itse muutin pois kotoa opiskelemaan 17-vuotiaana, eivät vanhempani olleet lainkaan kiinnostuneita tietämään, miten minulla menee. He eivät ikinä soittaneet tai kirjoittaneet.
Minusta oli niin ihanaa ja hienoa, että pääsin hakemaani oppilaitokseen, että lähetin asiasta sähkösanoman.
Sen sijaan, että olisivat yhtyneet hilpeään tunnelmaani, he sanoivat minulle vihaisesti, että ikinä ei enää saa tuollaista pahanilman lintua lähettää, he melkein saivat sydärin, kun luulivat, että joku on kuollut.

Perheen perustamisen jälkeen he ottivat yhteyttä vain, kun piti saada yösija. Olivat aina kuin hotellissa. Muistan mm., että vaikka minulla oli vauva ja kaksivuotias, he tulivat viettämään meille joulua, ja järjestivät olemisensa niin hyvin, ettei tarvinnut auttaa millään tavalla taloudessa tai lasten kanssa. "Menemme pois jaloista tapaamaan muita sukulaisia", he sanoivat.

Äitini sanoikin jossakin yhteydessä ylpeästi, että kun lapset ovat alkaneet elää omaa elämäänsä, hän ei puutu mihinkään. Opetelkoot itse kantapään kautta, mitä on aikuisen elämä. Siitä kyllä seurasi, että koskaan en minäkään kertonut omista asioistani tai kysynyt neuvoa, päin vastoin, pidin tiukasti kiinni omasta yksityisyydestäni.

Mutta lapsuuden kokemukset muovaavat ihmistä. Huomaan, että nyt kun omat lapseni ovat aikuisia, en osaa olla heidän arjessaan mukana, vaan arkailen esittää kysymyksiä tai osallistua mihinkään. Ei tulisi mieleenikään mennä neuvomaan heitä missään. Koska tiedän vaikean suhteeni omiin vanhempiini, pelkään, että heillä on minuun samanlaisia tuntoja. En tiedä, mutta koetan olla neutraali ja antaa heidän huolehtia yhteydenpidosta.

Kiitos näistä kaikista viesteistä! :) Tulin nyt paljon myöhemmin uudelleen lukemaan tämän ketjun viestejä. Olo on tuosta jo helpottunut. Jonkun verran ollaan äidin kanssa asiasta juteltukin. En ole suoraan kertonut miltä tuntuu vaan puhunut ihan kuin aikuinen aikuisen kanssa (eikä kuin äiti ja tytär) kaikkea aihetta sivuavia asioita ja tuntemuksia, on mietitty ihmisen epätäydellisyyttäkin ja jokaisen pyrkimystä olla hyvä äiti omalle lapselleen. Ja omia tuntemuksia siitä millainen oma lapsuus on ollut ja on tullut uusiakin juttuja äidin omasta elämästä ilmi niiltä ajoilta, sellaisiakin joista en ole yhtään tiennyt tai osannut ottaa huomioon. Tsemppiä kaikille samanlaisessa tilanteessa painiville! Ihmisiä ollaan kaikki, äidit ja tyttäret, isät ja pojat, siskot ja veljet. ;) Mukavaa kesää kaikille!

Minulla on kokemusta asiasta lapsuudesta. Kun veljeni oli minua vanhempi ja kehitysvammainen, äitini huolehti, ehkä luonnollisestikin, veljestäni enemmän. Mutta oliko minut pakko tehdä jos ei halunnut minua.
Muistan ikuisesti lauseen..." veljesi ei olisi koskaan tehnyt noin". No ei olisi kun oli vammainen ja minä normaalisti kehittynyt ja käyttäytyvä vilkas lapsi. olisiko ollut hyvä että minäkin olisin ollut vammainen niin olisin kelvannut omana itsenäni.
Jopa sosiaalitäti sanoi hänelle että tervettä lasta hänen kuuluu rakastaa.
Toki sairastakin mutta sairas kun ei tiedä siitä tuon taivaallista mutta terve tuntee ja näkee.
No, monta hyvääkin muistoa on mutta takaraivoon on jäänyt riittämättömyyden ja kelpaamattomuuden tunne. Eipä hänellä tosin helppoa ollut kuitenkaan.

Minulla on kaksi poikaa. Olen kaikkeni tehnyt että olisin kohdellut heitä samoin. Silti tulee välillä tunne että kun toinen heistä on ns. menestynyt ja häntä on juhlittu, valmistujaisia ym., niin nuorempi on tuntenut itsensä vähemmän tärkeäksi. Olen kyllä hänelle sanonut mitä merkitsee minulle, hänen syntymäänsä liittyy asoita joiden vuoksi hän on minulle erityinen. Molemmat lapset omalla tavallaan maailman tärkeimpiä vaikkakin hyvin erilaisia ihmisiä.

Mitä vanhemmaksi itse tulen, sitä selvemmin minulle on kirkastunut, että vanhempien ote lapsiin katkeaa vasta kun lapsi alkaa lähestyä 40 ikävuottaan. Siihen asti monet asiat jaetaan ilman muuta vanhempien kanssa.

Tytär soittaa äidille, kun on jotain tapahtunut, hyvää tai pahaa. Omien lasten kehityksestä jutellaan äidin kanssa ja otetaan vastaan kasvatusohjeita. Vaihdetaan mielipiteitä kaikesta, ollaan ehkä erimielisiä, mutta äidin sana painaa.
Ei huomata, että omissa asioissa ei voi aina ottaa huomioon vanhempien mielipiteitä, sillä he eivät elä nuorten elämää.

Vanhemmat eivät voi mitenkään tietää nuortensa ajatuksenjuoksua, eivät heidän toiveitaan ja tulevaisuudensuunnitelmiaan. Siksi heidän neuvonsa ja sekaantumisensa alkavat olla rasite. Välit voivat kiristyä. Omista asioista puhuminen alkaa olla vaikeaa. Nuorilla on huono omatunto siitä ja he ihmettelevät, mikä suhteessa on ruvennut hiertämään.
Ei mikään - side vain on alkanut ohentua.

Vasta todella aikuisena oppii elämään itsenäisesti ja tekemään päätökset itsenäisesti. Ollaan uudella tasolla, eikä kyse ole välien katkeamisesta eikä kenenkään dementiasta, vaan nuoren ihmisen oman tahdon syntymisestä.
Itsenäisyydestä!

Minä en koskaan saanut yhteyttä omaan äitiini. Hän pysyi minulle vieraana ja kaukaisena.
Tietysti jokapäiväinen elämä on eri asia, mutta keskusteluyhteyttä ja läheisyyttä ei koskaan syntynyt, sillä äiti oli ensisijassa kasvattaja, jolla oli ehdoton velvollisuus olla esimerkkinä, kieltää ja neuvoa. Neuvominen oli tietysti jokapäiväistä ja epäonnistumiseni vain lisääntyivät vuosi vuodelta.
Enhän olliut edes nätti, en osannut olla sosiaalinen, en osannut käyttäytyä, äiti joutui häpeämään aina minua toisten joukossa. Enhän edes kasvanut yhtä pitkäksi kuin muut! Hänen katseensa seurasi minua, kun olimme ihmisten keskellä, ja kotona sain kuulla kaikki mokani. Äitiparka oli taas joutunut häpeämään.
Ystäväni eivät olleet mieleiset, joten vältin tuomasta kavereitani äidin silmiin. Kun aloin seurustella, ei tullut mieleenikään edes kertoa siitä.
Menin kihloihin perheelle täysin yllätyksenä, suunnittelin ja elin elämän ilman kodin antamaa tukea, sillä en edes tajunnut, että yleensä vanhemmat avustavat ja tukevat lapsiaan oman elämän alkumetreillä. Minulla ei ollut yhtäkään asiaa, josta olisin halunnut kysyä neuvoa tai mielipidettä äidiltäni.

Se hyvä puoli asiassa on, että en ole antanut arvoa pyytämättä saatuihin kasvatusneuvoihin. Ne loppuivat, kun nauroin. Sanoin, että minä kunnioitan lastani ensi päivästä asti, enkä milloinkaan tule asettumaan hänen yläpuolelleen.
Tuen lapseni kasvua, eikä se merkitse mitään holtitonta vapaakasvatusta, vaan annan arvoa kaikelle mihin hän pyrkii ja neuvon ja opastan vain siinä, mistä itse jotain tiedän ja ymmärrän. Kasvatus on oman itsenkin kehittämistä ja tiedon hankkimista.

Verisukulaisuus ei ole ilman muuta tee ihmisistä ylimpiä ystäviä ja sielun sukulaisia. Luonteenpiirteemme ovat jokaiselle omat, ja vahvojen luonteiden on vaikea joustaa.
Parasta on ymmärtää se jo nuorena ja etsiä sukulaissielut muualta kuin kodin piiristä. Se saattaa jopa edistää tulehtuneiden välien paranemista ajan myötä.

Tyydy siihen, että äidistä ei koskaan tule läheisempää kuin nyt. Ole aikuinen, ehkä hänkin alkaa arvostaa sinua ihmisenä, ei kasvatettavana lapsena.

Onko äitisi psyykkisesti terve? Oma äitini ei ole vaan hän on kasvanut lastenkodissa viisi vuotiaasta alkaen ja jälkensä jättänyt.Epäilen että häntä on käytetty hyväksi tai pahoinpidelty lastenkodissa 50-luvulla.Aivan omituinen tapaus.Pelkää kaikkea ja kaikkia ihmisiä.Siskonsa on samanlainen sekopää.

Asiahan on niin, että joskus eri luonteiset ihmiset eivät tule toimeen keskenään, ovat sitten verisukulaisia tai tuttavia.
Kun ei niin ei.
Jos tarkemmin miettii, saattaa olla, että lapsille on tilanne yhtä vaikea kuin sinulle, vaikka he peittävät tunteensa.
Lojaali lapsi haluaa olla rauhoittava ja kiltti molemmille osapuolille, mutta tunteehan lapset jännitteet aikuisten kesken.

Harvenna ihan rauhassa tapaamisia. Älä selittele miksi, varsinkaan ei kannata äidille ruveta selittämään etääntymistä. Aika vie mennessään, lapsien mukana tulee paljon uutta, vierailuille ei enää löydy yhtä usein aikaa.
Tapaatte kun on jokin syy.

Ei dementia noin vain iske, eikä se oireile tuolla tavalla.
Äitisi on elämäänsä väsynyt ja kyllästynyt.
Hänen on itsensä tehtävä sille jotakin, ei sinun.

Ei sinun ole syytä surra äitiäsi, sillä sinulla on oma hyvä perheesi, miehesi, lapset ja heidän rakkautensa, ja sinun rakkautesi heihin.
Sinä olet onnellisessa asemassa. Huomaa se nyt.