Syövän syvin, surullinen olemus

Puhutaan oireenmukaisesta hoidosta -
siis palliatiivisestä hoidosta -

on surullista nähdä läheisen ihmisen menevän huonompaan kuntoon
ei kukaan halua menettää läheisiään

kuolema on asia, josta ei puhuta
kuitenkin se on läsnä, kuuluu elämään - on vain niin vaikeata
suhtautua siihen että kohta tuota rakasta ihmistä ei enää ole

olen miettinyt, miten voi valmistautua - sekä henkisesti että fyysisesti - siihen että omainen kuolee

näkyykö ennusmerkkejä?
hiipuuko hän vain pois?
onko hänellä tuskia?

kun omainen on syöpäklinikan kirjoissa - sieltä saa apua, kyllä - mutta entäs muu aika, kun ei ole kontrollikäyntejä vo:lla?

onko syöpäpotilas riippuvainen terveyskeskuksen avusta, siellä voi olla vastassa nuori kandi, huonosti suomea puhuva lääkäri, kylmäkiskoisia ihmisiä joiden ei kai tarvitsekaan välittää syöpäsairaasta ihmisestä jonka elämä on hiipumassa

edes hoitava onkologi ole sanonut, missä vaiheessa syöpä on - luokitus mikä?
gradus? mikä ?

eihän se tieto auta yhtään, mutta tietäisi edes missä mennään
olen miettinyt, onko asia niin tabu, ettei siitä saa puhua?

vaikka itse on omaisen kanssa vo:lla ei ole ehkä helppoa kysyä
onkologilta mikä tilanne oikeasti on?

rtg kuvissa näkyy kymmenittäin pieniä valkoisia täpliä -
koko ajan ollut rankka syöpälääkitys päällä - onko vaste
heikentynyt tai peräti loppunut ?

ei tarvitse tuudittaa potilasta väärään toivoon, mutta ei myöskään saa
viedä sitä viimeistä Toivoa

kun puhutaan " oireenmukaisesta hoidosta" sehän tarkoittaa samaa kuin parantumaton syöpä?

jos tiedossa on, ettei voi parantua, elämänlaatua täytyy silti yrittää ylläpitää
lähiomainen on jo yli 80 v, sen tietää kuitenkin jo muuten ettei aikaa ole paljon jäljellä

jos omainen ei halua puhua syövästään eikä sen kulusta; sitä on tietysti kunnioitettava

omaisena toivoisi jonkinlaista tukea/jostakin/joltakin

syöpäklinikan onkologit ovat varsin ammattitaitoisia, hyvin empaattisia ja kaikinpuolin ystävällisiä lääkäreitä, mutta kaikki rajoittuu käyntiin klinikalla, ei heille voi soittaa jos tulee jotain ongelmia

ymmärrän, että syöpäpotilaita on tuhansia ja taas tuhansia, eihän onkologeilla voi olla aikaa jokaiselle mitenkään yksityisesti

omainen joka sairastaa on usein alakuloinen, joskus ärtyisä, vihainen, välistä hyvinkin iloinen

tulee pelottavia tilanteita, omainen pyörtyy suorilta jaloiltaan ja kun hän siitä virkoaa on vihainen että asiasta enää puhutaan
mutta ei ole normaalia että pyörtyy jopa istualtaan

nämä ovat kovin surullisia asioita
lähiomaiset jäävät liian yksin
kaikilla ei ole mahdollisuuksia käydä kokouksissa, vertaisryhmissä