Puhutaan oireenmukaisesta hoidosta -
siis palliatiivisestä hoidosta -
on surullista nähdä läheisen ihmisen menevän huonompaan kuntoon
ei kukaan halua menettää läheisiään
kuolema on asia, josta ei puhuta
kuitenkin se on läsnä, kuuluu elämään - on vain niin vaikeata
suhtautua siihen että kohta tuota rakasta ihmistä ei enää ole
olen miettinyt, miten voi valmistautua - sekä henkisesti että fyysisesti - siihen että omainen kuolee
näkyykö ennusmerkkejä?
hiipuuko hän vain pois?
onko hänellä tuskia?
kun omainen on syöpäklinikan kirjoissa - sieltä saa apua, kyllä - mutta entäs muu aika, kun ei ole kontrollikäyntejä vo:lla?
onko syöpäpotilas riippuvainen terveyskeskuksen avusta, siellä voi olla vastassa nuori kandi, huonosti suomea puhuva lääkäri, kylmäkiskoisia ihmisiä joiden ei kai tarvitsekaan välittää syöpäsairaasta ihmisestä jonka elämä on hiipumassa
edes hoitava onkologi ole sanonut, missä vaiheessa syöpä on - luokitus mikä?
gradus? mikä ?
eihän se tieto auta yhtään, mutta tietäisi edes missä mennään
olen miettinyt, onko asia niin tabu, ettei siitä saa puhua?
vaikka itse on omaisen kanssa vo:lla ei ole ehkä helppoa kysyä
onkologilta mikä tilanne oikeasti on?
rtg kuvissa näkyy kymmenittäin pieniä valkoisia täpliä -
koko ajan ollut rankka syöpälääkitys päällä - onko vaste
heikentynyt tai peräti loppunut ?
ei tarvitse tuudittaa potilasta väärään toivoon, mutta ei myöskään saa
viedä sitä viimeistä Toivoa
kun puhutaan " oireenmukaisesta hoidosta" sehän tarkoittaa samaa kuin parantumaton syöpä?
jos tiedossa on, ettei voi parantua, elämänlaatua täytyy silti yrittää ylläpitää
lähiomainen on jo yli 80 v, sen tietää kuitenkin jo muuten ettei aikaa ole paljon jäljellä
jos omainen ei halua puhua syövästään eikä sen kulusta; sitä on tietysti kunnioitettava
omaisena toivoisi jonkinlaista tukea/jostakin/joltakin
syöpäklinikan onkologit ovat varsin ammattitaitoisia, hyvin empaattisia ja kaikinpuolin ystävällisiä lääkäreitä, mutta kaikki rajoittuu käyntiin klinikalla, ei heille voi soittaa jos tulee jotain ongelmia
ymmärrän, että syöpäpotilaita on tuhansia ja taas tuhansia, eihän onkologeilla voi olla aikaa jokaiselle mitenkään yksityisesti
omainen joka sairastaa on usein alakuloinen, joskus ärtyisä, vihainen, välistä hyvinkin iloinen
tulee pelottavia tilanteita, omainen pyörtyy suorilta jaloiltaan ja kun hän siitä virkoaa on vihainen että asiasta enää puhutaan
mutta ei ole normaalia että pyörtyy jopa istualtaan
nämä ovat kovin surullisia asioita
lähiomaiset jäävät liian yksin
kaikilla ei ole mahdollisuuksia käydä kokouksissa, vertaisryhmissä
siis palliatiivisestä hoidosta -
on surullista nähdä läheisen ihmisen menevän huonompaan kuntoon
ei kukaan halua menettää läheisiään
kuolema on asia, josta ei puhuta
kuitenkin se on läsnä, kuuluu elämään - on vain niin vaikeata
suhtautua siihen että kohta tuota rakasta ihmistä ei enää ole
olen miettinyt, miten voi valmistautua - sekä henkisesti että fyysisesti - siihen että omainen kuolee
näkyykö ennusmerkkejä?
hiipuuko hän vain pois?
onko hänellä tuskia?
kun omainen on syöpäklinikan kirjoissa - sieltä saa apua, kyllä - mutta entäs muu aika, kun ei ole kontrollikäyntejä vo:lla?
onko syöpäpotilas riippuvainen terveyskeskuksen avusta, siellä voi olla vastassa nuori kandi, huonosti suomea puhuva lääkäri, kylmäkiskoisia ihmisiä joiden ei kai tarvitsekaan välittää syöpäsairaasta ihmisestä jonka elämä on hiipumassa
edes hoitava onkologi ole sanonut, missä vaiheessa syöpä on - luokitus mikä?
gradus? mikä ?
eihän se tieto auta yhtään, mutta tietäisi edes missä mennään
olen miettinyt, onko asia niin tabu, ettei siitä saa puhua?
vaikka itse on omaisen kanssa vo:lla ei ole ehkä helppoa kysyä
onkologilta mikä tilanne oikeasti on?
rtg kuvissa näkyy kymmenittäin pieniä valkoisia täpliä -
koko ajan ollut rankka syöpälääkitys päällä - onko vaste
heikentynyt tai peräti loppunut ?
ei tarvitse tuudittaa potilasta väärään toivoon, mutta ei myöskään saa
viedä sitä viimeistä Toivoa
kun puhutaan " oireenmukaisesta hoidosta" sehän tarkoittaa samaa kuin parantumaton syöpä?
jos tiedossa on, ettei voi parantua, elämänlaatua täytyy silti yrittää ylläpitää
lähiomainen on jo yli 80 v, sen tietää kuitenkin jo muuten ettei aikaa ole paljon jäljellä
jos omainen ei halua puhua syövästään eikä sen kulusta; sitä on tietysti kunnioitettava
omaisena toivoisi jonkinlaista tukea/jostakin/joltakin
syöpäklinikan onkologit ovat varsin ammattitaitoisia, hyvin empaattisia ja kaikinpuolin ystävällisiä lääkäreitä, mutta kaikki rajoittuu käyntiin klinikalla, ei heille voi soittaa jos tulee jotain ongelmia
ymmärrän, että syöpäpotilaita on tuhansia ja taas tuhansia, eihän onkologeilla voi olla aikaa jokaiselle mitenkään yksityisesti
omainen joka sairastaa on usein alakuloinen, joskus ärtyisä, vihainen, välistä hyvinkin iloinen
tulee pelottavia tilanteita, omainen pyörtyy suorilta jaloiltaan ja kun hän siitä virkoaa on vihainen että asiasta enää puhutaan
mutta ei ole normaalia että pyörtyy jopa istualtaan
nämä ovat kovin surullisia asioita
lähiomaiset jäävät liian yksin
kaikilla ei ole mahdollisuuksia käydä kokouksissa, vertaisryhmissä
Vastaukset 3
Vanhimmat
Ehkä parasta valmistautumista on se, et miettii oman suhtautumisensa ylipäätään elämään ja kuolemaan. Miettii mitä kuolema tarkoittaa. Kun on enemmän sinut oman elämänsä ja kuolemansa kanssa on ehkä helpompaa ajatella läheisensäkin kuolema?En kuitenkaan tiedä tekeekö tämä luopumisesta sen helpompaa.
Eräs tuttavani murehtii jo etukäteen miten osaa ottaa läheisensä kuoleman, koska on menettänyt kykynsä itkeä.
Optimismia vai fatalismi?
Vaimoni teoriassakin parantamattoman verisyövän elinikäennuste oli 3 - 12 vuotta oireiden toteamisesta.
Tieto ei ole lääkäreiltä vaan netistä.
Näitä aikoja tulee tuo takaraja, 12-vuotta täyteen eikä vielä ole näkyvissä lopun enteitä.
Tosin, ne eivät kestäkään kuin 2 - 3kk.
Eipä tuo ole haitannut ensimmäisen, alakulovuoden jälkeen, muuten kuin labrakokeilla 4 - 6:n viikon välein.
Tänään oli labrat. Lekuri soittaa huomenna.
Alkuhässäkässä jäi Balin 5:n viikon lentojen varauksen 300€ lunastamatta takaisin. Ei ollut ajatuksissa päällimmäisenä.
On turha hilseillä väistämättömän vuoksi. Lähtö on edessä jokaisella. Oleellista on se miten sen edeltävän ajan käyttää.
Kotoiset, päivittäiset rutiinit kummallakin.
Vaimolla useampi kerho, minulla punttitreenit 6krt/viikko. Vanhan syöpäläisen mainos. 69v ja eilen maastavetosarjat 150.kiloon, tänään leukoja omalla painolla 6 x 8 toistoa.
Yhteisiä matkoja vuodessa n. 12 - 14 viikkoa vaimon omat.
Kolmannen sukupolven varttumisen seuraaminen.
Itse asiassa suru on itsekästä. Surija ei sure poismenneen puolesta vaan omaa menetystään.
Eikö silloin ole luonnollista, että todennälöisesti pitempään elävä pitää kykyjensä mukaan huolen yhteiselämän laadusta loppuun saakka.
Meillä menevät puntit tasan koska kunpikaan ei ole oikeastaan toista sairaampi mutta tämän hetken ennuste ei suosi vaimoani mutta ei se tunnu pahemmin häiritsevän.
Oikein kirjoitat, ap.