Laitoin tämän viestin jo toisaalle, mutta ajattelin että tämä voisi olla myös masennuksesta johtuvaa, joten laitan sen myös tänne jos täältä saisi myös apua..
Olen alkanut vakavasti miettimään onko minusta parisuhteeseen epävakaan persoonallisuushäiriöni takia. En siis koe olevani "sairas" vaan lähinnä epävakaus on minulle sitä, että tunteeni ovat ylisuuret ja reagoin erittäin ailahtelevaisesti; ts minun persoonani on epävakaa. En syö mitään lääkkeitä enää, kun totesin että ne sotkevat minut ongelmiin (liiallinen alkoholinkäyttö, arvaamaton ja piittaamaton toiminta, passivoituminen, tunteettomuus, itsetuhoisuus jne)
Olen parisuhteessa, avoliitossa tarkalleenottaen. Muutin mieheni kanssa yhteen kohta 3 kuukautta sitten. Yhessä oltu kohta 2 vuotta. Mieheni on ihana, minulle sopiva ja rakastan häntä järjettömän paljon. Hän tukee minua ja ymmärtää ja välittää. Hyvä mies kaikin puolin.
Ongelma olen minä. Häpeäni on suuri tekijä suhteessa. Häpeä estää minua puhumasta. Oli asia mikä vaan, reagoin siihen, sitten tulee häpeä, vetäydyn kuoreeni henkisesti. Sitten jossain vaiheessa vetäydyn fyysisestikin. Minuun ei saa koskea, lähelle ei saa tulla. Hänen sovitteluyritykset syyllistävät minua vielä enemmän, koska en pysty sanomaan mikä on, mutta ilman mitään sovitteluyritystä tunnen oloni vielä huonommaksi koska koen ettei mies piittaa pätkänvertaa, en pysty menemään kainaloon ja sanomaan että asiat on ok. Tilanne jää päälle ja sitten häpeä kasvaa, koska en pysty toimimaan kunnolla. Sitten vetäydyn lisää jne jne. Kierre on valmis.
Annan esimerkin: Mieheni on aika passiivinen ihminen, mikä on ok, koska olen itsekin. Haluan omaa tilaa, kuten mieskin. Kaikki siis luulisi olevan hyvin. Minähän sitten haluan välillä huomiota, mutten kehtaa sitä aina sanoa. Odotan ja vihjailen (joo vihjailen miehelle, ei toimi, tiedän) koska en kehtaa aina sanoa suoraan (usein kehtaan, mutta aika usein koen myös etten kehtaa pyytää, koska pelkään haluavani liikaa). Mitään ei tapahdu ja suutun, eikö mies välitä minusta, halua olla kanssan? Olen raivoissani. Murjotan hetken. Sitten pääni alkaa vääristelemään asioita. "Olen niin huono, ettei mies kestä minua" "Olen niin vastenmielinen että mies ei halua olla kanssani" "Olen niin tyhjä ja tylsä ihminen ettei mieheni halua jutella kanssani" ja lopulta "Olen niin huono, etten edes ansaitse huomiota"..
No tästä alkaa häpeä. Häpeän huonouttani, etten ansaitsekaan sitä huomiota. Häpeän suuttumustani, eihän minulla ollutkaan oikeutta olla vihainen hänelle, kun vika on minussa. Alan inhoamaan itseäni, etoo koko ajatus minusta, kaikki mitä olen. Tässä vaiheessa ihooni tulee olo, etten halua kosketusta, en ole sen arvoinen. Saastutan sen toisen ihmisen pelkällä ihollani!
Tähän "sumuun" saatan jäädä viikoiksikin. Tosin yhdessäasuessamme tälläistä ei ole niin kauaa kestänyt, muutaman päivän oikeastaan. Silloin kun olimme etäsuhteessa, tätä saattoi kestää viikkojakin.
Näen kuinka rakkaani kärsii. Hän ymmärtää monia minun vikojani, muttei tätä, koska tätä en ole koskaan saanut sanottua. Uskon, että hän luulee minun pitävän mykkäkoulua kostona jostain mitä hän tekee tai jättää tekemättä. Todellisuus ei voisi olla enempää väärin, mutta mistäpä tuo sitä tietää, kun sanat eivät tule ulos minusta! Viimeksi yritin, ihan tosissani yritin puhua.. Olin ollut hiljaa pari päivää (toki peruskommunikointi toimii, en ole 100% hiljaa) ja mies illalla alkoi avautumaan, pyysi passiivisuuttaan anteeksi jne.. Yritin väkisin saada sanat ulos, kertoa mitä koen, miksi olen hiljaa.. Ja KAIKKI mitä sain suustani ulos oli; "Ymmh" "Jaa" "okei", vastailin vain näin hänen rakkaudentunnustuksiin ja pahoitteluihin ja kaikkeen korjaamisyrityksiin.
Mietin miten ennen kommunikointi oli paljon helpompaa, pystyin sanomaan hänelle mitä vain, vaikka se olikin vaikeaa ylisuuren häpeän kanssa.. Etäsuhteessamme juttelimme paljon mesessä. Minun ei tarvinnut ääneen sanoa ongelmiani, niinsanotusti ei tarvinnut ääneen myöntää miten kauhean viallinen olenkaan. Ei tarvinnut ääneen myöntää sitä häpeää, ei tarvinnut olla samassa tilassa toisen ihmisen kanssa, hän ei nähnyt häpeääni. Nyt kun asumme yhdessä, mitään kirjoitustapaa ei ole. Ei tarvitse mesejä, sähköposteja tai tekstareita. Tarvitsisi vain aukaista suu, mutta minä en pysty siihen. Avaan suun kertoakseni mikä on vikana, sanat ovat jo kurkussa mutta joku estää puhumisen..
Olenko täysin kyvytön suhteeseen tämän takia? En halua että mieheni kärsii, en halua satuttaa häntä. En vain osaa olla tämän parempi. Pitäisikö vaan päästää irti ja antaa miehelle mahdollisuus onneen, jonkun ehjemmän kanssa? En todella tiedä mitä tehdä. Ja joo, käyn psykiatrilla mutten sielläkään saa kaikkia asioita ulos.
Olen alkanut vakavasti miettimään onko minusta parisuhteeseen epävakaan persoonallisuushäiriöni takia. En siis koe olevani "sairas" vaan lähinnä epävakaus on minulle sitä, että tunteeni ovat ylisuuret ja reagoin erittäin ailahtelevaisesti; ts minun persoonani on epävakaa. En syö mitään lääkkeitä enää, kun totesin että ne sotkevat minut ongelmiin (liiallinen alkoholinkäyttö, arvaamaton ja piittaamaton toiminta, passivoituminen, tunteettomuus, itsetuhoisuus jne)
Olen parisuhteessa, avoliitossa tarkalleenottaen. Muutin mieheni kanssa yhteen kohta 3 kuukautta sitten. Yhessä oltu kohta 2 vuotta. Mieheni on ihana, minulle sopiva ja rakastan häntä järjettömän paljon. Hän tukee minua ja ymmärtää ja välittää. Hyvä mies kaikin puolin.
Ongelma olen minä. Häpeäni on suuri tekijä suhteessa. Häpeä estää minua puhumasta. Oli asia mikä vaan, reagoin siihen, sitten tulee häpeä, vetäydyn kuoreeni henkisesti. Sitten jossain vaiheessa vetäydyn fyysisestikin. Minuun ei saa koskea, lähelle ei saa tulla. Hänen sovitteluyritykset syyllistävät minua vielä enemmän, koska en pysty sanomaan mikä on, mutta ilman mitään sovitteluyritystä tunnen oloni vielä huonommaksi koska koen ettei mies piittaa pätkänvertaa, en pysty menemään kainaloon ja sanomaan että asiat on ok. Tilanne jää päälle ja sitten häpeä kasvaa, koska en pysty toimimaan kunnolla. Sitten vetäydyn lisää jne jne. Kierre on valmis.
Annan esimerkin: Mieheni on aika passiivinen ihminen, mikä on ok, koska olen itsekin. Haluan omaa tilaa, kuten mieskin. Kaikki siis luulisi olevan hyvin. Minähän sitten haluan välillä huomiota, mutten kehtaa sitä aina sanoa. Odotan ja vihjailen (joo vihjailen miehelle, ei toimi, tiedän) koska en kehtaa aina sanoa suoraan (usein kehtaan, mutta aika usein koen myös etten kehtaa pyytää, koska pelkään haluavani liikaa). Mitään ei tapahdu ja suutun, eikö mies välitä minusta, halua olla kanssan? Olen raivoissani. Murjotan hetken. Sitten pääni alkaa vääristelemään asioita. "Olen niin huono, ettei mies kestä minua" "Olen niin vastenmielinen että mies ei halua olla kanssani" "Olen niin tyhjä ja tylsä ihminen ettei mieheni halua jutella kanssani" ja lopulta "Olen niin huono, etten edes ansaitse huomiota"..
No tästä alkaa häpeä. Häpeän huonouttani, etten ansaitsekaan sitä huomiota. Häpeän suuttumustani, eihän minulla ollutkaan oikeutta olla vihainen hänelle, kun vika on minussa. Alan inhoamaan itseäni, etoo koko ajatus minusta, kaikki mitä olen. Tässä vaiheessa ihooni tulee olo, etten halua kosketusta, en ole sen arvoinen. Saastutan sen toisen ihmisen pelkällä ihollani!
Tähän "sumuun" saatan jäädä viikoiksikin. Tosin yhdessäasuessamme tälläistä ei ole niin kauaa kestänyt, muutaman päivän oikeastaan. Silloin kun olimme etäsuhteessa, tätä saattoi kestää viikkojakin.
Näen kuinka rakkaani kärsii. Hän ymmärtää monia minun vikojani, muttei tätä, koska tätä en ole koskaan saanut sanottua. Uskon, että hän luulee minun pitävän mykkäkoulua kostona jostain mitä hän tekee tai jättää tekemättä. Todellisuus ei voisi olla enempää väärin, mutta mistäpä tuo sitä tietää, kun sanat eivät tule ulos minusta! Viimeksi yritin, ihan tosissani yritin puhua.. Olin ollut hiljaa pari päivää (toki peruskommunikointi toimii, en ole 100% hiljaa) ja mies illalla alkoi avautumaan, pyysi passiivisuuttaan anteeksi jne.. Yritin väkisin saada sanat ulos, kertoa mitä koen, miksi olen hiljaa.. Ja KAIKKI mitä sain suustani ulos oli; "Ymmh" "Jaa" "okei", vastailin vain näin hänen rakkaudentunnustuksiin ja pahoitteluihin ja kaikkeen korjaamisyrityksiin.
Mietin miten ennen kommunikointi oli paljon helpompaa, pystyin sanomaan hänelle mitä vain, vaikka se olikin vaikeaa ylisuuren häpeän kanssa.. Etäsuhteessamme juttelimme paljon mesessä. Minun ei tarvinnut ääneen sanoa ongelmiani, niinsanotusti ei tarvinnut ääneen myöntää miten kauhean viallinen olenkaan. Ei tarvinnut ääneen myöntää sitä häpeää, ei tarvinnut olla samassa tilassa toisen ihmisen kanssa, hän ei nähnyt häpeääni. Nyt kun asumme yhdessä, mitään kirjoitustapaa ei ole. Ei tarvitse mesejä, sähköposteja tai tekstareita. Tarvitsisi vain aukaista suu, mutta minä en pysty siihen. Avaan suun kertoakseni mikä on vikana, sanat ovat jo kurkussa mutta joku estää puhumisen..
Olenko täysin kyvytön suhteeseen tämän takia? En halua että mieheni kärsii, en halua satuttaa häntä. En vain osaa olla tämän parempi. Pitäisikö vaan päästää irti ja antaa miehelle mahdollisuus onneen, jonkun ehjemmän kanssa? En todella tiedä mitä tehdä. Ja joo, käyn psykiatrilla mutten sielläkään saa kaikkia asioita ulos.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Parisuhteeseen kuuluu kommunikaatio, joka sulla ei toimi. Eroa miehestäs, se ansaitsee parempaa. Sulle voi sopia joku etäsuhde, jonka tarkotuskaa ei ole lähentyy sen enempää. Susta ei oo syvälliseen suhteeseen ja tiiät sen itekkin.
Itse epävakaana olen ollut suhteessa kohta 15 vuotta saman ihmisen kanssa. Tietä on tasoittanut kumppanin äärimmäisen tasainen mielelnlaatu.
Mutta tiedän kyllä mistä kirjoitat. Häpeän, vitutuksen, inhon ja silmittömän raivon kanssa joutuu elämään päivittäin. Olen aiheuttanut suutuspäissäni aineellista ja taloudellista vahinkoa, tehnyt väkivaltaa muutamalle kusipäälle jne.
Ja pahinta on, ettei koskaan tiedä koska napsahtaa seuraavan kerran.
Suosittelen omakohtaista kokemusta...
kävin läpi rankan pitkäkestoisen psykoosin, tuon jälkeen luonteeni muuttui aivan päinvastaiseksi.
Olin ennen psykoosia itsekeskeinen, kiukutteleva paskiainen, huusin ja haukuin, petin, kieroilin, halveksuin, arvostelin, kuvittelin olevani paras ja kaunein jne
Psykoottinen masennus pisti minut polvilleen, ajauduin korkealta alas. Menetin entisen minäni.. olen tässä joutunut rakentamaan minäni uudelleen.
Turha hermoilu ja kiukuttelu on jäänyt.. nykyisin en tunne enää kiukkua.
Niin ja en muuten syö mitään lääkkeitä, joten lääkkeiden aikaansaamaa tämä ei ole.
En menisis suosittelemaan psykoosia kenellekään.
Eh, nyt meni vähän ohi. Jos olen häpeissäni, arka ja kiltti ihminen, minun pitäisi muuttua päinvastaiseksi? En koe olevani itsekeskeinen, pettäjä, halveksuja, enkä kuvittele olevani paras tai kaunein.
Kaikki tunteet kuuluvat elämään, myös kiukku. Masennuslääkkeillä ollessani olin passiivinen ja tunteeton, enkä pitänyt siitä. Tunteet kertovat meille jotakin; viha kertoo että rajamme on ylitetty, kiukku kertoo että olemme turhautuneet jostakin. Suru kertoo myös oman tarinansa. En halua missään nimessä että minun tunteeni katoaisivat, vaikka inhottavia aika usein onkin. Minä nimenomaan haluan oppia elämään omien tunteideni kanssa.
Ja sitäpaitsi; mitenkäs psykoosi hankitaan? Millä jipolla sen voi luoda? Se tulee jos on tullakseen, mutta useimmin se ei tule. Joten aika hoopoa suositella sairautta. Joku voisi sanoa, että kaikkien pitäisi kokea syöpä jotta voisi arvostaa terveyttään ja lopettaa turha valitus. Hölmöä.
Kun tarpeeksi syvää ja intensiivisesti, tosissaan kelaa vaikka uskonasioita, spiritismaa, tutkii yliluonnollisia asioita, salaliittoja ym. tarpeeksi pitkään ja antaumuksella niin pää saattaa hyvinkin mennä lopulta sekaisin.
Alat uskoa näihin juttuihin ja saat merkityselämyksiä tai näet, kuulet harhoja. Olet siis pihalla, vaikka nuo jutut sinusta tuntuvat aivan todelta ja rakentamasi psykoottinen ajatusrakennelma järkeenkäyvältä. Sinua tarkkaillaan, ajatuksiasi luetaan, lehdet kirjoittavat sinusta tai kirjoituksissa on sinulle viestejä, näet symbolisia merkkejä, tunnet että ymmärrät enemmän kuin muut, Jumala antaa viestejä ym. ym. Tälläisiä aineksia sisältävä on tyypillinen psykoosi, eli todellisuudentaju häviää ja sen palauttamiseksi saat vuoden-pari neuroleptejä eli psykoosilääkkeitä jotka latistavat tunne-elämää ja kaikkea muutakin ja saavat usein aikaan kaikenlaisia psyykkisiä sivuvaikutuksia vaikkapa havaintomaailman vääristymää, pihallaoloa, viirauksen ja vanteen kiristymisen tunnetta päähän, zombiemaista oloa ja muuta kivaa. Lisäksi paino yleensä nousee ja riskit diabetekseen ym. kasvavat huomattavasti.
Ei kannata ainakaan tahallaan sitä psykoosia hankkia liialla pähkäilyllä ja lopultakin aika merkityksettömien asioiden kelaamisella joihin et koskaan saa ratkaisuja tai joita ei voi kuitenkaan selvittää. Elä tavallista arkea jossa vielä säännöllinen rytmi niin maagisiin asioihin sekoaminen ei ainakaan uhkaa.
Tietenkin psykoosin voi saada myös raskaista vastoinkäymisistä ja kovasta stressistä ja joidenkin käytös vain pikkuhiljaa muuttuu psykoottiseksi ja aina välillä johtaa varsinaiseen psykoosiin tai jopa skitsofreniaan. Myös tiettyjen huumausaineiden käyttö voi laukaista tai myöhemminkin aiheuttaa psykoosin puhkeamisen.
Kaikki saadaan psykoosiin vaikkapa eristämällä, aivopesulla jotkut hypnoosilla tai vaikka kelluntatankissa tai jättämällä metsään viikoksi, mutta osalla ihmisillä pelkkä liiallinen psyykkeelle vaarallisten ja pelottavien asioiden kelaus voi johtaa psykoosiin eli saada mielen sekaisin ja harhaiseksi.
Okei, no eipä ole koskaan kyllä tullut mieleenkään että itse voisi tekemällä tehdä psykoosin (tietty päihteillähän sen voisi saada aikaiseksi).. Mutta jooh, eipä tuollaisen asian kanssa viitsi lähteä leikkimään. Mielummin oppii elämään vikojensa kanssa, kun pistää ittensä ihan tilttiin. Lisäksi rajut lääkkeet voivat todella muuttaa persoonaa, pysyvästikin. Itse ainakin uskon näin.
Totanoinasnii, miten se niitten kanssa on, joita oikeasti tarkkaillaan.
Tuommoinen teoretisointi sisältää olettamuksen että ketään täällä ei kytätä
eikä vakoilla. Sekä jos oikeasti joissain medioissa kirjoitellaan tai esitetään
sinusta katkelmia.
Olet itse aivan pihalla jos väität ettei tuommoista täällä tehdä.
Siinä kylläkin varmasti oikeassa, että yli 99% voi olla tuommoisesta
täysin rauhassa, ei koske heitä.
Mites jos esittäisit sille Wikileaksin voimahahmolle, ei täällä ketään kytätä,
eikä jahdata tai millään tavalla oteta silmätikuksi jos satut hyppimään
silmille.
Tai toistappäin, jos siellä kerrotaan juttua mediassa idän nousevan
jättiläisen valtaeliitin suvun talouden kohentumisesta miljardiluokkaan,
ehkä hieman kyseenalaistaen keinoja miten.
Kohta samainen media joutuu hyvin ammattitaitoisen nettihakkeroinnin
kohteeksi, millä pyritään selvittämään jutun tietolähteiden alkuperää.
Kaikki on vaan psykoosiin joutuneitten horinoita, ei tuommoista mitään
oikeasti tapahdu, eikä ole olemassa?
Sekä siellä Itä-Saksassa aikanaan koko Stasi vakoiluorganisaatioineen,
ihan huru-ukkojen ja -akkojen juttuja. Saatikka että sekin olisi levinnyt
sen valtion rajojen ulkopuolelle, se toiminta.
Psykoosia, psykoosia.
älä jätä !!! se kuka sun rinnalla on tietoinen sun ongelmista. vaikka sattuu teihin molempiin niin hän on sinun kanssa koska rakastaa sinua vaikka ongelmia on.
älä menetä uskoa teihin ja elämään. Minusta olisi kamalaa jos mun epävakaa mies jättäisi minut. olen hänen rinannalla omasta tahdosta, rakkaudesta.