Askel aikuisuuteen...

Opiskeleva pojantytär meni kesätöihin Prismaan kassaksi ja muisteli edellisen kesän kassana oloa K-kaupassa. Ensimmäinen työpaikka on tärkeä ja jos jää hyvänä mieleen niin htvä.

Nora muisteli miten hän päätteli ostoksista ihmisten harrastuksetkin jos oli energiapatukoita ja rahkatuotteita niin sali-ihmine jos limsaa niin koululainen jos nyt oikein muistan. Työ, kun siihen on tottunut sallii omia ajatuksia siinä sivussa.

Pojan tytär on ollut kesätyössä jo kolmena kesänä, kovasti alkuun jännitti niin kuin nyt ketä tahansa, kun kauppa on samassa lähiössä missä hän asuu.
Alkuun oli muutama päivä kun hän soitteli minulle illalla ja kertoili mitä uutta hän on oppinut.
Jonkun ajan kuluttua kun ensijännitys oli jännitetty, tietysti me molemmat minä ja hän, menin ostoksille ja mitäs näinkään hän olikin kassassa, siinä samalla hoidetaan veikkaus ja posti, ihmeenä pidin olin tietysti hyvin onnellinen hänen 'etenemisestään'.
Nyt toivoisin että hän pitäisi muutaman viikon lomaakin, ja tapaisi muita nuoria ja koulukavereitaan, kyllä hän vielä ehtii ahertaa.
Olen huomannut että ujous on karissut tuossa kesätyössä.

Kyllä koululaisella ihan onnenpotku on, jos johonkin töihin pääsee, no heinäkuussa on yks mahollisuus mansikkabisnes tai jätskinmyyjä. Monet on alottaneet Siwasta, sitten oli jo Alko ´arvostetumpi´työpaikka. Rankkaa työtä on, ei siinä vaan paikallaan istuta, saatikka ees seistä.

Miten se ennenvanhaan olikin helpompaa päästä töihin, alotin minäkin 12v kukkakaupan lähettityttönä, sitten erilaisissa kaupoissa ´ylenin´jopa rautakauppaan, jossa....voi herranjestas...annoin aina alennusta köyhemmän näköisille ihmisille. Sitten oli 17-18v. vielä Korkeasaaren käytävänreunojen putsaajatyö ja viimenen kouluaikanen työ kesä Baijerissa piikana. Kyllä saksalaiset osas töitä teettää, aamukuudesta iltayhdeksään oli maatalon töitä. Eikä sielä osattu silleen vähän rennommin ees ruokataukoo ottaa silmänkantamattomilla pelloillakaan.
Mutta hyvä oli oppia tekemään työtä, eipä tuosta ole haittaa ainakaan ollut.

Minun opiskeluaikainen työ oli Elannon pikamyymälässä, silloin olikohan vuosi -56 tai -57, oli Helsingissä kaksi pikamyymälää, mukavaa se oli ja henkilökunta oli ymmärtäväistä ja kai kärsivällistäkin.
Olihan minulla jo kokemusta lapsuudesta isän 'käsikassarana', vaan Elannossa oli valtava asiakaspaljous, kiire oli ja tarkkuutta vaadittiin.
Olin siellä vain kahtena päivänä viikossa iltaisin, ja silloin kaupat sulkeutui klo 17.00 arkena ja klo 13.00 lauantaina.

Muistan kun Coca-Cola-auto toi juomaa oli aina muutama pullo heillä antaa henkilökunnallekin, pahus siihen tuli aika pian riippuvuus, kai sekin on joku myyntikikka, amerikkalainen keksintö kun on.
Ingmanin munajuusto oli parasta herkkua, sellainen oli työpäivän iltaherkku.

Nykyään on melkein lottovoitto, jos nuori saa töitä. Täällä näköjään on onnellisia isovanhempia, joitten lapset ovat päässeet työnsyrjästä kiinni ja minkä nuorena oppii, sen vanhana taitaa.

Vanhin lapsenlapseni valmistui helmikuussa fil.maisteriksi ja tekee nyt kahdessa paikassa osaaikaisesti. Tekee molemmissa paikoissa työtä, joka antaa mahdollisuuden harjoitella tulevaa ammattiaan varten. On oikein tyytyväinen.

Seuraavaksi vanhin saa lakin tänä keväänä ja yrittää Kauppakorkeakouluun. Hän on tehnyt jo töitä paikallisessa puutarhafirmassa koko toukokuun.

Loput lähtevätkin kielikursseille ulkomaille, mikä minnekin.
Tuntuu olevan hommat hoidossa.

Askel aikuisuuteen, niin, se oli vuosi -56 kun maailmalle tie kävi, kohti aikuisuutta, etsimäään omaa leipäpuuta ja paikkaa siinä aikuisten maailmassa joka asetti rajoja, mutta tarjosi hyvin vähän mahdollisuuksia köyhäälle nuorelle.
Rahasta on tullut yhä tärkeämpi tekijä nuortenkin maailmassa.

Työ ei takaa onnea, mutta antaa askelman etsimiseen.
Nykyisyys ei ole helppoa aikuistuvalle nuorelle, sen kuulee ja näkee uutisoinnista.
Työtä ei ole ja houkutukset vievät etsimään helppoa rahaa. Usein se oon se helppo Pikavippi joka sitten osittautuulkin koko aikuisuuden esteeksi.

Luottotiedot menettänyt nuori ei pääse kiinni mihinkään.
Kaikilla ei ole varakkaita vanhemia jotka auttaisivat alkuun, pesämunaa elämään ei saa tasapuolisesti.

En ymmärrä miksi aina ihaillaan vain menestyneitä, heitä palkitaan ja lahjotaan, mutta unohdetaan heidät jotka ovat pudonneet siitä alimmaltakin aikuiseuuden rappuselta, monet ilman omaa syytään, yhteiskunnan syrjittäviksi hylkiöiksi.