Millainen soinnutus on hyvä?

Soinnutus on ehkä sävellyksen herkin, kriittisin ja tärkein elementti. Jos sävellys haluaa kestää kuuntelukertoja, soinnutuksen pitää olla aidosti luova ja monipuolinen. Muuten toivoa ei ole. Popissa toivoa ei ole - yksiselitteisesti sointukaavat ovat niin pelkistettyjä siitä, mitä ne voisivat olla, ja mitä ne ovat taidemusiikin mestariteoksissa (jotka puolestaan kestävät aikaa ja kuuntelua loputtomiin).

Melodiat ja sävelkulut ovat läntisessä musiikissa aina sidoksissa käytettyyn sointumateriaaliin. Aina. Sointuajattelu vaikuttaa jokaisen melodian taustalla, soitettiin melodia sitten säestettynä tai esitettiin pelkkänä melodiana. Tonaalisen musiikin ja muunkin läntisen musiikin logiikka perustuu lujasti harmoniaan eli sointuihin. Soinnut = melodioiden takapiru.

Kokonaan oma asiansa on polyfoninen musiikki, ikivanha musiikillinen oppi, jonka seurauksena ja vaikutuksesta on syntynyt monta koko musiikin historian arvostetuinta teosta: Beethovenin 9. sinfonia, Mozartin Jupiter-sinfonia ja Bachin Matteus-passio käyttävät kaikki polyfoniaa.

Mutta millainen on hei hyvä homofonista musiikin (polyfonian vastakohta) soinnutusratkaisu? Millainen soinnutus toimii?

(Niin, kaikki Beatlesin ja Abban musiikki ja valtaosa esim. Mozartin, Haydnin ja Schubertin musiikista on homofonista, pieni tietoisku tässä välissä).

Itse osaan nimetä kolme tekijää, jotka tekevät soinnutuksesta kestävän:

1. Riittävästi sointuja.

- Esimerkiksi Mozartilla ei ole yhdessäkään vähänkin pidemmässä sävellyksessä (tämä tarkoittaa ihan jo muutaman minuutinkin sävellyksiä) vain viittä tai seitsemää sointua, mikä puolestaan on erittäin tavallista popmusiikissa. Beatlesillakin on sellaisia kappaleita kuin I Want to Hold Your Hand ja All My Loving, jotka perustuvat hyvin pienelle määrälle sointuja. Tästä alkeellisuudesta seuraa kyllästymistä, tosin ainostaan sellaiselle korvalle, joka on esimerkiksi Bachia kuunnellut. Sekä Mozart että Bach (ja kaikki klassiset suuruudet) käyttävät PALJON enemmän sointuja teoksissaan kuin pop-pellet, ja sillä ON väliä. Yksistään sointujen määrä ei suoraviivaisesti ratkaise, mutta jos ajatellaan esimerkiksi I Want to Hold Your Handia niin sehän koostuu rutiinikierrosta "G D Em Hm/H, C D G Em C D G". Väliosa on harvinaisen alkeellinen sekin. Tämä ei riitä, koska meillä länsimaissa todella on sellaiset harmonian mestariteokset kuin Matteus-passio, jotka on sävelletty paljon aiemmin kuin 60-luvun pop-renkutukset, mutta jotka käyttävät paljon enemmän sointuja ja PALJON luovemmin.

2. Sointujen jakautuminen tekstuuriksi

- Kuunnelkaa vaikka Mozartin Eine Kleinen sivuteeman tapa käyttää pienehköä määrää sointuja. Siinä näkee, että soinnut ja niiden määrä ovat vasta yksi luku. Mozart tekee kauniin melodiansa alle sähäkkäästi kulkevan harmonisen liikekulun, jollainen on erinomaisen kekseliäs ja hieno tapa toteuttaa soinnutus. Olisi paljon köyhempää ainoastaan soittaa nuo samaiset soinnut ilman niiden jakaumista vereväksi tekstuuriksi. Soinnun ei pitäisi juuri koskaan vain "levätä". Popmusiikissa kitara tunnetusti soittaa yleensä joko lepääviä sointuja tai soittaa tasaisessa rytmissä "rytmikkäästi" niitä samoja sointuja. Eli "tatatatatatatatata" - junttausta rumpujen tapaan.

- Tekstuurit voivat klassisessa musiikissa olla uskomattoman taitavasti rakennettuja, popmusiikissa soinnutus on tässäkin mielessä umpitylsää!

3. Soinnutukset kytkeminen orkesterin soundillisiin mahdollisuuksiin

- Kuuntelemalla esimerkiksi Jani Kääriän Osiris-oopperan orkestraatiota, huomaatte että harmoniaa voi jakaa erilaisille äänille ja soinneille suunnattoman kauniisti. Taidokkaasti orkesterille sovitettu harmonia on eräs suurimmista nautinnoista, joita musiikissa voi kokea. Kuunnelkaa Wagneria, Mozartia, Mendelssohnia, Rautavaaraa tai Kääriää, pääasia että kuuntelette tällaista musiikkia. Puupuhaltimet, vaskipuhaltimet, jouset ja säveltasolliset lyömäsoittimet, piano, harppu ja ihmisäänet muodostavat yhdessä soundin, jolle käytetyt harmoniat ja soinnut istuvat ja asettuvat aivan uudella tavalla.

- Kaikki kunnolliset säveltäjät tekevät muun musiikin ohella myös orkesterimusiikkia ja ottavat sointujen sovittamisesta erilaisille monipuolisille orkesterikokoonpanoille kaiken irti! Se on valtava rikkaus, kun harmonia elää äänimaisemassa, jota ei voi tuottaa kuin orkesterin erilaisilla elementeillä (lujat, sykähdyttävät sellot ja kontrabassot, pehmeät huilut, nasevat oboet, kirkkaat viulut, tuimat alttoviulut, riekkuvat käyrätorvet, suloiset klarinetit, tehokkaat trumpetit, muikeat pasuunat jne.).

- Rock-musiikin aneeminen äänimaisema ei ole mielekäs, koska soinnut vaativat erilaisia ääniä ja soundeja soidakseen!

Opi.