Annetaanko egolle anteeksi IOK:n mukaan?

Heipsistä Sarcisson - kiitos ajattelun aukaisemisesta. :) Joku minussa toivoo, että ymmärtäisin näitä asioita kuten sinä ja moni muu.

Kerrotko, mitä olettamuksia tarkotit: "Eikä ihme, tuossa on taustalla pari niin vahvaa olettamusta asioista että väärinkäsityksen mahdollisuus on suuri."

Taitaa olla enemmänkin kuin pari, kun omistanikin taitaa tulla jo monta. :)

Jotenkin koen, että jos vihaisin egoani, vihaisin itseäni. Mietin tosin heti, ketä itseäni - sitä kuviteltua ajatuksista, tottumuksista ja kehosta koostuvaa olentoako? Todellinen itseni on kuitenkin jotain muuta tai peräti olematontako?

Egohan ei ole mikään olento, vaan paremminkin pinttynyt, mutta myös kehittyvä ajatuskokoelma - luulisin.

Uskon, että joidenkin kirjojen lukijat voivat jopa säikähtää sitä ajatuksta, että ego on ihmisessä oleva paha olento tai olemuspuoli - sellaisen käsityksen voi ainakin hetkellisesti saada joidenkin teksteistä.

S: "Puhumattakaan siitä, että he yrittävät päästä turhaan eroon jostain, jota ei alunperinkään ole".

Miten voisi sanoa toisin ja viisaammin sen, että pyrkii ajattelemaan/toimimaan toisin kuin ns. "egosta käsin"? Esim. Aion tästä lähtien välttää ns ego-ajatuksia ja niistä seuraavia toimintoja? Ei taida olla hyvä....

Monien mielestä valaistumisessa päästään eroon egosta, ja sen jälkeen olemme sitten ns. minättömiä, eli ego ja minä on se sama "ajatuskokoelma". Käsitteitä toki ego ja minä molemmat.

S: "Mikä haluaa vapautua egosta ja saavuttaa jotain?"

Ajattelen itse tällä hetkellä, että Se joka meissä on todellista, ei välitä egostamme, eikä sillä ole myöskään halua/tarvetta päästä siitä eroon tai saavuttaa mitään.

Mutta joku meissä haluaa herätä huomaamaan, että olemme koko ajan "kotona" yhteisessä mielessämme.
Kuka se mielestänne on, minkä käsitteen/nimen sille antaisitte? Kiitos! :)

Mietiskelijä kirjoitti:

Heipsistä Sarcisson - kiitos ajattelun aukaisemisesta. :) Joku minussa toivoo, että ymmärtäisin näitä asioita kuten sinä ja moni muu.

Kerrotko, mitä olettamuksia tarkotit: "Eikä ihme, tuossa on taustalla pari niin vahvaa olettamusta asioista että väärinkäsityksen mahdollisuus on suuri."

Taitaa olla enemmänkin kuin pari, kun omistanikin taitaa tulla jo monta. :)

Jotenkin koen, että jos vihaisin egoani, vihaisin itseäni. Mietin tosin heti, ketä itseäni - sitä kuviteltua ajatuksista, tottumuksista ja kehosta koostuvaa olentoako? Todellinen itseni on kuitenkin jotain muuta tai peräti olematontako?

Egohan ei ole mikään olento, vaan paremminkin pinttynyt, mutta myös kehittyvä ajatuskokoelma - luulisin.

Uskon, että joidenkin kirjojen lukijat voivat jopa säikähtää sitä ajatuksta, että ego on ihmisessä oleva paha olento tai olemuspuoli - sellaisen käsityksen voi ainakin hetkellisesti saada joidenkin teksteistä.

S: "Puhumattakaan siitä, että he yrittävät päästä turhaan eroon jostain, jota ei alunperinkään ole".

Miten voisi sanoa toisin ja viisaammin sen, että pyrkii ajattelemaan/toimimaan toisin kuin ns. "egosta käsin"? Esim. Aion tästä lähtien välttää ns ego-ajatuksia ja niistä seuraavia toimintoja? Ei taida olla hyvä....

Monien mielestä valaistumisessa päästään eroon egosta, ja sen jälkeen olemme sitten ns. minättömiä, eli ego ja minä on se sama "ajatuskokoelma". Käsitteitä toki ego ja minä molemmat.

S: "Mikä haluaa vapautua egosta ja saavuttaa jotain?"

Ajattelen itse tällä hetkellä, että Se joka meissä on todellista, ei välitä egostamme, eikä sillä ole myöskään halua/tarvetta päästä siitä eroon tai saavuttaa mitään.

Mutta joku meissä haluaa herätä huomaamaan, että olemme koko ajan "kotona" yhteisessä mielessämme.
Kuka se mielestänne on, minkä käsitteen/nimen sille antaisitte? Kiitos! :)

Lue lisää

Hauskaa, että kysyt, mutta annat itse sivulauseissa jo vastauksen itsellesi. Avain on jo lukossa, mutta ei ihan vielä oikeassa asennossa. Koitetaan kääntää sitä vielä?

Tuossa aloituksessasi oli kaksi isoa olettamusta, jotka mielestäni ei ole ratkaistuja myöskään IOK:ssa. Otan tähän vain toisen, koska se on mielestäni tärkeämpi noissa kysymyksissäsi. Käytän esimerkkinä omaa lausettasi:

"Mutta onko tuon Mielen jakautumisen syy egon?"

Tämä on kysymys, joka askarruttaa lähes kaikissa kristinuskoon pohjautuvissa uskomusjärjestelmissä. Pohjimmiltaan tämä on hyvän ja pahan ongelma. Samasta kysymyksestä nousee vapaan tahdon ja predestinaation (tai tarkoituksen) ongelma. Miksi on kärsimystä? Mitä pitää tehdä, että voi valita oikein? Miksi on vaikeaa tietää, mikä on oikein ja väärin? Miksi teen jotain vaikka haluaisin tehdä jotain toisin?

Vastaus kysymykseesi on EI. Se ei ole egon syy, vaan se mielen jakautuminen on nimenomaan se ego. Kysymys on väärinpäin asetettu, joka tulee dualistisesta tavasta ajatella. Taustalla oleva olettamus (dualismi) nostaa kysymyksen, johon yritetään löytää epätoivolla löytää vastauksia.

Mitä se sitten tarkoittaa käytännössä? Maailmassa on dualismia: on mies ja nainen, on musta ja valkea. Se on ihan ok, me hahmotamme maailmaa erojen kautta. Mutta sen lisäksi on psykologista dualismia, mistä se olettamus ja kysymykset nousevat.

On asia, joka koetaan ja on jokin, joka kokee sen kokemuksen. On se, joka kokee jotain ja on jokin, joka arvioi sitä kokemusta. Huomaat, miten tämä liittyy suoraan tuohon egon käsitteeseen.

Mieli on siis kaksi, suora kokemus ja tulkinta siitä kokemuksesta. Tai ruumis ja mieli. Oikea minä (hyvä) ja Ego (paha). Maallinen ja henkinen. Ja tässä jaossa on koko ristiriidan ydin. Tästä olettamuksesta nousee se ajatus, että minun täytyy valita oikean ja väärän välillä, minun täytyy tulla paremmaksi enkä saa tehdä tuota, minun täytyy päästä eroon egosta ja valaistua.

Käytännön esimerkki: pelko. Pelko on suora kokemus itsessä, kaikki tiedämme miltä se tuntuu. Se on puhdas fakta, asia joka on todellinen. Sen lisäksi meillä on ajatus tilasta, jossa pelkoa ei ole. Sanotaan sitä "ei-peloksi". Se on kuvitelma tai muisto, ideeali siitä mitä olisi olla ilman pelkoa.

On siis suora, todellinen kokemus ja on ideaali ajatus tilasta "ei-pelko". Ja siinä meillä on dualismi, meillä on valmis ristiriita, josta syntyy kärsimys. Pelkään, en halua pelätä, siis kärsin - koska pelkään enkä saa sitä ideaalia mitä haluan. Suomeksi:ego.

Päästäkseen eroon pelosta, ego (siis oma ajatuksemme) sanoo: "Minä haluan olla peloton, elää ei-pelosssa. Haluan päästä eroon pelosta." Ja se ajatus keksii keinot tai lukee kirjoja, harjoittelee metodin avulla pelottomuutta, tulee paremmaksi -siis saavuttaakseen ei-pelon. Ego muokkaa itseään.

Jos olet mukana tähän asti, niin kysymys tietenkin nousee: mitä voi tehdä?

Jos jonain päivänä istahtaa hetkeksi ja vain katsoo sitä pelkoa? Ilman, että arvioi sitä millään tavalla tai yrittäisi paeta sitä? Mitä silloin tapahtuu? Jos näemme ihan käytännössä omassa itsessämme, miten mieli toimii ja dualismi syntyy, niin mitä tapahtuu?

Sarcisson kirjoitti:

Hauskaa, että kysyt, mutta annat itse sivulauseissa jo vastauksen itsellesi. Avain on jo lukossa, mutta ei ihan vielä oikeassa asennossa. Koitetaan kääntää sitä vielä?

Tuossa aloituksessasi oli kaksi isoa olettamusta, jotka mielestäni ei ole ratkaistuja myöskään IOK:ssa. Otan tähän vain toisen, koska se on mielestäni tärkeämpi noissa kysymyksissäsi. Käytän esimerkkinä omaa lausettasi:

"Mutta onko tuon Mielen jakautumisen syy egon?"

Tämä on kysymys, joka askarruttaa lähes kaikissa kristinuskoon pohjautuvissa uskomusjärjestelmissä. Pohjimmiltaan tämä on hyvän ja pahan ongelma. Samasta kysymyksestä nousee vapaan tahdon ja predestinaation (tai tarkoituksen) ongelma. Miksi on kärsimystä? Mitä pitää tehdä, että voi valita oikein? Miksi on vaikeaa tietää, mikä on oikein ja väärin? Miksi teen jotain vaikka haluaisin tehdä jotain toisin?

Vastaus kysymykseesi on EI. Se ei ole egon syy, vaan se mielen jakautuminen on nimenomaan se ego. Kysymys on väärinpäin asetettu, joka tulee dualistisesta tavasta ajatella. Taustalla oleva olettamus (dualismi) nostaa kysymyksen, johon yritetään löytää epätoivolla löytää vastauksia.

Mitä se sitten tarkoittaa käytännössä? Maailmassa on dualismia: on mies ja nainen, on musta ja valkea. Se on ihan ok, me hahmotamme maailmaa erojen kautta. Mutta sen lisäksi on psykologista dualismia, mistä se olettamus ja kysymykset nousevat.

On asia, joka koetaan ja on jokin, joka kokee sen kokemuksen. On se, joka kokee jotain ja on jokin, joka arvioi sitä kokemusta. Huomaat, miten tämä liittyy suoraan tuohon egon käsitteeseen.

Mieli on siis kaksi, suora kokemus ja tulkinta siitä kokemuksesta. Tai ruumis ja mieli. Oikea minä (hyvä) ja Ego (paha). Maallinen ja henkinen. Ja tässä jaossa on koko ristiriidan ydin. Tästä olettamuksesta nousee se ajatus, että minun täytyy valita oikean ja väärän välillä, minun täytyy tulla paremmaksi enkä saa tehdä tuota, minun täytyy päästä eroon egosta ja valaistua.

Käytännön esimerkki: pelko. Pelko on suora kokemus itsessä, kaikki tiedämme miltä se tuntuu. Se on puhdas fakta, asia joka on todellinen. Sen lisäksi meillä on ajatus tilasta, jossa pelkoa ei ole. Sanotaan sitä "ei-peloksi". Se on kuvitelma tai muisto, ideeali siitä mitä olisi olla ilman pelkoa.

On siis suora, todellinen kokemus ja on ideaali ajatus tilasta "ei-pelko". Ja siinä meillä on dualismi, meillä on valmis ristiriita, josta syntyy kärsimys. Pelkään, en halua pelätä, siis kärsin - koska pelkään enkä saa sitä ideaalia mitä haluan. Suomeksi:ego.

Päästäkseen eroon pelosta, ego (siis oma ajatuksemme) sanoo: "Minä haluan olla peloton, elää ei-pelosssa. Haluan päästä eroon pelosta." Ja se ajatus keksii keinot tai lukee kirjoja, harjoittelee metodin avulla pelottomuutta, tulee paremmaksi -siis saavuttaakseen ei-pelon. Ego muokkaa itseään.

Jos olet mukana tähän asti, niin kysymys tietenkin nousee: mitä voi tehdä?

Jos jonain päivänä istahtaa hetkeksi ja vain katsoo sitä pelkoa? Ilman, että arvioi sitä millään tavalla tai yrittäisi paeta sitä? Mitä silloin tapahtuu? Jos näemme ihan käytännössä omassa itsessämme, miten mieli toimii ja dualismi syntyy, niin mitä tapahtuu?

Lue lisää

No onpa hyvä, että avain on jo sentään lukossa. Pitänee kääntää oikeaan asentoon. :) Huonosti nukuttu yö takana, joten järki ei tänään luista, mutta lukea ja kirjoittaa pitää - höh minnuu.

Hyvä, että kerroit ettei mielen jakautuminen ole egon syy, vaan mielen jakautuminen on nimenomaan se ego. Sen halusinkin tietää, kuten varmaan huomasit.

Niin sitä vain tulee dualistisesti ajateltua täällä dualistisessa maailmassa.

Enkelipallo, vastauksesi vähän yllätti - se, ettei egolle IOK:n mukaan anneta anteeksi. Ymmärrän tosin jotenkin tuon idean (ehkä väärin). Päämäärä lienee siis hyvä IOK:ssa, mutta keinot - hmm... en taidan niitä kokea itselleni sopivaksi tavaksi toimia tai olla toimimaton.

Lauseesi: "Ego jätetään huomiotta koska se ei ole mitään." tuo mieleeni lauseen: Ongelma vaietaan kuoliaaksi. Eihän täällä mikään ole mitään ns. todellista, mutta täällä kuitenkin ilmennymme ja ego on mukanamme.

Olen edelleen sitä mieltä, että ego on säälittävä rääpäle-ressukka, jonka on vain niin kovasti pullisteltava pärjätäkseen ja päteäkseen - aina hätä olemassaolosta jne.

Ehkä pitäisi puhua/kirjoittaa siten, ettei tulisi mieleen ego-olento, vaan siis ihmisolennon "ego-ajatukset" (kertokaa parempi nimi, please) ovat näitä heikkouksia, jotka joidenkin ihmisten valinnoissa ja käyttäymisessä näyttäytyvät hyvin julmastikin. Joillakin on iso ego ja joillakin pieni.

Ihmisyyteen kuitenkin kuuluu myös tämä ego, ja luulenpa, että sitä jopa tarvitaan täällä selviämiseen ja tien löytämiseen siihen tilanteeseen, että ego valintojemme kautta alkaa vähitellen "sopeutua" heikkenemiseen tai vain heikkenee.

En vielä ainakaan osaa ajatella, etteikö heikko ego tai ihminen, jonka käytöksestä egoilu tekee lähes sietämätöntä tai ihan hirveää, kuitenkin ansaitsisi anteeksiantoa.

Hyvä kysymys Sarcissonilta: "Jos jonain päivänä istahtaa hetkeksi ja vain katsoo sitä pelkoa? Ilman, että arvioi sitä millään tavalla tai yrittäisi paeta sitä? Mitä silloin tapahtuu? Jos näemme ihan käytännössä omassa itsessämme, miten mieli toimii ja dualismi syntyy, niin mitä tapahtuu?"

Tuosta tulee mieleeni nyt myös se, että kannattaako yleensäkään arvioida tai arvottaa niin paljon yhtään mitään - egoakaan.....

Mitä sinulle S tapahtui, kun näit ihan käytännössä miten mieli toimii? Milloin ja miten löysit sen voiman ja itsekurin, että pystyit toimimaan noin? Siis arvelen, että tuo olisi sinulle tuttu juttu. :) Kiinnostaisi tietää, mutta ei toki tarvitse kertoa tietenkään.

Mietiskelijä kirjoitti:

No onpa hyvä, että avain on jo sentään lukossa. Pitänee kääntää oikeaan asentoon. :) Huonosti nukuttu yö takana, joten järki ei tänään luista, mutta lukea ja kirjoittaa pitää - höh minnuu.

Hyvä, että kerroit ettei mielen jakautuminen ole egon syy, vaan mielen jakautuminen on nimenomaan se ego. Sen halusinkin tietää, kuten varmaan huomasit.

Niin sitä vain tulee dualistisesti ajateltua täällä dualistisessa maailmassa.

Enkelipallo, vastauksesi vähän yllätti - se, ettei egolle IOK:n mukaan anneta anteeksi. Ymmärrän tosin jotenkin tuon idean (ehkä väärin). Päämäärä lienee siis hyvä IOK:ssa, mutta keinot - hmm... en taidan niitä kokea itselleni sopivaksi tavaksi toimia tai olla toimimaton.

Lauseesi: "Ego jätetään huomiotta koska se ei ole mitään." tuo mieleeni lauseen: Ongelma vaietaan kuoliaaksi. Eihän täällä mikään ole mitään ns. todellista, mutta täällä kuitenkin ilmennymme ja ego on mukanamme.

Olen edelleen sitä mieltä, että ego on säälittävä rääpäle-ressukka, jonka on vain niin kovasti pullisteltava pärjätäkseen ja päteäkseen - aina hätä olemassaolosta jne.

Ehkä pitäisi puhua/kirjoittaa siten, ettei tulisi mieleen ego-olento, vaan siis ihmisolennon "ego-ajatukset" (kertokaa parempi nimi, please) ovat näitä heikkouksia, jotka joidenkin ihmisten valinnoissa ja käyttäymisessä näyttäytyvät hyvin julmastikin. Joillakin on iso ego ja joillakin pieni.

Ihmisyyteen kuitenkin kuuluu myös tämä ego, ja luulenpa, että sitä jopa tarvitaan täällä selviämiseen ja tien löytämiseen siihen tilanteeseen, että ego valintojemme kautta alkaa vähitellen "sopeutua" heikkenemiseen tai vain heikkenee.

En vielä ainakaan osaa ajatella, etteikö heikko ego tai ihminen, jonka käytöksestä egoilu tekee lähes sietämätöntä tai ihan hirveää, kuitenkin ansaitsisi anteeksiantoa.

Hyvä kysymys Sarcissonilta: "Jos jonain päivänä istahtaa hetkeksi ja vain katsoo sitä pelkoa? Ilman, että arvioi sitä millään tavalla tai yrittäisi paeta sitä? Mitä silloin tapahtuu? Jos näemme ihan käytännössä omassa itsessämme, miten mieli toimii ja dualismi syntyy, niin mitä tapahtuu?"

Tuosta tulee mieleeni nyt myös se, että kannattaako yleensäkään arvioida tai arvottaa niin paljon yhtään mitään - egoakaan.....

Mitä sinulle S tapahtui, kun näit ihan käytännössä miten mieli toimii? Milloin ja miten löysit sen voiman ja itsekurin, että pystyit toimimaan noin? Siis arvelen, että tuo olisi sinulle tuttu juttu. :) Kiinnostaisi tietää, mutta ei toki tarvitse kertoa tietenkään.

Lue lisää

En koe tuota voiman tai itsekurin kannalta lainkaan. Varmaan kuten monella, elämässä tuli kriisi ja lähdin ihan samalla tavalla etsimään jotain vastausta. Ja jossain vaiheessa etsintää tajusin jotain tällaista (pikkuhiljaa tosin silloin, tulee vähän pitkä mutta jos jollekin on käyttöä):

Että on olemassa maailma, jonka perusluonne on hetkellinen ja muuttuva. Kaikki muuttuu koko ajan joksikin. On ristiriita sen välillä, että haluan olla täydellisen turvassa ja sen todellisen maailman välillä. On siis “halu turvallisuuteen” ja “fakta, että kaikki muuttuu”. Turvallisuus edellyttää pysyvyyttä, mutta pysyvyyttä maailmasta ei löydy.

Useimmat pakenevat tätä ristiriitaa johonkin uskontoon tai ideologiaan. Toivovat, että on jotain pysyvää ja ikuista tämän maailman ulkopuolella. Minua kiinnosti enemmän se, mistä se “halu turvallisuuteen” tulee. Koska se tuntui olevan se varsinainen ongelma.

Että jos haluaisin löytää jotain joka on totta, se ristiriita olisi ratkaistava. Muutoin kaikki olisi edelleen uskon (toiveen) varassa. Ja jos se jokin on pelkän toiveen varassa, se on mahdollista että se ei ole totta ja lopulta olen taas alkutilanteessa.

Mutta se ristiriita olikin syvemmällä kun luulin. Ongelmia oli kaksi (alussa).

1) Jos haluan olla psykologisesti turvassa, se tarkoittaa että haluan olla turvassa juuri siltä elämän muuttuvalta luonteelta. Jos olen turvassa muutokselta, olen itseasiassa ulkona elämästä. Olen erillinen elämästä. Useimmilla meistä on varmaan tämä kokemus. Minä olen täällä pään sisällä vankina ja elämä menee jossain muualla.

Se, että olen erillinen elämästä on se mikä aiheuttaa sen turvattomuuden. Olla turvassa merkitsee, että eristän ja vahvistan “Minää” (=egoa). Mutta kokemus erillisestä “Minästä” suhteessa maailmaan on juuri se mikä aiheuttaa yksinäisyyttä ja pelkoa.

Toisinpäin: mitä enemmän olen turvassa, sitä enemmän haluan sitä turvallisuutta. Ja mitä enemmän sitä saan, sitä pelokkaampi minusta tulee. Koska pelkään sen turvallisuuden menettämistä. Sitä, että tuttu ja kiva katoaa.

Yksinkertaisemmin: halu turvallisuuteen ja tunne turvattomuudesta ovat saman asian kaksi puolta. Ne ruokkivat toisiaan.

2) Ja kun yritin löytää jotain pysyvää itsessäni niin huomasin haluavani, että se olisi jotain “erikoista” tai “ainutlaatuista”. Halusin olla jotain, halusin olla ideaali. Halusin olla kaikkea sitä, mitä en juuri nyt ole. Henkinen, valaistunut jne. Ja tämä oli osa sitä ristiriitaa.

Jos haluan todella elää ideaalin mukaan, parantaa itseäni johonkin suuntaan niin ainoa mahdollisuus on jakaa itsensä kahtia. On pakko olla “hyvä minä” ja “huono minä”. “Hyvä minä” parantaa ja haukkuu “huonoa minää” silloin koko ajan. Ja tämä vain lisää ristiriitaa ja kärsimystä.

Haluan olla onnellinen, unohtaa olevani “paha minä” tai kehittyä “hyväksi minäksi”. Ja mitä enemmän yritän muuttaa itseäni, sitä enemmän olen kiinni itsessäni. Halusin paeta kärsimystä, mutta mitä enemmän pakenin, sitä enemmän jouduin kärsimään. Olin peloissani ja halusin olla rohkea, mutta halu olla rohkea olikin pakenemista siitä mitä olin – siis pelkoa.

Ja kuten huomaaat, molemmat ongelmat ovat pirullisia luuppeja. Ei auttanut, että sanoin itselleni: kaikki käy lopulta hyvin tai täytyy vain unohtaa egonsa. Se luuppi oli siellä edelleen.

Jotta luupin voi purkaa, on tiedettävä miten ja miksi se toimii. Ja koska luuppi on mielessä, niin koin että minun on ymmärrettävä miten mieleni toimii. Käytännössä siis ensimmäinen kysymys oli: kuka tai mikä minä oikeastaan olen? Ja jossain vaiheessa tuli täydellinen hiljaisuus - mieli törmäsi seinään -ei mitään ajatusta, pelkkää olemista. Ja kun sain sen "stabiloitua" saatoin alkaa tarkkailemaan mitä mielessä tapahtuu. Ja siellähän tapahtuu!

Tai voisi kai tässä vaiheessa matkaa sanoa, että en ole oikeastaan oppinut mitään. Olen vain oppinut pois omista olettamuksistani. En ole kehittänyt tai rakentanut mitään, olen purkanut. Ja hassua kyllä, mitä vähemmän itsessä on jäljellä sitä vapaammaksi tuntee itsensä kaikesta: pelosta, kärsimyksestä jne. Ja tilalle on tullut onnellisuus ja ilo. Tyhjä sisällä täyttyy itsestään, siihen ei tarvita voimaa tai kuria.

Tämä on toinen tapa, enkelipallolla saattaa olla sitten se toinen. Kenties on muitakin.

Mietiskelijä kirjoitti:

No onpa hyvä, että avain on jo sentään lukossa. Pitänee kääntää oikeaan asentoon. :) Huonosti nukuttu yö takana, joten järki ei tänään luista, mutta lukea ja kirjoittaa pitää - höh minnuu.

Hyvä, että kerroit ettei mielen jakautuminen ole egon syy, vaan mielen jakautuminen on nimenomaan se ego. Sen halusinkin tietää, kuten varmaan huomasit.

Niin sitä vain tulee dualistisesti ajateltua täällä dualistisessa maailmassa.

Enkelipallo, vastauksesi vähän yllätti - se, ettei egolle IOK:n mukaan anneta anteeksi. Ymmärrän tosin jotenkin tuon idean (ehkä väärin). Päämäärä lienee siis hyvä IOK:ssa, mutta keinot - hmm... en taidan niitä kokea itselleni sopivaksi tavaksi toimia tai olla toimimaton.

Lauseesi: "Ego jätetään huomiotta koska se ei ole mitään." tuo mieleeni lauseen: Ongelma vaietaan kuoliaaksi. Eihän täällä mikään ole mitään ns. todellista, mutta täällä kuitenkin ilmennymme ja ego on mukanamme.

Olen edelleen sitä mieltä, että ego on säälittävä rääpäle-ressukka, jonka on vain niin kovasti pullisteltava pärjätäkseen ja päteäkseen - aina hätä olemassaolosta jne.

Ehkä pitäisi puhua/kirjoittaa siten, ettei tulisi mieleen ego-olento, vaan siis ihmisolennon "ego-ajatukset" (kertokaa parempi nimi, please) ovat näitä heikkouksia, jotka joidenkin ihmisten valinnoissa ja käyttäymisessä näyttäytyvät hyvin julmastikin. Joillakin on iso ego ja joillakin pieni.

Ihmisyyteen kuitenkin kuuluu myös tämä ego, ja luulenpa, että sitä jopa tarvitaan täällä selviämiseen ja tien löytämiseen siihen tilanteeseen, että ego valintojemme kautta alkaa vähitellen "sopeutua" heikkenemiseen tai vain heikkenee.

En vielä ainakaan osaa ajatella, etteikö heikko ego tai ihminen, jonka käytöksestä egoilu tekee lähes sietämätöntä tai ihan hirveää, kuitenkin ansaitsisi anteeksiantoa.

Hyvä kysymys Sarcissonilta: "Jos jonain päivänä istahtaa hetkeksi ja vain katsoo sitä pelkoa? Ilman, että arvioi sitä millään tavalla tai yrittäisi paeta sitä? Mitä silloin tapahtuu? Jos näemme ihan käytännössä omassa itsessämme, miten mieli toimii ja dualismi syntyy, niin mitä tapahtuu?"

Tuosta tulee mieleeni nyt myös se, että kannattaako yleensäkään arvioida tai arvottaa niin paljon yhtään mitään - egoakaan.....

Mitä sinulle S tapahtui, kun näit ihan käytännössä miten mieli toimii? Milloin ja miten löysit sen voiman ja itsekurin, että pystyit toimimaan noin? Siis arvelen, että tuo olisi sinulle tuttu juttu. :) Kiinnostaisi tietää, mutta ei toki tarvitse kertoa tietenkään.

Lue lisää

Meinasin jo mennä nukkumaan, kun muistin miksi nuo kommenttisi kolkuttivat jossain. Tämä on Krishnamurtia, anteeksiannosta:

"Mitä on myötätunto? Voiko mieli, joka on loukkaantunut ja joka voi loukkaantua, koskaan antaa anteeksi? Ja voiko mieli, joka voi loukkaantua ja joka pyrkii hyveelliseksi, kokea myötätuntoa? Myötätunto ei tule mielestä. Sillä mieli ei ole tietoinen itsestään kun se on myötätuntoinen tai kun se rakastaa. Mutta kun annat tietoisesti anteeksi, mieli voimistaa omaa keskustaan omasta loukkaantumisestaan käsin. Mieli, joka antaa tietoisesti anteeksi, ei koskaan todella anna anteeksi. Se antaa anteeksi vain estääkseen uuden loukkauksen.

Ego pyrkii laajenemaan koko ajan, se haluaa tulla suureksi, olla jotakin. Kun mieli ei enää halua olla mitään, ei yhtään mitään, silloin syntyy tilaa myötätunnolle. Siinä tilassa ei ole anteeksinantoa eikä loukkausta. Mutta ymmärtääkseen sen, täytyy ymmärtää miten Ego rakentaa itseään.

Niin kauan kuin tietoinen pyrkimys kehittää jotain, kuten hyveitä – silloin ei voi olla rakkautta, ei myötätuntoa. Rakkaus ja myötätunto eivät synny tietoisesti niihin pyrkimällä."

Sarcisson kirjoitti:

Meinasin jo mennä nukkumaan, kun muistin miksi nuo kommenttisi kolkuttivat jossain. Tämä on Krishnamurtia, anteeksiannosta:

"Mitä on myötätunto? Voiko mieli, joka on loukkaantunut ja joka voi loukkaantua, koskaan antaa anteeksi? Ja voiko mieli, joka voi loukkaantua ja joka pyrkii hyveelliseksi, kokea myötätuntoa? Myötätunto ei tule mielestä. Sillä mieli ei ole tietoinen itsestään kun se on myötätuntoinen tai kun se rakastaa. Mutta kun annat tietoisesti anteeksi, mieli voimistaa omaa keskustaan omasta loukkaantumisestaan käsin. Mieli, joka antaa tietoisesti anteeksi, ei koskaan todella anna anteeksi. Se antaa anteeksi vain estääkseen uuden loukkauksen.

Ego pyrkii laajenemaan koko ajan, se haluaa tulla suureksi, olla jotakin. Kun mieli ei enää halua olla mitään, ei yhtään mitään, silloin syntyy tilaa myötätunnolle. Siinä tilassa ei ole anteeksinantoa eikä loukkausta. Mutta ymmärtääkseen sen, täytyy ymmärtää miten Ego rakentaa itseään.

Niin kauan kuin tietoinen pyrkimys kehittää jotain, kuten hyveitä – silloin ei voi olla rakkautta, ei myötätuntoa. Rakkaus ja myötätunto eivät synny tietoisesti niihin pyrkimällä."

Lue lisää

Kiitos Sarcisson. Toivottavasti olet saanut nukkua riittävästi.

Nämä sinun kirjoituksesi käyvät minun ylikierroksilla oleville aivoilleni ihan lisäjumpasta :) Olen niistä tosi kiitollinen kuitenkin.

Siis jos selkeästi tuntee "sydämessään" tai jossaan itsessään rakkautta ja myötätuntoa jotain kohtaan, niin onko tämä rakkauden ja myötätunnon kokija silloin tilassa, ettei pyri tietoisesti kehittämään esim. hyveitä....

Mietiskelijä kirjoitti:

Kiitos Sarcisson. Toivottavasti olet saanut nukkua riittävästi.

Nämä sinun kirjoituksesi käyvät minun ylikierroksilla oleville aivoilleni ihan lisäjumpasta :) Olen niistä tosi kiitollinen kuitenkin.

Siis jos selkeästi tuntee "sydämessään" tai jossaan itsessään rakkautta ja myötätuntoa jotain kohtaan, niin onko tämä rakkauden ja myötätunnon kokija silloin tilassa, ettei pyri tietoisesti kehittämään esim. hyveitä....

Lue lisää

Sinulla on lapsia, eikö totta? Jos ei rakenneta teoriaa asiasta, vaan testaat tämän itse? Jos vain katsot lastasi tekemässä jotain, ihan vain katsot hiljaa -anna ajatusten tulla ja mennä omaa vauhtiaan. Laitat vaan kaiken huomiosi muutamaksi hetkeksi häneen? Mitä tapahtuu?

Sarcisson kirjoitti:

En koe tuota voiman tai itsekurin kannalta lainkaan. Varmaan kuten monella, elämässä tuli kriisi ja lähdin ihan samalla tavalla etsimään jotain vastausta. Ja jossain vaiheessa etsintää tajusin jotain tällaista (pikkuhiljaa tosin silloin, tulee vähän pitkä mutta jos jollekin on käyttöä):

Että on olemassa maailma, jonka perusluonne on hetkellinen ja muuttuva. Kaikki muuttuu koko ajan joksikin. On ristiriita sen välillä, että haluan olla täydellisen turvassa ja sen todellisen maailman välillä. On siis “halu turvallisuuteen” ja “fakta, että kaikki muuttuu”. Turvallisuus edellyttää pysyvyyttä, mutta pysyvyyttä maailmasta ei löydy.

Useimmat pakenevat tätä ristiriitaa johonkin uskontoon tai ideologiaan. Toivovat, että on jotain pysyvää ja ikuista tämän maailman ulkopuolella. Minua kiinnosti enemmän se, mistä se “halu turvallisuuteen” tulee. Koska se tuntui olevan se varsinainen ongelma.

Että jos haluaisin löytää jotain joka on totta, se ristiriita olisi ratkaistava. Muutoin kaikki olisi edelleen uskon (toiveen) varassa. Ja jos se jokin on pelkän toiveen varassa, se on mahdollista että se ei ole totta ja lopulta olen taas alkutilanteessa.

Mutta se ristiriita olikin syvemmällä kun luulin. Ongelmia oli kaksi (alussa).

1) Jos haluan olla psykologisesti turvassa, se tarkoittaa että haluan olla turvassa juuri siltä elämän muuttuvalta luonteelta. Jos olen turvassa muutokselta, olen itseasiassa ulkona elämästä. Olen erillinen elämästä. Useimmilla meistä on varmaan tämä kokemus. Minä olen täällä pään sisällä vankina ja elämä menee jossain muualla.

Se, että olen erillinen elämästä on se mikä aiheuttaa sen turvattomuuden. Olla turvassa merkitsee, että eristän ja vahvistan “Minää” (=egoa). Mutta kokemus erillisestä “Minästä” suhteessa maailmaan on juuri se mikä aiheuttaa yksinäisyyttä ja pelkoa.

Toisinpäin: mitä enemmän olen turvassa, sitä enemmän haluan sitä turvallisuutta. Ja mitä enemmän sitä saan, sitä pelokkaampi minusta tulee. Koska pelkään sen turvallisuuden menettämistä. Sitä, että tuttu ja kiva katoaa.

Yksinkertaisemmin: halu turvallisuuteen ja tunne turvattomuudesta ovat saman asian kaksi puolta. Ne ruokkivat toisiaan.

2) Ja kun yritin löytää jotain pysyvää itsessäni niin huomasin haluavani, että se olisi jotain “erikoista” tai “ainutlaatuista”. Halusin olla jotain, halusin olla ideaali. Halusin olla kaikkea sitä, mitä en juuri nyt ole. Henkinen, valaistunut jne. Ja tämä oli osa sitä ristiriitaa.

Jos haluan todella elää ideaalin mukaan, parantaa itseäni johonkin suuntaan niin ainoa mahdollisuus on jakaa itsensä kahtia. On pakko olla “hyvä minä” ja “huono minä”. “Hyvä minä” parantaa ja haukkuu “huonoa minää” silloin koko ajan. Ja tämä vain lisää ristiriitaa ja kärsimystä.

Haluan olla onnellinen, unohtaa olevani “paha minä” tai kehittyä “hyväksi minäksi”. Ja mitä enemmän yritän muuttaa itseäni, sitä enemmän olen kiinni itsessäni. Halusin paeta kärsimystä, mutta mitä enemmän pakenin, sitä enemmän jouduin kärsimään. Olin peloissani ja halusin olla rohkea, mutta halu olla rohkea olikin pakenemista siitä mitä olin – siis pelkoa.

Ja kuten huomaaat, molemmat ongelmat ovat pirullisia luuppeja. Ei auttanut, että sanoin itselleni: kaikki käy lopulta hyvin tai täytyy vain unohtaa egonsa. Se luuppi oli siellä edelleen.

Jotta luupin voi purkaa, on tiedettävä miten ja miksi se toimii. Ja koska luuppi on mielessä, niin koin että minun on ymmärrettävä miten mieleni toimii. Käytännössä siis ensimmäinen kysymys oli: kuka tai mikä minä oikeastaan olen? Ja jossain vaiheessa tuli täydellinen hiljaisuus - mieli törmäsi seinään -ei mitään ajatusta, pelkkää olemista. Ja kun sain sen "stabiloitua" saatoin alkaa tarkkailemaan mitä mielessä tapahtuu. Ja siellähän tapahtuu!

Tai voisi kai tässä vaiheessa matkaa sanoa, että en ole oikeastaan oppinut mitään. Olen vain oppinut pois omista olettamuksistani. En ole kehittänyt tai rakentanut mitään, olen purkanut. Ja hassua kyllä, mitä vähemmän itsessä on jäljellä sitä vapaammaksi tuntee itsensä kaikesta: pelosta, kärsimyksestä jne. Ja tilalle on tullut onnellisuus ja ilo. Tyhjä sisällä täyttyy itsestään, siihen ei tarvita voimaa tai kuria.

Tämä on toinen tapa, enkelipallolla saattaa olla sitten se toinen. Kenties on muitakin.

Lue lisää

Olipa mukava Sarcisson, että kerroit polustasi. :) Tuosta avautumisestasi on varmasti apua muillekin kuin minulle. Olet selvästikin hyvin älykäs ajattelija. Kirjoitit tuonkin niin selkeästi, että toivottavasti vielä joskus kirjoitat kirjan.
Tekstejäsi on helpompi ymmärtää kuin joitain lainauksiasi (Krishnamurti) :)

Nuo kokemuksesi sopivat varmaan monen muunkin elämään ja omaani myös.
Turvallisuudenhakukin on niiiin tuttua.

Harrastitko meditaatiota vai keskityitkö olemaan vain läsnä kussakin hetkessä, jotta pääsit kertomaasi tilaan? Saitko vastauksen Kuka minä olen -kysymykseesi? Koitko olevasi se tarkkailija?

S: " Ja jossain vaiheessa tuli täydellinen hiljaisuus - mieli törmäsi seinään -ei mitään ajatusta, pelkkää olemista. Ja kun sain sen "stabiloitua" saatoin alkaa tarkkailemaan mitä mielessä tapahtuu. Ja siellähän tapahtuu!"

Hetkeen keskittymällä ego väistyy, sillä se ei osaa olla tässä hetkessä. Läsnäolo on myös eräänlainen meditatiivinen tila.

Olen itse päässyt tuohon tilaan yhdessä vaiheessa elämääni kun keskityin vain päivittäin (n. 3 päivänä) olemaan läsnä kussakin hetkessä teinpä mitä tahansa. Huomasin, että tuossa hiljaisuuden tila saatoin vain tarkkailla mitä mielessä tapahtuu. Oli helpottavaa, onnellista ja rauhallista kun ei tarvinnut itse ajatella mitään. Kaikki työntekokin tuntui helpolta.

Koin siis olevani se rauhallinen, mitään arvottamaton tarkkailija ja jotenkin se keho vain toimi automaattisesti ja laittoi esim. ruokaa. Toki vastasin välillä puhelimeen ja juttelin, mutta sitten taas palasin siihen keskittyneeseen tilaan.

Sitten aloin pelätä (ego nosti päätään), että kykenenkö olemaan kunnon äiti ja vaimo ja ystävä ja hyvä ihminen kaikille, jos alan vain katsomaan ja kokemaan tätä maailmaa tarkkailijan roolista - palasin tähän "normielämään".

En oikein uskalla enää meditoida, kun olen muutamia kertoja menettänyt aika pian kokonaan tuntuman kehooni - olen kuin "levinnyt energiaksi", ja on ollut vähän työlästä palata kehoon. En tarkoita, että olisin lennellyt missään tai nähnyt kehoani ylhäältä tms, vaan kerrassaan kokonaan mennyt kehottomaan tilaan - pelkkää vaaleiden värien tanssia tai pelkkää valkoista olemista, jossa tunsin laajenevani ihan mahdottoman isoksi.

Lapsena koin sitä joskus myös nukkumaan mennessä ja pelotti silloin, joten saattaa siksi pelottaa näin aikuisenakin noiden lapsuuden kokemusten vuoksi.

Onko sinulla/kenelläkään tuollaisesta koskaan kokemusta ja jos, niin miten se koet/koette? Ja mitä se tarkoittaa mielestänne?

Sellaista päivää kaikille, mitä toivottekin! :)

Sarcisson kirjoitti:

Sinulla on lapsia, eikö totta? Jos ei rakenneta teoriaa asiasta, vaan testaat tämän itse? Jos vain katsot lastasi tekemässä jotain, ihan vain katsot hiljaa -anna ajatusten tulla ja mennä omaa vauhtiaan. Laitat vaan kaiken huomiosi muutamaksi hetkeksi häneen? Mitä tapahtuu?

Lue lisää

Yes, on lapsia. Luulen tietäväni mitä tarkoitat. Kirjoitin siitä tänään klo 11:51.
Olet auttanut paljon! :)

Mietiskelijä kirjoitti:

Olipa mukava Sarcisson, että kerroit polustasi. :) Tuosta avautumisestasi on varmasti apua muillekin kuin minulle. Olet selvästikin hyvin älykäs ajattelija. Kirjoitit tuonkin niin selkeästi, että toivottavasti vielä joskus kirjoitat kirjan.
Tekstejäsi on helpompi ymmärtää kuin joitain lainauksiasi (Krishnamurti) :)

Nuo kokemuksesi sopivat varmaan monen muunkin elämään ja omaani myös.
Turvallisuudenhakukin on niiiin tuttua.

Harrastitko meditaatiota vai keskityitkö olemaan vain läsnä kussakin hetkessä, jotta pääsit kertomaasi tilaan? Saitko vastauksen Kuka minä olen -kysymykseesi? Koitko olevasi se tarkkailija?

S: " Ja jossain vaiheessa tuli täydellinen hiljaisuus - mieli törmäsi seinään -ei mitään ajatusta, pelkkää olemista. Ja kun sain sen "stabiloitua" saatoin alkaa tarkkailemaan mitä mielessä tapahtuu. Ja siellähän tapahtuu!"

Hetkeen keskittymällä ego väistyy, sillä se ei osaa olla tässä hetkessä. Läsnäolo on myös eräänlainen meditatiivinen tila.

Olen itse päässyt tuohon tilaan yhdessä vaiheessa elämääni kun keskityin vain päivittäin (n. 3 päivänä) olemaan läsnä kussakin hetkessä teinpä mitä tahansa. Huomasin, että tuossa hiljaisuuden tila saatoin vain tarkkailla mitä mielessä tapahtuu. Oli helpottavaa, onnellista ja rauhallista kun ei tarvinnut itse ajatella mitään. Kaikki työntekokin tuntui helpolta.

Koin siis olevani se rauhallinen, mitään arvottamaton tarkkailija ja jotenkin se keho vain toimi automaattisesti ja laittoi esim. ruokaa. Toki vastasin välillä puhelimeen ja juttelin, mutta sitten taas palasin siihen keskittyneeseen tilaan.

Sitten aloin pelätä (ego nosti päätään), että kykenenkö olemaan kunnon äiti ja vaimo ja ystävä ja hyvä ihminen kaikille, jos alan vain katsomaan ja kokemaan tätä maailmaa tarkkailijan roolista - palasin tähän "normielämään".

En oikein uskalla enää meditoida, kun olen muutamia kertoja menettänyt aika pian kokonaan tuntuman kehooni - olen kuin "levinnyt energiaksi", ja on ollut vähän työlästä palata kehoon. En tarkoita, että olisin lennellyt missään tai nähnyt kehoani ylhäältä tms, vaan kerrassaan kokonaan mennyt kehottomaan tilaan - pelkkää vaaleiden värien tanssia tai pelkkää valkoista olemista, jossa tunsin laajenevani ihan mahdottoman isoksi.

Lapsena koin sitä joskus myös nukkumaan mennessä ja pelotti silloin, joten saattaa siksi pelottaa näin aikuisenakin noiden lapsuuden kokemusten vuoksi.

Onko sinulla/kenelläkään tuollaisesta koskaan kokemusta ja jos, niin miten se koet/koette? Ja mitä se tarkoittaa mielestänne?

Sellaista päivää kaikille, mitä toivottekin! :)

Lue lisää

Hain tuolla alempana vähän eri asiaa, mutta jos tämä on sinulle jo tuttu, niin käytetään tätä.

"Sitten aloin pelätä (ego nosti päätään), että kykenenkö olemaan kunnon äiti ja vaimo ja ystävä ja hyvä ihminen kaikille, jos alan vain katsomaan ja kokemaan tätä maailmaa tarkkailijan roolista - palasin tähän "normielämään."

Johtopäätös saattaa olla oikea, eli ego nosti päätään ja siitä syntyy pelko. Mutta huomaatko eron siinä mitä tapahtui? Kun koit rauhallisen tarkkailijan roolin, olit onnellinen. Miksi? Koska silloin olit sinä, olit yksi ihminen. Kun palasit, olit monta:äiti, vaimo,ystävä ja hyvä ihminen.

Psykologisesti nämä ovat erilaisia rooleja. Tässä yhteydessä voisimme sanoa, että ne ovat egokeskeisen ajattelun keksintöjä. Ne ovat rooleja, jotka nousevat egon tarpeesta tulla hyväksytyksi. Eräänlaisia selviytymiskeinoja, jotka olemme luoneet itsellemme elämän aikana. Jos olen tällainen äiti, minut hyväksytään ja olen tärkeä. Jos olen tällainen vaimo, minut hyväksytään ja olen tärkeä.

Samaan aikaan useimpien suurin toive on tulla rakastetuksi itsenään, juuri sellaisena kuin on. Mutta tämä on nurinkurista, väärinpäin. Me emme ole sellaisia kuin olemme, koska suuren osan aikaa me esitämme roolia. Meitä rakastetaan kenties siinä roolissa, mutta vain sen takia että rooli tyydyttää jotakuta. Miksi tämä tapahtuu?

Koska me teemme saman muille. Jos sinä olet sellainen kuin minä toivon sinun olevan: hyvä aviomies, hyvä ystävä -niin minä pidän sinusta. Mutta vain, jos vastaat minun kuvaani hyvästä aviomiehestä tai ystävästä. Jos poikkeat siitä, niin en pidä sinusta enää. Olet rakastettava niin kauan kuin vastaat minun luomaani kuvaan. Joka tarkoittaa suomeksi: tyydytät minun tarpeitani.

Lopputulos on se, että suurin osa ihmissuhteistamme on suhteita, joissa kuvat seurustelevat kuvien kanssa. Tai roolit seurustelevat roolien kanssa. Ja tätä me kutsumme sitten rakkaudeksi? Jos sinä tyydytät minun kuvaani ja minä sinun kuvaasi, niin me rakastamme toisiamme? Jos sinä tai minä muutun -siis elämme- etkä sinä enää tyydytä minua niin sanomme, että rakkaus loppui?

Vähän aikaa sitten Hesarissa oli juttu siitä, mitä lapset kokivat "kenkkuna elämässä". Lapset tajuaa paremmin nämä jutut, joten vastaus oli: lisää aikaa vanhemmilta. Heitä kenkutti se, että aikuiset puhuivat puhelimeen tai räpläävät tietokonetta tai tekevät töitä ja ovat vain "muka" heidän kanssaan samaan aikaan.

Huomaatko, sama juttu. He toivoivat, että aikuinen olisi läsnä. Me kaikki toivomme sitä muilta ihmisiltä, koska se hyväksyntä ja rakkaus tulevat siitä läsnäolosta, ymmärryksestä. Mutta miten voi olla läsnä jos jatkuvasti esitämme roolia? Miten voi olla läsnä, jos pakotamme toisen olemaan hyväksytty vain tietyssä roolissa?

Jos olet yksi ihminen, etkä kasa rooleja. Jos olet vain tarkkailija ja sitä kautta ymmärrät paremmin toista, olet automaattisesti: hyvä äiti, hyvä vaimo jne.

Sarcisson kirjoitti:

Hain tuolla alempana vähän eri asiaa, mutta jos tämä on sinulle jo tuttu, niin käytetään tätä.

"Sitten aloin pelätä (ego nosti päätään), että kykenenkö olemaan kunnon äiti ja vaimo ja ystävä ja hyvä ihminen kaikille, jos alan vain katsomaan ja kokemaan tätä maailmaa tarkkailijan roolista - palasin tähän "normielämään."

Johtopäätös saattaa olla oikea, eli ego nosti päätään ja siitä syntyy pelko. Mutta huomaatko eron siinä mitä tapahtui? Kun koit rauhallisen tarkkailijan roolin, olit onnellinen. Miksi? Koska silloin olit sinä, olit yksi ihminen. Kun palasit, olit monta:äiti, vaimo,ystävä ja hyvä ihminen.

Psykologisesti nämä ovat erilaisia rooleja. Tässä yhteydessä voisimme sanoa, että ne ovat egokeskeisen ajattelun keksintöjä. Ne ovat rooleja, jotka nousevat egon tarpeesta tulla hyväksytyksi. Eräänlaisia selviytymiskeinoja, jotka olemme luoneet itsellemme elämän aikana. Jos olen tällainen äiti, minut hyväksytään ja olen tärkeä. Jos olen tällainen vaimo, minut hyväksytään ja olen tärkeä.

Samaan aikaan useimpien suurin toive on tulla rakastetuksi itsenään, juuri sellaisena kuin on. Mutta tämä on nurinkurista, väärinpäin. Me emme ole sellaisia kuin olemme, koska suuren osan aikaa me esitämme roolia. Meitä rakastetaan kenties siinä roolissa, mutta vain sen takia että rooli tyydyttää jotakuta. Miksi tämä tapahtuu?

Koska me teemme saman muille. Jos sinä olet sellainen kuin minä toivon sinun olevan: hyvä aviomies, hyvä ystävä -niin minä pidän sinusta. Mutta vain, jos vastaat minun kuvaani hyvästä aviomiehestä tai ystävästä. Jos poikkeat siitä, niin en pidä sinusta enää. Olet rakastettava niin kauan kuin vastaat minun luomaani kuvaan. Joka tarkoittaa suomeksi: tyydytät minun tarpeitani.

Lopputulos on se, että suurin osa ihmissuhteistamme on suhteita, joissa kuvat seurustelevat kuvien kanssa. Tai roolit seurustelevat roolien kanssa. Ja tätä me kutsumme sitten rakkaudeksi? Jos sinä tyydytät minun kuvaani ja minä sinun kuvaasi, niin me rakastamme toisiamme? Jos sinä tai minä muutun -siis elämme- etkä sinä enää tyydytä minua niin sanomme, että rakkaus loppui?

Vähän aikaa sitten Hesarissa oli juttu siitä, mitä lapset kokivat "kenkkuna elämässä". Lapset tajuaa paremmin nämä jutut, joten vastaus oli: lisää aikaa vanhemmilta. Heitä kenkutti se, että aikuiset puhuivat puhelimeen tai räpläävät tietokonetta tai tekevät töitä ja ovat vain "muka" heidän kanssaan samaan aikaan.

Huomaatko, sama juttu. He toivoivat, että aikuinen olisi läsnä. Me kaikki toivomme sitä muilta ihmisiltä, koska se hyväksyntä ja rakkaus tulevat siitä läsnäolosta, ymmärryksestä. Mutta miten voi olla läsnä jos jatkuvasti esitämme roolia? Miten voi olla läsnä, jos pakotamme toisen olemaan hyväksytty vain tietyssä roolissa?

Jos olet yksi ihminen, etkä kasa rooleja. Jos olet vain tarkkailija ja sitä kautta ymmärrät paremmin toista, olet automaattisesti: hyvä äiti, hyvä vaimo jne.

Lue lisää

Kiitos! Ihan mahtava vastaus Sarcisson - osaat tiivistää asioita todella hyvin.

Noita samoja asioita pyörii omassa päässäni vain ihmettelynä ja kysymyksinä ja varmaan sama homma monilla muillakin - nyt annoit meille selkeän näkemyksen asiasta, jonka ainakin allekirjoitan.

Tuo sanomasi S: "Hain tuolla alempana vähän eri asiaa, mutta jos tämä on sinulle jo tuttu, niin käytetään tätä". jäi tietty vaivaamaan, että mitä asiaa hait?

Jos jään "tuijottamaan" lapsiani kun he touhuilevat omiaan, koen rakkautta ja onnea sekä unohdan itseni, mutta en mene samaan tilaan kuin tuossa mainitsemassani tarkkailijan roolissa, kun tarkkailen itseäni.

Jos sinulla tai kenellä tahansa on kokemuksia tai mitä tahansa ajatuksia tuosta meditaatiossa tapahtumasta kehon menetyksestä, niin kerrothan/kerrottehan. :) Kiitti.

Mietiskelijä kirjoitti:

Olipa mukava Sarcisson, että kerroit polustasi. :) Tuosta avautumisestasi on varmasti apua muillekin kuin minulle. Olet selvästikin hyvin älykäs ajattelija. Kirjoitit tuonkin niin selkeästi, että toivottavasti vielä joskus kirjoitat kirjan.
Tekstejäsi on helpompi ymmärtää kuin joitain lainauksiasi (Krishnamurti) :)

Nuo kokemuksesi sopivat varmaan monen muunkin elämään ja omaani myös.
Turvallisuudenhakukin on niiiin tuttua.

Harrastitko meditaatiota vai keskityitkö olemaan vain läsnä kussakin hetkessä, jotta pääsit kertomaasi tilaan? Saitko vastauksen Kuka minä olen -kysymykseesi? Koitko olevasi se tarkkailija?

S: " Ja jossain vaiheessa tuli täydellinen hiljaisuus - mieli törmäsi seinään -ei mitään ajatusta, pelkkää olemista. Ja kun sain sen "stabiloitua" saatoin alkaa tarkkailemaan mitä mielessä tapahtuu. Ja siellähän tapahtuu!"

Hetkeen keskittymällä ego väistyy, sillä se ei osaa olla tässä hetkessä. Läsnäolo on myös eräänlainen meditatiivinen tila.

Olen itse päässyt tuohon tilaan yhdessä vaiheessa elämääni kun keskityin vain päivittäin (n. 3 päivänä) olemaan läsnä kussakin hetkessä teinpä mitä tahansa. Huomasin, että tuossa hiljaisuuden tila saatoin vain tarkkailla mitä mielessä tapahtuu. Oli helpottavaa, onnellista ja rauhallista kun ei tarvinnut itse ajatella mitään. Kaikki työntekokin tuntui helpolta.

Koin siis olevani se rauhallinen, mitään arvottamaton tarkkailija ja jotenkin se keho vain toimi automaattisesti ja laittoi esim. ruokaa. Toki vastasin välillä puhelimeen ja juttelin, mutta sitten taas palasin siihen keskittyneeseen tilaan.

Sitten aloin pelätä (ego nosti päätään), että kykenenkö olemaan kunnon äiti ja vaimo ja ystävä ja hyvä ihminen kaikille, jos alan vain katsomaan ja kokemaan tätä maailmaa tarkkailijan roolista - palasin tähän "normielämään".

En oikein uskalla enää meditoida, kun olen muutamia kertoja menettänyt aika pian kokonaan tuntuman kehooni - olen kuin "levinnyt energiaksi", ja on ollut vähän työlästä palata kehoon. En tarkoita, että olisin lennellyt missään tai nähnyt kehoani ylhäältä tms, vaan kerrassaan kokonaan mennyt kehottomaan tilaan - pelkkää vaaleiden värien tanssia tai pelkkää valkoista olemista, jossa tunsin laajenevani ihan mahdottoman isoksi.

Lapsena koin sitä joskus myös nukkumaan mennessä ja pelotti silloin, joten saattaa siksi pelottaa näin aikuisenakin noiden lapsuuden kokemusten vuoksi.

Onko sinulla/kenelläkään tuollaisesta koskaan kokemusta ja jos, niin miten se koet/koette? Ja mitä se tarkoittaa mielestänne?

Sellaista päivää kaikille, mitä toivottekin! :)

Lue lisää

"Onko sinulla/kenelläkään tuollaisesta koskaan kokemusta ja jos, niin miten se koet/koette? Ja mitä se tarkoittaa mielestänne? "

Saat kaksi selitystä.

Mystikko: Olet kokenut sen todellisen minän olevan pohjimmiltaan jotain muuta kuin mitä olet luullut. Sinä olet osa tätä maailmankaikkeutta ja olet osa sitä suurta yhtä Tietoisuutta, josta kaikki nousee ja johon kaikki palaa. Tässä vaiheessa olet saanut symbolisen aavistuksen siitä kuin pienen heijastuksen, värien ja tuntemusten kautta. Tutki sitä, lepää siinä. Anna tapahtua sen mitä on syytä tapahtua. Ei ole mitään pelättävää.

Rationalisti: Kun suljet silmäsi ja keskityt itseesi, niin aivojen visuaalinen keskus alkaa syöttää itsestään informaatiota. Useimmat näkevät nämä muotoina ja väreinä. Syvemmässä meditaatiossa ne joko muuttavat muotoaan tai tilalle alkaa nousta hallusinaatiomaisia, satunnaisia kuvia, jotka saattavat vaikuttaa hyvin realistisilta. Tunne ruumiin laajenemisesta, supistumista tai jopa irtaantumisesta saattaa tulla esiin. Ilmiö johtuu vilkastuneesta aivotoiminnasta alueilla, jotka normaalisti säätelevät ihmisen fyysistä skeemaa (missä asennossa on, mitenpäin, koko jne.)

Valitse vapaasti. Jos taas nuo tuntemukset pelottavat, niin yksinkertaisin ratkaisu on, että pidät meditoidessa silmät auki ja huomiopisteen itsesi ulkopuolella. Se toimii molemminpäin.

Sarcisson kirjoitti:

"Onko sinulla/kenelläkään tuollaisesta koskaan kokemusta ja jos, niin miten se koet/koette? Ja mitä se tarkoittaa mielestänne? "

Saat kaksi selitystä.

Mystikko: Olet kokenut sen todellisen minän olevan pohjimmiltaan jotain muuta kuin mitä olet luullut. Sinä olet osa tätä maailmankaikkeutta ja olet osa sitä suurta yhtä Tietoisuutta, josta kaikki nousee ja johon kaikki palaa. Tässä vaiheessa olet saanut symbolisen aavistuksen siitä kuin pienen heijastuksen, värien ja tuntemusten kautta. Tutki sitä, lepää siinä. Anna tapahtua sen mitä on syytä tapahtua. Ei ole mitään pelättävää.

Rationalisti: Kun suljet silmäsi ja keskityt itseesi, niin aivojen visuaalinen keskus alkaa syöttää itsestään informaatiota. Useimmat näkevät nämä muotoina ja väreinä. Syvemmässä meditaatiossa ne joko muuttavat muotoaan tai tilalle alkaa nousta hallusinaatiomaisia, satunnaisia kuvia, jotka saattavat vaikuttaa hyvin realistisilta. Tunne ruumiin laajenemisesta, supistumista tai jopa irtaantumisesta saattaa tulla esiin. Ilmiö johtuu vilkastuneesta aivotoiminnasta alueilla, jotka normaalisti säätelevät ihmisen fyysistä skeemaa (missä asennossa on, mitenpäin, koko jne.)

Valitse vapaasti. Jos taas nuo tuntemukset pelottavat, niin yksinkertaisin ratkaisu on, että pidät meditoidessa silmät auki ja huomiopisteen itsesi ulkopuolella. Se toimii molemminpäin.

Lue lisää

Oi oi oi Sarcisson, kiitos! Ja mitä olen sinulle velkaa? Olet antanut niin paljon hyvää tietoa, että ansaitsisit jo jotain korvausta menetetystä ajasta ja vaivasta. Toivottavasti tästä on sinullekin jotain hyötyä tai iloa tai mielelllään molempia. :)

Aion todellakin kokeilla meditoida silmät auki - tosi hyvä vinkki!

Tuli vielä muutama kysymys mieleen - ihan hävettää jo kysellä. Sorry. Ei onneksi ole pakko vastata. :)

Kun elää tarkkailijasta käsin, niin voiko sanoa, että silloin on löytänyt oman itsensä - sen, joka on erilaisten roolien takana? Miten sitä nimität? (ei käsitteillä sinänsä ole väliä, mutta kiinnostaa kuitenkin.)

Olisi kiva tietää millaista kokemusta sinulla/muilla on siitä, miten se rooleistaan vapautunut ihminen sitten muuttuu noin käytännössä kun on tekemisissä eri tilanteissa ihmisten kanssa?

Esim. äitinä olen iloinen, kannustava - hellin lapsiani ja höpöttelen heidän kanssaan kaikenlaista. Olen myös vähän ylihuolehtiva tapaus. Siispä huolehdin myös siitä, että millaisen äidin lapseni saavat ja hämmentyvätkö he, jos muutun esim. hiljaisemmaksi tai etten enää huolehdi liikaa?

Varmaankin kertoisin heille, että yritän olla huolehtimatta liikaa, joten älkää ihmetelkö, jos vaikutan erilaiselta.

Millaisen vaimon mieheni saa? Hän vaikuttaa olevan tyytyväinen minuun, eli mietityttää, paljonko minä muutun, entä hän ja miten suhde muuttuu? No en onneksi ole mikään ns. teeskentelijä, eli ehken muutu niin paljon, että se mitenkään perhettäni ja ystäviäni hämmentäisi/haittaisi.

Vaikka erilaisia rooleja on meillä kaikilla, niin joillakin on tosi isot roolit ja he saattavat tehdä asioita, joista eivät edes pidä - ihan vain esittääkseen olevansa jotain hienoa tai pitääkseen yllä elintasoaan tms.

Mietiskelijä kirjoitti:

Kiitos! Ihan mahtava vastaus Sarcisson - osaat tiivistää asioita todella hyvin.

Noita samoja asioita pyörii omassa päässäni vain ihmettelynä ja kysymyksinä ja varmaan sama homma monilla muillakin - nyt annoit meille selkeän näkemyksen asiasta, jonka ainakin allekirjoitan.

Tuo sanomasi S: "Hain tuolla alempana vähän eri asiaa, mutta jos tämä on sinulle jo tuttu, niin käytetään tätä". jäi tietty vaivaamaan, että mitä asiaa hait?

Jos jään "tuijottamaan" lapsiani kun he touhuilevat omiaan, koen rakkautta ja onnea sekä unohdan itseni, mutta en mene samaan tilaan kuin tuossa mainitsemassani tarkkailijan roolissa, kun tarkkailen itseäni.

Jos sinulla tai kenellä tahansa on kokemuksia tai mitä tahansa ajatuksia tuosta meditaatiossa tapahtumasta kehon menetyksestä, niin kerrothan/kerrottehan. :) Kiitti.

Lue lisää

"Jos jään "tuijottamaan" lapsiani kun he touhuilevat omiaan, koen rakkautta ja onnea sekä unohdan itseni, mutta en mene samaan tilaan kuin tuossa mainitsemassani tarkkailijan roolissa, kun tarkkailen itseäni."

Hain tätä takaa, tarjoan kolmannen vastauksen tuohon meditaatiokysymykseen. Palaan toiseen ketjuun:

1) Oivallus siitä, että ei olekaan persoona (=ego). Persoona on muistoja, tietoa, tapoja -eräänlainen stoori, jonka kokoamme elämän aikana.

2) Oivallus siitä, että en olekaan syvimmät tunteet, ajatukset tai ruumis. Kun etsin jotain keskusta ja pysyvää, ei löydy koskaan mitään.

Tämän voisi jakaa myös näin, ehkä paremmalla tavalla:
1) Meditaatio ajatuksen taakse.
2) Meditaatio tunteen taakse.

Sinulla on läsnäolon kautta kokemus tarkkailijasta, pelkästä havainnoinnista. Ei ajatusta.

Se sama tarkkailija on myös meditaatiossa, mutta keskityt ehkä sen tarkkailijan sijaan siihen heräävään kokemukseen.

Se mikä todennäköisesti tapahtuu siinä ja pelottaa, on että samaistat itsesi siihen heräävään tunteeseen katoamisesta. Se on egon paniikkireaktio. Tapahtuu kokemukseni mukaan aika usealle meditoijalle jossain vaiheessa. Oma keskus muuttaa muotoaan tai katoaa hetkeksi, mieli lyö luukut kiinni paniikissa ja pyrkii poispäin siitä kokemuksesta. Koska siellä takana on tyhjyys, ja se merkitsee egon tuhoa. Se on hyvin hienovarainen "itsesuojelurefleksi".

Helpoin tapa välttää asia on suunnata huomio ulospäin. Mutta se on tosiaan asian välttämistä.

Toinen tapa on keskittyä siihen tarkkailijaan. Tai kuvaannollisesti keskity siihen taustaan, mihin valot, tuntemukset ja kuvat nousee. Älä keskity sisäisiin kokemuksiin, vaan pelkästään siihen taustaan.

Jos olit tarkkailijan tilassa aikanaan, niin kokeile sitä uudestaan. Huomaat kenties, että ajatukset nousevat ja häipyvät itsekseen. Siellä on sama tausta, ne nousevat johonkin. Mutta, myös tunteet nousevat siihen samaan taustaan. Ne myös nousevat ja häipyvät itsekseen. Kuin lintuja, jotka lentää taivaankaaren lävitse. Hetken alakulo, hetken ilo.

Jos saat pidettyä sen tarkkailijan roolin ja kokemuksen taustasta, niin se toivottavasti ratkaisee myös tuon ongelman meditaatiossa. Älä keskity niinkään siihen mitä tapahtuu, vaan siihen hiljaisuuteen tai tilaan missä asiat tapahtuvat. Toimii kaikessa muussakin: ihmisen kuuntelemisessa erityisesti.

Kaikki, hurjimmatkin kokemukset, ovat vain tilapäisiä mielenliikkeitä ja jos pysyt paikallasi, etkä lähde niihin mukaan -niin ongelma katoaa kuin linnut taivaalta.

Mietiskelijä kirjoitti:

Oi oi oi Sarcisson, kiitos! Ja mitä olen sinulle velkaa? Olet antanut niin paljon hyvää tietoa, että ansaitsisit jo jotain korvausta menetetystä ajasta ja vaivasta. Toivottavasti tästä on sinullekin jotain hyötyä tai iloa tai mielelllään molempia. :)

Aion todellakin kokeilla meditoida silmät auki - tosi hyvä vinkki!

Tuli vielä muutama kysymys mieleen - ihan hävettää jo kysellä. Sorry. Ei onneksi ole pakko vastata. :)

Kun elää tarkkailijasta käsin, niin voiko sanoa, että silloin on löytänyt oman itsensä - sen, joka on erilaisten roolien takana? Miten sitä nimität? (ei käsitteillä sinänsä ole väliä, mutta kiinnostaa kuitenkin.)

Olisi kiva tietää millaista kokemusta sinulla/muilla on siitä, miten se rooleistaan vapautunut ihminen sitten muuttuu noin käytännössä kun on tekemisissä eri tilanteissa ihmisten kanssa?

Esim. äitinä olen iloinen, kannustava - hellin lapsiani ja höpöttelen heidän kanssaan kaikenlaista. Olen myös vähän ylihuolehtiva tapaus. Siispä huolehdin myös siitä, että millaisen äidin lapseni saavat ja hämmentyvätkö he, jos muutun esim. hiljaisemmaksi tai etten enää huolehdi liikaa?

Varmaankin kertoisin heille, että yritän olla huolehtimatta liikaa, joten älkää ihmetelkö, jos vaikutan erilaiselta.

Millaisen vaimon mieheni saa? Hän vaikuttaa olevan tyytyväinen minuun, eli mietityttää, paljonko minä muutun, entä hän ja miten suhde muuttuu? No en onneksi ole mikään ns. teeskentelijä, eli ehken muutu niin paljon, että se mitenkään perhettäni ja ystäviäni hämmentäisi/haittaisi.

Vaikka erilaisia rooleja on meillä kaikilla, niin joillakin on tosi isot roolit ja he saattavat tehdä asioita, joista eivät edes pidä - ihan vain esittääkseen olevansa jotain hienoa tai pitääkseen yllä elintasoaan tms.

Lue lisää

"Kun elää tarkkailijasta käsin, niin voiko sanoa, että silloin on löytänyt oman itsensä - sen, joka on erilaisten roolien takana? Miten sitä nimität?"

En tiedä. Miksi oletat, että se on jotenkin pysyvä tai staattinen? Eilen olin surullinen, tänään olen iloinen, huomenna jotain muuta. Kuka noista oli "oma itse"? Vai kaikki? Vai se, mitä olen nyt? Entä nyt?

"Miten suhde muuttuu?"
Lapsiin, mieheen...En tiedä sitäkään. Mutta tarkennan hieman: mitään ihmissuhdetta ei ole itsessään olemassa. Se ei ole tuolla jossain, se ei ole menossa johonkin, se ei kehity itsekseen. Ihmissuhde on heijastus sinun ja minun psykologisesta tilasta. Se on sitä millä tavalla me olemme toistemme kanssa. Jos olemme kuvia toisillemme, ihmissuhde on fixattu ja paikallaanpysyvä. Se on rajoittunut tiettyyn ratkaisuun.

Siinä ei ole kenelläkään mahdollisuutta kasvuun tai muutokseen. Jos taas olemme ihmisinä toisillemme, omana itsenämme -mitä se sitten onkin - niin me olemme luovassa suhteessa. Me muutumme, kasvamme, luomme uutta koko ajan. Se on elävä ja luova suhde, se on elämää -kukaan ei tiedä minne se menee.

Ja kun kukaan ei tiedä, niin kaikki hetket ovat tärkeitä. Juuri tämä hetki on tärkeä. Huomaatko, siksi on tärkeää olla koko ajan läsnä. Kysymys ei ole siitä, mitä koemme yhdessä vaan tärkeää on, miten me sen koemme. Rajoittuneesti kuvien kautta vai täydellä sydämellä? Rooleina vai elävinä ihmisinä?

Sarcisson kirjoitti:

"Kun elää tarkkailijasta käsin, niin voiko sanoa, että silloin on löytänyt oman itsensä - sen, joka on erilaisten roolien takana? Miten sitä nimität?"

En tiedä. Miksi oletat, että se on jotenkin pysyvä tai staattinen? Eilen olin surullinen, tänään olen iloinen, huomenna jotain muuta. Kuka noista oli "oma itse"? Vai kaikki? Vai se, mitä olen nyt? Entä nyt?

"Miten suhde muuttuu?"
Lapsiin, mieheen...En tiedä sitäkään. Mutta tarkennan hieman: mitään ihmissuhdetta ei ole itsessään olemassa. Se ei ole tuolla jossain, se ei ole menossa johonkin, se ei kehity itsekseen. Ihmissuhde on heijastus sinun ja minun psykologisesta tilasta. Se on sitä millä tavalla me olemme toistemme kanssa. Jos olemme kuvia toisillemme, ihmissuhde on fixattu ja paikallaanpysyvä. Se on rajoittunut tiettyyn ratkaisuun.

Siinä ei ole kenelläkään mahdollisuutta kasvuun tai muutokseen. Jos taas olemme ihmisinä toisillemme, omana itsenämme -mitä se sitten onkin - niin me olemme luovassa suhteessa. Me muutumme, kasvamme, luomme uutta koko ajan. Se on elävä ja luova suhde, se on elämää -kukaan ei tiedä minne se menee.

Ja kun kukaan ei tiedä, niin kaikki hetket ovat tärkeitä. Juuri tämä hetki on tärkeä. Huomaatko, siksi on tärkeää olla koko ajan läsnä. Kysymys ei ole siitä, mitä koemme yhdessä vaan tärkeää on, miten me sen koemme. Rajoittuneesti kuvien kautta vai täydellä sydämellä? Rooleina vai elävinä ihmisinä?

Lue lisää

Dodii..

S:"En tiedä. Miksi oletat, että se on jotenkin pysyvä tai staattinen?"
En oleta, että ihmisolento, joka oppisi elämään tarkkailijasta käsin ei muuttuisi. Varmaankin hän toimisi eri tavoin esim. sairastuessaan kuin terveenä ja vanhentuessaan kuin nuorempana, tms. Ajattelin, ettei ihminen olisi enää niin ailahtelevainen tunteissaan, kuten että aamulla hän voi olla iloinen, mutta illalla jo surullinen, jos on ollut esim. rankka päivä.

S: "Jos taas olemme ihmisinä toisillemme, omana itsenämme -mitä se sitten onkin - niin me olemme luovassa suhteessa. Me muutumme, kasvamme, luomme uutta koko ajan. Se on elävä ja luova suhde, se on elämää -kukaan ei tiedä minne se menee".

"Ja kun kukaan ei tiedä, niin kaikki hetket ovat tärkeitä. Juuri tämä hetki on tärkeä. Huomaatko, siksi on tärkeää olla koko ajan läsnä".

Totta! :)

Sarcisson kirjoitti:

"Jos jään "tuijottamaan" lapsiani kun he touhuilevat omiaan, koen rakkautta ja onnea sekä unohdan itseni, mutta en mene samaan tilaan kuin tuossa mainitsemassani tarkkailijan roolissa, kun tarkkailen itseäni."

Hain tätä takaa, tarjoan kolmannen vastauksen tuohon meditaatiokysymykseen. Palaan toiseen ketjuun:

1) Oivallus siitä, että ei olekaan persoona (=ego). Persoona on muistoja, tietoa, tapoja -eräänlainen stoori, jonka kokoamme elämän aikana.

2) Oivallus siitä, että en olekaan syvimmät tunteet, ajatukset tai ruumis. Kun etsin jotain keskusta ja pysyvää, ei löydy koskaan mitään.

Tämän voisi jakaa myös näin, ehkä paremmalla tavalla:
1) Meditaatio ajatuksen taakse.
2) Meditaatio tunteen taakse.

Sinulla on läsnäolon kautta kokemus tarkkailijasta, pelkästä havainnoinnista. Ei ajatusta.

Se sama tarkkailija on myös meditaatiossa, mutta keskityt ehkä sen tarkkailijan sijaan siihen heräävään kokemukseen.

Se mikä todennäköisesti tapahtuu siinä ja pelottaa, on että samaistat itsesi siihen heräävään tunteeseen katoamisesta. Se on egon paniikkireaktio. Tapahtuu kokemukseni mukaan aika usealle meditoijalle jossain vaiheessa. Oma keskus muuttaa muotoaan tai katoaa hetkeksi, mieli lyö luukut kiinni paniikissa ja pyrkii poispäin siitä kokemuksesta. Koska siellä takana on tyhjyys, ja se merkitsee egon tuhoa. Se on hyvin hienovarainen "itsesuojelurefleksi".

Helpoin tapa välttää asia on suunnata huomio ulospäin. Mutta se on tosiaan asian välttämistä.

Toinen tapa on keskittyä siihen tarkkailijaan. Tai kuvaannollisesti keskity siihen taustaan, mihin valot, tuntemukset ja kuvat nousee. Älä keskity sisäisiin kokemuksiin, vaan pelkästään siihen taustaan.

Jos olit tarkkailijan tilassa aikanaan, niin kokeile sitä uudestaan. Huomaat kenties, että ajatukset nousevat ja häipyvät itsekseen. Siellä on sama tausta, ne nousevat johonkin. Mutta, myös tunteet nousevat siihen samaan taustaan. Ne myös nousevat ja häipyvät itsekseen. Kuin lintuja, jotka lentää taivaankaaren lävitse. Hetken alakulo, hetken ilo.

Jos saat pidettyä sen tarkkailijan roolin ja kokemuksen taustasta, niin se toivottavasti ratkaisee myös tuon ongelman meditaatiossa. Älä keskity niinkään siihen mitä tapahtuu, vaan siihen hiljaisuuteen tai tilaan missä asiat tapahtuvat. Toimii kaikessa muussakin: ihmisen kuuntelemisessa erityisesti.

Kaikki, hurjimmatkin kokemukset, ovat vain tilapäisiä mielenliikkeitä ja jos pysyt paikallasi, etkä lähde niihin mukaan -niin ongelma katoaa kuin linnut taivaalta.

Lue lisää

Yes, ja vaude! Kiitos! :) Tästä vastauksestasi on taas apua lisäkseni monelle meditoijalle tai sitä harkitsevalle.

S:"Se sama tarkkailija on myös meditaatiossa, mutta keskityt ehkä sen tarkkailijan sijaan siihen heräävään kokemukseen".

Just näin siinä käy ja se pelottaa, kun luulen tosiaan katovani, siis egon paniikkireaktio. Hyvin kuvasit tuon hienovaraisen itsesuojelurefleksin.

Ehkä tosiaan jossain vaiheessa on alettava harjoitella tuota Toinen tapa -kohdan meditaatiotyyliä, mutta sitä ennen alan harjoitella sitä läsnäoloa ja sitä kautta tarkkailijan tilaan pääsyä.

S: "Kaikki, hurjimmatkin kokemukset, ovat vain tilapäisiä mielenliikkeitä ja jos pysyt paikallasi, etkä lähde niihin mukaan -niin ongelma katoaa kuin linnut taivaalta. " Lohduttava ja kannustava ajatus. :)

Velvoitteet odottavat... Palaan takuuvarmasti myöhemmin asiaan...

Iloa ja mitä toivotkin sinulle ja kaikille kaikkeen! :)

Mietiskelijä kirjoitti:

Dodii..

S:"En tiedä. Miksi oletat, että se on jotenkin pysyvä tai staattinen?"
En oleta, että ihmisolento, joka oppisi elämään tarkkailijasta käsin ei muuttuisi. Varmaankin hän toimisi eri tavoin esim. sairastuessaan kuin terveenä ja vanhentuessaan kuin nuorempana, tms. Ajattelin, ettei ihminen olisi enää niin ailahtelevainen tunteissaan, kuten että aamulla hän voi olla iloinen, mutta illalla jo surullinen, jos on ollut esim. rankka päivä.

S: "Jos taas olemme ihmisinä toisillemme, omana itsenämme -mitä se sitten onkin - niin me olemme luovassa suhteessa. Me muutumme, kasvamme, luomme uutta koko ajan. Se on elävä ja luova suhde, se on elämää -kukaan ei tiedä minne se menee".

"Ja kun kukaan ei tiedä, niin kaikki hetket ovat tärkeitä. Juuri tämä hetki on tärkeä. Huomaatko, siksi on tärkeää olla koko ajan läsnä".

Totta! :)

Lue lisää

"En oleta, että ihmisolento, joka oppisi elämään tarkkailijasta käsin ei muuttuisi."

Sanaleikki ja isompi ajatus takana, noin paremmaksi vastaukseksi tai iltapuhteiksi mietittäväksi joskus:

Onko ihminen oikeastaan olento vai tapahtuma?

Sarcisson kirjoitti:

"En oleta, että ihmisolento, joka oppisi elämään tarkkailijasta käsin ei muuttuisi."

Sanaleikki ja isompi ajatus takana, noin paremmaksi vastaukseksi tai iltapuhteiksi mietittäväksi joskus:

Onko ihminen oikeastaan olento vai tapahtuma?

Lue lisää

Hmm.... Herra Sarcisson.

Minun on joskus vaikea tietää minkä tason asioista itse tai joku muu puhuu/kirjoittaa/ajattelee kun on kyse näistä unielämän-asioista. Kannattaisi tietty puhua/kirjoittaa jotenkin niin, että mainittaisiin milloin puhutaan todellisuudesta (1. taso) ja milloin harhasta (2. taso).

Mielestäni (tämän hetkisellä järjenjuoksullani) voin puhua ihmisestä tai ihmisolennosta, kun kuitenkin vielä koen, että olen/me olemme tänne ilmentyneet, vaikka todellisuudessa olemmekin vain ajatus/tapahtuma.

Mietin, että ehkä joku päivä voisin pysyvästi oppia näin "ihmisolentona" elämään niin paljon "hetkessä" kuin mahdollista täällä 2. tasolla, ja jos välillä pitäisi hoitaa vaikka tulevaisuuteen liittyviä asioita, niin sen jälkeen taas siirtyisin siihen hetkessä elämiseen/olemiseen, jolloin taas katselisin/seurailisin tämän "keho-olennon/ihmisolennon" touhuiluja sieltä tarkkailijasta käsin.

Tarkoittaako se tarkkailija samaa kuin Nisargadattan mainitsema tajunta?

Minulla on sellainen käsitys, että tarkkailijalla/ tajunnalla ei ole ajatuksia eikä mielipiteitä, eli tajunta/tarkkailija vain tarkkailee ja elämä sujuu sillä keho-olennolla jotenkin helposti, aivan kuin "häntä elettäisiin". Kipua voi esim. kehossa olla, mutta kun tarkkailija/tajunta ei samaistu kipeään keho-olentoon, niin hän ei kärsi samoin, kuin esim. Mietiskelijä kärsi pääkivustaan viime yönä kun hän ei vielä osaa elää kehoonsa/persoonaansa/egoonsa samaistumatta.

Kysyit: "Miksi oletat, että se on jotenkin pysyvä tai staattinen?"
Siis se Mietiskelijä, joka ei enää samaistu keho-olentoon, vai tarkkailija/tajunta, vai onko ihan sama asia? Hävettää jo tämä kysymys, mutta väsyneenä en jaksa skarpata.

Kun eilen mietin, että minkä verran muuttuisin lasteni ja mieheni ym. silmissä ja kokemuksessa, jos alkaisin elää täysin tarkkailijasta käsin, niin silloin ajattelin niin, ettei egoni/persoonani tai mikään, mikä tälle Mietiskelijä-äidille on ominaista, juurikaan enää näkyisi, vaan tämä keho vain näyttäisi samalta - tosin muuttuen iän myötä. Ei enää sitä räiskyvää, iloista ja huolehtivaista äitiä ja ihanaa vaimoa, vaan vähän ehkä poissaolevalta ja välinpitämättömältä vaikuttava äiti/vaimo, kun hän olisi niin rauhallinen, keskittynyt tehtäviinsä, eikä huolehtisi liikoja.

Ajattelin toki myös sitä, että en varmaankaan kovin nopeasti voisi oppia elämään täysin tarkkailijasta käsin (persoonattomasti/egottomasti jne), joten sikäli egoni/persoonani vaikutus näkyisi edelleen ja ehkeipä monet huomaisi suurtakaan muutosta minussa.

Jotenkin vaikea asia. En osaa laittaa ajatuksiani tai tunnettani tästä asioista sanoiksi.
Kirjoitin eilen täällä jossain vaiheessa, että takuuvarmasti palaan, mutta samantien kun viesti lähti, muistin, ettei koskaan voi olla varma mistään - ehkä minuutin päästä saisin sydärin tms. - mutta toivottavasti en - koen lasteni vielä minua tarvitsevan.

Siis edellisessä kirjotin tason 2 kannalta. Tason 1 kannalta ei esim. tajuntaakaan ole.

En nyt jaksa tätä tarkistaakaan - Pyhä Henki auttakoon teitä ymmärtämään. :) :)

Mietiskelijä kirjoitti:

Hmm.... Herra Sarcisson.

Minun on joskus vaikea tietää minkä tason asioista itse tai joku muu puhuu/kirjoittaa/ajattelee kun on kyse näistä unielämän-asioista. Kannattaisi tietty puhua/kirjoittaa jotenkin niin, että mainittaisiin milloin puhutaan todellisuudesta (1. taso) ja milloin harhasta (2. taso).

Mielestäni (tämän hetkisellä järjenjuoksullani) voin puhua ihmisestä tai ihmisolennosta, kun kuitenkin vielä koen, että olen/me olemme tänne ilmentyneet, vaikka todellisuudessa olemmekin vain ajatus/tapahtuma.

Mietin, että ehkä joku päivä voisin pysyvästi oppia näin "ihmisolentona" elämään niin paljon "hetkessä" kuin mahdollista täällä 2. tasolla, ja jos välillä pitäisi hoitaa vaikka tulevaisuuteen liittyviä asioita, niin sen jälkeen taas siirtyisin siihen hetkessä elämiseen/olemiseen, jolloin taas katselisin/seurailisin tämän "keho-olennon/ihmisolennon" touhuiluja sieltä tarkkailijasta käsin.

Tarkoittaako se tarkkailija samaa kuin Nisargadattan mainitsema tajunta?

Minulla on sellainen käsitys, että tarkkailijalla/ tajunnalla ei ole ajatuksia eikä mielipiteitä, eli tajunta/tarkkailija vain tarkkailee ja elämä sujuu sillä keho-olennolla jotenkin helposti, aivan kuin "häntä elettäisiin". Kipua voi esim. kehossa olla, mutta kun tarkkailija/tajunta ei samaistu kipeään keho-olentoon, niin hän ei kärsi samoin, kuin esim. Mietiskelijä kärsi pääkivustaan viime yönä kun hän ei vielä osaa elää kehoonsa/persoonaansa/egoonsa samaistumatta.

Kysyit: "Miksi oletat, että se on jotenkin pysyvä tai staattinen?"
Siis se Mietiskelijä, joka ei enää samaistu keho-olentoon, vai tarkkailija/tajunta, vai onko ihan sama asia? Hävettää jo tämä kysymys, mutta väsyneenä en jaksa skarpata.

Kun eilen mietin, että minkä verran muuttuisin lasteni ja mieheni ym. silmissä ja kokemuksessa, jos alkaisin elää täysin tarkkailijasta käsin, niin silloin ajattelin niin, ettei egoni/persoonani tai mikään, mikä tälle Mietiskelijä-äidille on ominaista, juurikaan enää näkyisi, vaan tämä keho vain näyttäisi samalta - tosin muuttuen iän myötä. Ei enää sitä räiskyvää, iloista ja huolehtivaista äitiä ja ihanaa vaimoa, vaan vähän ehkä poissaolevalta ja välinpitämättömältä vaikuttava äiti/vaimo, kun hän olisi niin rauhallinen, keskittynyt tehtäviinsä, eikä huolehtisi liikoja.

Ajattelin toki myös sitä, että en varmaankaan kovin nopeasti voisi oppia elämään täysin tarkkailijasta käsin (persoonattomasti/egottomasti jne), joten sikäli egoni/persoonani vaikutus näkyisi edelleen ja ehkeipä monet huomaisi suurtakaan muutosta minussa.

Jotenkin vaikea asia. En osaa laittaa ajatuksiani tai tunnettani tästä asioista sanoiksi.
Kirjoitin eilen täällä jossain vaiheessa, että takuuvarmasti palaan, mutta samantien kun viesti lähti, muistin, ettei koskaan voi olla varma mistään - ehkä minuutin päästä saisin sydärin tms. - mutta toivottavasti en - koen lasteni vielä minua tarvitsevan.

Siis edellisessä kirjotin tason 2 kannalta. Tason 1 kannalta ei esim. tajuntaakaan ole.

En nyt jaksa tätä tarkistaakaan - Pyhä Henki auttakoon teitä ymmärtämään. :) :)

Lue lisää

"Tarkoittaako se tarkkailija samaa kuin Nisargadattan mainitsema tajunta? "

Ei ole hävettäviä kysymyksiä. Nis käyttää termiä juuri toisinpäin. Tarkkailija on tietoisuus tajunnan takana. Aalto (tajunta) on liikettä meren (tietoisuuden) pinnalla. Jos ajattelet suurta, tyhjää taulua. Se on tietoisuus. Siihen nousee spontaanisti kuvia. Ne ovat tajuntaa.

Samaistamme persoonasta käsin itsemme niihin kuviin. Ja unohdamme sen taustan, vaikka ilman sitä taustaa ei olisi mitään kuvia. Kun kuuntelemme ääniä, me emme kiinnitä huomiota hiljaisuuteen. Mutta ilman hiljaisuutta ei olisi ääniä.

Hiljaisuus on se tarkkailija. Eli kun tarkkailet touhuja, tarkkailet niitä hiljaisuudesta käsin. Puhtaasta tietoisuudesta käsin. Jos käytän sanojasi, mietiskelijä ja tarkkailija ovat sama asia.

Toivottavasti tuo selvensi? Sitten luen rivien välistä kysymyksen, koskien tuota tasoa 2. Mutta tuo on niin iso kysymys mitä kenties haet takaa, että joudun "putsaamaan" vähän mieltäni ennenkuin edes yritän vastata. Pieni hetki, häiriö kansainvälisessä kuvayhteydessä...

Sarcisson kirjoitti:

"Tarkoittaako se tarkkailija samaa kuin Nisargadattan mainitsema tajunta? "

Ei ole hävettäviä kysymyksiä. Nis käyttää termiä juuri toisinpäin. Tarkkailija on tietoisuus tajunnan takana. Aalto (tajunta) on liikettä meren (tietoisuuden) pinnalla. Jos ajattelet suurta, tyhjää taulua. Se on tietoisuus. Siihen nousee spontaanisti kuvia. Ne ovat tajuntaa.

Samaistamme persoonasta käsin itsemme niihin kuviin. Ja unohdamme sen taustan, vaikka ilman sitä taustaa ei olisi mitään kuvia. Kun kuuntelemme ääniä, me emme kiinnitä huomiota hiljaisuuteen. Mutta ilman hiljaisuutta ei olisi ääniä.

Hiljaisuus on se tarkkailija. Eli kun tarkkailet touhuja, tarkkailet niitä hiljaisuudesta käsin. Puhtaasta tietoisuudesta käsin. Jos käytän sanojasi, mietiskelijä ja tarkkailija ovat sama asia.

Toivottavasti tuo selvensi? Sitten luen rivien välistä kysymyksen, koskien tuota tasoa 2. Mutta tuo on niin iso kysymys mitä kenties haet takaa, että joudun "putsaamaan" vähän mieltäni ennenkuin edes yritän vastata. Pieni hetki, häiriö kansainvälisessä kuvayhteydessä...

Lue lisää

Kiitos Sarcisson hyvästä selvennyksestä -luulenpa tuon ymmärtäväni, mutta kauanko muistan, niin se on toinen juttu - muistelinhan Nisan käyttämät käsitteetkin toisin.

Saat ihan isonkin hetken tai niin monta kuin haluat, jotta häiriö kansainvälisessä kuvayhteydessä paranee riittävän tarkaksi. :)

Mietiskelijä kirjoitti:

Kiitos Sarcisson hyvästä selvennyksestä -luulenpa tuon ymmärtäväni, mutta kauanko muistan, niin se on toinen juttu - muistelinhan Nisan käyttämät käsitteetkin toisin.

Saat ihan isonkin hetken tai niin monta kuin haluat, jotta häiriö kansainvälisessä kuvayhteydessä paranee riittävän tarkaksi. :)

Lue lisää

Jos yritän pukea vuorostani sanoiksi, mitä minussa liikkuu kun puhut perheestä ja ihmissuhteista. Ja siitä miten ne saattaisivat muuttua, mikä saattaa aiheuttaa hämmennystä (tai jopa pelkoa?)... Taas vain ajatusten virtaamiseksi....

Sinulla on ollut välähdyksiä tai tuntemuksia siitä, mitä on olla ilman itseä tai mitä on tuntea olevansa kaiken kanssa yksi. Useimmilla “henkisillä” etsijöillä on ollut näitä. Se on yksi iso syy lähteä hakemaan jotain. Mutta useimmat etsijät eivät ole valmiita elämään niiden kanssa, saati menemään loppuun asti.

Yksi suuri vaikeus, tai haaste, ovat juuri henkilökohtaiset ihmissuhteet.

Tuollainen välähdys tai oivallus saattaa horjuttaa pienessäkin mittakaavassa koko elämän perustaa. Se haastaa koko entisen ajatuksen siitä, mikä minä olen ja mitä ihmissuhteet ovat.

Aiemmin puhuin kuvista ja rooleista. Tämä on sama asia. Meillä on pinttynyt käsitys siitä, että ihmissuhteet perustuvat keskinäisiin tarpeisiin, haluihin, unelmiin ja odotuksiin. Meillä ei ole mitään käsitystä, millainen olisi ihmissuhde, joka ei perustu joko minun tai toisen ihmisen (kääntäen minun) tarpeiden täyttämiseen.

Ja ihmissuhteissa illuusio jostain erillisestä olennosta, Minästä tai Egosta, on erityisen vahva. Monilla on isoja pelkoja ja vaikeuksia päästää siitä irti. Jos minä muutun, niin miten minun ihmisuhteilleni käy?

Koska ihmissuhteet ovat yksi tärkeimpiä elämän osa-alueita, joiden avulla voimme määritellä itsemme. Siis niiden avulla on helppo rakentaa egoa, minäkuvaa. Meillä on kuva itsestämme ja vertaamme sitä muiden kautta. Olenko hyvä ihminen? Olenko sellainen kuin haluan hyvän ihmisen olevan? Pitävätkö muut minusta?

Toinen on arkielämä. Puhumme henkisestä kasvusta, joka törmää arkielämässä. Meillä on hiljainen, hieno meditaatiohetki ja sitten meillä on laskujen maksu tai tiskaaminen. Ja tiskaaminen, sekä muut arkielämän vaatimukset, ovat mielestämme esteenä henkiselle kasvulle. Ne ovat vastakkaisia, eivät sovitettavissa yhteen.

Arkielämän tilanteet ovat se paikka, missä useimmat etsijät epäonnistuvat. On helppoa mennä retriittiin ja kokea hiljaisuus. Mutta on vaikea pysytellä siinä hiljaisuudessa, kun arkielämä asettaa haasteensa sille.

Kolmas on persoonallisuus. Ihmiset sekoittavat kaksi käsitettä: persoonaton ja persoonallisuus.

Persoonaton tarkoittaa: olla samaistumatta illuusioon jostain pysyvästä egosta. Persoonallisuus ei katoa vaikka olisin persoonaton. Se voi toki muuttua paljonkin. Voisi sanoa, että kun opimme pois käsityksistä itsestämme, se mikä meissä on luonnollista nousee esiin. Se, mitä todella olemme pääsee viimein ulos.

Nuo kolme ovat tässä yhteydessä isoimmat haasteet monelle. Miksi näin?

Koska – jos olemme ihan rehellisiä – me haluamme olla erillisiä noiden tuoman psykologisen turvallisuuden vuoksi. Me haluamme olla erikoisia, tarvittuja, ainutlaatuisia ja hallita elämäämme ainakin näennäisesti. Me vain haluamme etsiskelyn kautta tulla vielä erikoisemmiksi ja ainutlaatuisemmiksi. Tai poistaa jotain epämiellyttäviä kokemuksia tai piirteitä itsestämme. Olla parempia ihmisiä arkielämässä ja ihmissuhteissa.

Tai oikeastaan ego haluaa tätä. Kun ego törmää tuohon ajatukseen “persoonaton”, se tulkitsee asian juuri kuten vihjaisit: sinusta tulee kylmä, etäinen ja syrjässä kaikesta. Vaikka totuus on juuri päinvastainen: ero sinun ja minun välillä katoaa. Sinä olet lopulta lämmin, lähellä ja kaiken keskellä. Mutta tämä ei sovi egokeskeiseen ajatteluumme.

Sillä jos jokin oivallus poistaa sen nykyisen erillisyyden, olen persoonaton ja ilman pysyvää identiteettiä. Sama oivallus aiheuttaa myös, että ajatus “toisesta” katoaa myös. Ei ole mitään henkilökohtaista minää missään. Tämä on egon loppu.

Mutta se on myös todellisen rakkauden alku, koska nyt ihminen on ensi kerran vapaa ja ilman rajoituksia.

Egokeskeiselle ajatukselle tällainen rakkaus ei ole mahdollista, se on täysin tuntematon egolle. Se on kestämätön ajatus, koska se on liian intiimiä.

Kun ei ole eroa tai mitään henkilökohtaista, ego menettää mielenkiintonsa tai sanoo “Kauheata tuubaa, ei mitään järkeä” tai – se pelästyy. Se vastustaa ajatusta,huolehtii ja ennenkaikkea pelkää sitä.

Sillä rakkaudessa, jossa ei ole minää ja toista, ei ole mitään mihin piiloutua. Se ei ole hallittavissa tai suunnattavissa vain tiettyyn ihmissuhteeseen. Ja kaikkein pahinta, se ei perustu mihinkään tarpeeseen tai hyötyyn.

Vähän laaja vastaus varmuuden vuoksi, mutta toivon että osuin edes jossain kohti samalle “pallokentälle”?

Sarcisson kirjoitti:

Jos yritän pukea vuorostani sanoiksi, mitä minussa liikkuu kun puhut perheestä ja ihmissuhteista. Ja siitä miten ne saattaisivat muuttua, mikä saattaa aiheuttaa hämmennystä (tai jopa pelkoa?)... Taas vain ajatusten virtaamiseksi....

Sinulla on ollut välähdyksiä tai tuntemuksia siitä, mitä on olla ilman itseä tai mitä on tuntea olevansa kaiken kanssa yksi. Useimmilla “henkisillä” etsijöillä on ollut näitä. Se on yksi iso syy lähteä hakemaan jotain. Mutta useimmat etsijät eivät ole valmiita elämään niiden kanssa, saati menemään loppuun asti.

Yksi suuri vaikeus, tai haaste, ovat juuri henkilökohtaiset ihmissuhteet.

Tuollainen välähdys tai oivallus saattaa horjuttaa pienessäkin mittakaavassa koko elämän perustaa. Se haastaa koko entisen ajatuksen siitä, mikä minä olen ja mitä ihmissuhteet ovat.

Aiemmin puhuin kuvista ja rooleista. Tämä on sama asia. Meillä on pinttynyt käsitys siitä, että ihmissuhteet perustuvat keskinäisiin tarpeisiin, haluihin, unelmiin ja odotuksiin. Meillä ei ole mitään käsitystä, millainen olisi ihmissuhde, joka ei perustu joko minun tai toisen ihmisen (kääntäen minun) tarpeiden täyttämiseen.

Ja ihmissuhteissa illuusio jostain erillisestä olennosta, Minästä tai Egosta, on erityisen vahva. Monilla on isoja pelkoja ja vaikeuksia päästää siitä irti. Jos minä muutun, niin miten minun ihmisuhteilleni käy?

Koska ihmissuhteet ovat yksi tärkeimpiä elämän osa-alueita, joiden avulla voimme määritellä itsemme. Siis niiden avulla on helppo rakentaa egoa, minäkuvaa. Meillä on kuva itsestämme ja vertaamme sitä muiden kautta. Olenko hyvä ihminen? Olenko sellainen kuin haluan hyvän ihmisen olevan? Pitävätkö muut minusta?

Toinen on arkielämä. Puhumme henkisestä kasvusta, joka törmää arkielämässä. Meillä on hiljainen, hieno meditaatiohetki ja sitten meillä on laskujen maksu tai tiskaaminen. Ja tiskaaminen, sekä muut arkielämän vaatimukset, ovat mielestämme esteenä henkiselle kasvulle. Ne ovat vastakkaisia, eivät sovitettavissa yhteen.

Arkielämän tilanteet ovat se paikka, missä useimmat etsijät epäonnistuvat. On helppoa mennä retriittiin ja kokea hiljaisuus. Mutta on vaikea pysytellä siinä hiljaisuudessa, kun arkielämä asettaa haasteensa sille.

Kolmas on persoonallisuus. Ihmiset sekoittavat kaksi käsitettä: persoonaton ja persoonallisuus.

Persoonaton tarkoittaa: olla samaistumatta illuusioon jostain pysyvästä egosta. Persoonallisuus ei katoa vaikka olisin persoonaton. Se voi toki muuttua paljonkin. Voisi sanoa, että kun opimme pois käsityksistä itsestämme, se mikä meissä on luonnollista nousee esiin. Se, mitä todella olemme pääsee viimein ulos.

Nuo kolme ovat tässä yhteydessä isoimmat haasteet monelle. Miksi näin?

Koska – jos olemme ihan rehellisiä – me haluamme olla erillisiä noiden tuoman psykologisen turvallisuuden vuoksi. Me haluamme olla erikoisia, tarvittuja, ainutlaatuisia ja hallita elämäämme ainakin näennäisesti. Me vain haluamme etsiskelyn kautta tulla vielä erikoisemmiksi ja ainutlaatuisemmiksi. Tai poistaa jotain epämiellyttäviä kokemuksia tai piirteitä itsestämme. Olla parempia ihmisiä arkielämässä ja ihmissuhteissa.

Tai oikeastaan ego haluaa tätä. Kun ego törmää tuohon ajatukseen “persoonaton”, se tulkitsee asian juuri kuten vihjaisit: sinusta tulee kylmä, etäinen ja syrjässä kaikesta. Vaikka totuus on juuri päinvastainen: ero sinun ja minun välillä katoaa. Sinä olet lopulta lämmin, lähellä ja kaiken keskellä. Mutta tämä ei sovi egokeskeiseen ajatteluumme.

Sillä jos jokin oivallus poistaa sen nykyisen erillisyyden, olen persoonaton ja ilman pysyvää identiteettiä. Sama oivallus aiheuttaa myös, että ajatus “toisesta” katoaa myös. Ei ole mitään henkilökohtaista minää missään. Tämä on egon loppu.

Mutta se on myös todellisen rakkauden alku, koska nyt ihminen on ensi kerran vapaa ja ilman rajoituksia.

Egokeskeiselle ajatukselle tällainen rakkaus ei ole mahdollista, se on täysin tuntematon egolle. Se on kestämätön ajatus, koska se on liian intiimiä.

Kun ei ole eroa tai mitään henkilökohtaista, ego menettää mielenkiintonsa tai sanoo “Kauheata tuubaa, ei mitään järkeä” tai – se pelästyy. Se vastustaa ajatusta,huolehtii ja ennenkaikkea pelkää sitä.

Sillä rakkaudessa, jossa ei ole minää ja toista, ei ole mitään mihin piiloutua. Se ei ole hallittavissa tai suunnattavissa vain tiettyyn ihmissuhteeseen. Ja kaikkein pahinta, se ei perustu mihinkään tarpeeseen tai hyötyyn.

Vähän laaja vastaus varmuuden vuoksi, mutta toivon että osuin edes jossain kohti samalle “pallokentälle”?

Lue lisää

Kiitos Sarcisson, että varmuuden vuoksi kirjoitit laajasti. Kirjoitit myös tosi viisaasti ja mietin, että mistä olet nämä viisaudet löytänyt - kirjoista, opettajilta? Vai itsestäsi - ehkä noiden em. jälkeen? Kerro please! :)

Olisin tarvinnut noita lauseita jo kauan sitten, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Olen kaikista kertomistasi tosi kiitollinen.

Sinä olet toinen ihminen, jolta pyydän, että kirjoitathan kirjan.
Ihminen, jolle sanoin niin aiemmin vuosia sitten, on jo kirjoittanut usemman kirjan.

Ne ihmiset, jotka kuulevat elämän unesta ensimmäistä kertaa, eivätkä sitä heti tyrmää, todellakin tarvitsisivat ihmisen tai kirjan, jossa kerrotaan lempeästi ja viisaasti siitä mitä tarkoittaa, kun sanotaan, että elämämme on unta ja mitä siitä voi seurata? Renardin tai Pitkäsen kirjat ovat liian rajua tekstiä monille - mielestäni.

Kirjoitin tuolla inkarnaatioketjusa tänään, miten sain tietää elämän unesta. Sen tilaisuuden jälkeen, vaikka viikon kuluttua, tuo yllä oleva vastauksesi olisi ollut tarpeen minulle ja monelle meditaatioryhmämme ihmiselle.

Monille tuli kova kriisi siksikin, että ryhmämme vetäjä kertoi asioita kuten ne ovat, mutta ei niin, kuin ne olisi ollut viisasta kertoa. Eräskin kysyi ahdistuneena ja vähän kai provosoiden, että onko mitään väliä, jos menen kotiin ja kuristan lapseni kuoliaaksi, kun tämähän on vain unta, harhaa ja täyttä mielikuvitusta ja vetäjä sanoi, ettei ole mitään väliä, sillä elämä on unta - ei ole karmaa, ei ole maailmaa, ei ihmisiä jne. Moni, minä mukaanlukien jätti ko. meditaatioryhmän.

Tuo on hyvä esimerkki siitä, mitä mm. tarkoitin sanoessani, että pitäisi puhua 1. tason asioista ( todellisuus=yksi) ja 2. tason asioista (eli näistä unimaailman/ihmisten/elämän pallolla -asioista.

Tämä taso 2 on monille se ainoa oikea todellisuus ja he ovat panostaneet siihen kaikkensa jopa hirvittävän kärsimyksen kautta ja sitten joku sanoo, että sorry ihan turhaa kaikki mitä olet ajatellut ja tehnyt,, kun elämä on vain unta ja mielikuvitusta ja on vain olemassa Yksi, joka on todellinen.

Sitten tuohon kirjoittamaasi

S:"Mutta useimmat etsijät eivät ole valmiita elämään niiden kanssa, saati menemään loppuun asti." Itse olen ollut jo lapsesta asti Totuuden etsijä, joten jos elinpäiviä riittää, niin yritän mennä loppuun asti. Kai sitä loppuun asti menoa voi jatkaa siellä seuraavalla harhan tasolla -henkimaailmassa, jos ei täällä maan päällä loppuu aika kesken.

Sitten tuo mainitsemasi kolmas vaikeus etsijän tiellä:

"Kolmas on persoonallisuus. Ihmiset sekoittavat kaksi käsitettä: persoonaton ja persoonallisuus".

"Persoonaton tarkoittaa: olla samaistumatta illuusioon jostain pysyvästä egosta. Persoonallisuus ei katoa vaikka olisin persoonaton. Se voi toki muuttua paljonkin. Voisi sanoa, että kun opimme pois käsityksistä itsestämme, se mikä meissä on luonnollista nousee esiin. Se, mitä todella olemme pääsee viimein ulos." Tätä tietoa juuri kaipasin. :)

"Sillä rakkaudessa, jossa ei ole minää ja toista, ei ole mitään mihin piiloutua. Se ei ole hallittavissa tai suunnattavissa vain tiettyyn ihmissuhteeseen. Ja kaikkein pahinta, se ei perustu mihinkään tarpeeseen tai hyötyyn". Niinpä, egon kannalta kaikkein pahinta tosiaan.

On siinä myös muita pieniä haasteita:
Eräs kuolemanrajakokemuksen saanut lääkäri, jonka nimeä en muista sanoi, että hän kokee rakkautta kaikkiin ja kaikkeen ja pitää olla tosi varovainen täällä maanpäällä eläessä, ettei tule väärinkäsityksiä.

Varalta kerron esimerkin: Yksi mahdollinen väärinkäsitys monesta, jos jollakin nopeasti lukevalla ei heti tullut mieleen:
Ettei kukaan luule lääkärin olevan ns. häneen rakastunut esim., kun lääkäri sitä henkilöä kohtaan kuitenkin rakkautta tuntee ja se tietty näkyy lääkärin käytökseksestä, mutta ei siis ole kuitenkaan ns. parisuhderakkautta.

S: "Sillä jos jokin oivallus poistaa sen nykyisen erillisyyden, olen persoonaton ja ilman pysyvää identiteettiä. Sama oivallus aiheuttaa myös, että ajatus “toisesta” katoaa myös. Ei ole mitään henkilökohtaista minää missään. Tämä on egon loppu."
Tämä on Yksi - kai.... :) Iloa ja valoa kaikille!

Mietiskelijä kirjoitti:

Kiitos Sarcisson, että varmuuden vuoksi kirjoitit laajasti. Kirjoitit myös tosi viisaasti ja mietin, että mistä olet nämä viisaudet löytänyt - kirjoista, opettajilta? Vai itsestäsi - ehkä noiden em. jälkeen? Kerro please! :)

Olisin tarvinnut noita lauseita jo kauan sitten, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Olen kaikista kertomistasi tosi kiitollinen.

Sinä olet toinen ihminen, jolta pyydän, että kirjoitathan kirjan.
Ihminen, jolle sanoin niin aiemmin vuosia sitten, on jo kirjoittanut usemman kirjan.

Ne ihmiset, jotka kuulevat elämän unesta ensimmäistä kertaa, eivätkä sitä heti tyrmää, todellakin tarvitsisivat ihmisen tai kirjan, jossa kerrotaan lempeästi ja viisaasti siitä mitä tarkoittaa, kun sanotaan, että elämämme on unta ja mitä siitä voi seurata? Renardin tai Pitkäsen kirjat ovat liian rajua tekstiä monille - mielestäni.

Kirjoitin tuolla inkarnaatioketjusa tänään, miten sain tietää elämän unesta. Sen tilaisuuden jälkeen, vaikka viikon kuluttua, tuo yllä oleva vastauksesi olisi ollut tarpeen minulle ja monelle meditaatioryhmämme ihmiselle.

Monille tuli kova kriisi siksikin, että ryhmämme vetäjä kertoi asioita kuten ne ovat, mutta ei niin, kuin ne olisi ollut viisasta kertoa. Eräskin kysyi ahdistuneena ja vähän kai provosoiden, että onko mitään väliä, jos menen kotiin ja kuristan lapseni kuoliaaksi, kun tämähän on vain unta, harhaa ja täyttä mielikuvitusta ja vetäjä sanoi, ettei ole mitään väliä, sillä elämä on unta - ei ole karmaa, ei ole maailmaa, ei ihmisiä jne. Moni, minä mukaanlukien jätti ko. meditaatioryhmän.

Tuo on hyvä esimerkki siitä, mitä mm. tarkoitin sanoessani, että pitäisi puhua 1. tason asioista ( todellisuus=yksi) ja 2. tason asioista (eli näistä unimaailman/ihmisten/elämän pallolla -asioista.

Tämä taso 2 on monille se ainoa oikea todellisuus ja he ovat panostaneet siihen kaikkensa jopa hirvittävän kärsimyksen kautta ja sitten joku sanoo, että sorry ihan turhaa kaikki mitä olet ajatellut ja tehnyt,, kun elämä on vain unta ja mielikuvitusta ja on vain olemassa Yksi, joka on todellinen.

Sitten tuohon kirjoittamaasi

S:"Mutta useimmat etsijät eivät ole valmiita elämään niiden kanssa, saati menemään loppuun asti." Itse olen ollut jo lapsesta asti Totuuden etsijä, joten jos elinpäiviä riittää, niin yritän mennä loppuun asti. Kai sitä loppuun asti menoa voi jatkaa siellä seuraavalla harhan tasolla -henkimaailmassa, jos ei täällä maan päällä loppuu aika kesken.

Sitten tuo mainitsemasi kolmas vaikeus etsijän tiellä:

"Kolmas on persoonallisuus. Ihmiset sekoittavat kaksi käsitettä: persoonaton ja persoonallisuus".

"Persoonaton tarkoittaa: olla samaistumatta illuusioon jostain pysyvästä egosta. Persoonallisuus ei katoa vaikka olisin persoonaton. Se voi toki muuttua paljonkin. Voisi sanoa, että kun opimme pois käsityksistä itsestämme, se mikä meissä on luonnollista nousee esiin. Se, mitä todella olemme pääsee viimein ulos." Tätä tietoa juuri kaipasin. :)

"Sillä rakkaudessa, jossa ei ole minää ja toista, ei ole mitään mihin piiloutua. Se ei ole hallittavissa tai suunnattavissa vain tiettyyn ihmissuhteeseen. Ja kaikkein pahinta, se ei perustu mihinkään tarpeeseen tai hyötyyn". Niinpä, egon kannalta kaikkein pahinta tosiaan.

On siinä myös muita pieniä haasteita:
Eräs kuolemanrajakokemuksen saanut lääkäri, jonka nimeä en muista sanoi, että hän kokee rakkautta kaikkiin ja kaikkeen ja pitää olla tosi varovainen täällä maanpäällä eläessä, ettei tule väärinkäsityksiä.

Varalta kerron esimerkin: Yksi mahdollinen väärinkäsitys monesta, jos jollakin nopeasti lukevalla ei heti tullut mieleen:
Ettei kukaan luule lääkärin olevan ns. häneen rakastunut esim., kun lääkäri sitä henkilöä kohtaan kuitenkin rakkautta tuntee ja se tietty näkyy lääkärin käytökseksestä, mutta ei siis ole kuitenkaan ns. parisuhderakkautta.

S: "Sillä jos jokin oivallus poistaa sen nykyisen erillisyyden, olen persoonaton ja ilman pysyvää identiteettiä. Sama oivallus aiheuttaa myös, että ajatus “toisesta” katoaa myös. Ei ole mitään henkilökohtaista minää missään. Tämä on egon loppu."
Tämä on Yksi - kai.... :) Iloa ja valoa kaikille!

Lue lisää

Mietimme ystäväni kanssa kerran tällaista egon kysymystä, joka liittyy nimenomaan 2. tason asioihin.

Miten se parisuhde sitten ihan KONKREETTISESTI toimii, jos vaikka mieheni valaistuu ja rakastaa tuota naapurin rouvaa tai työkaveriaan yhtä paljon kuin minua?

Tai toisinpäin, jos minä valaistun ja rakastan tuota naapurin miestä tai työkaveriani yhtä paljon kuin omaanikin? Ja olen vielä työkaverini kanssa enemmän tekemisissä joka päivä kuin mieheni kanssa.
Hui...mieheni voisi ajatella.

Entäs seksuaalisuus, tuleeko siihen muutoksia...

Ehkä joissain parisuhteissa tulisi mustasukkaisuutta sen osapuolen taholta, joka ei tällaista rakkautta voisi ymmärtää ja ehkä sitten erokin.

Mutta eihän se egoton, oivaltanut, kaikkia rakastava, vielä fyysisenä ihmisenä täällä elävä nainen tai mies kuitenkaan ole jättämässä perhettään tai pettämässä puolisoaan.

Tosin hänen rakkaudellinen käytöksensä esim. työpaikan ihmisiin voisi toki aiheuttaa väärinkäsityksiä ja kaikenlaisia ehdotuksia muiden taholta tälle egottomalle, rakkaudentäyteiselle ihmiselle - siksi pitääkin toimia vastuullisesti ja varovaisesti, ettei tulisi niitä väärinkäsityksia, kuten se kaikkia rakastava lääkärikin sanoi.

Mielenkiintoista on... Kommentoikaa jos jaksatte, kiitos! :)

Mietiskelijä kirjoitti:

Kiitos Sarcisson, että varmuuden vuoksi kirjoitit laajasti. Kirjoitit myös tosi viisaasti ja mietin, että mistä olet nämä viisaudet löytänyt - kirjoista, opettajilta? Vai itsestäsi - ehkä noiden em. jälkeen? Kerro please! :)

Olisin tarvinnut noita lauseita jo kauan sitten, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Olen kaikista kertomistasi tosi kiitollinen.

Sinä olet toinen ihminen, jolta pyydän, että kirjoitathan kirjan.
Ihminen, jolle sanoin niin aiemmin vuosia sitten, on jo kirjoittanut usemman kirjan.

Ne ihmiset, jotka kuulevat elämän unesta ensimmäistä kertaa, eivätkä sitä heti tyrmää, todellakin tarvitsisivat ihmisen tai kirjan, jossa kerrotaan lempeästi ja viisaasti siitä mitä tarkoittaa, kun sanotaan, että elämämme on unta ja mitä siitä voi seurata? Renardin tai Pitkäsen kirjat ovat liian rajua tekstiä monille - mielestäni.

Kirjoitin tuolla inkarnaatioketjusa tänään, miten sain tietää elämän unesta. Sen tilaisuuden jälkeen, vaikka viikon kuluttua, tuo yllä oleva vastauksesi olisi ollut tarpeen minulle ja monelle meditaatioryhmämme ihmiselle.

Monille tuli kova kriisi siksikin, että ryhmämme vetäjä kertoi asioita kuten ne ovat, mutta ei niin, kuin ne olisi ollut viisasta kertoa. Eräskin kysyi ahdistuneena ja vähän kai provosoiden, että onko mitään väliä, jos menen kotiin ja kuristan lapseni kuoliaaksi, kun tämähän on vain unta, harhaa ja täyttä mielikuvitusta ja vetäjä sanoi, ettei ole mitään väliä, sillä elämä on unta - ei ole karmaa, ei ole maailmaa, ei ihmisiä jne. Moni, minä mukaanlukien jätti ko. meditaatioryhmän.

Tuo on hyvä esimerkki siitä, mitä mm. tarkoitin sanoessani, että pitäisi puhua 1. tason asioista ( todellisuus=yksi) ja 2. tason asioista (eli näistä unimaailman/ihmisten/elämän pallolla -asioista.

Tämä taso 2 on monille se ainoa oikea todellisuus ja he ovat panostaneet siihen kaikkensa jopa hirvittävän kärsimyksen kautta ja sitten joku sanoo, että sorry ihan turhaa kaikki mitä olet ajatellut ja tehnyt,, kun elämä on vain unta ja mielikuvitusta ja on vain olemassa Yksi, joka on todellinen.

Sitten tuohon kirjoittamaasi

S:"Mutta useimmat etsijät eivät ole valmiita elämään niiden kanssa, saati menemään loppuun asti." Itse olen ollut jo lapsesta asti Totuuden etsijä, joten jos elinpäiviä riittää, niin yritän mennä loppuun asti. Kai sitä loppuun asti menoa voi jatkaa siellä seuraavalla harhan tasolla -henkimaailmassa, jos ei täällä maan päällä loppuu aika kesken.

Sitten tuo mainitsemasi kolmas vaikeus etsijän tiellä:

"Kolmas on persoonallisuus. Ihmiset sekoittavat kaksi käsitettä: persoonaton ja persoonallisuus".

"Persoonaton tarkoittaa: olla samaistumatta illuusioon jostain pysyvästä egosta. Persoonallisuus ei katoa vaikka olisin persoonaton. Se voi toki muuttua paljonkin. Voisi sanoa, että kun opimme pois käsityksistä itsestämme, se mikä meissä on luonnollista nousee esiin. Se, mitä todella olemme pääsee viimein ulos." Tätä tietoa juuri kaipasin. :)

"Sillä rakkaudessa, jossa ei ole minää ja toista, ei ole mitään mihin piiloutua. Se ei ole hallittavissa tai suunnattavissa vain tiettyyn ihmissuhteeseen. Ja kaikkein pahinta, se ei perustu mihinkään tarpeeseen tai hyötyyn". Niinpä, egon kannalta kaikkein pahinta tosiaan.

On siinä myös muita pieniä haasteita:
Eräs kuolemanrajakokemuksen saanut lääkäri, jonka nimeä en muista sanoi, että hän kokee rakkautta kaikkiin ja kaikkeen ja pitää olla tosi varovainen täällä maanpäällä eläessä, ettei tule väärinkäsityksiä.

Varalta kerron esimerkin: Yksi mahdollinen väärinkäsitys monesta, jos jollakin nopeasti lukevalla ei heti tullut mieleen:
Ettei kukaan luule lääkärin olevan ns. häneen rakastunut esim., kun lääkäri sitä henkilöä kohtaan kuitenkin rakkautta tuntee ja se tietty näkyy lääkärin käytökseksestä, mutta ei siis ole kuitenkaan ns. parisuhderakkautta.

S: "Sillä jos jokin oivallus poistaa sen nykyisen erillisyyden, olen persoonaton ja ilman pysyvää identiteettiä. Sama oivallus aiheuttaa myös, että ajatus “toisesta” katoaa myös. Ei ole mitään henkilökohtaista minää missään. Tämä on egon loppu."
Tämä on Yksi - kai.... :) Iloa ja valoa kaikille!

Lue lisää

Kärsivällisyyttä sinulle herra S.Tämä on jo kolmas viestini tänään. Kun kysyin spontaanisti, lue ajattelemattomasti, että mistä olet nämä viisaudet löytänyt, niin ei siihen tarvitse vastata.

Arvelen sinun opiskelleen näitä monipuolisesti ja oivaltaneen monipuolisesti myös. :) Ja varmaankin voimme saada kaikki vastaukset "itsestämme" ilman kirjojakin.

Mietiskelijä kirjoitti:

Kiitos Sarcisson, että varmuuden vuoksi kirjoitit laajasti. Kirjoitit myös tosi viisaasti ja mietin, että mistä olet nämä viisaudet löytänyt - kirjoista, opettajilta? Vai itsestäsi - ehkä noiden em. jälkeen? Kerro please! :)

Olisin tarvinnut noita lauseita jo kauan sitten, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Olen kaikista kertomistasi tosi kiitollinen.

Sinä olet toinen ihminen, jolta pyydän, että kirjoitathan kirjan.
Ihminen, jolle sanoin niin aiemmin vuosia sitten, on jo kirjoittanut usemman kirjan.

Ne ihmiset, jotka kuulevat elämän unesta ensimmäistä kertaa, eivätkä sitä heti tyrmää, todellakin tarvitsisivat ihmisen tai kirjan, jossa kerrotaan lempeästi ja viisaasti siitä mitä tarkoittaa, kun sanotaan, että elämämme on unta ja mitä siitä voi seurata? Renardin tai Pitkäsen kirjat ovat liian rajua tekstiä monille - mielestäni.

Kirjoitin tuolla inkarnaatioketjusa tänään, miten sain tietää elämän unesta. Sen tilaisuuden jälkeen, vaikka viikon kuluttua, tuo yllä oleva vastauksesi olisi ollut tarpeen minulle ja monelle meditaatioryhmämme ihmiselle.

Monille tuli kova kriisi siksikin, että ryhmämme vetäjä kertoi asioita kuten ne ovat, mutta ei niin, kuin ne olisi ollut viisasta kertoa. Eräskin kysyi ahdistuneena ja vähän kai provosoiden, että onko mitään väliä, jos menen kotiin ja kuristan lapseni kuoliaaksi, kun tämähän on vain unta, harhaa ja täyttä mielikuvitusta ja vetäjä sanoi, ettei ole mitään väliä, sillä elämä on unta - ei ole karmaa, ei ole maailmaa, ei ihmisiä jne. Moni, minä mukaanlukien jätti ko. meditaatioryhmän.

Tuo on hyvä esimerkki siitä, mitä mm. tarkoitin sanoessani, että pitäisi puhua 1. tason asioista ( todellisuus=yksi) ja 2. tason asioista (eli näistä unimaailman/ihmisten/elämän pallolla -asioista.

Tämä taso 2 on monille se ainoa oikea todellisuus ja he ovat panostaneet siihen kaikkensa jopa hirvittävän kärsimyksen kautta ja sitten joku sanoo, että sorry ihan turhaa kaikki mitä olet ajatellut ja tehnyt,, kun elämä on vain unta ja mielikuvitusta ja on vain olemassa Yksi, joka on todellinen.

Sitten tuohon kirjoittamaasi

S:"Mutta useimmat etsijät eivät ole valmiita elämään niiden kanssa, saati menemään loppuun asti." Itse olen ollut jo lapsesta asti Totuuden etsijä, joten jos elinpäiviä riittää, niin yritän mennä loppuun asti. Kai sitä loppuun asti menoa voi jatkaa siellä seuraavalla harhan tasolla -henkimaailmassa, jos ei täällä maan päällä loppuu aika kesken.

Sitten tuo mainitsemasi kolmas vaikeus etsijän tiellä:

"Kolmas on persoonallisuus. Ihmiset sekoittavat kaksi käsitettä: persoonaton ja persoonallisuus".

"Persoonaton tarkoittaa: olla samaistumatta illuusioon jostain pysyvästä egosta. Persoonallisuus ei katoa vaikka olisin persoonaton. Se voi toki muuttua paljonkin. Voisi sanoa, että kun opimme pois käsityksistä itsestämme, se mikä meissä on luonnollista nousee esiin. Se, mitä todella olemme pääsee viimein ulos." Tätä tietoa juuri kaipasin. :)

"Sillä rakkaudessa, jossa ei ole minää ja toista, ei ole mitään mihin piiloutua. Se ei ole hallittavissa tai suunnattavissa vain tiettyyn ihmissuhteeseen. Ja kaikkein pahinta, se ei perustu mihinkään tarpeeseen tai hyötyyn". Niinpä, egon kannalta kaikkein pahinta tosiaan.

On siinä myös muita pieniä haasteita:
Eräs kuolemanrajakokemuksen saanut lääkäri, jonka nimeä en muista sanoi, että hän kokee rakkautta kaikkiin ja kaikkeen ja pitää olla tosi varovainen täällä maanpäällä eläessä, ettei tule väärinkäsityksiä.

Varalta kerron esimerkin: Yksi mahdollinen väärinkäsitys monesta, jos jollakin nopeasti lukevalla ei heti tullut mieleen:
Ettei kukaan luule lääkärin olevan ns. häneen rakastunut esim., kun lääkäri sitä henkilöä kohtaan kuitenkin rakkautta tuntee ja se tietty näkyy lääkärin käytökseksestä, mutta ei siis ole kuitenkaan ns. parisuhderakkautta.

S: "Sillä jos jokin oivallus poistaa sen nykyisen erillisyyden, olen persoonaton ja ilman pysyvää identiteettiä. Sama oivallus aiheuttaa myös, että ajatus “toisesta” katoaa myös. Ei ole mitään henkilökohtaista minää missään. Tämä on egon loppu."
Tämä on Yksi - kai.... :) Iloa ja valoa kaikille!

Lue lisää

"Monille tuli kova kriisi siksikin, että ryhmämme vetäjä kertoi asioita kuten ne ovat...vetäjä sanoi, ettei ole mitään väliä"

Edesmennyt vanha munkki sanoisi: "Väärin ymmärretty. Sydän ei ole auki."

Luin tuosta toisesta ketjusta kertomuksesi äidistä ja vauvasta, kenties sama henkilö? Jos sinulla on mahdollisuus puhua sen äidin kanssa, niin kenties voisit jakaa tämän hänen kanssaan? Tuo vetäjän kommentti on niin vaarallinen psyykelle, että siihen olisi hyvä saada toinen lähestymistapa.

Tuo munkin kommentti tarkoittaa tilannetta, johon törmää valitettavan usein joissain etsijöissä. Etsijä on käsittänyt mielen tasolla mistä on kysymys, mutta jättää jälleen kerran menemättä syvemmälle. Matka on vielä kesken. Tämä on hyvin, hyvin hienovarainen tapa takertua ajatukseen erillisyydestä. Pyöriskelin itse tämän kanssa pitkään ja hartaasti.

Jos tarkkaan katsoo, niin se on tapa suojella itseään. Olemalla ulkona tilanteesta, ulkopuolella, saa tunteen turvallisuudesta ja pysyvästä olotilasta. Tämä ei kosketa minua, koska näen että se on pelkkää unta. Olen omasta mielestäni toisella tasolla. Ja se tuntuu hyvältä, koska se on tavallaan totta. Kärsimys ei kosketa minua enää, se ei ole henkilökohtaista. Nyt on paremmin kuin ennen.

Mieli on "valaistunut", mutta sydän ei vielä. Kun sydän aukeaa, syntyy myötätunto. Silloin ei ole enää tarvetta suojella mitään itsessään. Kärsimys on universaalia, kaikkialla. Etsijä tuntee sen, mutta ymmärtää nyt, että siinä ei ole mitään henkilökohtaista. Hänen ei tarvitse olla ulkopuolella, hän palaa sisään.

Mitä "ei-valaistunut" tekee äitinsä hautajaisissa? Hän itkee.
Mitä "valaistunut" tekee äitinsä hautajaisissa? Hänkin itkee.

Kenties tästä nousee tuo sinunkin ajatuksesi siitä, että tarkkailija on jotenkin etäinen suhteessa kaikkeen? Monilla tuntuu olevan käsitys, että "valaistunut" on jotenkin ulkopuolella? Jokin, joka katselee omalta tasoltaan vähän huvittuneena, miten me pyöriskelemme täällä unessa?

"Tuo on hyvä esimerkki siitä, mitä mm. tarkoitin sanoessani, että pitäisi puhua 1. tason asioista ( todellisuus=yksi) ja 2. tason asioista (eli näistä unimaailman/ihmisten/elämän pallolla -asioista."

Ymmärrän, mistä tämä ajatus tasoista nousee. Henkinen kirjallisuus on täynnä tätä. Ja tietämättä varsinaisesti, mistä on kyse, me kuvittelemme egon kautta jonkinlaisen toisenlaisen, hienomman todellisuuden tilalle. En itse osaa enää oikein ajatella näin, joten pohdittavaksi jotain....

Kun Buddha nousee ja lyö päänsä kirjahyllyn reunaan, niin mitä tapahtuu? Buddhan päähän sattuu.

Onko kipu Buddhan päässä unta tai illuusio? Kyllä. Ja ei. Voidaan sanoa, että pohjimmiltaan kaikki on unta, mutta Buddhan pää on silti siinä. Siihen sattuu kun sen lyö kipeästi. Se, että kutsumme sitä uneksi, ei muuta sitä tosiasiaa.

Mitä tarkoitaa herätä unesta? Herääminen tarkoittaa oivallusta siitä, että sinun AJATUKSESI maailmasta ovat unta. Ne ovat väärin, kaikki, valitettavasti. Ja kun ne ovat poissa, näet maailman sellaisena kuin se on.

Mitä silloin näkee? Täsmälleen saman kuin ennenkin. Mutta eri tavalla. Tilanne on sama kuin olisi kulkenut ikänsä pinkit aurinkolasit päässä ja yhtäkkiä ne ovat poissa. Kaikki ei olekaan enää pinkin sävyjä, vaan kaikki värit tulevat ensi kerran esiin. Maailma on sama, tapa nähdä vain on muuttunut. Maailma on rikkaampi, se ei ole enää rajoittunut vain tiettyihin väreihin. Se on nyt kokonaisuus, se on yksi - ei enää pienissä pinkeissä paloissa.

Kun se äiti menee meditaatiosta kotiin, se vauva on yhä siellä. Rakkaus vauvaan on yhä siellä. Vauvan rakkaus on yhä siellä. Jos äiti herää unesta, niin ainoa mikä muuttuu on äidin ajatus siitä, mitä hän näkee.

Runoilijat osaavat tämän homman paremmin, joten lainaan Kahlil Gibranilta:

"Sinun lapsesi eivät ole sinun lapsiasi. He ovat Elämän poikia ja tyttäriä, syntyneet Elämän kaipauksesta ilmaista itseään. He tulivat sinun kauttasi, mutta eivät sinusta ja vaikka he ovat sinun kanssasi, he eivät ole sinun."

Elämän voisi korvata myös sanalla: ykseys.

Kuten edesmennyt munkki sanoisi Kahlilille:
"Oikein ymmärretty. Sydän on auki."

Mietiskelijä kirjoitti:

Kärsivällisyyttä sinulle herra S.Tämä on jo kolmas viestini tänään. Kun kysyin spontaanisti, lue ajattelemattomasti, että mistä olet nämä viisaudet löytänyt, niin ei siihen tarvitse vastata.

Arvelen sinun opiskelleen näitä monipuolisesti ja oivaltaneen monipuolisesti myös. :) Ja varmaankin voimme saada kaikki vastaukset "itsestämme" ilman kirjojakin.

Lue lisää

Skippailen surutta noita kohtia. Taolainen sananlasku: "Kaikki ovat opettajia. Kaikki on harjoitusta.". Eli jos pidetään keskustelua vain teemassa: "huomioita elämästä", niin ei tule väärinkäsitystä kenellekään että joku oikeasti tietäisi jotain jostain.

Sarcisson kirjoitti:

"Monille tuli kova kriisi siksikin, että ryhmämme vetäjä kertoi asioita kuten ne ovat...vetäjä sanoi, ettei ole mitään väliä"

Edesmennyt vanha munkki sanoisi: "Väärin ymmärretty. Sydän ei ole auki."

Luin tuosta toisesta ketjusta kertomuksesi äidistä ja vauvasta, kenties sama henkilö? Jos sinulla on mahdollisuus puhua sen äidin kanssa, niin kenties voisit jakaa tämän hänen kanssaan? Tuo vetäjän kommentti on niin vaarallinen psyykelle, että siihen olisi hyvä saada toinen lähestymistapa.

Tuo munkin kommentti tarkoittaa tilannetta, johon törmää valitettavan usein joissain etsijöissä. Etsijä on käsittänyt mielen tasolla mistä on kysymys, mutta jättää jälleen kerran menemättä syvemmälle. Matka on vielä kesken. Tämä on hyvin, hyvin hienovarainen tapa takertua ajatukseen erillisyydestä. Pyöriskelin itse tämän kanssa pitkään ja hartaasti.

Jos tarkkaan katsoo, niin se on tapa suojella itseään. Olemalla ulkona tilanteesta, ulkopuolella, saa tunteen turvallisuudesta ja pysyvästä olotilasta. Tämä ei kosketa minua, koska näen että se on pelkkää unta. Olen omasta mielestäni toisella tasolla. Ja se tuntuu hyvältä, koska se on tavallaan totta. Kärsimys ei kosketa minua enää, se ei ole henkilökohtaista. Nyt on paremmin kuin ennen.

Mieli on "valaistunut", mutta sydän ei vielä. Kun sydän aukeaa, syntyy myötätunto. Silloin ei ole enää tarvetta suojella mitään itsessään. Kärsimys on universaalia, kaikkialla. Etsijä tuntee sen, mutta ymmärtää nyt, että siinä ei ole mitään henkilökohtaista. Hänen ei tarvitse olla ulkopuolella, hän palaa sisään.

Mitä "ei-valaistunut" tekee äitinsä hautajaisissa? Hän itkee.
Mitä "valaistunut" tekee äitinsä hautajaisissa? Hänkin itkee.

Kenties tästä nousee tuo sinunkin ajatuksesi siitä, että tarkkailija on jotenkin etäinen suhteessa kaikkeen? Monilla tuntuu olevan käsitys, että "valaistunut" on jotenkin ulkopuolella? Jokin, joka katselee omalta tasoltaan vähän huvittuneena, miten me pyöriskelemme täällä unessa?

"Tuo on hyvä esimerkki siitä, mitä mm. tarkoitin sanoessani, että pitäisi puhua 1. tason asioista ( todellisuus=yksi) ja 2. tason asioista (eli näistä unimaailman/ihmisten/elämän pallolla -asioista."

Ymmärrän, mistä tämä ajatus tasoista nousee. Henkinen kirjallisuus on täynnä tätä. Ja tietämättä varsinaisesti, mistä on kyse, me kuvittelemme egon kautta jonkinlaisen toisenlaisen, hienomman todellisuuden tilalle. En itse osaa enää oikein ajatella näin, joten pohdittavaksi jotain....

Kun Buddha nousee ja lyö päänsä kirjahyllyn reunaan, niin mitä tapahtuu? Buddhan päähän sattuu.

Onko kipu Buddhan päässä unta tai illuusio? Kyllä. Ja ei. Voidaan sanoa, että pohjimmiltaan kaikki on unta, mutta Buddhan pää on silti siinä. Siihen sattuu kun sen lyö kipeästi. Se, että kutsumme sitä uneksi, ei muuta sitä tosiasiaa.

Mitä tarkoitaa herätä unesta? Herääminen tarkoittaa oivallusta siitä, että sinun AJATUKSESI maailmasta ovat unta. Ne ovat väärin, kaikki, valitettavasti. Ja kun ne ovat poissa, näet maailman sellaisena kuin se on.

Mitä silloin näkee? Täsmälleen saman kuin ennenkin. Mutta eri tavalla. Tilanne on sama kuin olisi kulkenut ikänsä pinkit aurinkolasit päässä ja yhtäkkiä ne ovat poissa. Kaikki ei olekaan enää pinkin sävyjä, vaan kaikki värit tulevat ensi kerran esiin. Maailma on sama, tapa nähdä vain on muuttunut. Maailma on rikkaampi, se ei ole enää rajoittunut vain tiettyihin väreihin. Se on nyt kokonaisuus, se on yksi - ei enää pienissä pinkeissä paloissa.

Kun se äiti menee meditaatiosta kotiin, se vauva on yhä siellä. Rakkaus vauvaan on yhä siellä. Vauvan rakkaus on yhä siellä. Jos äiti herää unesta, niin ainoa mikä muuttuu on äidin ajatus siitä, mitä hän näkee.

Runoilijat osaavat tämän homman paremmin, joten lainaan Kahlil Gibranilta:

"Sinun lapsesi eivät ole sinun lapsiasi. He ovat Elämän poikia ja tyttäriä, syntyneet Elämän kaipauksesta ilmaista itseään. He tulivat sinun kauttasi, mutta eivät sinusta ja vaikka he ovat sinun kanssasi, he eivät ole sinun."

Elämän voisi korvata myös sanalla: ykseys.

Kuten edesmennyt munkki sanoisi Kahlilille:
"Oikein ymmärretty. Sydän on auki."

Lue lisää

Huh huh - kylmät väreet kulkee pitkin kehoani. Monipuolisesti hienoa ja avartavaa tekstiä taas sinulta Sarcisson! Äti-vauva-juttu oli vuonna 2008 tai 2009, joten enää ei sikäli akuutti tilanne.

Kommentoin myöhemmin vähän lisää, mutta tässä muutama kohta tekstiäsi. Juuri tuollaisten tietojen saaminen rohkaisi monia menemään loppuun asti, eli nuo poistavat hämmennystä ja pelkoja.

"Mitä "ei-valaistunut" tekee äitinsä hautajaisissa? Hän itkee.
Mitä "valaistunut" tekee äitinsä hautajaisissa? Hänkin itkee".

Heräämisen jälkeen:
"Mitä silloin näkee? Täsmälleen saman kuin ennenkin. Mutta eri tavalla".

"Kun se äiti menee meditaatiosta kotiin, se vauva on yhä siellä. Rakkaus vauvaan on yhä siellä. Vauvan rakkaus on yhä siellä. Jos äiti herää unesta, niin ainoa mikä muuttuu on äidin ajatus siitä, mitä hän näkee."

Sydämesi on auki. :)

Sarcisson kirjoitti:

Skippailen surutta noita kohtia. Taolainen sananlasku: "Kaikki ovat opettajia. Kaikki on harjoitusta.". Eli jos pidetään keskustelua vain teemassa: "huomioita elämästä", niin ei tule väärinkäsitystä kenellekään että joku oikeasti tietäisi jotain jostain.

Lue lisää

Skippaile toki vapaasti. :)

Varsinkaan minä en tiedä juuri mitään mistään, kunhan arvelen vain.

Huomioita elämästä -aiheeseen tosin liittyy sekin, millaisia haasteita egoton, rakkaudellinen henkilö voi käytöksellään tai olemuksellaan ihan tarkoittamattaan muille aiheuttaa.

Mietiskelijä kirjoitti:

Mietimme ystäväni kanssa kerran tällaista egon kysymystä, joka liittyy nimenomaan 2. tason asioihin.

Miten se parisuhde sitten ihan KONKREETTISESTI toimii, jos vaikka mieheni valaistuu ja rakastaa tuota naapurin rouvaa tai työkaveriaan yhtä paljon kuin minua?

Tai toisinpäin, jos minä valaistun ja rakastan tuota naapurin miestä tai työkaveriani yhtä paljon kuin omaanikin? Ja olen vielä työkaverini kanssa enemmän tekemisissä joka päivä kuin mieheni kanssa.
Hui...mieheni voisi ajatella.

Entäs seksuaalisuus, tuleeko siihen muutoksia...

Ehkä joissain parisuhteissa tulisi mustasukkaisuutta sen osapuolen taholta, joka ei tällaista rakkautta voisi ymmärtää ja ehkä sitten erokin.

Mutta eihän se egoton, oivaltanut, kaikkia rakastava, vielä fyysisenä ihmisenä täällä elävä nainen tai mies kuitenkaan ole jättämässä perhettään tai pettämässä puolisoaan.

Tosin hänen rakkaudellinen käytöksensä esim. työpaikan ihmisiin voisi toki aiheuttaa väärinkäsityksiä ja kaikenlaisia ehdotuksia muiden taholta tälle egottomalle, rakkaudentäyteiselle ihmiselle - siksi pitääkin toimia vastuullisesti ja varovaisesti, ettei tulisi niitä väärinkäsityksia, kuten se kaikkia rakastava lääkärikin sanoi.

Mielenkiintoista on... Kommentoikaa jos jaksatte, kiitos! :)

Lue lisää

"Miten se parisuhde sitten ihan KONKREETTISESTI toimii, jos vaikka mieheni valaistuu ja rakastaa tuota naapurin rouvaa..."

Heitän vastapallon tähän kysymykseen: mikä sinussa kysyy tätä? Mistä se kysymys nousee? Miksi koet, että se on tärkeää? Tai jos käännän toisinpäin: miltä se tuntuu, jos tähän ei olisikaan vastausta? Jos et tietäisikään, mitä tulee tapahtumaan?

Sarcisson kirjoitti:

"Miten se parisuhde sitten ihan KONKREETTISESTI toimii, jos vaikka mieheni valaistuu ja rakastaa tuota naapurin rouvaa..."

Heitän vastapallon tähän kysymykseen: mikä sinussa kysyy tätä? Mistä se kysymys nousee? Miksi koet, että se on tärkeää? Tai jos käännän toisinpäin: miltä se tuntuu, jos tähän ei olisikaan vastausta? Jos et tietäisikään, mitä tulee tapahtumaan?

Lue lisää

Nopea ja harkitsematon vastaukseni, josta tiedän jo etukäteen, että se vaikuttaa ristiriitaiselta...

Ego minussa tuota kysyy ja ego minussa estää etenemiseni, mikäli valintani saattaisivat aiheuttaa harmia perheelleni tai parisuhteelleni.

Olen turvallisuushakuinen ja vastuuntuntoisuus on minussa hyvin korostunut ainakin tietyissä asioissa. Siksi tarvitsen vielä tietoa siitä, että on turvallista minulle ja muillekin, (joihin jotenkin vaikutan) edetä kohti egottomuutta.

Jos saan joillain tiedoilla rauhoitettua itseni, niin koen, että uskallan elää enemmän hetkessä ja uskallan meditoida - uskallan edetä.

Kun silloin n 2008 sain tietoa "unielämästä", mutta en vastauksia valtavaan kysymysmäärääni, niin jätin aiheen pitkäksi aikaa.

Tällä purkauksellani en halua vaikuttaa sinuun tai keneenkään muuhunkaan siten, että minulle pitäisi vastailla. Tämä vain on jääräpäisen Mietiskelijä-naisen huono tapa toimia.

Jos en suostu etenemään, niin luultavasti elämä taas hakkaa minua tai minä itse hakkaan päätäni seinään niin, että on taas pakko kääntyä tälle polulle, jolla olen ollut lapsesta saakka. Siitä nouseekin kysymys: Uskotko, että meillä kaikilla on joku ns. elämänsuunnitelma?

Tieto lisää tuskaa sanotaan, mutta myös tiedon puute lisää tuskaa.

Bernadette Roberts kertoi kirjassaan, että "valaistumisen" jälkeen hän meni kauppaan ihan minkä näköisenä tahansa - lähes kai tyyliin suoraan vuoteesta aamutossut jalassa tms. Sellaistakaan en kovin paljon kaipaa, sillä lapseni ja mieheni saisivat hävetä minua. :)

Oli hyvä, että se lääkäri esim. kertoi niistä haasteista mitä hänen rakkautta pursuava olemuksensa toi tullessaan. (Ei hänen sanavalintansa) Hän tosiaan säteilee rakkautta ja huumoriakin monella tavalla.

Voisimme ehkä keskustella siitä, mitä muut ovat kokemuksensa mukaan huomanneet valaistumisen jälkeen tapahtuneen omassa fyysisen tason (2) elämässään, jos esim. et halua kertoa, mitä sinulle on sen jälkeen tapahtunut.

Mietiskelijä kirjoitti:

Nopea ja harkitsematon vastaukseni, josta tiedän jo etukäteen, että se vaikuttaa ristiriitaiselta...

Ego minussa tuota kysyy ja ego minussa estää etenemiseni, mikäli valintani saattaisivat aiheuttaa harmia perheelleni tai parisuhteelleni.

Olen turvallisuushakuinen ja vastuuntuntoisuus on minussa hyvin korostunut ainakin tietyissä asioissa. Siksi tarvitsen vielä tietoa siitä, että on turvallista minulle ja muillekin, (joihin jotenkin vaikutan) edetä kohti egottomuutta.

Jos saan joillain tiedoilla rauhoitettua itseni, niin koen, että uskallan elää enemmän hetkessä ja uskallan meditoida - uskallan edetä.

Kun silloin n 2008 sain tietoa "unielämästä", mutta en vastauksia valtavaan kysymysmäärääni, niin jätin aiheen pitkäksi aikaa.

Tällä purkauksellani en halua vaikuttaa sinuun tai keneenkään muuhunkaan siten, että minulle pitäisi vastailla. Tämä vain on jääräpäisen Mietiskelijä-naisen huono tapa toimia.

Jos en suostu etenemään, niin luultavasti elämä taas hakkaa minua tai minä itse hakkaan päätäni seinään niin, että on taas pakko kääntyä tälle polulle, jolla olen ollut lapsesta saakka. Siitä nouseekin kysymys: Uskotko, että meillä kaikilla on joku ns. elämänsuunnitelma?

Tieto lisää tuskaa sanotaan, mutta myös tiedon puute lisää tuskaa.

Bernadette Roberts kertoi kirjassaan, että "valaistumisen" jälkeen hän meni kauppaan ihan minkä näköisenä tahansa - lähes kai tyyliin suoraan vuoteesta aamutossut jalassa tms. Sellaistakaan en kovin paljon kaipaa, sillä lapseni ja mieheni saisivat hävetä minua. :)

Oli hyvä, että se lääkäri esim. kertoi niistä haasteista mitä hänen rakkautta pursuava olemuksensa toi tullessaan. (Ei hänen sanavalintansa) Hän tosiaan säteilee rakkautta ja huumoriakin monella tavalla.

Voisimme ehkä keskustella siitä, mitä muut ovat kokemuksensa mukaan huomanneet valaistumisen jälkeen tapahtuneen omassa fyysisen tason (2) elämässään, jos esim. et halua kertoa, mitä sinulle on sen jälkeen tapahtunut.

Lue lisää

"Uskotko, että meillä kaikilla on joku ns. elämänsuunnitelma?"

En. Minulle uskonnot ja uskomukset ovat pakokeinoja todellisuudesta.

Ymmärrän sen psykologisen tarpeen, mistä ne lähtevät -myös itsessäni, mutta en koe niitä itselleni tarpeelliseksi. Yritän muutenkin välttää puhumista asioista teoriassa tai uskomusten pohjalta, olen mieluummin hiljaa tai sanon rehellisesti, että en tiedä, jos minulla ei ole asiasta minkäänlaista henkilökohtaista kokemusta.

"Ego minussa tuota kysyy ja ego minussa estää etenemiseni...Jos saan joillain tiedoilla rauhoitettua itseni"

Korjaan tuota pikkaisen, jos sallit. Siinä pitäisi lukea: Jos saan jollain tiedoilla rauhoitettua egoni. Eikö totta? Valitettavasti tämä ei onnistu, jos ollaan ihan rehellisiä. Se on mahdotonta. Et voi rauhoittaa egoasi ja sanoa sille samaan aikaan: ei mitään hätää, yritän vain hukuttaa sinut.

"uskallan edetä"

En oikeastaan haluaisi keskustella, mitä jotkin oivallukset saavat konkreettisessa elämässä aikaan. Näitä tyyppejä on niin paljon tällä saralla. Tee niinkuin minä teen ja takaan, että elämästäsi tulee parempaa -tyylisiä kirjaiiljoita löytyy ihan hirvittävästi. Sama kuin uskonnoissa, eli tietyllä metodilla, uskomuksella tai tietyllä harjoituksella saavutetaan jokin henkisesti korkeampi tila. Tai taataan tietty lopputulos, koska joku on esikuvana saavuttanut jotain. En usko niihin -enää. Sori...

Ja toiseksi, jos mennään itse asiaan? Ongelmahan ei ole epävarmuus, mitä tapahtuu tai ei tapahdu? Ongelma on, että se epävarmuus aiheuttaa pelon? Epävarmuus ei estä uskallusta, mutta pelko estää? Viittasin pelkoon tuossa toisessa ketjussa lyhyesti, luuletko että siitä olisi apua jos laajentaisin sitä? Mitä se on ja mistä se tulee -ihan käytännössä, ei teoriana? Pelon toinen veli on nimittäin nautinto, joka liittyy myös tuohon kysymääsi seksuaalisuuteen?

Sarcisson kirjoitti:

"Uskotko, että meillä kaikilla on joku ns. elämänsuunnitelma?"

En. Minulle uskonnot ja uskomukset ovat pakokeinoja todellisuudesta.

Ymmärrän sen psykologisen tarpeen, mistä ne lähtevät -myös itsessäni, mutta en koe niitä itselleni tarpeelliseksi. Yritän muutenkin välttää puhumista asioista teoriassa tai uskomusten pohjalta, olen mieluummin hiljaa tai sanon rehellisesti, että en tiedä, jos minulla ei ole asiasta minkäänlaista henkilökohtaista kokemusta.

"Ego minussa tuota kysyy ja ego minussa estää etenemiseni...Jos saan joillain tiedoilla rauhoitettua itseni"

Korjaan tuota pikkaisen, jos sallit. Siinä pitäisi lukea: Jos saan jollain tiedoilla rauhoitettua egoni. Eikö totta? Valitettavasti tämä ei onnistu, jos ollaan ihan rehellisiä. Se on mahdotonta. Et voi rauhoittaa egoasi ja sanoa sille samaan aikaan: ei mitään hätää, yritän vain hukuttaa sinut.

"uskallan edetä"

En oikeastaan haluaisi keskustella, mitä jotkin oivallukset saavat konkreettisessa elämässä aikaan. Näitä tyyppejä on niin paljon tällä saralla. Tee niinkuin minä teen ja takaan, että elämästäsi tulee parempaa -tyylisiä kirjaiiljoita löytyy ihan hirvittävästi. Sama kuin uskonnoissa, eli tietyllä metodilla, uskomuksella tai tietyllä harjoituksella saavutetaan jokin henkisesti korkeampi tila. Tai taataan tietty lopputulos, koska joku on esikuvana saavuttanut jotain. En usko niihin -enää. Sori...

Ja toiseksi, jos mennään itse asiaan? Ongelmahan ei ole epävarmuus, mitä tapahtuu tai ei tapahdu? Ongelma on, että se epävarmuus aiheuttaa pelon? Epävarmuus ei estä uskallusta, mutta pelko estää? Viittasin pelkoon tuossa toisessa ketjussa lyhyesti, luuletko että siitä olisi apua jos laajentaisin sitä? Mitä se on ja mistä se tulee -ihan käytännössä, ei teoriana? Pelon toinen veli on nimittäin nautinto, joka liittyy myös tuohon kysymääsi seksuaalisuuteen?

Lue lisää

Heips! Varmaan uskonnot ja uskomukset ovatkin pakokeinoja, juu.. En kuitenkaan jaksa uskoa, että kaikki olisi pelkkää sattumaa. Tosin jälleensyntymät selittäisivät sitä, että voi olla niin käsittämättömän erilaisia elämiä kärsimyksen ja onnen molemissa päissä.

"Siinä pitäisi lukea: Jos saan jollain tiedoilla rauhoitettua egoni. Eikö totta?" Totta
"Valitettavasti tämä ei onnistu,..." Totta sekin.

En tarkoittanut sitä, että itseänikään kiinnostaisi ne lukemattomien kirjailijoiden/valaistuneiden ohjeet tyyliin, tee kuten minä teen, vaan lähinnä kiinnostaa se, kuinka eri tavalla he ovat valaistumisen jälkeen kokeneet maailman ja ihmiset, tapahtumat, kaiken ja miten ehkä heidän läheisensä ovat kokeneet tämän valaistuneen.

Kirjoitit aiemmin, kuinka valaistumisen jälkeen: "Maailma on rikkaampi, se ei ole enää rajoittunut vain tiettyihin väreihin." Onko värit tuossa symbolisia, vai näkeekö valaistunut oikeasti myös värejäkin toisin, ehkä laajemmalla skaalalla, tai ihmisten auroja tms. Väri-sanaa voi käyttää myös kuvatakseen monipuolisuutta jne.

Itseäni hippusen hirvittää, että päätyisin tilaan, jossa menen kauppaan yöpuku päällä ja aamutossut jalassa - vaikken niitä käytäkään. Olen myös saanut kokea elämäni aikana paljon kipuja, mm. hankalan migreenin vuoksi, niin kiinnostaa, että miten valaistunut "ottaa" kärsimyksen ja kivun.

Sitä jo aiemmin vähän valaisitkin ja onhan siitä kertonut myös Nis, jota kehon kivut eivät kai tuntuneet juuri haittaavan - se tuntuu minusta oudolta, kun tiedän, kuinka esim. 3 päivän migreenissä (joskus kera yökkäysten) elämä on lähes liikkumattomana makaamista ja jatkuvaa kipua.

Mutta ei tietenkään tarvitse keskustella kokemuksia valaistumisen jälkeen -aiheesta, eikä tietenkään mistään ole pakko keskustella - kaikki on siis ok, eikä sitä tarvitse pahoitella. Pidän suorapuheisuudesta, kunhan ei olla liian kovia toisia ihmisiä kohtaan.

Kerro vain pelosta ja sen velipojasta, sitten kun jaksat/ehdit/haluat! :)

Mietiskelijä kirjoitti:

Heips! Varmaan uskonnot ja uskomukset ovatkin pakokeinoja, juu.. En kuitenkaan jaksa uskoa, että kaikki olisi pelkkää sattumaa. Tosin jälleensyntymät selittäisivät sitä, että voi olla niin käsittämättömän erilaisia elämiä kärsimyksen ja onnen molemissa päissä.

"Siinä pitäisi lukea: Jos saan jollain tiedoilla rauhoitettua egoni. Eikö totta?" Totta
"Valitettavasti tämä ei onnistu,..." Totta sekin.

En tarkoittanut sitä, että itseänikään kiinnostaisi ne lukemattomien kirjailijoiden/valaistuneiden ohjeet tyyliin, tee kuten minä teen, vaan lähinnä kiinnostaa se, kuinka eri tavalla he ovat valaistumisen jälkeen kokeneet maailman ja ihmiset, tapahtumat, kaiken ja miten ehkä heidän läheisensä ovat kokeneet tämän valaistuneen.

Kirjoitit aiemmin, kuinka valaistumisen jälkeen: "Maailma on rikkaampi, se ei ole enää rajoittunut vain tiettyihin väreihin." Onko värit tuossa symbolisia, vai näkeekö valaistunut oikeasti myös värejäkin toisin, ehkä laajemmalla skaalalla, tai ihmisten auroja tms. Väri-sanaa voi käyttää myös kuvatakseen monipuolisuutta jne.

Itseäni hippusen hirvittää, että päätyisin tilaan, jossa menen kauppaan yöpuku päällä ja aamutossut jalassa - vaikken niitä käytäkään. Olen myös saanut kokea elämäni aikana paljon kipuja, mm. hankalan migreenin vuoksi, niin kiinnostaa, että miten valaistunut "ottaa" kärsimyksen ja kivun.

Sitä jo aiemmin vähän valaisitkin ja onhan siitä kertonut myös Nis, jota kehon kivut eivät kai tuntuneet juuri haittaavan - se tuntuu minusta oudolta, kun tiedän, kuinka esim. 3 päivän migreenissä (joskus kera yökkäysten) elämä on lähes liikkumattomana makaamista ja jatkuvaa kipua.

Mutta ei tietenkään tarvitse keskustella kokemuksia valaistumisen jälkeen -aiheesta, eikä tietenkään mistään ole pakko keskustella - kaikki on siis ok, eikä sitä tarvitse pahoitella. Pidän suorapuheisuudesta, kunhan ei olla liian kovia toisia ihmisiä kohtaan.

Kerro vain pelosta ja sen velipojasta, sitten kun jaksat/ehdit/haluat! :)

Lue lisää

Tai jos ei käytetä sanaa valaistuminen? Oivallus on ihan hyvä sana tai herääminen, pikku askelilla eteenpäin. Skippaan taas joitain kysymyksiä.

Buddha taisi aikoinaan sanoa, että ne ovat kysymyksiä, jotka nousevat hämmennyksestä ja kärsimyksestä. Hänelle valaistuminen oli enemmän vapautumista kaikista teorioista, spekulaatioista ja selityksistä. Miestä on ammuttu nuolella, mutta hän kieltää vetämästä sitä irti ennenkuin hänelle on selitetty kuka sen ampui ja miksi. Tai jotain sinnepäin.Tai oma kokemukseni:

Olin paikalla, kun zen-opettaja valitsi uusia oppilaita. Hän esitti jokaiselle kysymyksen: Miksi olet täällä?
Oppilas: Haluan tietää, että voitko auttaa minua tulemaan onnelliseksi?
Opettaja: En.
Oppilas: No, tiedätkö jonkun joka voisi auttaa minua tulemaan onnelliseksi?
Opettaja: En.
Oppilas (suuttui): No, mitä hyötyä minun oli sitten tulla tänne?
Opettaja: En tiedä. Sinähän tänne tulit.

Suorapuheisuudessa on joskus suurempi viisaus takana.

Mietiskelijä kirjoitti:

Mietimme ystäväni kanssa kerran tällaista egon kysymystä, joka liittyy nimenomaan 2. tason asioihin.

Miten se parisuhde sitten ihan KONKREETTISESTI toimii, jos vaikka mieheni valaistuu ja rakastaa tuota naapurin rouvaa tai työkaveriaan yhtä paljon kuin minua?

Tai toisinpäin, jos minä valaistun ja rakastan tuota naapurin miestä tai työkaveriani yhtä paljon kuin omaanikin? Ja olen vielä työkaverini kanssa enemmän tekemisissä joka päivä kuin mieheni kanssa.
Hui...mieheni voisi ajatella.

Entäs seksuaalisuus, tuleeko siihen muutoksia...

Ehkä joissain parisuhteissa tulisi mustasukkaisuutta sen osapuolen taholta, joka ei tällaista rakkautta voisi ymmärtää ja ehkä sitten erokin.

Mutta eihän se egoton, oivaltanut, kaikkia rakastava, vielä fyysisenä ihmisenä täällä elävä nainen tai mies kuitenkaan ole jättämässä perhettään tai pettämässä puolisoaan.

Tosin hänen rakkaudellinen käytöksensä esim. työpaikan ihmisiin voisi toki aiheuttaa väärinkäsityksiä ja kaikenlaisia ehdotuksia muiden taholta tälle egottomalle, rakkaudentäyteiselle ihmiselle - siksi pitääkin toimia vastuullisesti ja varovaisesti, ettei tulisi niitä väärinkäsityksia, kuten se kaikkia rakastava lääkärikin sanoi.

Mielenkiintoista on... Kommentoikaa jos jaksatte, kiitos! :)

Lue lisää

Ihmeiden oppikurssi ei paloittele pelkoa. Perimältään se tuntee vain Rakkauden ja pelon ja kaikki mikä ei ole rakkautta on pelkoa jossain muodossa jopa niin että kun kysyy ilmaisee pelkoa koska se joka tietää ei kysele.
Hän joka rakastaa ei kysele. Hän jakaa rakkautta joka on kaiken kattavaa iloa. Rakkaus joka etsii syytä tai motiivia ei ole rakkautta se on etsimistä.

mietiskelijä kirjoittaa:
Miten se parisuhde sitten ihan KONKREETTISESTI toimii, jos vaikka mieheni valaistuu ja rakastaa tuota naapurin rouvaa tai työkaveriaan yhtä paljon kuin minua.

Voisitko ajatella että tässä sinä esität määrämittaista rakkautta (tarkoitukseni ei ole vähätellä eikä pilkata)

Voisitko ajatella että miehesi antaa anteeksi ajatuksensa sinusta yhtä syvästi kuin naapurinkin ystävästä? Hän on vain luvannut sinulle jakaa loppuelämänsä sinun kanssasi. Miten tuhon voi vastata muutoin kuin suurella rakkaudella?

Kurssi ei siis tunne mitattua, mitallistettua rakkautta. On rakkauden pyyntöä ja pelkoa sen kaikissa mahdollisissa egon keksimissä muodoissa. Se taas ei kurssin mukaan ole yhtään mitään, mutta sitä toki saa jatkaa niin kauan kuin haluaa.

Aina kun avaan suuni sanoakseni jotakin ositan rakkauden pyynnön --huomaatteko olen olemassa ja ilmennän itseäni - ! Tosin kuulijan on mahdollista (ja valaistunut kuulija sen tekeekin) ymmärtää että ollessani äänessä osoitan rakkautta kuulijalle. Kunnioitan kuulijan ymmärrystä ja luotan hänen jumaluuteensa eli anteeksiantonsa jotta ei synny HÄNEN mielessään syytä eikä syyllisyyttä minun päälleni, olenpa kuinka epäselvä tahansa.

Tärkeä lähtökohta on että minä (jokainen) on täydellisen hyvä ja rakastettava aivan omasta itsestään käsin. Emme tarvitse ketään sitä meille sanomaan. Niinpä voin ymmärtää että kaikenlainen luokittelu (ateisti, uskovainen, kristitty valaistunut jne.. on pelosta ja egosta käsin syntynyt ajatus). En silti tarkoita ettenkö voisi sanoa sinulle (jokaiselle) rakastan sinua.

Sarcisson kirjoitti:

Tai jos ei käytetä sanaa valaistuminen? Oivallus on ihan hyvä sana tai herääminen, pikku askelilla eteenpäin. Skippaan taas joitain kysymyksiä.

Buddha taisi aikoinaan sanoa, että ne ovat kysymyksiä, jotka nousevat hämmennyksestä ja kärsimyksestä. Hänelle valaistuminen oli enemmän vapautumista kaikista teorioista, spekulaatioista ja selityksistä. Miestä on ammuttu nuolella, mutta hän kieltää vetämästä sitä irti ennenkuin hänelle on selitetty kuka sen ampui ja miksi. Tai jotain sinnepäin.Tai oma kokemukseni:

Olin paikalla, kun zen-opettaja valitsi uusia oppilaita. Hän esitti jokaiselle kysymyksen: Miksi olet täällä?
Oppilas: Haluan tietää, että voitko auttaa minua tulemaan onnelliseksi?
Opettaja: En.
Oppilas: No, tiedätkö jonkun joka voisi auttaa minua tulemaan onnelliseksi?
Opettaja: En.
Oppilas (suuttui): No, mitä hyötyä minun oli sitten tulla tänne?
Opettaja: En tiedä. Sinähän tänne tulit.

Suorapuheisuudessa on joskus suurempi viisaus takana.

Lue lisää

Pelosta ja nautinnosta? Henkäise hetki syvään ja sulje silmät. Oikeasti, hetkeksi.

Mistä olet tietoinen nyt? Tunnetko varpaasi? Miltä ne tuntuvat? Ajattele Punahilkkaa. Ajatteletko Punahilkkaa? Miksi ajattelet nyt Punahilkkaa? Nyt jos hyvä säkä kävi, et pysty ajattelemaan mitään muuta kuin Punahilkkaa? Mitä tapahtui?

Tämä ei ole pelkkä teoria. Jos tarkkailet itseäsi -olet siis tietoinen mitä tapahtuu-niin huomaat, että toimii ihan käytännössä näin. Teoriasta ei ole mitään hyötyä, ellei sitä tee käytännössä. Tarkkaile ja havaitset saman itse.

Punahilkka toimi ärsykkeenä. Kun näit sanan Punahilkka, niin aivot raksuttivat hetken aikaa ja tuottivat erilaisia tulkintoja Punahilkasta (muistoja, kuvia,kokemuksia mihin ikinä se sana liittyykin). Tähän asti ok.

Sitten syntyy kokemus: miten minä suhtaudun näihin tulkintoihin? Sana Punahilkka on itsessään täysin neutraali. Mutta minun kokemukseni, muistoni jne tuottivat tulkinnan, joka ei ole enää välttämättä neutraali. Se voi olla toki neutraalikin, mutta yleensä vastaus on joko pidän hänestä tai en pidä hänestä.

Sitten syntyy ajatus. Jos pidän Punahilkasta, niin haluan lisää tätä kokemusta. Jos en pidä Punahilkasta, niin haluan äkkiä eroon koko ajatuksesta. Mitä suurempi tunnelataus asiaan liittyy, sitä vaikeampi siitä on päästä eroon.

Tähän väliin yrittää puhdas meditaatio iskeä. (Käytän sanaa puhdas merkityksessä "ei pyri mihinkään kokemukseen".) Meditaation avulla yritetään laukaista se kramppi, joka syntyy mielen luontaisesta taipumuksesta jäädä kiinni eli tarttua noihin ajatuksiin. Siis, että ajatusten annetaan vain tulla ja mennä. Tunteiden samoin.

Nautinto ja pelko toimivat samoin kuin Punahilkka.

Kun näen kadulla nuoren naisen, jolla on järkyttävän lyhyt minihame päällä, niin tulee ärsyke. Mieli saa miellyttävän kokemuksen. Ajatus tulee mukaan ja sanoo, että tästä kokemuksesta MINÄ pidän. Ego haluaa sitä kokemusta lisää.

Hyvällä tuurilla nousee vielä unelma, jossa ajattelen että miltähän nuo sääret tuntuisivat olkapäillä ja se tuntuu vielä paremmalta. Sitäkin täytyy saada lisää jne. jne. Olen jäänyt kiinni luuppiin. Loppupäivän sitten mietin sitä minihametta ja kävelen päin lyhtypylväitä. Olen ulkona todellisuudesta.

On syntynyt halu. Ja kun en saa sitä mitä haluan, minä kärsin.

Pelko toimii myös näin. Näen tai ajattelen jotain. Vaikkapa sana valaistuminen. Aivot tuottavat tulkinnan siitä, mitä se tarkoittaa ja mitä siihen liittyy. Syntyy jokin kokemus sen tulkinnan pohjalta. Aivot eivät tiedä mitä se käytännössä tarkoittaa, se on tuntematon -sen varaan ei voi laskea. Syntyy täysin luonnollinen kokemus, joka on epämiellyttävä. Ajatus (ego) astuu kuvaan ja sanoo: "Ei, tästä kokemuksesta MINÄ en pidä. En halua sitä lisää." Syntyy pelko, mitä jos se sittenkin tapahtuu ja menetän jotain mikä on minulle tuttua. Ja jään kiinni siihen ajatukseen, makaan yöllä ja mietin, että miten tämän pelon voisi ratkaista. Olen taas luupissa.

On syntynyt halu toisinpäin. Halu päästä eroon pelosta, ja taas minä kärsin.

Ja nautinto ja pelko todella ovat veljeksiä. On nautinto ja siitä syntyy pelko, että jos minä menetän sen nautinnon. Tai en saakaan sitä nautintoa. Nautinnon kääntöpuoli on aina pelko. Usein ne ovat vielä yhtäaikaa päällä: haluan tietyn nautinnon ja pelkään, että jos saan sen nautinnon, niin menetänkin jonkin toisen nautinnon.

Nautinto on auton kaasu ja pelko on sen jarru. Kun pelko jarruttaa lyömme päämme tuulilasiin. Kun kaasua on liikaa, se heilahtaa taaksepäin. Yhtä nykimistä koko matkustaminen. Siksi kai yritämme käyttää molempia polkimia yhtäaikaa, mutta siinä väsyvät nilkat. Hoopoa hommaa.

enkelipallo kirjoitti:

Ihmeiden oppikurssi ei paloittele pelkoa. Perimältään se tuntee vain Rakkauden ja pelon ja kaikki mikä ei ole rakkautta on pelkoa jossain muodossa jopa niin että kun kysyy ilmaisee pelkoa koska se joka tietää ei kysele.
Hän joka rakastaa ei kysele. Hän jakaa rakkautta joka on kaiken kattavaa iloa. Rakkaus joka etsii syytä tai motiivia ei ole rakkautta se on etsimistä.

mietiskelijä kirjoittaa:
Miten se parisuhde sitten ihan KONKREETTISESTI toimii, jos vaikka mieheni valaistuu ja rakastaa tuota naapurin rouvaa tai työkaveriaan yhtä paljon kuin minua.

Voisitko ajatella että tässä sinä esität määrämittaista rakkautta (tarkoitukseni ei ole vähätellä eikä pilkata)

Voisitko ajatella että miehesi antaa anteeksi ajatuksensa sinusta yhtä syvästi kuin naapurinkin ystävästä? Hän on vain luvannut sinulle jakaa loppuelämänsä sinun kanssasi. Miten tuhon voi vastata muutoin kuin suurella rakkaudella?

Kurssi ei siis tunne mitattua, mitallistettua rakkautta. On rakkauden pyyntöä ja pelkoa sen kaikissa mahdollisissa egon keksimissä muodoissa. Se taas ei kurssin mukaan ole yhtään mitään, mutta sitä toki saa jatkaa niin kauan kuin haluaa.

Aina kun avaan suuni sanoakseni jotakin ositan rakkauden pyynnön --huomaatteko olen olemassa ja ilmennän itseäni - ! Tosin kuulijan on mahdollista (ja valaistunut kuulija sen tekeekin) ymmärtää että ollessani äänessä osoitan rakkautta kuulijalle. Kunnioitan kuulijan ymmärrystä ja luotan hänen jumaluuteensa eli anteeksiantonsa jotta ei synny HÄNEN mielessään syytä eikä syyllisyyttä minun päälleni, olenpa kuinka epäselvä tahansa.

Tärkeä lähtökohta on että minä (jokainen) on täydellisen hyvä ja rakastettava aivan omasta itsestään käsin. Emme tarvitse ketään sitä meille sanomaan. Niinpä voin ymmärtää että kaikenlainen luokittelu (ateisti, uskovainen, kristitty valaistunut jne.. on pelosta ja egosta käsin syntynyt ajatus). En silti tarkoita ettenkö voisi sanoa sinulle (jokaiselle) rakastan sinua.

Lue lisää

Hei enkelipallo :)

Kirjoitit: "Hän joka rakastaa ei kysele". Oliko tämä samalla pikku vinkki minulle, joka kyselen varmaan jo ihan liikaa? No joo, ymmärrän pointin. :)

Olen ollut lapsesta saakka utelias vähän kaikkea kohtaan ja varsinkin ihmisiä ja ihmisten toimintaa, mutta en kyttää naapureita tms., vaan vähän kuin tutkijan uteliaisuutta ja kiinnostusta asiaan.

En siis ajattele, että jokainen kysymys tai kaikenlainen kysely on osoitus pelosta, mutta varmaankin monet kysymykset ovat. Monet kyselijät päätyvät jonkin alan tutkijoiksi - eivät kuitenkaan pelon ajamina.

Kysyit: "Voisitko ajatella että tässä sinä esität määrämittaista rakkautta (tarkoitukseni ei ole vähätellä eikä pilkata)"

Kiitos tiedosta, en olisi ajatellutkaan sinun vähättelevän, enkä pilkaavan.

Varmuuden vuoksi vielä kerron, että vain mietimme ystäväni kanssa kerran
tällaista hypoteettista egon kysymystä:

Mitähän tapahtuisi, jos minä valaistun ja rakastan tuota naapurin miestä tai työkaveriani yhtä paljon kuin omaanikin tai toisinpäin.

En siis varsinaisesti ole tuosta huolissani, vaan halusin herättää keskustelua siitä, miten yleensäkin valaistunut tai oivaltanut/egoton, mitä nimeä nyt halutaankaan käyttää ajattelee, tuntee, toimii, millaisia seurauksia hänen muutoksestaan on läheisille, ystäville jne.

Enkelipallo:"Tärkeä lähtökohta on että minä (jokainen) on täydellisen hyvä ja rakastettava aivan omasta itsestään käsin" Olen samaa mieltä.

Sarcisson kirjoitti:

Tai jos ei käytetä sanaa valaistuminen? Oivallus on ihan hyvä sana tai herääminen, pikku askelilla eteenpäin. Skippaan taas joitain kysymyksiä.

Buddha taisi aikoinaan sanoa, että ne ovat kysymyksiä, jotka nousevat hämmennyksestä ja kärsimyksestä. Hänelle valaistuminen oli enemmän vapautumista kaikista teorioista, spekulaatioista ja selityksistä. Miestä on ammuttu nuolella, mutta hän kieltää vetämästä sitä irti ennenkuin hänelle on selitetty kuka sen ampui ja miksi. Tai jotain sinnepäin.Tai oma kokemukseni:

Olin paikalla, kun zen-opettaja valitsi uusia oppilaita. Hän esitti jokaiselle kysymyksen: Miksi olet täällä?
Oppilas: Haluan tietää, että voitko auttaa minua tulemaan onnelliseksi?
Opettaja: En.
Oppilas: No, tiedätkö jonkun joka voisi auttaa minua tulemaan onnelliseksi?
Opettaja: En.
Oppilas (suuttui): No, mitä hyötyä minun oli sitten tulla tänne?
Opettaja: En tiedä. Sinähän tänne tulit.

Suorapuheisuudessa on joskus suurempi viisaus takana.

Lue lisää

Samaa mieltä olen - oivallus, herääminen kumpikin hyviä, sillä askeliahan nämä ovat - ainakin minulla.

Kiitos eräänlaisesta avautumisesta. Nyt luulen ymmärtäväni, miksi haluat minun löytävän itse vastauksia - tai niin ainakin luulen, kun harrastat välillä niitä vastakysymyksiä. :)

Kohta unten maille. Kauniita unia sinulle ja enkelipallolle ja kaikille! Huomiseen! :)

Sarcisson kirjoitti:

Pelosta ja nautinnosta? Henkäise hetki syvään ja sulje silmät. Oikeasti, hetkeksi.

Mistä olet tietoinen nyt? Tunnetko varpaasi? Miltä ne tuntuvat? Ajattele Punahilkkaa. Ajatteletko Punahilkkaa? Miksi ajattelet nyt Punahilkkaa? Nyt jos hyvä säkä kävi, et pysty ajattelemaan mitään muuta kuin Punahilkkaa? Mitä tapahtui?

Tämä ei ole pelkkä teoria. Jos tarkkailet itseäsi -olet siis tietoinen mitä tapahtuu-niin huomaat, että toimii ihan käytännössä näin. Teoriasta ei ole mitään hyötyä, ellei sitä tee käytännössä. Tarkkaile ja havaitset saman itse.

Punahilkka toimi ärsykkeenä. Kun näit sanan Punahilkka, niin aivot raksuttivat hetken aikaa ja tuottivat erilaisia tulkintoja Punahilkasta (muistoja, kuvia,kokemuksia mihin ikinä se sana liittyykin). Tähän asti ok.

Sitten syntyy kokemus: miten minä suhtaudun näihin tulkintoihin? Sana Punahilkka on itsessään täysin neutraali. Mutta minun kokemukseni, muistoni jne tuottivat tulkinnan, joka ei ole enää välttämättä neutraali. Se voi olla toki neutraalikin, mutta yleensä vastaus on joko pidän hänestä tai en pidä hänestä.

Sitten syntyy ajatus. Jos pidän Punahilkasta, niin haluan lisää tätä kokemusta. Jos en pidä Punahilkasta, niin haluan äkkiä eroon koko ajatuksesta. Mitä suurempi tunnelataus asiaan liittyy, sitä vaikeampi siitä on päästä eroon.

Tähän väliin yrittää puhdas meditaatio iskeä. (Käytän sanaa puhdas merkityksessä "ei pyri mihinkään kokemukseen".) Meditaation avulla yritetään laukaista se kramppi, joka syntyy mielen luontaisesta taipumuksesta jäädä kiinni eli tarttua noihin ajatuksiin. Siis, että ajatusten annetaan vain tulla ja mennä. Tunteiden samoin.

Nautinto ja pelko toimivat samoin kuin Punahilkka.

Kun näen kadulla nuoren naisen, jolla on järkyttävän lyhyt minihame päällä, niin tulee ärsyke. Mieli saa miellyttävän kokemuksen. Ajatus tulee mukaan ja sanoo, että tästä kokemuksesta MINÄ pidän. Ego haluaa sitä kokemusta lisää.

Hyvällä tuurilla nousee vielä unelma, jossa ajattelen että miltähän nuo sääret tuntuisivat olkapäillä ja se tuntuu vielä paremmalta. Sitäkin täytyy saada lisää jne. jne. Olen jäänyt kiinni luuppiin. Loppupäivän sitten mietin sitä minihametta ja kävelen päin lyhtypylväitä. Olen ulkona todellisuudesta.

On syntynyt halu. Ja kun en saa sitä mitä haluan, minä kärsin.

Pelko toimii myös näin. Näen tai ajattelen jotain. Vaikkapa sana valaistuminen. Aivot tuottavat tulkinnan siitä, mitä se tarkoittaa ja mitä siihen liittyy. Syntyy jokin kokemus sen tulkinnan pohjalta. Aivot eivät tiedä mitä se käytännössä tarkoittaa, se on tuntematon -sen varaan ei voi laskea. Syntyy täysin luonnollinen kokemus, joka on epämiellyttävä. Ajatus (ego) astuu kuvaan ja sanoo: "Ei, tästä kokemuksesta MINÄ en pidä. En halua sitä lisää." Syntyy pelko, mitä jos se sittenkin tapahtuu ja menetän jotain mikä on minulle tuttua. Ja jään kiinni siihen ajatukseen, makaan yöllä ja mietin, että miten tämän pelon voisi ratkaista. Olen taas luupissa.

On syntynyt halu toisinpäin. Halu päästä eroon pelosta, ja taas minä kärsin.

Ja nautinto ja pelko todella ovat veljeksiä. On nautinto ja siitä syntyy pelko, että jos minä menetän sen nautinnon. Tai en saakaan sitä nautintoa. Nautinnon kääntöpuoli on aina pelko. Usein ne ovat vielä yhtäaikaa päällä: haluan tietyn nautinnon ja pelkään, että jos saan sen nautinnon, niin menetänkin jonkin toisen nautinnon.

Nautinto on auton kaasu ja pelko on sen jarru. Kun pelko jarruttaa lyömme päämme tuulilasiin. Kun kaasua on liikaa, se heilahtaa taaksepäin. Yhtä nykimistä koko matkustaminen. Siksi kai yritämme käyttää molempia polkimia yhtäaikaa, mutta siinä väsyvät nilkat. Hoopoa hommaa.

Lue lisää

Hei Sarcisson. Kiitos tuosta pelko ja nautinto - tekstistä. Kommentoin sitä huomenna, kun nyt jo niiiin väsyttää.
:)

Sarcisson kirjoitti:

Pelosta ja nautinnosta? Henkäise hetki syvään ja sulje silmät. Oikeasti, hetkeksi.

Mistä olet tietoinen nyt? Tunnetko varpaasi? Miltä ne tuntuvat? Ajattele Punahilkkaa. Ajatteletko Punahilkkaa? Miksi ajattelet nyt Punahilkkaa? Nyt jos hyvä säkä kävi, et pysty ajattelemaan mitään muuta kuin Punahilkkaa? Mitä tapahtui?

Tämä ei ole pelkkä teoria. Jos tarkkailet itseäsi -olet siis tietoinen mitä tapahtuu-niin huomaat, että toimii ihan käytännössä näin. Teoriasta ei ole mitään hyötyä, ellei sitä tee käytännössä. Tarkkaile ja havaitset saman itse.

Punahilkka toimi ärsykkeenä. Kun näit sanan Punahilkka, niin aivot raksuttivat hetken aikaa ja tuottivat erilaisia tulkintoja Punahilkasta (muistoja, kuvia,kokemuksia mihin ikinä se sana liittyykin). Tähän asti ok.

Sitten syntyy kokemus: miten minä suhtaudun näihin tulkintoihin? Sana Punahilkka on itsessään täysin neutraali. Mutta minun kokemukseni, muistoni jne tuottivat tulkinnan, joka ei ole enää välttämättä neutraali. Se voi olla toki neutraalikin, mutta yleensä vastaus on joko pidän hänestä tai en pidä hänestä.

Sitten syntyy ajatus. Jos pidän Punahilkasta, niin haluan lisää tätä kokemusta. Jos en pidä Punahilkasta, niin haluan äkkiä eroon koko ajatuksesta. Mitä suurempi tunnelataus asiaan liittyy, sitä vaikeampi siitä on päästä eroon.

Tähän väliin yrittää puhdas meditaatio iskeä. (Käytän sanaa puhdas merkityksessä "ei pyri mihinkään kokemukseen".) Meditaation avulla yritetään laukaista se kramppi, joka syntyy mielen luontaisesta taipumuksesta jäädä kiinni eli tarttua noihin ajatuksiin. Siis, että ajatusten annetaan vain tulla ja mennä. Tunteiden samoin.

Nautinto ja pelko toimivat samoin kuin Punahilkka.

Kun näen kadulla nuoren naisen, jolla on järkyttävän lyhyt minihame päällä, niin tulee ärsyke. Mieli saa miellyttävän kokemuksen. Ajatus tulee mukaan ja sanoo, että tästä kokemuksesta MINÄ pidän. Ego haluaa sitä kokemusta lisää.

Hyvällä tuurilla nousee vielä unelma, jossa ajattelen että miltähän nuo sääret tuntuisivat olkapäillä ja se tuntuu vielä paremmalta. Sitäkin täytyy saada lisää jne. jne. Olen jäänyt kiinni luuppiin. Loppupäivän sitten mietin sitä minihametta ja kävelen päin lyhtypylväitä. Olen ulkona todellisuudesta.

On syntynyt halu. Ja kun en saa sitä mitä haluan, minä kärsin.

Pelko toimii myös näin. Näen tai ajattelen jotain. Vaikkapa sana valaistuminen. Aivot tuottavat tulkinnan siitä, mitä se tarkoittaa ja mitä siihen liittyy. Syntyy jokin kokemus sen tulkinnan pohjalta. Aivot eivät tiedä mitä se käytännössä tarkoittaa, se on tuntematon -sen varaan ei voi laskea. Syntyy täysin luonnollinen kokemus, joka on epämiellyttävä. Ajatus (ego) astuu kuvaan ja sanoo: "Ei, tästä kokemuksesta MINÄ en pidä. En halua sitä lisää." Syntyy pelko, mitä jos se sittenkin tapahtuu ja menetän jotain mikä on minulle tuttua. Ja jään kiinni siihen ajatukseen, makaan yöllä ja mietin, että miten tämän pelon voisi ratkaista. Olen taas luupissa.

On syntynyt halu toisinpäin. Halu päästä eroon pelosta, ja taas minä kärsin.

Ja nautinto ja pelko todella ovat veljeksiä. On nautinto ja siitä syntyy pelko, että jos minä menetän sen nautinnon. Tai en saakaan sitä nautintoa. Nautinnon kääntöpuoli on aina pelko. Usein ne ovat vielä yhtäaikaa päällä: haluan tietyn nautinnon ja pelkään, että jos saan sen nautinnon, niin menetänkin jonkin toisen nautinnon.

Nautinto on auton kaasu ja pelko on sen jarru. Kun pelko jarruttaa lyömme päämme tuulilasiin. Kun kaasua on liikaa, se heilahtaa taaksepäin. Yhtä nykimistä koko matkustaminen. Siksi kai yritämme käyttää molempia polkimia yhtäaikaa, mutta siinä väsyvät nilkat. Hoopoa hommaa.

Lue lisää

Ja käytännössä, kenties kysyt? Pelon voittamiseen ei ole metodia, tiettyyn yksittäiseen pelkoon voi tottua tai päästä siitä eroon. Mutta pelosta kokonaan? Mitä se vaatisi tai onko se edes mahdollista? EP alla tarjoaa yhden lähestymistavan, sekin toimii.

Minkä yltä jo varmaan huomasit? Psykologinen pelko syntyy ajatuksesta, aina. Ajatuksen takana ovat meidän muistomme ja kokemuksemme. Ne ovat ns. ehdollistuneita, ne noudattavat opittua ja omaksuttua kaavaa. Lapsuudessa minuun sattui jokin asia, en halua sitä uudestaan. Aina kun näen sen aiheuttajan tai se muisto tulee, syntyy pelko, että jos se tapahtuu nyt tai tulevaisuudessa. Toistan samaa kaavaa uudestaan ja uudestaan. Pelko tulee menneisyydestä.

Tai se kohdistuu tulevaisuuteen tuntemattoman muodossa. En tiedä mitä tapahtuu, jos teen näin. En tiedä seurauksia. Mutta me emme pelkää tuntematonta, me pelkäämme edelleen menneisyyttä. Me pelkäämme menettävämme tutun ja turvallisen, emme sitä tuntematonta.

Mieli ei käsitä tuntematonta. Me emme pelkää kuolemaa, me pelkäämme elämän menettämistä. Me emme tiedä, mitä kuolema on. Me keksimme tilalle jotain -vaikka jälleensyntymän tai taivaan. Me pakenemme pelkoa uskomukseen.

Eli ihan ensimmäinen asia on tunnistaa -käytännössä itsessään -että pelko on pelkkä ajatus. Nähdä miten mieli toimii. Keinolla ei ole väliä. Se voi olla läsnäolo itsensä kanssa, hiljaisuus, meditaatio, tai vaikka halkojen hakkaaminen. Mikä vain toimii ihmiselle. Kun on tietoinen siitä, mitä mielessä tapahtuu -se kramppi tarttua ajatuksiin lakkaa itsestään. Pelko on, mutta siihen ei jää enää kiinni. Nautinto on, mutta siihen ei jää enää kiinni. Huomaatko, muistuttaa puhdasta tarkkailijaa? Nisin tapa käsitellä kipua nousee samasta.

Toinen seuraa myöhemmin. Kun mieli ei takerru ajatuksiin, se lakkaa pikkuhiljaa tuottamasta itse niitä. On täysin hiljaisia hetkiä, joista myöhemmin tulee kenties pysyvää. Ajattelu on edelleen mahdollista tietysti, mutta sen rooli on muuttunut. Sitä käytetään asioissa, joissa ajattelua tarvitaan. Vaikka puutarhamökin suunnitteluun tai jonkin selittämiseen ystävälle. Edelleen puhdas tarkkailija?

Ja sitten alkaa tapahtua...Jos sitä voisi kutsua heräämiseksi...Yksi syy, minkä takia yritän olla kauheasti mainostamatta mitä tapahtuu on se, että itsekin syyllistyin rakentamaan kaikenlaisia mystisiä ja hienoja unelmia mitä se on.

Yritin kuvitella, millaista elämä olisi jos olisi "hereillä". Sen ajatuksen vaara on siinä, että mieli alkaa yrittää tuottaa tietynlaisia kokemuksia. Se pyrkii johonkin tiettyyn ja tuskastuu kun ei saavuta sitä. Se ei enää tyydy hiljaisuuteen eikä luota siihen, että sinä itse voit selvittää jokaisen vastaantulevan ongelman. Ilman pelkoa, vain olla sen tuntemattoman kanssa.

Mietiskelijä kirjoitti:

Hei enkelipallo :)

Kirjoitit: "Hän joka rakastaa ei kysele". Oliko tämä samalla pikku vinkki minulle, joka kyselen varmaan jo ihan liikaa? No joo, ymmärrän pointin. :)

Olen ollut lapsesta saakka utelias vähän kaikkea kohtaan ja varsinkin ihmisiä ja ihmisten toimintaa, mutta en kyttää naapureita tms., vaan vähän kuin tutkijan uteliaisuutta ja kiinnostusta asiaan.

En siis ajattele, että jokainen kysymys tai kaikenlainen kysely on osoitus pelosta, mutta varmaankin monet kysymykset ovat. Monet kyselijät päätyvät jonkin alan tutkijoiksi - eivät kuitenkaan pelon ajamina.

Kysyit: "Voisitko ajatella että tässä sinä esität määrämittaista rakkautta (tarkoitukseni ei ole vähätellä eikä pilkata)"

Kiitos tiedosta, en olisi ajatellutkaan sinun vähättelevän, enkä pilkaavan.

Varmuuden vuoksi vielä kerron, että vain mietimme ystäväni kanssa kerran
tällaista hypoteettista egon kysymystä:

Mitähän tapahtuisi, jos minä valaistun ja rakastan tuota naapurin miestä tai työkaveriani yhtä paljon kuin omaanikin tai toisinpäin.

En siis varsinaisesti ole tuosta huolissani, vaan halusin herättää keskustelua siitä, miten yleensäkin valaistunut tai oivaltanut/egoton, mitä nimeä nyt halutaankaan käyttää ajattelee, tuntee, toimii, millaisia seurauksia hänen muutoksestaan on läheisille, ystäville jne.

Enkelipallo:"Tärkeä lähtökohta on että minä (jokainen) on täydellisen hyvä ja rakastettava aivan omasta itsestään käsin" Olen samaa mieltä.

Lue lisää

mietiskelijälle

Osoitat rakkautesi meille lukijoille kysymällä itsellesi tärkeitä kysymyksiä.
Kurssin mukaan jokainen opettaa vain itseään. Parantaja parantuu opettamalla parantamista. Vain mieli pitää parantaa, muu seuraa mukana. Kyselevä mieli kertoo epäilyksestä eli sairaudesta siis terveyden kaipuusta, kun mietin vastausta minun on mahdollista kuulla oikeaa Opasta. Näin ollen voin olla ainoastaan kiitollinen kuten olenkin.
Mieleni hiljentäminen on avain Oikean Äänen kuulemiselle.

Sarcisson kirjoitti:

"Monille tuli kova kriisi siksikin, että ryhmämme vetäjä kertoi asioita kuten ne ovat...vetäjä sanoi, ettei ole mitään väliä"

Edesmennyt vanha munkki sanoisi: "Väärin ymmärretty. Sydän ei ole auki."

Luin tuosta toisesta ketjusta kertomuksesi äidistä ja vauvasta, kenties sama henkilö? Jos sinulla on mahdollisuus puhua sen äidin kanssa, niin kenties voisit jakaa tämän hänen kanssaan? Tuo vetäjän kommentti on niin vaarallinen psyykelle, että siihen olisi hyvä saada toinen lähestymistapa.

Tuo munkin kommentti tarkoittaa tilannetta, johon törmää valitettavan usein joissain etsijöissä. Etsijä on käsittänyt mielen tasolla mistä on kysymys, mutta jättää jälleen kerran menemättä syvemmälle. Matka on vielä kesken. Tämä on hyvin, hyvin hienovarainen tapa takertua ajatukseen erillisyydestä. Pyöriskelin itse tämän kanssa pitkään ja hartaasti.

Jos tarkkaan katsoo, niin se on tapa suojella itseään. Olemalla ulkona tilanteesta, ulkopuolella, saa tunteen turvallisuudesta ja pysyvästä olotilasta. Tämä ei kosketa minua, koska näen että se on pelkkää unta. Olen omasta mielestäni toisella tasolla. Ja se tuntuu hyvältä, koska se on tavallaan totta. Kärsimys ei kosketa minua enää, se ei ole henkilökohtaista. Nyt on paremmin kuin ennen.

Mieli on "valaistunut", mutta sydän ei vielä. Kun sydän aukeaa, syntyy myötätunto. Silloin ei ole enää tarvetta suojella mitään itsessään. Kärsimys on universaalia, kaikkialla. Etsijä tuntee sen, mutta ymmärtää nyt, että siinä ei ole mitään henkilökohtaista. Hänen ei tarvitse olla ulkopuolella, hän palaa sisään.

Mitä "ei-valaistunut" tekee äitinsä hautajaisissa? Hän itkee.
Mitä "valaistunut" tekee äitinsä hautajaisissa? Hänkin itkee.

Kenties tästä nousee tuo sinunkin ajatuksesi siitä, että tarkkailija on jotenkin etäinen suhteessa kaikkeen? Monilla tuntuu olevan käsitys, että "valaistunut" on jotenkin ulkopuolella? Jokin, joka katselee omalta tasoltaan vähän huvittuneena, miten me pyöriskelemme täällä unessa?

"Tuo on hyvä esimerkki siitä, mitä mm. tarkoitin sanoessani, että pitäisi puhua 1. tason asioista ( todellisuus=yksi) ja 2. tason asioista (eli näistä unimaailman/ihmisten/elämän pallolla -asioista."

Ymmärrän, mistä tämä ajatus tasoista nousee. Henkinen kirjallisuus on täynnä tätä. Ja tietämättä varsinaisesti, mistä on kyse, me kuvittelemme egon kautta jonkinlaisen toisenlaisen, hienomman todellisuuden tilalle. En itse osaa enää oikein ajatella näin, joten pohdittavaksi jotain....

Kun Buddha nousee ja lyö päänsä kirjahyllyn reunaan, niin mitä tapahtuu? Buddhan päähän sattuu.

Onko kipu Buddhan päässä unta tai illuusio? Kyllä. Ja ei. Voidaan sanoa, että pohjimmiltaan kaikki on unta, mutta Buddhan pää on silti siinä. Siihen sattuu kun sen lyö kipeästi. Se, että kutsumme sitä uneksi, ei muuta sitä tosiasiaa.

Mitä tarkoitaa herätä unesta? Herääminen tarkoittaa oivallusta siitä, että sinun AJATUKSESI maailmasta ovat unta. Ne ovat väärin, kaikki, valitettavasti. Ja kun ne ovat poissa, näet maailman sellaisena kuin se on.

Mitä silloin näkee? Täsmälleen saman kuin ennenkin. Mutta eri tavalla. Tilanne on sama kuin olisi kulkenut ikänsä pinkit aurinkolasit päässä ja yhtäkkiä ne ovat poissa. Kaikki ei olekaan enää pinkin sävyjä, vaan kaikki värit tulevat ensi kerran esiin. Maailma on sama, tapa nähdä vain on muuttunut. Maailma on rikkaampi, se ei ole enää rajoittunut vain tiettyihin väreihin. Se on nyt kokonaisuus, se on yksi - ei enää pienissä pinkeissä paloissa.

Kun se äiti menee meditaatiosta kotiin, se vauva on yhä siellä. Rakkaus vauvaan on yhä siellä. Vauvan rakkaus on yhä siellä. Jos äiti herää unesta, niin ainoa mikä muuttuu on äidin ajatus siitä, mitä hän näkee.

Runoilijat osaavat tämän homman paremmin, joten lainaan Kahlil Gibranilta:

"Sinun lapsesi eivät ole sinun lapsiasi. He ovat Elämän poikia ja tyttäriä, syntyneet Elämän kaipauksesta ilmaista itseään. He tulivat sinun kauttasi, mutta eivät sinusta ja vaikka he ovat sinun kanssasi, he eivät ole sinun."

Elämän voisi korvata myös sanalla: ykseys.

Kuten edesmennyt munkki sanoisi Kahlilille:
"Oikein ymmärretty. Sydän on auki."

Lue lisää

Taas kiitokseni kerron sinulle Sarcisson.

S:"Mieli on "valaistunut", mutta sydän ei vielä. Kun sydän aukeaa, syntyy myötätunto."

Kaikkien näiden vuosien jälkeen vasta tuo kirjoituksesi avasi minussa sen, että täysin käsitin miksi ryhmämme vetäjä toimi kuten toimi - sydän ei ollut vielä auki. En ollut tajunnut sitä, koska hän veti mm. sydän meditaatioita ja puhui sydämen avaamisen tärkeydestä - sitten käyttäytyi välillä "sydämettömästi".

Kuin luin esim. Renardin ja Pitkäsen kirjaa myös, koin lukijana vähän samaa, eli aivan kuin he olisivat mielen tasolla tajunneet asian, mutta sydän ei olisi vielä "riittävästi auki". Siis vain kokemukseni - ei mikään väite.

Olen ihmetellyt joistain ihmisistä, jotka ovat mielen tasolla oivaltaneet "elämä on unta -asian", että heillä on jotenkin iso ego siitä oivaltamisesta huolimatta - esim he saattavat loukkaantua ja hermostua hyvin pienestä. Nyt mietin, että ehkäpä syynä on se, että sydän on vielä kiinni.

Laitan tuon tekstisi uudestaan, sillä se on niin hienosti oivallettu ja kerrottu.

S: "Jos tarkkaan katsoo, niin se on tapa suojella itseään. Olemalla ulkona tilanteesta, ulkopuolella, saa tunteen turvallisuudesta ja pysyvästä olotilasta. Tämä ei kosketa minua, koska näen että se on pelkkää unta. Olen omasta mielestäni toisella tasolla. Ja se tuntuu hyvältä, koska se on tavallaan totta. Kärsimys ei kosketa minua enää, se ei ole henkilökohtaista. Nyt on paremmin kuin ennen."

Myönnän, että itkin huojentuneena sen jälkeen kun olin lukenut koko tuon kirjoituksesi, eikä minulla enää ole pienintäkään harmin tunnetta sitä ryhmän vetäjää kohtaan, vaikka hän puheillaan ja käytöksellään sai aikaan niin monelle kriisin - hän ei olisi ollut ihan valmis tiedottamaan aiheesta - elämä on unta.

Sarcisson kirjoitti:

Pelosta ja nautinnosta? Henkäise hetki syvään ja sulje silmät. Oikeasti, hetkeksi.

Mistä olet tietoinen nyt? Tunnetko varpaasi? Miltä ne tuntuvat? Ajattele Punahilkkaa. Ajatteletko Punahilkkaa? Miksi ajattelet nyt Punahilkkaa? Nyt jos hyvä säkä kävi, et pysty ajattelemaan mitään muuta kuin Punahilkkaa? Mitä tapahtui?

Tämä ei ole pelkkä teoria. Jos tarkkailet itseäsi -olet siis tietoinen mitä tapahtuu-niin huomaat, että toimii ihan käytännössä näin. Teoriasta ei ole mitään hyötyä, ellei sitä tee käytännössä. Tarkkaile ja havaitset saman itse.

Punahilkka toimi ärsykkeenä. Kun näit sanan Punahilkka, niin aivot raksuttivat hetken aikaa ja tuottivat erilaisia tulkintoja Punahilkasta (muistoja, kuvia,kokemuksia mihin ikinä se sana liittyykin). Tähän asti ok.

Sitten syntyy kokemus: miten minä suhtaudun näihin tulkintoihin? Sana Punahilkka on itsessään täysin neutraali. Mutta minun kokemukseni, muistoni jne tuottivat tulkinnan, joka ei ole enää välttämättä neutraali. Se voi olla toki neutraalikin, mutta yleensä vastaus on joko pidän hänestä tai en pidä hänestä.

Sitten syntyy ajatus. Jos pidän Punahilkasta, niin haluan lisää tätä kokemusta. Jos en pidä Punahilkasta, niin haluan äkkiä eroon koko ajatuksesta. Mitä suurempi tunnelataus asiaan liittyy, sitä vaikeampi siitä on päästä eroon.

Tähän väliin yrittää puhdas meditaatio iskeä. (Käytän sanaa puhdas merkityksessä "ei pyri mihinkään kokemukseen".) Meditaation avulla yritetään laukaista se kramppi, joka syntyy mielen luontaisesta taipumuksesta jäädä kiinni eli tarttua noihin ajatuksiin. Siis, että ajatusten annetaan vain tulla ja mennä. Tunteiden samoin.

Nautinto ja pelko toimivat samoin kuin Punahilkka.

Kun näen kadulla nuoren naisen, jolla on järkyttävän lyhyt minihame päällä, niin tulee ärsyke. Mieli saa miellyttävän kokemuksen. Ajatus tulee mukaan ja sanoo, että tästä kokemuksesta MINÄ pidän. Ego haluaa sitä kokemusta lisää.

Hyvällä tuurilla nousee vielä unelma, jossa ajattelen että miltähän nuo sääret tuntuisivat olkapäillä ja se tuntuu vielä paremmalta. Sitäkin täytyy saada lisää jne. jne. Olen jäänyt kiinni luuppiin. Loppupäivän sitten mietin sitä minihametta ja kävelen päin lyhtypylväitä. Olen ulkona todellisuudesta.

On syntynyt halu. Ja kun en saa sitä mitä haluan, minä kärsin.

Pelko toimii myös näin. Näen tai ajattelen jotain. Vaikkapa sana valaistuminen. Aivot tuottavat tulkinnan siitä, mitä se tarkoittaa ja mitä siihen liittyy. Syntyy jokin kokemus sen tulkinnan pohjalta. Aivot eivät tiedä mitä se käytännössä tarkoittaa, se on tuntematon -sen varaan ei voi laskea. Syntyy täysin luonnollinen kokemus, joka on epämiellyttävä. Ajatus (ego) astuu kuvaan ja sanoo: "Ei, tästä kokemuksesta MINÄ en pidä. En halua sitä lisää." Syntyy pelko, mitä jos se sittenkin tapahtuu ja menetän jotain mikä on minulle tuttua. Ja jään kiinni siihen ajatukseen, makaan yöllä ja mietin, että miten tämän pelon voisi ratkaista. Olen taas luupissa.

On syntynyt halu toisinpäin. Halu päästä eroon pelosta, ja taas minä kärsin.

Ja nautinto ja pelko todella ovat veljeksiä. On nautinto ja siitä syntyy pelko, että jos minä menetän sen nautinnon. Tai en saakaan sitä nautintoa. Nautinnon kääntöpuoli on aina pelko. Usein ne ovat vielä yhtäaikaa päällä: haluan tietyn nautinnon ja pelkään, että jos saan sen nautinnon, niin menetänkin jonkin toisen nautinnon.

Nautinto on auton kaasu ja pelko on sen jarru. Kun pelko jarruttaa lyömme päämme tuulilasiin. Kun kaasua on liikaa, se heilahtaa taaksepäin. Yhtä nykimistä koko matkustaminen. Siksi kai yritämme käyttää molempia polkimia yhtäaikaa, mutta siinä väsyvät nilkat. Hoopoa hommaa.

Lue lisää

Hei! Muutama kommentti:

Luin tuon kolme kertaa. Sait minut vakuuttuneeksi siitä, että nautinto ja pelko ovat veljeksiä. :)

Ilmankos olen lähes koko elämäni ollut tyytyväinen "tylsään" elämään, jossa ei pahemmin kaasutella ja jarrutella, vaikka sitäkin on tullut koettua.

Kiitos. Olen iloinen kaikkien puolesta, jotka tekstejäsi lukevat. :)

enkelipallo kirjoitti:

mietiskelijälle

Osoitat rakkautesi meille lukijoille kysymällä itsellesi tärkeitä kysymyksiä.
Kurssin mukaan jokainen opettaa vain itseään. Parantaja parantuu opettamalla parantamista. Vain mieli pitää parantaa, muu seuraa mukana. Kyselevä mieli kertoo epäilyksestä eli sairaudesta siis terveyden kaipuusta, kun mietin vastausta minun on mahdollista kuulla oikeaa Opasta. Näin ollen voin olla ainoastaan kiitollinen kuten olenkin.
Mieleni hiljentäminen on avain Oikean Äänen kuulemiselle.

Lue lisää

Kiitos enkelipallo, että jaksat sivistää meitä lukijoita IOK:sta. Siitä on apua monelle, joka etsii sitä oikeaa.. :)

Sarcisson kirjoitti:

Ja käytännössä, kenties kysyt? Pelon voittamiseen ei ole metodia, tiettyyn yksittäiseen pelkoon voi tottua tai päästä siitä eroon. Mutta pelosta kokonaan? Mitä se vaatisi tai onko se edes mahdollista? EP alla tarjoaa yhden lähestymistavan, sekin toimii.

Minkä yltä jo varmaan huomasit? Psykologinen pelko syntyy ajatuksesta, aina. Ajatuksen takana ovat meidän muistomme ja kokemuksemme. Ne ovat ns. ehdollistuneita, ne noudattavat opittua ja omaksuttua kaavaa. Lapsuudessa minuun sattui jokin asia, en halua sitä uudestaan. Aina kun näen sen aiheuttajan tai se muisto tulee, syntyy pelko, että jos se tapahtuu nyt tai tulevaisuudessa. Toistan samaa kaavaa uudestaan ja uudestaan. Pelko tulee menneisyydestä.

Tai se kohdistuu tulevaisuuteen tuntemattoman muodossa. En tiedä mitä tapahtuu, jos teen näin. En tiedä seurauksia. Mutta me emme pelkää tuntematonta, me pelkäämme edelleen menneisyyttä. Me pelkäämme menettävämme tutun ja turvallisen, emme sitä tuntematonta.

Mieli ei käsitä tuntematonta. Me emme pelkää kuolemaa, me pelkäämme elämän menettämistä. Me emme tiedä, mitä kuolema on. Me keksimme tilalle jotain -vaikka jälleensyntymän tai taivaan. Me pakenemme pelkoa uskomukseen.

Eli ihan ensimmäinen asia on tunnistaa -käytännössä itsessään -että pelko on pelkkä ajatus. Nähdä miten mieli toimii. Keinolla ei ole väliä. Se voi olla läsnäolo itsensä kanssa, hiljaisuus, meditaatio, tai vaikka halkojen hakkaaminen. Mikä vain toimii ihmiselle. Kun on tietoinen siitä, mitä mielessä tapahtuu -se kramppi tarttua ajatuksiin lakkaa itsestään. Pelko on, mutta siihen ei jää enää kiinni. Nautinto on, mutta siihen ei jää enää kiinni. Huomaatko, muistuttaa puhdasta tarkkailijaa? Nisin tapa käsitellä kipua nousee samasta.

Toinen seuraa myöhemmin. Kun mieli ei takerru ajatuksiin, se lakkaa pikkuhiljaa tuottamasta itse niitä. On täysin hiljaisia hetkiä, joista myöhemmin tulee kenties pysyvää. Ajattelu on edelleen mahdollista tietysti, mutta sen rooli on muuttunut. Sitä käytetään asioissa, joissa ajattelua tarvitaan. Vaikka puutarhamökin suunnitteluun tai jonkin selittämiseen ystävälle. Edelleen puhdas tarkkailija?

Ja sitten alkaa tapahtua...Jos sitä voisi kutsua heräämiseksi...Yksi syy, minkä takia yritän olla kauheasti mainostamatta mitä tapahtuu on se, että itsekin syyllistyin rakentamaan kaikenlaisia mystisiä ja hienoja unelmia mitä se on.

Yritin kuvitella, millaista elämä olisi jos olisi "hereillä". Sen ajatuksen vaara on siinä, että mieli alkaa yrittää tuottaa tietynlaisia kokemuksia. Se pyrkii johonkin tiettyyn ja tuskastuu kun ei saavuta sitä. Se ei enää tyydy hiljaisuuteen eikä luota siihen, että sinä itse voit selvittää jokaisen vastaantulevan ongelman. Ilman pelkoa, vain olla sen tuntemattoman kanssa.

Lue lisää

Ehkä kysyn, ehkä en - kuin Matti N:nen.

Samaa mieltä olen peloista, niiden syntymekanismista ja seurauksista.

"Eli ihan ensimmäinen asia on tunnistaa -käytännössä itsessään -että pelko on pelkkä ajatus. Nähdä miten mieli toimii. Keinolla ei ole väliä...." Hyviä ohjeita.

Kun olin pieni, päälleni hyökkäsi iso koira, joka kaatoi minut alleen ja jäi räksyttämään kasvojeni eteen valtava suu silmieni edessä. Onneksi sen omistaja tuli ottamaan koiran pois, eikä se ehtinyt purra. Edelleen kun näen tiellä sen rotuisen tai muunkin ison koiran, alkaa sydämeni pamppailla ja vaihdan mieluummin suuntaa (varsinkin kun näitä koirien puremistapauksia Suomessakin on paljon).

Pelkoani lisää se tunnettu tosiasia, että koirat ns. haistavat pelkäävän ihmisen ja saattavat kokea ko. ihmisen uhaksi ja voivat hyökätä. Olisi helpompi päästä pelosta, jos ei tuota tietäisi. Hyvä tuo tieto alla:

S: "Kun on tietoinen siitä, mitä mielessä tapahtuu -se kramppi tarttua ajatuksiin lakkaa itsestään. Pelko on, mutta siihen ei jää enää kiinni."

Tuo seuraava on ihana asia ja siitä minulla on pieni kokemuskin:

S: "Kun mieli ei takerru ajatuksiin, se lakkaa pikkuhiljaa tuottamasta itse niitä. On täysin hiljaisia hetkiä, joista myöhemmin tulee kenties pysyvää. Ajattelu on edelleen mahdollista tietysti, mutta sen rooli on muuttunut. Sitä käytetään asioissa, joissa ajattelua tarvitaan." Ihana kun muistutit tästä. :)

S: "Sitten alkaa tapahtua..." Jospa tosiaan siihen vielä pääsisi....

Eli mitä heräämisen jälkeen voisi olla. Olen jotenkin onnistunut ajattelemaan siitä vain sen, että elämä olisi jotenkin helpompaa, kun vapautuisi tästä ajattelemisen pakonomaisuudesta, turhista kuvitelluista tarpeita ja peloistakin.

Toki - kuten olet huomannut, olen yrittänyt saada tietoa heräämisen jälkeisestä elämästä ja olet varmaan tehnyt ihan viisaasti kun et ole sitä "mainostanut".

Luulisin etteivät kuvitelmani siitä ole kovin epärealistisia, joten kun en luo ihania kuvitelmia, niin en sitten tuskastukaan.

Ajattelin laittaa ohjelmavinkin kun bud.. kiinnostaa http://areena.yle.fi/tv/2152918

Lämpimät kiitokset halausten kera! :)

Mietiskelijä kirjoitti:

Ehkä kysyn, ehkä en - kuin Matti N:nen.

Samaa mieltä olen peloista, niiden syntymekanismista ja seurauksista.

"Eli ihan ensimmäinen asia on tunnistaa -käytännössä itsessään -että pelko on pelkkä ajatus. Nähdä miten mieli toimii. Keinolla ei ole väliä...." Hyviä ohjeita.

Kun olin pieni, päälleni hyökkäsi iso koira, joka kaatoi minut alleen ja jäi räksyttämään kasvojeni eteen valtava suu silmieni edessä. Onneksi sen omistaja tuli ottamaan koiran pois, eikä se ehtinyt purra. Edelleen kun näen tiellä sen rotuisen tai muunkin ison koiran, alkaa sydämeni pamppailla ja vaihdan mieluummin suuntaa (varsinkin kun näitä koirien puremistapauksia Suomessakin on paljon).

Pelkoani lisää se tunnettu tosiasia, että koirat ns. haistavat pelkäävän ihmisen ja saattavat kokea ko. ihmisen uhaksi ja voivat hyökätä. Olisi helpompi päästä pelosta, jos ei tuota tietäisi. Hyvä tuo tieto alla:

S: "Kun on tietoinen siitä, mitä mielessä tapahtuu -se kramppi tarttua ajatuksiin lakkaa itsestään. Pelko on, mutta siihen ei jää enää kiinni."

Tuo seuraava on ihana asia ja siitä minulla on pieni kokemuskin:

S: "Kun mieli ei takerru ajatuksiin, se lakkaa pikkuhiljaa tuottamasta itse niitä. On täysin hiljaisia hetkiä, joista myöhemmin tulee kenties pysyvää. Ajattelu on edelleen mahdollista tietysti, mutta sen rooli on muuttunut. Sitä käytetään asioissa, joissa ajattelua tarvitaan." Ihana kun muistutit tästä. :)

S: "Sitten alkaa tapahtua..." Jospa tosiaan siihen vielä pääsisi....

Eli mitä heräämisen jälkeen voisi olla. Olen jotenkin onnistunut ajattelemaan siitä vain sen, että elämä olisi jotenkin helpompaa, kun vapautuisi tästä ajattelemisen pakonomaisuudesta, turhista kuvitelluista tarpeita ja peloistakin.

Toki - kuten olet huomannut, olen yrittänyt saada tietoa heräämisen jälkeisestä elämästä ja olet varmaan tehnyt ihan viisaasti kun et ole sitä "mainostanut".

Luulisin etteivät kuvitelmani siitä ole kovin epärealistisia, joten kun en luo ihania kuvitelmia, niin en sitten tuskastukaan.

Ajattelin laittaa ohjelmavinkin kun bud.. kiinnostaa http://areena.yle.fi/tv/2152918

Lämpimät kiitokset halausten kera! :)

Lue lisää

Huomasin, että on helpompi löytää aina kunkin päivän kirjoitukset painamalla ctrl f ja kirjoittamalla hakuun se päiväys mitä hakee. Ilman tuota, olisi eräs hyvä juttu jäänyt lukematta.

Toivottavasti tämä mini-oivallus auttaa jotakuta muutakin etsijää. :)

Mietiskelijä kirjoitti:

Ehkä kysyn, ehkä en - kuin Matti N:nen.

Samaa mieltä olen peloista, niiden syntymekanismista ja seurauksista.

"Eli ihan ensimmäinen asia on tunnistaa -käytännössä itsessään -että pelko on pelkkä ajatus. Nähdä miten mieli toimii. Keinolla ei ole väliä...." Hyviä ohjeita.

Kun olin pieni, päälleni hyökkäsi iso koira, joka kaatoi minut alleen ja jäi räksyttämään kasvojeni eteen valtava suu silmieni edessä. Onneksi sen omistaja tuli ottamaan koiran pois, eikä se ehtinyt purra. Edelleen kun näen tiellä sen rotuisen tai muunkin ison koiran, alkaa sydämeni pamppailla ja vaihdan mieluummin suuntaa (varsinkin kun näitä koirien puremistapauksia Suomessakin on paljon).

Pelkoani lisää se tunnettu tosiasia, että koirat ns. haistavat pelkäävän ihmisen ja saattavat kokea ko. ihmisen uhaksi ja voivat hyökätä. Olisi helpompi päästä pelosta, jos ei tuota tietäisi. Hyvä tuo tieto alla:

S: "Kun on tietoinen siitä, mitä mielessä tapahtuu -se kramppi tarttua ajatuksiin lakkaa itsestään. Pelko on, mutta siihen ei jää enää kiinni."

Tuo seuraava on ihana asia ja siitä minulla on pieni kokemuskin:

S: "Kun mieli ei takerru ajatuksiin, se lakkaa pikkuhiljaa tuottamasta itse niitä. On täysin hiljaisia hetkiä, joista myöhemmin tulee kenties pysyvää. Ajattelu on edelleen mahdollista tietysti, mutta sen rooli on muuttunut. Sitä käytetään asioissa, joissa ajattelua tarvitaan." Ihana kun muistutit tästä. :)

S: "Sitten alkaa tapahtua..." Jospa tosiaan siihen vielä pääsisi....

Eli mitä heräämisen jälkeen voisi olla. Olen jotenkin onnistunut ajattelemaan siitä vain sen, että elämä olisi jotenkin helpompaa, kun vapautuisi tästä ajattelemisen pakonomaisuudesta, turhista kuvitelluista tarpeita ja peloistakin.

Toki - kuten olet huomannut, olen yrittänyt saada tietoa heräämisen jälkeisestä elämästä ja olet varmaan tehnyt ihan viisaasti kun et ole sitä "mainostanut".

Luulisin etteivät kuvitelmani siitä ole kovin epärealistisia, joten kun en luo ihania kuvitelmia, niin en sitten tuskastukaan.

Ajattelin laittaa ohjelmavinkin kun bud.. kiinnostaa http://areena.yle.fi/tv/2152918

Lämpimät kiitokset halausten kera! :)

Lue lisää

"Kun olin pieni, päälleni hyökkäsi iso koira"
Hyvä esimerkki, ja olet tietoinen jo valmiiksi asiasta. Hyvä käytännön harjoitus myös. Kun seuraavan kerrat törmäät koiraan, niin käytä sitä hyväksi. Seuraa vain mieltäsi, että mitä siellä tapahtuu. Sitten kun jokin pelko iskee jossain muussa tilanteessa tai jokin ajatus ahdistaa, niin vertaa sitä koirapelkoon. Se toimii nimittäin samoin.

Yksi ystävä kehitti mielestäni hellyttävän tavan. Hän pelkäsi hissejä. Puhuttiin samasta asiasta ja nyt hän tekee eräänlaista harjoitusta. Hän sanoo itselleen aina kun joutuu hissiin ja pelko iskee: "Kiitos aivot viestistä. Siirryttäiskö seuraavaan asiaan?" Hän on alkanut pitämään hisseistä pikkuhiljaa.

"Eli mitä heräämisen jälkeen voisi olla. Olen jotenkin onnistunut ajattelemaan siitä vain sen, että elämä olisi jotenkin helpompaa..."

Suurin osa meistä ajattelee näin, ei siinä ole mitään outoa. Ajattelemme, että on nyt tämä elämä herääminen. Ja elämästä tulee parempaa, herääminen tuo vain siihen jotain hienoa lisäarvoa tai poistaa jotain ikävää.

Toinen tapa ajatella on, että koko homma on seikkailu itseensä. Ikäänkuin sipulin kuorintaa, kerros kerrokselta paljastetaan jotain. Ja se on aina uutta, sitä ei voi tietää etukäteen mitä paljastuu. Se voi itkettää välillä, mutta useimmiten helpotuksesta.

Minusta koko "valaistumisen" ajatuksen voisi kuvata hirveän yksinkertaisesti.

Ajattele, että ole jäävuori merellä synkän myrskyn keskellä. Se on sinun elämääsi nyt. Eräänä päivänä myrsky laantuu ja ensimmäinen oivallus saa pilvet katoamaan taivaalta. Aurinko tulee esiin ja alkaa sulattamaan sinua. Ne osat, jotka ovat pinnan päällä sulavat ensiksi. Suurin osa on kuitenkin pinnan alla, mutta kun pinnalla oleva osa sulaa -ne piilossakin olleet nousevat auringon valoon. Ja lopulta nekin sulavat lämmössä, kunnes lopulta jäävuoresta on tullut osa merta, joka kimmeltää auringonvalossa. Meri ja vuori ovat yhtä, niitä ei voi enää erottaa.

Tässä ei liene mitään pelättävää?

Mietiskelijä kirjoitti:

Taas kiitokseni kerron sinulle Sarcisson.

S:"Mieli on "valaistunut", mutta sydän ei vielä. Kun sydän aukeaa, syntyy myötätunto."

Kaikkien näiden vuosien jälkeen vasta tuo kirjoituksesi avasi minussa sen, että täysin käsitin miksi ryhmämme vetäjä toimi kuten toimi - sydän ei ollut vielä auki. En ollut tajunnut sitä, koska hän veti mm. sydän meditaatioita ja puhui sydämen avaamisen tärkeydestä - sitten käyttäytyi välillä "sydämettömästi".

Kuin luin esim. Renardin ja Pitkäsen kirjaa myös, koin lukijana vähän samaa, eli aivan kuin he olisivat mielen tasolla tajunneet asian, mutta sydän ei olisi vielä "riittävästi auki". Siis vain kokemukseni - ei mikään väite.

Olen ihmetellyt joistain ihmisistä, jotka ovat mielen tasolla oivaltaneet "elämä on unta -asian", että heillä on jotenkin iso ego siitä oivaltamisesta huolimatta - esim he saattavat loukkaantua ja hermostua hyvin pienestä. Nyt mietin, että ehkäpä syynä on se, että sydän on vielä kiinni.

Laitan tuon tekstisi uudestaan, sillä se on niin hienosti oivallettu ja kerrottu.

S: "Jos tarkkaan katsoo, niin se on tapa suojella itseään. Olemalla ulkona tilanteesta, ulkopuolella, saa tunteen turvallisuudesta ja pysyvästä olotilasta. Tämä ei kosketa minua, koska näen että se on pelkkää unta. Olen omasta mielestäni toisella tasolla. Ja se tuntuu hyvältä, koska se on tavallaan totta. Kärsimys ei kosketa minua enää, se ei ole henkilökohtaista. Nyt on paremmin kuin ennen."

Myönnän, että itkin huojentuneena sen jälkeen kun olin lukenut koko tuon kirjoituksesi, eikä minulla enää ole pienintäkään harmin tunnetta sitä ryhmän vetäjää kohtaan, vaikka hän puheillaan ja käytöksellään sai aikaan niin monelle kriisin - hän ei olisi ollut ihan valmis tiedottamaan aiheesta - elämä on unta.

Lue lisää

Ja tavallaan opetti sinulle jotain myös. Ilman häntä emme kenties kävisi tätä keskustelua?

Sarcisson kirjoitti:

Ja tavallaan opetti sinulle jotain myös. Ilman häntä emme kenties kävisi tätä keskustelua?

Olet oikeassa, kiitos muistutuksesta.

Niin siitä tapauksesta kuin monista muistakin ns. ikävistä asioista voi myöhemmin kiittää. Kun sellaista on kokenut tarpeeksi, voi antaa anteeksi ja kiittää jo samantien, kun se ikävä asia tapahtuu - se ei vain ole välttämättä niin helppoa, mutta ehkä harjoituksen myötä helpottuu.

Minulla on ollut tapana etsiä lasten kanssa ikävistä asioista hyviä puolia - he ovat myös päässeet muistuttamaan minua kiitollisuuden aiheista, kun jotain harmillista on sattunut. :)

Sarcisson kirjoitti:

"Kun olin pieni, päälleni hyökkäsi iso koira"
Hyvä esimerkki, ja olet tietoinen jo valmiiksi asiasta. Hyvä käytännön harjoitus myös. Kun seuraavan kerrat törmäät koiraan, niin käytä sitä hyväksi. Seuraa vain mieltäsi, että mitä siellä tapahtuu. Sitten kun jokin pelko iskee jossain muussa tilanteessa tai jokin ajatus ahdistaa, niin vertaa sitä koirapelkoon. Se toimii nimittäin samoin.

Yksi ystävä kehitti mielestäni hellyttävän tavan. Hän pelkäsi hissejä. Puhuttiin samasta asiasta ja nyt hän tekee eräänlaista harjoitusta. Hän sanoo itselleen aina kun joutuu hissiin ja pelko iskee: "Kiitos aivot viestistä. Siirryttäiskö seuraavaan asiaan?" Hän on alkanut pitämään hisseistä pikkuhiljaa.

"Eli mitä heräämisen jälkeen voisi olla. Olen jotenkin onnistunut ajattelemaan siitä vain sen, että elämä olisi jotenkin helpompaa..."

Suurin osa meistä ajattelee näin, ei siinä ole mitään outoa. Ajattelemme, että on nyt tämä elämä herääminen. Ja elämästä tulee parempaa, herääminen tuo vain siihen jotain hienoa lisäarvoa tai poistaa jotain ikävää.

Toinen tapa ajatella on, että koko homma on seikkailu itseensä. Ikäänkuin sipulin kuorintaa, kerros kerrokselta paljastetaan jotain. Ja se on aina uutta, sitä ei voi tietää etukäteen mitä paljastuu. Se voi itkettää välillä, mutta useimmiten helpotuksesta.

Minusta koko "valaistumisen" ajatuksen voisi kuvata hirveän yksinkertaisesti.

Ajattele, että ole jäävuori merellä synkän myrskyn keskellä. Se on sinun elämääsi nyt. Eräänä päivänä myrsky laantuu ja ensimmäinen oivallus saa pilvet katoamaan taivaalta. Aurinko tulee esiin ja alkaa sulattamaan sinua. Ne osat, jotka ovat pinnan päällä sulavat ensiksi. Suurin osa on kuitenkin pinnan alla, mutta kun pinnalla oleva osa sulaa -ne piilossakin olleet nousevat auringon valoon. Ja lopulta nekin sulavat lämmössä, kunnes lopulta jäävuoresta on tullut osa merta, joka kimmeltää auringonvalossa. Meri ja vuori ovat yhtä, niitä ei voi enää erottaa.

Tässä ei liene mitään pelättävää?

Lue lisää

:) Aionpa toimia noin ison koiran nähdessäni, tarkkailen mieltäni, sanon kiitos aivot viestistä jne.

Hyvä tuo jäävuori-vertaus.

Ajattelen "tosi-etsijällä" tapahtuvan näitä sulamisen asteita, eli. pieniä havahtumisen/heräämisen askelia eli sitä riisumista ja "ytimeen päin
/todelliseen itseen" päin menemistä.

Valaistuminen sanana tuo mieleen minulle sen lopullisen yhteensulautumisen Sen kanssa, jolle on monta nimeä. Joillekin se on Tietoisuus, joillekin Jumala jne.

Kun sinä olet nämä asiat näin lempeästi ja hyvin kertonut, niin olet samalla saanut aikaan sen, ettei heräämistä ja lopullista valaistumista kohti menemisessä tunnu olevan enää mitään pelättävää.

Mutta kuitenkin tulee mieleen miten mahdollinen isompi herääminen/ valaistuminen vaikuttaisi läheisiini - onneksi siihen on vielä tosi pitkä aika - jos sitä edes tapahtuu tämän elämän aikana. :)

Jossain vaiheessa ei enää varmaankaan kaipaa tietoa - sitä odotellessa...

Kiitos! :)

Luin monta kertaa tämän EP:n vastauksen, ja... Kappas, minähän olen väärässä IOK:n suhteen, anteeksi. Olet, EP, ensimmäinen IOKlainen joka pystyi avaamaan minulle jotain, mitä en ole koskaan siitä kirjasta ymmärtänyt. En ole tosin samaa mieltä, mutta se ei haittaa lainkaan -minun kokemukseni vain on erilainen. Nyt ymmärrän, mihin tuossa pyritään. Kiitos!

Hakim Sanai, sufilainen runoilija:

Yritimme järkeillä
tiemme Hänen luokseen:
Emme koskaan onnistuneet;

Mutta kun annoimme periksi,
mitään estettä ei enää ollut.
Hän esitteli meille itsensä
puhtaasta rakkaudesta.
Kuinka muuten olisimme
tienneet hänestä?

Järki vei meidät ovelle asti;
mutta Hän päästi meidät sisään.
Mutta kuinka tuntea hänet
kun emme kykene
tuntemaan itseämme?

Vasta kun yksi on yksi,
ei enemmän, ei vähemmän;
sillä virhe syntyy kakseudesta;
ykseys ei virhettä tunne.

Tie, jota sinun täytyy matkustaa,
lepää sydämesi peilin puhtaudessa
Ei kapinalla, ei taistelulla
saa sydämen peiliä vapaaksi
tekopyhän ruosteesta ja epäuskosta.

Peili puhdistuu vain varmuudella -
sekoittamattomalla uskon puhtaudella.

Murtaudu vapaaksi
kahleistasi, jotka olet itsellesi luonut
Olet vapaa, kun nouset tästä savesta.

Ruumis on pimeä -sydän on häikäisevän kirkas
Ruumis on kuolema – sydän on kukkiva puutarha.

Sarcisson kirjoitti:

Luin monta kertaa tämän EP:n vastauksen, ja... Kappas, minähän olen väärässä IOK:n suhteen, anteeksi. Olet, EP, ensimmäinen IOKlainen joka pystyi avaamaan minulle jotain, mitä en ole koskaan siitä kirjasta ymmärtänyt. En ole tosin samaa mieltä, mutta se ei haittaa lainkaan -minun kokemukseni vain on erilainen. Nyt ymmärrän, mihin tuossa pyritään. Kiitos!

Hakim Sanai, sufilainen runoilija:

Yritimme järkeillä
tiemme Hänen luokseen:
Emme koskaan onnistuneet;

Mutta kun annoimme periksi,
mitään estettä ei enää ollut.
Hän esitteli meille itsensä
puhtaasta rakkaudesta.
Kuinka muuten olisimme
tienneet hänestä?

Järki vei meidät ovelle asti;
mutta Hän päästi meidät sisään.
Mutta kuinka tuntea hänet
kun emme kykene
tuntemaan itseämme?

Vasta kun yksi on yksi,
ei enemmän, ei vähemmän;
sillä virhe syntyy kakseudesta;
ykseys ei virhettä tunne.

Tie, jota sinun täytyy matkustaa,
lepää sydämesi peilin puhtaudessa
Ei kapinalla, ei taistelulla
saa sydämen peiliä vapaaksi
tekopyhän ruosteesta ja epäuskosta.

Peili puhdistuu vain varmuudella -
sekoittamattomalla uskon puhtaudella.

Murtaudu vapaaksi
kahleistasi, jotka olet itsellesi luonut
Olet vapaa, kun nouset tästä savesta.

Ruumis on pimeä -sydän on häikäisevän kirkas
Ruumis on kuolema – sydän on kukkiva puutarha.

Lue lisää

Kiitos runosta Herra Sarcisson.

Tekisi mieli sanoa, että tuo on varmaan tositapahtumiin perustuva runo. Sitä pitää miettiä virkeämpänä uudestaan.

Egooni vai mihin lie tarttui pari tekstinpätkää:

" ...sillä virhe syntyy kakseudesta; ykseys ei virhettä tunne."

Täällä kakseudessa me myös virheellisesti virheisiin tartumme - kai....

"Olet vapaa, kun nouset tästä savesta" :)

Kiitos enkelipallo. Kirjoitit tosi ymmärrettävästi.

Nyt sitten vain antautumaan. :)