Kiirunalais-tukholmalaisen juristi Åsan viides dekkari jatkaa perimmäisen Ruotsin karuissa maisemissa. Aiemmista kirjoista tuttu Rebecka Martinsson jatkaa syyttäjänhommissa Kiirunassa, kun ura huippujuristina katkesi ekakirjan kertomiin ongelmiin.
Tämän tarinan lähtötilanne on selkeä: Karhu on käynyt pihakoiran kimppuun ja joutaa jahdattavaksi. Inhorealistisessa kohtauksessa nallen masusta löytyy muutakin kuin koiranpaloja; ihmisen sormi. Muut jämät pari kuukautta sitten kadonneesta vanhuksesta löytyvät aikanaan. Selkeä tapaus on menossa arkistoon kun vanhusvainaan tytär löydetään tylysti hengiltä pisteltynä. Vanhat maataloustyökalut on uskomattoman monikäyttöisiä. Tämäkin kuolema mahtuisi vielä sattuman piikkiin, kun sopiva tappajakin löytyy melkein heti. Vaan jotain mätää maailmassa on, tuumaa Rebecka kun selviää ennenaikaisen kuoleman kohdanneen samassa perheessä neljää sukupolvea.
Tietysti mukana on kunnon työpaikkajuonittelua. Kilpaileva syyttäjä saa jutun tutkittavakseen kun väittää Rebeckaa jääviksi samankyläläisyyden perusteella uhrin kanssa. Mainion hahmon Åsa tästä herra von Post-syyttäjästä tekee. Narsismi, mediahakuisuus ja vastuun pakoilu kohoavat tärkeimmiksi ominaisuuksiksi. Taitaa kirjoittaja tuntea juristikollegansa. Ihmiskuvauksen Åsa kyllä osaa. Tyypit on luontevia lapsia pullautteleva A-M Mella ja paikallinen reinikainen, maalaisviisas Stålnacke tuntuvat vanhoilta tutuilta omine ongelmineen.
Nykyajan rinnalla Åsa kuljettaa toista tarinaa. Sadan vuoden takainen kuvaus kaivosyhdyskunnan synnystä ja arkitodellisuudesta on uskottavaa ja tarkkaa. Siellä ne pyörivät aikansa julkkikset, maalari Zorn ja kuvantekijä Larsson yhdessä prinssi Eugenin kanssa kaivoksen isännöitsijän seurapiirijuhlissa. Emäntäpiika ja uusi opettajatar ovat vain hetken hupia kaivosherralle. Ensin tuntuu jottei tämä historiallinen osuus kuulu juoneen mitenkään, mutta lukijan vaiva kyllä palkitaan lopulta.
Hienosti Åsa kuvaa pohjoista luontoa kaikkine tylyyksineen ja ilmiöineen. Samoin ihmisten suhde koiriinsa ja koirien käyttäytyminen ja käyttö saavat ansaitsemansa arvostuksen. Ainoa, mikä häiritsee on pyhimysmäinen työtoveri ja ritari Krister, josta ei mitään kielteistä piirrettä löydy. Mitä nyt päästää koirat salavuoteusvuoteeseen.
Rohkenen suositella aikaisempia Larssoneita lukeneille ja toissijaisesti aloittamaan tästä. Ainakin ensimmäisen, Aurinkomyrskyn, lukeminen auttaa sijoittamaan henkilöt paikoilleen vaikkei se aivan välttämätöntä olekaan.
Tämän tarinan lähtötilanne on selkeä: Karhu on käynyt pihakoiran kimppuun ja joutaa jahdattavaksi. Inhorealistisessa kohtauksessa nallen masusta löytyy muutakin kuin koiranpaloja; ihmisen sormi. Muut jämät pari kuukautta sitten kadonneesta vanhuksesta löytyvät aikanaan. Selkeä tapaus on menossa arkistoon kun vanhusvainaan tytär löydetään tylysti hengiltä pisteltynä. Vanhat maataloustyökalut on uskomattoman monikäyttöisiä. Tämäkin kuolema mahtuisi vielä sattuman piikkiin, kun sopiva tappajakin löytyy melkein heti. Vaan jotain mätää maailmassa on, tuumaa Rebecka kun selviää ennenaikaisen kuoleman kohdanneen samassa perheessä neljää sukupolvea.
Tietysti mukana on kunnon työpaikkajuonittelua. Kilpaileva syyttäjä saa jutun tutkittavakseen kun väittää Rebeckaa jääviksi samankyläläisyyden perusteella uhrin kanssa. Mainion hahmon Åsa tästä herra von Post-syyttäjästä tekee. Narsismi, mediahakuisuus ja vastuun pakoilu kohoavat tärkeimmiksi ominaisuuksiksi. Taitaa kirjoittaja tuntea juristikollegansa. Ihmiskuvauksen Åsa kyllä osaa. Tyypit on luontevia lapsia pullautteleva A-M Mella ja paikallinen reinikainen, maalaisviisas Stålnacke tuntuvat vanhoilta tutuilta omine ongelmineen.
Nykyajan rinnalla Åsa kuljettaa toista tarinaa. Sadan vuoden takainen kuvaus kaivosyhdyskunnan synnystä ja arkitodellisuudesta on uskottavaa ja tarkkaa. Siellä ne pyörivät aikansa julkkikset, maalari Zorn ja kuvantekijä Larsson yhdessä prinssi Eugenin kanssa kaivoksen isännöitsijän seurapiirijuhlissa. Emäntäpiika ja uusi opettajatar ovat vain hetken hupia kaivosherralle. Ensin tuntuu jottei tämä historiallinen osuus kuulu juoneen mitenkään, mutta lukijan vaiva kyllä palkitaan lopulta.
Hienosti Åsa kuvaa pohjoista luontoa kaikkine tylyyksineen ja ilmiöineen. Samoin ihmisten suhde koiriinsa ja koirien käyttäytyminen ja käyttö saavat ansaitsemansa arvostuksen. Ainoa, mikä häiritsee on pyhimysmäinen työtoveri ja ritari Krister, josta ei mitään kielteistä piirrettä löydy. Mitä nyt päästää koirat salavuoteusvuoteeseen.
Rohkenen suositella aikaisempia Larssoneita lukeneille ja toissijaisesti aloittamaan tästä. Ainakin ensimmäisen, Aurinkomyrskyn, lukeminen auttaa sijoittamaan henkilöt paikoilleen vaikkei se aivan välttämätöntä olekaan.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.