Minkälaiset ihmiset ovat yksinäisiä?

Vanhat ystävät tappoivat luottamuksen anteeksi antamattomalla tavalla. En tiedä miten tälläisenä epävarmana tyyppinä tutustua uusiin ihmisiin. Netti on hyvä väline, mutta kanava on hakusessa.

Joten tässä sitä pyöritellään peukaloita yksin kotona.

Ei se vaimo ja lapsi välttämättä tarkoita, ettet olisi jollain tapaa yksinäinen...
Jopa kaverin pari omaavakaan ei välttämättä tunne itseään kovin seuralliseksi tai ei ole sellainen normaalisti...

Eiköhän suurimmalle osalle riitä oma ydinperhe, yhteydet vanhempiin, appivanhempiin ja työkavereihin. Ei kai sitä yksin ole jos on puoliso ja lapsia?

Yksinäisiä ovat herkästi loukkaantuvat, persoonallisuudeltaan harvinaislaatuiset, analyyttiset, kyseenalaistavat, joustamattomat, vakavamieliset, sulkeutuneet, epäluuloiset, voimakkaan periaatteelliset.

Enkä tarkoita, että jokainen yksinäinen on kaikkea noista, vaan että usein yksinäinen saattaa huomata jonkin noista piirteistä yksinäisyytensä syyksi.

Kun miettii omien elämänkokemuksiensa pohjalta, esimerkiksi köyhyys, työttömyys, epäedullinen ulkonäkö, fyysinen poikkeavuus tai mielenterveysongelmat eivät automaattisesti aiheuta yksinäisyyttä. On paljon noihin ryhmiin kuuluvia ihmisiä, joilla on valtava sosiaalinen verkosto. Sen sijaan kun kuvioihin astuu jokin ensin mainituista piirteistä tai vielä pahempaa, useampi niistä kuten minulla, yksinäisyys kolkuttelee jo oven takana.

Kysyjälle vastaus: vanhat.
Siitähän puhutaan koko ajan kuinka vanhukset ovat yksinäisiä,itse tuleva sellainen.
Olen "vasta" 60 ja en ole olemassa kenellekkään,sukuni tarvitsee minua kaiken hoitoon,apu ja raha kelpaa,miehet ei vilkaisekkaan vaikka ulkonäkökin ja olemus on ok.
En ole silti VIELÄ yksinäinen,mutta huomaan olevani näkymätön silti torjumatta esim.vastapuolta.Kävelenkö jonkun eteen ja sanon että haluan tutustua?
Saman ikäiset miehet ovat niin varovaisia ja nirsoja,nuori pitää olla vaikka meillä vanhoilla olisi paljon mitä tarjota,jos nyt se seksi jätetään vähän kauemmas.

Yksinäisyys on hyvä ja joillekkin paha asia,miltä kantilta kukin sen mittaa.Yksinoloa en silti vaihtaisi,vaikka kiva kaveri löytyisikin,tuskinmpa...

Rumat miehet on ainakin yksinäisiä.

Yksinäiseksi jää sellainen, joka odottaa aloitteellisuutta muilta. Mikään asia ei tapahdu, jos sen hyväksi ei itse tee mitään, eikä ystävien tai tuttujen saaminen ole mikään poikkeus. Jos hakeutuu sinne, missä on muitakin, harrastaa jotain sellaista jonka parissa joutuu muiden kanssa tekemisiin, soittaa silloin tällöin jollekin tutulle, matkustelee jne. niin jostain matkan varrelta niitä tuttavuuksia alkaa kertyä. Jos vain odottelee, että ottakoot muut yhteyttä jos on asiaa ja jämähtää itse tv:n tai netin ääreen, niin siinä sitä saakin sitten odottaa.

Ihmisiin pettyneet. Kun luottamus rikotaan liian monta kertaa vaikka ite yrittää olla luotettava ja auttavainen, niin ei enää tee mieli tutustua lapsellisiin ja ongelmista kärsiviin itsekkäisiin ihmisiin. Muutenkin introverttina nautin yksinäisyydestä. Sosiaaliset tilanteet väsyttää. Yksin voi elää. yksin voi lähteä vaikka risteilemään, matkustelemaan jne. Kukaan ei kiinnitä huomiota yksinäiseen aikuiseen sen koommin.

Yksinäisyyteen voi ajautua myös päätymällä avioon, joka pikkuhiljaa nakertaa kaikki sosiaaliset suhteet ympäriltä, tappaa perusminän niin ettei lopulta tunne edes itse itseään. Tässä vaiheessa onkin miltei mahdotonta löytää ne sosiaaliset kontaktit, joita niin kipeästi tarvitsisi.

"Ei uskalla soittaa, kun sillä saattaa olla tärkeää tekemistä. Ei viitsi soittaa, jos ehdotan jotain ja se kuitenkin sanoo ei. Tai sitten se ei kehtaa sanoa ei ja lähtee vaikkei haluaisikaan. Sille yhdelle en ainakaan enää soita, kun se ei viimeksikään lähtenyt. Tai sille en soita, kun se silloin kolme vuotta sitten sanoi niin ilkeästi. Takana voi tietysti olla myös häpeää: ei kehtaa ehdottaa mitään tekemistä, kun se voikin olla ihan nolo ehdotus, tai ei kehtaa soittaa enää kun ei kahteen vuoteen ole soittanut. Tai ei kehtaa tavata ketään, kun ei ole mitään kuulumisia kerrottavana."

Toi listaus pitänee paikkaansa monelta osin. Mutta jos soittaa monesti samoille ihmisille ja asiat tyssäävät, kyllähän siitä turhautuu. Vielä jos yhteydenpito tuntuu olevan hyvin yksipuolista niin eikai sitä loputtomiin viitsi ottaa yhteyttä.

Itse ainakin elän hyvässä parisuhteessa jo 4,5 vuoden ajan. Olen ollut työtön jo muutaman kuukauden, olen kyllä yrittänyt etsiä ja hakea mutta kun ei vaan tärppää mistään :(. Puolisoni on tällä hetkellä armeijassa joten hänellekään en voi puhua koko aikaa. Ystäviä on niukasti, tälläkin hetkellä olen riidoissa erään hyvän ystäväni kanssa, joten eipä paljoa ole ihmisiltä viestejä tullut. Olen tämän työttömyyden aikana tuntenut itseni hyvin yksinäiseksi aika ajoittain. Tulevaisuuski tuntuu niin toivottomalta kun mahdollista. Tuntuu etten saa elämässä mitään aikaiseksi. En tiedä mitä tekisin...

Olen yksin kun en jaksa kuunnella ihmisten turhanpäivästä puhetta. Kuten horoskooppijuttuja, ruokahifistelyjä, viini-,olut-,viina-,formula-,auto-,muoti-,kauneus-,jääkiekko-juttuja. Sossuvalituksia, vaatimuslistoja, haaveluja, vanhoja vitsejä, vanhojen asioiden muisteluja, lasten kehumisia, lemmikkejä, itsekeskeisiä höpinöitä, nippanokkia, omaan napaan tuijottajia, tekohymyjä...

No minä olen tälläinen rumilus, lyhyt , vinoleukainen, vinohampainen työtön mies. Vanhempani hylkäs mut jo pienenä joten tiesin että tulen olemaan yksin yli 30 vuotiaaana ilman rakkautta ja läheisiä.

Minusta olin ihan "normaali" ihminen silloin joskus, kun yksin jäin. Ehkä vähän hiljaisempi ja erilaisempi kuin muut. Nyt en enää tiedä mitä olen. Olisin onnellinen jos yksinäisyys olisi ainoa harmi. Ihmiset ovat loukanneet niin monia kertoa, että en jaksa enää edes välittää. Itsetunto niin alhaalla kuin vaan voi olla. En tiedä toivunko tästä koskaan. Kun on valmiiksi jo herkkä. En todellakaan tiedä miten tästä noustaan. Tuntuu, että elämä on jo ohi. Mikään ei ikinä onnistu ja sitten saa vielä jotain paskaa aina niskaansa. Sitten aina ajattelee, että jollakin on vielä huonommin, mutta ei tästä minunkaan elämästäni mitään tule. Miten sitä uskaltaa edes tutustua ihmisiin kun luottamus on petetty niin monta kertaa? Pelkää, että tulee vaan lisää harmia. Ajattelen yleensä aika positiivisesti, mutta nyt en enää jaksa uskoa mihinkään hyvään. Pelkään, että kohta tulee se hetki etten jaksa enää.

Yksinäisyyden syyt voivat olla myös neurologisia, esimerkiksi Aspergerin oireyhtymä, tai jotain sen suuntaisia piirteitä, vaikka piirteet eivät diagnoosiin saakka riittäisikään.

No kun multa läks mies tos 1v 7kk sitten niin oon sen jälkeen ollu tosi yksinäinen eron myötä huomasin et hups mulla ei oo kavereitakaan. seurana on kyl noi lapset aina välillä kun eivät oo isällään ,mut nehä on lapsia ei niiden kans voi puhua aikusten juttuja.
pari tuttua löytyy mut kun heillä on puolisot niin enpä viitti ängetä kolmanneksi pyöräksi niiden juttuihin mukaan kun tunnen oloni vielä yksinäisemmäksi kun seuraan sivusta heitä jne.
sillo kun oli viel mies oli joka viikonloppu jotain ohjelmaa jne. nyt vaan istutaan kotona no tietty onhan syynä sekin etten omista autoa ja tutut ja sukulaiset asuu 30-50km päässä ja täällä pienessä maalaiskaupungissa kun ei niitä linja-autoja kule tonne syrjäkylille ku yks päivässä ja näin kesällä hyvä jos sitäkään ja sittenki voi joutua viel kävelemään 3-5km ennen ku on perillä siel minne oli kylään menossa...

Takana tyhjää täys juhannus. Miehen kanssa mökillä tuppisuuna, kun ei edes muutamaa sanaa saanut sanoa, kun tuli äsähdys "ole hiljaa". Olin sitten hiljaa, minkä nyt yksikseni jupisin.
Tarvitsisin ulkopuolista apua, että saisin itseni irti tästä tyhjääkin tyhjemmästä suhteesta. Ei ole voimia, taitoa, rohkeutta, uskallusta, eikä toivoa siitä että minullekkin olisi varattuna elämään muutakin, kuin ikuista yksinäisyyttä.
Tunnen itseni elävältä haudatuksi!
Löytyykö kohtalotovereita?

"vi##u mitä pa$kaa" kirjoitti:
"Olen yksin kun en jaksa kuunnella ihmisten turhanpäivästä puhetta. Kuten horoskooppijuttuja, ruokahifistelyjä, viini-,olut-,viina-,formula-,auto-,muoti-,kauneus-,jääkiekko-juttuja. Sossuvalituksia, vaatimuslistoja, haaveluja, vanhoja vitsejä, vanhojen asioiden muisteluja, lasten kehumisia, lemmikkejä, itsekeskeisiä höpinöitä, nippanokkia, omaan napaan tuijottajia, tekohymyjä..."

Jos joku kommenteista erityisesti puraisi, niin tämä. Olen itsekin aivan kyllästynyt juuri tuohon päättymättömään listaan narsismin oireita. Siksi varmasti valitsisin totaalisen yksinäisyyden mieluummin, koska sitä EI tosiaankaan jaksa kuunnella, eikä nykyään enää edes katsella. Jo pelkillä kauppareissuilla noihin tyyppeihin törmaa jatkuvasti ja duunipaikoissa ei juuri muita olekaan.

Täällä yksinäinen 35 vuotias nainen; paitsi on kyllä pitkäaikainen parisuhde ja työsuhde ;) Muuten ei ole sukulaisia eikä edes kavereita...vaikea sanoa miksi, koska nuorempana olin enemmän seurallinen ja ystävystyin aika helposti.

Olen kai jollakin tapaa outo/erilainen/varautunut ja vaikea löytää samanhenkisiä ihmisiä ja tutustumiset jää aina pintapuoliseksi. En oikein osaa enää kaivatakaan seuraa ja viihdyn itsekseni eläinystävieni kanssa tai kirjoja lukien. Ehkä joskus sitä miettii miten joillakin voi olla niiiiin paljon tuttavia, kavereita, ystäviä ja sukulaisia ?! Kun itsellä ei ole kuin tuo aviopuoliso seurana...

Mitä siinä tapauksessa voi tehdä, jos on persoonallisuudeltaan tällainen: "persoonallisuudeltaan harvinaislaatuisen, analyyttinen, kyseenalaistava, joustamaton, vakavamielinen"?

Itselläni nämä piirteet liittyvät kai jotenkin "yliopistokoulutukseen". Yliopisto siis itselleni on koko elämä, ja haluan myös vapaa-ajallani eritellä asioita samalla lailla. Erityisen joutamaton olen sellaisia ihmisiä kohtaan, jotka eivät pysty perustelemaan väittämiään ja tekemisiään loogisesti. Harvinaislaatuinen olen sikäli, että suurin osa ihmisitä ilmeisestikin vain käy koulunsa, mutta pitää kuitenkin lopulla muuta elämää tärkeämpänä.

En halua muuttua, koska arvostan näitä piirteitä itsessäni kaikkein eniten. Puolisossani myös arvostaisin näitä piireitä, eli en pystyisi kunnioittamaan ihmoistä, joka ei olisi samalla lailla suntautunut. Olen päätynyt siihen, että ainoa keinoni on yrittää löytää yliopiston sisältä (erityyppisistä lukupiireistä yms.) samantyyppistä porukkaa kuin itse olen.

Kodinhenki: jos oikeasti rakastat puolisoasi, saat olla todella kiitollinen! Monella muulla tässä maassa ei todellakaan ole sekä ihanaa parisuhdetta että työpaikkaa.

Ehkäpä selitys kavereiden katoamiselle on yksinkertaisesti siinä, että monilla sinun ikäisilläsi alkaa olla perhettä ja heidän aikansa menee omien pienten lastensa kanssa? Lapsiperheet tapaavat usein käytännön syistä (lasten harrastukset yms.) toisten lapsiperheiden vanhempia.