Bipon masennus itsekkäämpää?

Itselläni on ykköstyypin kaksisuuntainen enkä toimi kuvailemallasi tavalla. Toisaalta kaksisuuntaisen masennus on todella syvää masennusta. Itse sen kokeneena voin kertoa, että jos hautoo jatkuvasti itsemurhaa, niin voi olla että puhelin on kiinni tai ei vain jaksa mitään ylimääräistä. Kyse ei siis välttämättä ole itsekkyydestä. Itse olen vain sen verran sosiaalinen, että pidän yhteyttä ystäviin vaikka olisinkin aivan karmeessa alennustilassa.....
Tuo kaksi ihmistä ei ole mikään kamalan laaja otos sinänsä, että voi tehdä johtopäätöksiä??....Olen kyllä kuullut aikaisemminkin, että bipojen kanssa on hankala pitää ystävyyssuhteita yllä. Jos asia käy raskaaksi, niin ota itse etäisyyttä.

Ei ehkä kannata vielä kahden tapauksen perusteella vetää johtopäätöksiä kaksisuuntaisten itsekkyydestä. On totta että kaksisuuntaisten kanssa sen ystävyyden ylläpitäminen on ehkä haasteellisempaa kuin masentuneen, mutta se on aina niin yksilökohtainen juttu ettei kannata vetää kovinkaan suuria johtopäätöksiä kaksisuuntaista sairastavista muutaman henkilön käytöksen perusteella.

Itselläkin on (2. tyypin) kaksisuuntainen ja kyllä minä ystäviini pidän yhteyttä, mutta vaihtelevasti, joskus on tosiaan se puhelinkin viikon kiinni enkä kuukauteen voi kuin käydä salilla ja töissä, mutten makaan kotona sängyssä ja mietin kurjaa elämääni. Ehkä ne vähän etäisemmät ystävyyssuhteet jäävät hoitamatta kaikkein hiljaisimpina kausina, mutta sosiaalisena luonteena kyllä saan joko uusia ystäviä menetettyjen tilalle tai sitten korvaan poissaoloni mielialani parannuttua ottamalla taas yhteyttä.

Tunnen kaksi bipoa läheisesti, toinen käyttäytyy juuri ap:n esimerkin tavoin, toinen taas pitää ihan hyvin vaikeinakin jaksoina yhteyttä.

Ehkä tuollainen käytös on yleisempää bipoilla kuin muista mielenterveysongelmista kärsivillä? Mutta se ei tarkoita että kaikki bipot tuollaisia olisivat.

Käyttäydyn ap:n kuvauksen mukaisesti. Aion nyt parantaa tapani siten että, en enää ilmesty takaisin.

Onneksi tietoisuus lisääntyy näistä muka mielensairauksista. Psykiatria joko häviää tulevien vuosien aikana tai myönnetään että tauti on fyysinen ja hormonaalinen.
Kannattaa lukea mielenterveys ja kilpirauhanen ja lopettaa kuvitelmat että lääkärit haluavat vain auttaa.

Täällä 1-tyypin biponainen. Koskaan en ole ilkeyttäni tai itsekkyyttäni lyönyt laimin läheisiäni masennuksen aikana mutta pahimmat masennukseni on paykoottispiirteisiä ja erittäin syviä...en jaksa mitään, kiinnostus kaikkeen on täys nolla, tunteita ei ole, koko kroppa painaa tonnin ja erilaiset pelot valtaa mielen pakkomielteisillä kuoleman ajatuksilla. Siinä ei puhelimeen vastailla tai selitellä kenellekään mikä vaivaa... Läheiseni huomaa tilanteeni itse ja tajuaa et nyt ei irtoa enää mitään. Plus että bipon masennus on yleensä paljon syvempää kuin masentuneen.

Allekirjoitan ap:n.

Minä en tahdo olla yksin, mutten tahdo tavatakaan ketään kun masennun.

Itselläni on kakkos tyypin bipo ja teen kyllä tuota ap:n kuvailemaa asiaa aina välillä, mutta minulla se käytännössä kohdistuu vain niihin ns. uusiin tuttavuuksiini, vanhoihin ystäviini pidän kyllä yhteyttä, toki senkin määrä laskee 50-90% normaalista, mutta vastaan kyllä aina heille. Mutta uusista ihmisistä elämässä ei vain jaksa/kykene välittämään tai edes heitä ajattelemaan kun on jumitus päällä. Tavallaan se on harmi, kun melko monta hyvääkin ystävyyssuhdetta on jäänyt tämän takia syntymättä vaikka ehkä 2-6kk olisikin mennyt todella hyvin, sillä harvalla ihmisellä riittää ymmärrystä tälle sairaudelle, enkä minä todellakaan tästä muille kuin vain luotettavimmille vanhoille ystävilleni ole edes puhunutkaan. Pitäisi ehkä joskus vain laittaa se "olen bipo" -paita päälle että kaikki ymmärtäisivät eivätkä minua tunnekylmäksi tai ilkeäksi nartuksi haukkuisi kun oon minkä oon.

yhtä bipo naista treffailin muutaman kk ajan ja kyllä sitä aikalailla ap:n kuvailema fiilis bipoista jäi. Nainen oli alkuun todella hurmaava ja tapasimme usein ja yhteydenpito oli hyvinkin tiivistä, toki hieman aina toispuolista sillä nainen ei minun takiaan omia menojaan ollut valmis siirtelemään kun taas heti alussa tuli jo selväksi se että minun pitää olla valmis omista menoistani tinkimään ja naista tapaamaan silloin kun se hänelle sopii. Kiihkeä suhteemme päättyi kuitenkin kuin seinään, nainen katosi 4kk jälkeen elämästäni täysin, vain pari tekstaria sain joissa nainen lupasi ottaa yhteyttä kun tilanne helpottaa, mutta siitä on jo useampi vuosi aikaa

Yhdestä biposta on vain kokemusta, todella ihana nainen johon rakastuin, mutta vaikka jo kihloja suunniteltiin, niin yhtäkkiä hän vain lakkasi vastaamasta puheluihini, soittoihini sain vain pari tekstaria vastaukseksi joiden sisältö oli "en pysty nyt puhumaan" ja viikon kuluttua en saanut enää edes niitäkään. Näin naisen kuitenkin muutamaa viikkoa myöhemmin eräässä kahvilassa toisen miehen kanssa halailemassa ja iloisesti juttelemassa. Ei normaali ihminen enää 30v iässä tuollaista toiselle tee.

Terve

Mielialahäiriöihin (nimeämättä) liittyy monasti muutakin persoonallisuuden 'vikaa'.En voi kiistää kenenkään kokemuksia jatutkimuksia siitä, että 'bipot olisivat narsistisia ja kykenemättömiä pitkäkestoisiin ihmissuhteisiin'.Toteaisin vain, että masentunut ihminen vaikuttaa monasti*) narsistiselta,koska ei huomioi toista, mutta narsismia esiintyy vielä enemmän persoonallisuuden ongelmien takia.

Silti,kaksisuuntaista sairastavan pitäisi oppia sairaudestaan ja itsestään niin että pystyisi kahlehtimaan itselleen ja toisille vahingollista käyttäytymistä.Vaan se voi olla vaikeaa. Itselläni on mielialahäiriö, jossa perusmasennus on jatkuvaa. Surullista, mutta joudun usein 'älyllistämään' tunteitani, kun masennus vie ne. Mutta sitten on vaiheita, joissa minun ei tarvi niin tehdä,vaan voin luottaa tunteisiin ja harkintaan - kuitenkin jatkuvasti vahvasti epäillen sitä mikä on totta ja mikä mieliala-ailahteluiden värittämää. Sellainen elämä on hankalaa (v-mäistä) ja sen haluaa unohtaa ja ohittaa. Silloin tulee salaisia ongelmiakuin tässä ketjussa on kuvattu.

Älkää kuitenkaan yleistäkö liikaa, pyytäisin. Kokenut bipo II, jolla, kuten meillä kaikilla,on vain tämä yksi.

*) ei 'aina'

Itselläni on diagnosoitu kaksisuuntainen mielialahäiriö, mutten ihan välttämättä ole aivan yhtä mieltä diagnoosista (tämähän on vissiin varsin yleistä sairastavilla mutta päätin nyt kuitenkin mainita että tosiaan itse en olisi diagnoosistani niinkään varma). Joka tapauksessa asiaan:

Masentuneena yhteydenpito katkeaa oikeastaan ihan kaikkiin kavereihin, itselläni on muutamia läheisiä ystäviä joiden kanssa on puhuttu nämä yhteydenpitoasiat ja he tietävät, että turha toista on masennuksen keskellä kuormittaa kyselemällä kuulumisia kun vastaus on suurinpiirtein, että "haluaisin kuolla pois". He tietävät että olen hyvää seuraa silloin kun olen maisemissa ja ovat tyytyväisiä siihen. Toisaalta jos joku on joskus pyytänyt minulta apua olen aina auttanut, masennuksesta huolimatta. Vaikka itse ei näe omalle elämälle syytä, jostain syystä jaksaa kuitenkin auttaa muita. Siksi omasta näkökulmastani tuntuu täysin naurettavalta väittää vetäytymistäni itsekkääksi. Itse näen sen niin, että miksi vaivaiain muita ihmisiä seurallani silloin, kun en saa sanaa suustani. Masentuneena keskustelu ei kerta kaikkiaan onnistu, aivot ovat aivan lamaantuneet ja vaikka yrittäisi miettiä kuinka kovasti jotain järkevää sanottavaa, ei keskustelun anti omalta suunnaltani ole kuin "joo, niin, mm-m" ja sitä rataa. Lisäksi minulla on yksi ystävä joka itsekin on kärsinyt syvästä masennuksesta. Asumme kaukana mutta pidämme puhelimitse yhteyttä säännöllisen epäsäännöllisesti, välillä voi mennä puoli vuotta ettemme soittele mutta olemme silti todella läheiset, kuin siskokset. Jos jompikumpi meistä soittaa toiselle ja huomaa että toinen on masentunut, pitää silloin itse keskustelua yllä niin että toisen ei paljon tarvitsekaan puhua. Tämä on äärimmäisen miellyttävää myös sille masentuneelle joka ei puhumaan pysty mutta kyllä sitä silti ihmiskontakteja kaipaa. Tämä onkin ainoa ystäväni jolle vastaan puhelimeen missä kondiksessa tahansa.

Läheisimmät tietävät mistä on kyse kun en yhteyttä pidä, muut sitten joko ymmärtävät tai eivät kun otan taas yhteyttä. Otan kyllä aina toivuttuani kaikkiin jotain yhteyttä, elleivät sitten ole itse päättäneet katkaista minuun välejä tai ole liian suutuksissa minulle ettei ystävyyttä ole järkeä enää jatkaa.
Vaikka olisin kuinka syvällä henkisessä suossa tahansa, niin kyllä minä toki joihinkin ihmisiin aina yhteyttä, joihinkin se yhteydenpito taas lakkaa täysin ja syyllistyn tuohon ap:n kuvailemaan käytökseen heitä kohtaan. Se että soittelen ja tapaan siskoani viikoittain vaikken ole vastannut veljeni puheluihin yli kuukauteen ei ole minusta mitenkään outoa. Voimani eivät vain riitä veljeni kanssa kommunikoimiseen vaikkei hänessä mitään vikaa olekaan, kun taas siskoni näkemisestä saan voimaa jatkaa. Harva sen ehkä ymmärtää, mutta kyse on valinnasta, ei siitä että olisin itsekäs. Voimat ei vain riitä kaikkien kanssa sitä kommunikaatiota jatkamaan vaikeina aikoina. Oon kyllä joskus ollut aika törkeäkin ihmisiä kohtaan kun ovat liikaa mua ahdistelleen eivätkä oo antaneet olla rauhassa, mutta ne ihmiset jotka ovat tuostakin ylipäässeet ovat kyllä olleet sitten niitä ihmisiä joiden ystävyyttä ja tukea arvostan, heikommat ovat taas tippuneet pois kun eivät ole käsittäneet tai ovat itse olleet minua kohtaan törkeitä. Varsinkin miehet eivät tunnu ymmärtävän sitä kun sanon etten haluu olla yhteyksissä vaikeina aikoina, luulevat aina että dumppaan heidät vaikka kyse on vain tauosta heidän kanssaan. Ehkä jotku ihmiset tuotakin sitten tekee, en tiedä.
Ei sitä vaikeina aikoina vain jaksa itseään selitellä tai passiivisuuttaan ja pahaa oloaan puolustella ja avata, tilanne vain on se eikä se siitä selittelyllä miksikään muutu. Ymmärrän kyllä jollain tapaa sen ettei kaikki tuota ymmärrä, mutta ei minulta liikene vaikeina aikoina sympatiaa ketään kohtaan kun omakin elämä on vain paskaa ja kaikki voimani menee siihen että pidän itseni hengissä.
Masentunut tätini katkaisee välinsä aina koko sukuun kun masennus on pahimmillaan ja kaikki aina sen jälkeen pelkäävät hänen tekevän itsemurhan ja tuota on jatkunut jo yli 30 vuotta, eli kyllä ne masentuneetkin osaavat eikä vain me bipot.

Minäkin olen huomannut serkkuni (bipo-II) käytöksen noudattavan tässäkin ketjussa jo usein mainittua "valkkaamista". Minuun hän ei pitänyt nuorenpana mitään yhteyttä masennuksen ollessa päällä ja oli hyvin tyly ja ilkeä kun jotain yhteyttä häneen yritin saada, vaikka muuten luonnehtisinkin meitä ystäviksi. Hän oli juuri sellainen bipo mitä ketjun aloittajakin kuvaa.

Kaikki muuttui kuitenkin jokunen vuosi sitten. Asumme nyt paljon lähenpänä toisiamme ja ystävyytemme on syventynyt paljon tiiviimmäksi kuin mitä se oli jokunen vuosi sitten. Ja nyt hän myös osaa vastata minulle vaikka olisi kuinka paha masennusjakso päällä.

Hyville/läheisille ystäville bipot siis kyllä aina jotain vastaavat, mutta kaikkia muita kohtaan he saattavat olla sitten hyvinkin tylyjä.

Joulu lähestyy, naiseni katkaisi kaikki välit minuun viime jouluna mielialaansa vedoten. Se jos mikä oli itsekästä, sillä kuka täysi-ikäinen päättää moni vuotisen suhteen sillä että "ahdistaa, on paha olla" ja katoaa seuraavana päivänä?

Mä olen tullu yhden bipon kohalla niin törkeesti kohdelluksi, että ihan naurattaa :D Töksömpää, itsekkäämpää, ahneempaa, ajattelemattomampaa tyyppiä en ole tavannu, itsekritiikki puuttuu hältä myös täysin, ja hänen mielestään on jees käytgää ihmisiä omiin tarpeisiinsa ja jättää taas pitkiksi ajoiksi käyttämättä, jos hän ei just sitä ja sitä ihmistä satu tarvitsemaan, ennen kuin taas tarvii, johonkin, itseään ihailemaan, yksinäisyyden kammoaan poistamaan, seksiin, tylsyydentappajaksi, seuraks johonki hänen menoonsa, kuuntelemaan kun hän puhuu itsestään. Aina pitäis olla tavotettavissa, mutta hän vastaa ja pitää yhteyttä vain kun hänen tarpeisiinsa sopii. Sellasta kaveruutta,ei yhtään arvostusta taikkas vaivannäköä muiden eteen. Yleensä hän unohtaa orastavat ydtävyyssuhteensa tyystin tai häneen loukkaannutaan. Parisuhteensa lopahtavat riitoihin. Sitten ulisee kun on yksin ja tylsää, kukaan ei tykkää ja palvo. Sitten syöksytään taas uuteen parisuhteeseen suinpäin tutustumatta edes,ystävystytään ja käytellään taas uusia ihmisiä vähän aikaa...Sairasta.Nim. duunikaveri

Kertomukset tässäkin ketjussa kuulostavat tutulta. Tiedostakaa, että henkilöt, jotka käyttävät 'psyykenlääkkeitä' kärsivät usein enemmän tai vähemmän frontal lobe syndroomaasta. Voitte lukea tarkemmin alla olevasta linkistä, mutta pääpiirteissään 'psyykenlääkkeet' vähentävät välittämisen ja empatian tuntemuksia, mikä johtaa välinpitämättömämpään käytökseen kaikkea kohtaan elämässä, läheiset ja puoliso mukaan lukien. Asian ongelman syy ei ole henkilössä itsessään varsinaisesti, koska ilmiö on iatrogeeninen. Kuten periaatteessa kaikilla huumausaineilla vaikutus voi jäädä pysyväksi lopettamisesta huolimatta, mikä hämää tietämättömämpiä luulemaan usein, että henkilö on pohjimmiltaan itsekäs, kylmä ja impulsiivinen. Läheiset laittavat käytöksen harhakäsitysten vuoksi esimerkiksi juuri "kaksisuuntaisen" piikkiin.

http://www.wayneramsay.com/drugs.htm

Tunnen muutaman tästä sairaudesta kärsivää ihmistä, osa sukulaisia osa taas ystäviä ja yhden kanssa olin parisuhteessa 2-vuoden ajan. Itseltänikin tämä "häiriö" kyllä löytyy, mutta vain II-tyypin versio ja sekin hyvin kausittainen ja lievä.

Aloittaja on kyllä tehnyt ihan hyvän huomion siitä että masennuksesta kärsivän ja bipolaarisuuteen liittyvästä masennuksesta kärsivät käytös on erilaista. Itse en ehkä lähtisi itsekkyydestä meitä bipolaarisia syyttämään, sillä toisin kuin masennuksen niin bipolaarisuuden taustalla on usein myös muita mielialahäiriöitä ja ongelmia joista tuo itsekkäämpi käytös todennäköisemmin aiheutuu kuin siitä bipolaarisuudesta.

Osa tuttavistani on kyllä aikalailla tämän häiriön vietävissä, mutta osa taas kykenee hallitsemaan sitä jo ihan kohtuu hyvin eivätkä anna sille liikaa valtaa elämässään. Nuorempana meidän kaikkien käytös oli toki hieman "tylympää" jolloin tuota aloittajan kuvailemaa itsekkäämpää käytöstä toki saattoi aina välillä esiintyä. Bipolaariseen masennukseen kuuluu ainakin minulla ja ex-puolisollani se että se on hyvin poukkoilevaa ja epätasaista. Varsinkin exälläni välit ihmisiin saattoivat katketa ihan sillä perusteella että kyseinen henkilö kyseli exän kuulumisia "vääränä hetkenä" ja kun toinen ystävä teki samoin vaikka seuraavana päivänä reaktio saattoikin olla hyvin toisenlainen, mutta masennuksissa ei noita virheitä oikein saanut ikinä korjattua ja usein se aika vain teki tehtävänsä ja ihmissuhteet katkesivat. Itse en ole bipolaarisuuden takia menettänyt ihmissuhteita, mutta exälläni lähes kaikki niiden päättymiset liittyivät siihen. Tosin hän oli I-tyyppiä.

Hei vanha ketju mutta voitteko kertoa kuinka kauan kaksisuuntaisella yleensä masennusvaihe kestää? Eikö lääkkeet pitäisi auttaa jo 5 viikossa?