Avioliiton kriisit

Ei varsinaisia kriisejä mutta kaksi poikkeavaa jaksoa.

Ensimmäinen ilmeni kun muutimme pienellä rahalla ja suurella velalla ja vaivalla rakentamaamme omakotitaloon. Lapsemme olivat 2v ja 4v.
Silloin oli muutaman kuukauden flegmaattinen kausi joka jossakin määrin ulottui myös henkilösuhteisiimme.

Kun toinenkin tenavamme lähti opiskelemaan oli vaimoni pari kuukautta jotenkin poissaoleva.

Eivät nämä tilanteet aiheuttaneet mitään ristiriitoja mutta olivat kuitenkin normaalista poikkeavia.
Ei noissa ollut mitään "selviämistä".

Tuntuvin muutos tapahtui kun "eläköidyimme" ennakkosuunnitelmamme mukaisesti, samanaikaisesti 57v / 52v.
Stressitön elämä ja rajattomasti omaa aikaa.
Ei ole tarvinnut kenenkään ulkopuolisen kanssa sopia mistään.
On voinut suunnitella menemiset pitkälle eteen päin jne.

varsinaiseti kriisiä vielä ollut.
Lapsenlapsen kuolema oli kova isku ja hiljensi perheemme pitkäksi ajaksi. Luulin, etten pysty enää nukahtamaan itkemättä! Eihän tuohon muuta lääkettä ole kuin aika ja läheisten tuki.
Olemme olleet aina läheisiä ja kunnioitamme toisiamme, joten mielestäni liittomme ei muuttunut mitenkään.

En nyt ehkä kriisistä puhuisi vaan vaikeasta jaksosta elämässä, monta vaikeaa asiaa limittäin. Esikoisemme syntyi ennen aikojaan ja vaati niin psyykkisesti kuin fyysisesti paljon. Olin jokseenkin masentunut ja olisin tuoreena äitinä tarvinnut tukea, mutta jouduinkin tukemaan miestäni. Hän koki työpaikkakiusaamista, ja hänen molemmat vanhempansa kuolivat puolen vuoden sisään, esikoisen ollessa vielä vauva. Tähän päälle pieni oikeusjuttu ja vähän muutakin. Aina kun ajatteli, että nyt helpottaa, tuli jotain uutta.

Jälkeenpäin pystyi ajattelemaan, että kyllä monesta selviää, kun on pakko ja kun on joku, jonka kanssa jakaa taakan. Ja vaikka vauva oli vaativa, hän tuotti elämäämme niin paljon onnea ja asetti asiat tärkeysjärjestykseen. Silti monesti tuli sanottua puolisolle pahasti ja varmaan molemmista paljastui hyvinkin ikäviä puolia. Oli itsellekin pettymys huomata, ettei ole niin vahva ja hyvä ihminen kuin oli luullut.

Toinen vaikea asia oli lapsiluvusta päättäminen. Olin haaveillut useammasta lapsesta, mutta terveyteni tuli vastaan ja haaveista piti luopua. Olisin ehtinyt hankkiutua raskaaksi vielä kerran, mutta mies ei juuri sillloin ollut halukas "hankkimaan" enempää lapsia. Siispä leikkausjonoon! Näin asiassa hyviä puolia: meillä oli jo ihanat lapset, sain itseni kuntoon, ehkäisyä ei tarvinnut miettiä. Miehelle se ei ollut kova paikka, mutta minulle tuli jonkinlainen kriisinpoikanen. Eihän elämässä mikään ole varmaa, mutta koin, että minulta on viety mahdollisuus päättää itse. Olin vähän liian äkkiä uudessa elämänvaiheessa. Ei tämän näin pitänyt mennä. Ja tunsin syyllisyyttä tunteistani, kun meillä kuitenkin oli jo enemmän kuin moni ikinä uskaltaa toivoa.

Monenlaisia kriisejä ja vaikeita aikoja on ollut. Olin vajaa 2-kymppinen kun tapasin nykyisen mieheni ja hän oli 23 eli olimme mielestäni todella nuoria. Nyt yhteistä taivalta on takana 33 vuotta.

Kriisejä aiheutti alkuaikoina mustasukkaisuuteni, johtuen heikosta itsetunnostani. Olin lapsellisen mustasukkainen mutta onneksi mieheni tässä asiassa oli viisaampi ja jos kielsin hän esim. tervehtimästä eksäänsä, hän ei tervehtinyt jos "siitä tuli kerran parempi mieli", hänelle tervehtiminen ei ollut mikään tärkeä asia.

Miehen harrastukset ja menot ovat olleet myös yksi kriisin paikka; olisin halunnut miehen, joka on iltaisin kotona vaimon ja lasten kanssa, siis sitä idyllistä perhe-elämää mutta mieheni on todella aktiivinen urheilija ja harrastamaan oli päästävä monta kertaa viikossa. Hän kyllä yritti selittää, ettei se ole tärkeämpää kuin perhe, eikä asioita pitäisikään noin arvottaa, mutta minähän en uskonut ja nalkutin. Tästä syntyi kierre, mitä enemmän nalkutin, sitä vähemmän mieheni viihtyi kotona. Tästäkin selvittiin - mies harrastaa yhä paljon ja mm. metsästää kaikkea mahdollista mutta toisaalta kotona ollessaan huomioi minut ja lasten vielä kotona ollessa myös koko perheen ja haluaa olla läsnä.

Riitoja meillä oli ensimmäisen 20 vuoden aikana aika paljon, toisaalta myös onnen hetkiä oli erittäin paljon ja todella sykähdyttäviä. Olemme molemmat sosiaalisia ja temperamenttisiä, joten yhteentörmäyksiä ja väärinkäsityksiä oli paljon.

Perhe ja lapset ovat meille molemmille olleet aina se ykkönen, me vain ilmaisemme asian eri lailla. Tällaiset yhteiset kokemukset kasvattavat ja on ihanaa olla vielä yhdessä ihmisen kanssa, jonka tuntee ja joka tuntee minut ja voimme molemmat luottaa toistemme tukeen aina.

Kriisien ollessa pahimmillaan tuntui, että ne erottavat mutta kun pohjimiltamme me molemmat haluamme olla toistemme kanssa ja olemme sitoutuneet parisuhteeseemme, emme ole ajatelleet eroa ratkaisuna vaan pikemminkin luovuttamisena.

Nyt kumpikin olemme 50 ikäisiä, vielä työelämässä molemmat, lapset maailmalle. Nyt on aikaa toteuttaa itseään, minullakin. Mies urheilee yhä ja harrastaa kaikenlaista mutta kovasti haluaa viettää aikaa myös kanssani, samoin minä hänen kanssaan. Meillä on kivaa keskenämme.

Kiitos tästä keskustelun avuaksesta ja hyvistä kommenteista.

Pitkä parisuhde on upea juttu, mutta ei ongelmaton sekään. On hienoa nähdä yhteistä historiaa ja vaiheita, kriisejä ja tilanteita joista on selvitty. Olisikin hienoa jos näitä tarinoita voitaisiin jakaa nuoremmillekin sukupolville; miten vaikeuksista on selvitty, kuinka on jaksettu jos on ollut pieniä lapsia, taloudellista huolta tms.

Paljonhan ihminen muuttuu vuosien myötä, kasvaa puolison kanssa yhteen ja huomaa myös erillisyyden suhteessa kumppaniin.

t. Kaisa-pappi

Moi Mä vain,

samanlainen parisuhdetausta mullakin:) ajattelen samalla tavalla kuin sinä, ei se aina helppoa ole. Mutta parisuhteessa tulee kriisejä jotka muuttavat, vahvistavat ja jos hyvin käy sitouttavat taas uudelleen. Uusia asioita joita ihminen kohtaa elämänsä aikana on niin monia että emmehän tiedä kuinka niihin reagoimme.

Perspektiivin näkeminen kun kriisejä tulee olisi kullanarvoista!

Kaisa-pappi