Perhe ei tunnu perheeltä

Hei! Minun lapsuus on ollut sitä, että olen tuntenut itseni ulkopuoliseksi perheessäni. Olen ollut aina yksin. Minulla oli 5-7 luokilla masennus, enkä saanut apua, koska en tiennyt, eikä kukaan muukaan, että minulla on se. Nykyään tiedän. Ajateltiin, että käytöksessäni on vika. Masennukseni oli mm. Eristäytynyyttä, sosiaalittomuutta, agressiivisuutta, negatiivisuutta, pahaa oloa, suuttumusta, huutamista, puhumattomuutta, väkivaltaisuutta, vihaa ja tottelettomuutta. Osaksi se tuli siksi, koska tunsin oloni ulkopuoliseksi ja osaksi siksi, koska se vain tulee jollekin. Nyt kun olette saaneet taustatietoja, voin mennä itse asiaan. Toivon, että jaksaisitte lukea, koska kaipaan neuvoa ja apua. Kiitos vastauksista etukäteen.
Tiedän, että vanhempani ja perheeni rakastaa minua, vaikka koskaan meillä ei ole ollut hyviä välejä. Minäkin heistä välitän, mutta en tunne mitään erityisiä tunteita heitä kohtaan. Ongelmani ovat tunteet, jutteleminen ja puhuminen. He ovat minulle sellaisia, joille en voi puhua, tai jutella mitään. Varsinkin vanhempani. Tavallistenkin asioiden sanominen, tai niistä jutteleminen on hankalaa, kuten, että äiti, sinun pitäisi ostaa minulle uudet rintaliivit. Olen itse ostanut nekin, koska en voi sanoa hänelle sitä lausetta. Kärsin siitä. Kaikesta, mitä en voi sanoa, tai jutella. Ihan sama mitä. Toki tavalliset puhumiset, joita ilman ei pärjää, kuten, mitä ruokaa? Mutta kaikki muu. Asioista jutteleminen ja tavallisista asioista poikkeavien asioiden sanominen heille, tuntuu tyhmältä, oudolta, ahdistavalta ja vieraalta. En ole kertonut heille edes lapsuuteni tuneista ja siitä, että minulla oli masennus. Kaikille muille osapuolille, paitsi perheelleni, sanominen ja jutteleminen on helpompaa. Oikeastaan pystyn ihan tuntemattomillekin sanomaan ja juttelemaan, vaikkapa tästä asiasta, mutta ei vanhemmilleni. Toki rajat on siinäkin, ei nyt kukaan kertoisi henkilökohtaisia asioita tuntemattomille, mutta kuitenkin. Haluaisin, että minulla ei olisi perhettä ollenkaan, tai olisin adoptoitu. En voi elää perheessäni.
Sitten tunteisiin. Minua on aina kiinnostanut rikollisuus ja ala-maailma. Niihin kuuluvat huumeet, aseen omistaminen, ryöstöt, pahoinpitelyt, raiskaukset, poliisia pakoon meneminen, jengit, kuten Cripsit ja Bloodsit jne. Olisi helppoa vain sinne mennä ja elää. Haluaisin kokea pahoinpitelyn, raiskauksen jne. Minua kohtaan. En kuitenkaan halua pilata elämääni sillä. Toivon aina, että olisi kaksi elämää, niin toisessa olisin sellainen. Mutta voin vain mennä niin pitkälle, että olen sellaisen ystävä ja niin haluankin, koska en halua pilata elämääni. En tunne rikollisuutta ja ala-maailmaa vastaan mitään, päinvastoin. Kannustan niitä. Miten nämä kaikki liittyvät toisiinsa sitten? En voi elää perheessäni ja haluan muutta ulkomaille. Niin teenkin. Mutta, vaikka teenkin niin, tunnen kiinnostusta rikollisuutta ja ala-maailmaa kohtaan. Aijon elää rajalla. Unelmani on kansainvälinen elokuvaleikkaaja Los Angelesissa ja asua siellä. Samalla olla yhteydessä toiseen maailmaan. Saada ystäviä sieltä. Tarvitsen apua teiltä, mitä tehdä sille, että en voi puhua, tai jutella mistään? En voi elää tässä perheessä, kutn sanoin jo aikaisemmin. Lisätietoja voi antaa noista rikollisuus ja ala-maailmajutuista myös. Mutta yksi asia vielä. En aijo puhua, tai jutella tästä vanhempieni kanssa.
Toivottavasti jaksoitte lukea. Kiitos.