Seroquel pilasi elämäni?

En olisi aloittanut jos olisin tiennyt millaisesta lääkkeestä on kyse. Aloitettiin unettomuuteen ja ahdistuneisuuteen.

Psykiatrinen henkilökunta sitten syyllistää sinut kun toimintakykysi on heikentynyt eikä sua jaksa kiinnostaa, etkä jaksa asioita samalla tavalla kuin jos olisit ilman sitä lääkettä. Eikö ole kieroutunutta ja epäoikeudenmukaista?

Minä olen syönyt seroquel 200 mg nyt vuoden päivät. Lopettelin noin kuukausi sittenilman lääkärin lupaa. Harkitsin pitkään, koska sairastin psykoosin puolitoista vuotta sitten. Sain silloin lääkitykseksi olantsapiinin 20 mg. Vähensin sen ensin puoleen ja noin puoli vuotta sitten lopetin kokonaan. Lääkärini on ollut tiukkana, etten saisi missään nimessä lopettaa kumpaakaan lääkettä. Kuitenkin vointini on koko ajan kohentunut ja mt hoitaja avohoidossa on sanonut, että olen parantunut ja mennyt eteenpäin todella paljon. Hänellekään en voi kertoa, etten ole käyttänyt olantzapiinia aikoihin ja lopettanut seroquelink6n kokonaan. Pelkään, että minut passitetaan pakkohoitoon tai lääkkeet muutetaan piikkimuotoon.

Jokainen voi arvata millaista taakkaa kannan. Lisäksi puoliso, suku ja kaverit ovat sitä mieltä, että lääkitys on pakollista tai edessä on osastojakso. Minulla ei ole ketään kenelle kertoa tästä kokeilusta joutumatta ongelmiin. Pelkään, että leikin nyt liian vakavalla asialla. Tsempatkaa minua, etten anna periksi.

Kun lopetin seron, tunsin joitain aikoja pahoinvointia ja huimausta. Mitään harhoja eiole kuitenkaan tullut. Ensin en saanut illalla nukutuksi, nyt se onnituu jo paremmin. Joskus otan melatomiinia jos uni ei tule. Kaikki siis salaa mieheltä, joka kyselee aika ajoin olenhan ottanut lääkkeeni. Valhe alkaa kasvaa liian suureksi ja minua pelottaa, jos menenk6nhuonoon kuntoon ja kaikki saavat tietää kusettaneeni ihmisiä pitkän aikaa. Lääkärikään ei epäillyt mitään.

Eli kaikki on muuten kunnossa, mutta tunteet, ne negatiiviset uhkaavat tulla päälle. Onhan se ihan ymmärrettävää, että kun tunteet ovat olleet jäässä pitkään ja ne pääsevät vapautumaan, niin mieli voi olla myllerryksessä pitkän aikaa. Olen esim. alkanut nähdä synkkiä unia lapsuuteen ja nuoruuteen liittyen. Tämä pimeä vuodenaikakaan ei taida olla mielelle parasta.

Yritänkö vaan odottaa, että pikkuhiljaa tasapainoitun ja hyväksyä senkin, että pien6 masennus liittyy siihen, että käyn läpi monia tunteita, kuten pettymystä sairauden takia, suunnatonta syyllisyyttä olenko ollut huono äiti ja häpeää kun kaikki muistot tulvivat mieleen?

Olisi niin ihanaa, kun voisin vain kertoa mt hoitajalleni, että tarvitsen keskusteluapuaja seurantaa viikoittain nykyisen kerran kuussa kontaktin sijaan. Jos vain voisin kertoa, että olen lopettanut lääkityksen eikä mitään psykoosiin viittavaa ole havaittavissa. Tiedostan myös psykoosiin johtaneet syyt enkä enää voisi kuvitella sellaisia asioita. Miksi ihmisen pitää turruttaa päänsä lääkkeillä tai vaihtoehtoisesti valehdella läheisille ja hoitohenkilökunnalle? Työelämään minusta ei varmaankaan enää ole, eli onko sitten parempi elää zombiena kotona kuin etsiä mielekkyyttä ja sisältöä arkeen silloin, kun aivot todella toimivat. Lääkkeiden avulla en tule toipumaan entiselleni, ilman lääkkeitä on edessä vain kaksi vaihtoehtoa, joko nuppi sekoaa ja joudun hoitoon tai alan voida paremmin.

ilmanseroa kirjoitti:

Minä olen syönyt seroquel 200 mg nyt vuoden päivät. Lopettelin noin kuukausi sittenilman lääkärin lupaa. Harkitsin pitkään, koska sairastin psykoosin puolitoista vuotta sitten. Sain silloin lääkitykseksi olantsapiinin 20 mg. Vähensin sen ensin puoleen ja noin puoli vuotta sitten lopetin kokonaan. Lääkärini on ollut tiukkana, etten saisi missään nimessä lopettaa kumpaakaan lääkettä. Kuitenkin vointini on koko ajan kohentunut ja mt hoitaja avohoidossa on sanonut, että olen parantunut ja mennyt eteenpäin todella paljon. Hänellekään en voi kertoa, etten ole käyttänyt olantzapiinia aikoihin ja lopettanut seroquelink6n kokonaan. Pelkään, että minut passitetaan pakkohoitoon tai lääkkeet muutetaan piikkimuotoon.

Jokainen voi arvata millaista taakkaa kannan. Lisäksi puoliso, suku ja kaverit ovat sitä mieltä, että lääkitys on pakollista tai edessä on osastojakso. Minulla ei ole ketään kenelle kertoa tästä kokeilusta joutumatta ongelmiin. Pelkään, että leikin nyt liian vakavalla asialla. Tsempatkaa minua, etten anna periksi.

Kun lopetin seron, tunsin joitain aikoja pahoinvointia ja huimausta. Mitään harhoja eiole kuitenkaan tullut. Ensin en saanut illalla nukutuksi, nyt se onnituu jo paremmin. Joskus otan melatomiinia jos uni ei tule. Kaikki siis salaa mieheltä, joka kyselee aika ajoin olenhan ottanut lääkkeeni. Valhe alkaa kasvaa liian suureksi ja minua pelottaa, jos menenk6nhuonoon kuntoon ja kaikki saavat tietää kusettaneeni ihmisiä pitkän aikaa. Lääkärikään ei epäillyt mitään.

Eli kaikki on muuten kunnossa, mutta tunteet, ne negatiiviset uhkaavat tulla päälle. Onhan se ihan ymmärrettävää, että kun tunteet ovat olleet jäässä pitkään ja ne pääsevät vapautumaan, niin mieli voi olla myllerryksessä pitkän aikaa. Olen esim. alkanut nähdä synkkiä unia lapsuuteen ja nuoruuteen liittyen. Tämä pimeä vuodenaikakaan ei taida olla mielelle parasta.

Yritänkö vaan odottaa, että pikkuhiljaa tasapainoitun ja hyväksyä senkin, että pien6 masennus liittyy siihen, että käyn läpi monia tunteita, kuten pettymystä sairauden takia, suunnatonta syyllisyyttä olenko ollut huono äiti ja häpeää kun kaikki muistot tulvivat mieleen?

Olisi niin ihanaa, kun voisin vain kertoa mt hoitajalleni, että tarvitsen keskusteluapuaja seurantaa viikoittain nykyisen kerran kuussa kontaktin sijaan. Jos vain voisin kertoa, että olen lopettanut lääkityksen eikä mitään psykoosiin viittavaa ole havaittavissa. Tiedostan myös psykoosiin johtaneet syyt enkä enää voisi kuvitella sellaisia asioita. Miksi ihmisen pitää turruttaa päänsä lääkkeillä tai vaihtoehtoisesti valehdella läheisille ja hoitohenkilökunnalle? Työelämään minusta ei varmaankaan enää ole, eli onko sitten parempi elää zombiena kotona kuin etsiä mielekkyyttä ja sisältöä arkeen silloin, kun aivot todella toimivat. Lääkkeiden avulla en tule toipumaan entiselleni, ilman lääkkeitä on edessä vain kaksi vaihtoehtoa, joko nuppi sekoaa ja joudun hoitoon tai alan voida paremmin.

Lue lisää

Mitäpä tuohon uskaltaa maallikkona vastata. :/ Haluaisin kuitenkin kertoa omakohtaisen kokemukseni samasta aiheesta.

Ensimmäisen psykoosin sairastettuani lopetin omatoimisesti juuri tuon seroquel -lääkityksen ja olin puoli vuotta oireettomana, kunnes uusi psykoosi (mania? mikä lie) puhkesi. Jouduin sairaalaan ja sieltä pois päästyäni yritin n. puolen vuoden päästä tappaa itseni. Tällä hetkellä ensimmäisestä sairastumisesta on kulunut kaksi vuotta ja itsemurhayrityksestä vuosi.

Nyt syön lääkkeeni, mutta mikään ei ole tuntunut pitkään aikaan miltään. Mitenkä sen nyt kuvailisi: Ihan kuin jyrsisi päivittäin puunkaarnaa.
Käyn vielä koulua ja pärjään siellä erinomaisesti, mutta se ei tunnu miltään. Mikään ei tuota iloa, mikään ei tuota niinikään surua. En sitten tiedä, olenko surkupäissäni koko ajan ja siitä sokea.

Lääkityksen alla tunnen olevani kuin jossakin sumussa ja lääkkeettömän ajan sumuttomuus antaa ehkä pientä aihetta miettiä, pitäisikö taas lopettaa. Joutuisin luultavasti taas psykoosiin -> sairaalaan -> toipumaan. Olen kuitenkin ajatellut yrittää elää tämän lääkityksen kanssa, vaikka siinä suuri ristiriita onkin.

Tosiaankin koskettaa tuo mainitsemasi asia, että ei ole ketään kenelle uskaltaa puhua. Minulla on ihan sama juttu. Käyn kerran kuukaudessa puhumassa hoitajalle, jolle en uskalla kertoa oikeita ajatuksiani, koska pelkään pakkohoitoa ja huolen heräämistä. Sama juttu vanhempien ja sisarusten kanssa. ''Kavereita'' on hävinnyt tämän sairaalarumban aikana ja sitä on niin sanotusti aika yksin.

Sitä kans pelkää miten herkässä se liipasin on lääkärillä pistää hoitoon, eli pitää olla kokoajan varpaillaan. Hyväähän ne tarkottaa, mut kyllä tässä pitkä tie tulee olemaan edessä, ennen kun pystyn hyväksymään tilanteen. Tällä hetkellä se ei näytä edes realistiselta. Todennäkösempää on, että otteeni lipsuu ja teen itselleni jotain peruuttamatonta.

Niih no mulle kävi miten kävisillon tuon lääkityksen lopettamisen kanssa. Jos olisin samassa tilanteessa kuin sinä, niin ehkä kokeilisin kepillä jäätä ja katsoisin, miten käy lääkkeettömänä. Jos joudut psykoosiin, niin ymmärrät ehkä jälkeenpäin syödä lääkkeet. Paha sanoa, kun on niin vakavasta asiasta kyse. Mutta uskallan väittää, että pystyn samaistumaan taakkaan, mitä nyt kannat.

21v, kaksisuuntainen kirjoitti:

Mitäpä tuohon uskaltaa maallikkona vastata. :/ Haluaisin kuitenkin kertoa omakohtaisen kokemukseni samasta aiheesta.

Ensimmäisen psykoosin sairastettuani lopetin omatoimisesti juuri tuon seroquel -lääkityksen ja olin puoli vuotta oireettomana, kunnes uusi psykoosi (mania? mikä lie) puhkesi. Jouduin sairaalaan ja sieltä pois päästyäni yritin n. puolen vuoden päästä tappaa itseni. Tällä hetkellä ensimmäisestä sairastumisesta on kulunut kaksi vuotta ja itsemurhayrityksestä vuosi.

Nyt syön lääkkeeni, mutta mikään ei ole tuntunut pitkään aikaan miltään. Mitenkä sen nyt kuvailisi: Ihan kuin jyrsisi päivittäin puunkaarnaa.
Käyn vielä koulua ja pärjään siellä erinomaisesti, mutta se ei tunnu miltään. Mikään ei tuota iloa, mikään ei tuota niinikään surua. En sitten tiedä, olenko surkupäissäni koko ajan ja siitä sokea.

Lääkityksen alla tunnen olevani kuin jossakin sumussa ja lääkkeettömän ajan sumuttomuus antaa ehkä pientä aihetta miettiä, pitäisikö taas lopettaa. Joutuisin luultavasti taas psykoosiin -> sairaalaan -> toipumaan. Olen kuitenkin ajatellut yrittää elää tämän lääkityksen kanssa, vaikka siinä suuri ristiriita onkin.

Tosiaankin koskettaa tuo mainitsemasi asia, että ei ole ketään kenelle uskaltaa puhua. Minulla on ihan sama juttu. Käyn kerran kuukaudessa puhumassa hoitajalle, jolle en uskalla kertoa oikeita ajatuksiani, koska pelkään pakkohoitoa ja huolen heräämistä. Sama juttu vanhempien ja sisarusten kanssa. ''Kavereita'' on hävinnyt tämän sairaalarumban aikana ja sitä on niin sanotusti aika yksin.

Sitä kans pelkää miten herkässä se liipasin on lääkärillä pistää hoitoon, eli pitää olla kokoajan varpaillaan. Hyväähän ne tarkottaa, mut kyllä tässä pitkä tie tulee olemaan edessä, ennen kun pystyn hyväksymään tilanteen. Tällä hetkellä se ei näytä edes realistiselta. Todennäkösempää on, että otteeni lipsuu ja teen itselleni jotain peruuttamatonta.

Niih no mulle kävi miten kävisillon tuon lääkityksen lopettamisen kanssa. Jos olisin samassa tilanteessa kuin sinä, niin ehkä kokeilisin kepillä jäätä ja katsoisin, miten käy lääkkeettömänä. Jos joudut psykoosiin, niin ymmärrät ehkä jälkeenpäin syödä lääkkeet. Paha sanoa, kun on niin vakavasta asiasta kyse. Mutta uskallan väittää, että pystyn samaistumaan taakkaan, mitä nyt kannat.

Lue lisää

Suosittelisin, että lukisit Robert Whitakerin kirjan Anatomy of an Epidemic (2010). Ehtii hyvin vielä "Joulupukin" konttiin. Kirja maksanee aavistuksen päälle 10 euroa. Saat ainakin toisenlaisen näkökulman asiaan ja voit miettiä omaakin tilannettasi uudessa valossa. Valitettavasti kirjan jakamaa tietoa et saa omalta terveydenhuolloltasi, joten siinä mielessä omatoiminen tutustuminen aiheeseen on välttämätöntä. Tsemppiä joka tapauksessa sinulle, mihin ikinä päädytkin!

"Entä jos aivovamma tai vaurio on aiemmin tapahtunut asia
- ei lääkityksen aihe tai aikainen asia."

Tällöin käyttöön otettu 'psyykenlääkitys' kasaa päälle vielä lisää aivovaurioita ja aivojen toimintahäiriöitä aikaisemman esimerkiksi auto-onnettomuudessa saadun aivovaurion lisäksi.

Ei sentään kenekään tarkoitus. Ihan vaan silkkaa lääketieteen kehittymättömyyttä ja tyhmyyttä. Mutta pitäkää vaan kovaa meteliä asiasta myös muilla palstoilla ja muualla elämässä. Teidän kokemuksistanne voi pikkuhiljaa moni ottaa opikseen, ja aletaan ottaa vakavasti psyykenlääkkeiden haitat. Siitä olen pahoillani mitä sinä ja muut olette saaneet kestää. Kolesterolilääkkeiden käyttäjissäkin on vaikeasti sairastuneita jotka kyllä toipuvat kun lääkitys lopetetaan. Toivon että löytyy keinoja neurolepteistä toipumiseen, kuunnelkaa mitä kehonne tai aivonne huutavat avuksi. Kookosöljy, kalaöljy, marjat, liikunta, granaattiomena, punaviini, olut... jaksakaa yrittää.

Ja lisäys vielä.....mä olen ihan onnellinen elämääni kun tuo kyseinen lääke auttaa. Muista lääkkeistä tosin ei ollut pahemmin apua ja esim bentsot ne vasta aivomyrkkyä ovat.