Etäiset isovanhemmat kipeä asia

Surusiirappi

Suhde omiin vanhempiini ja lasteni isovanhempiin on muuttunut yhä etäisemmäksi ja viilämmäksi. Välimatkaa on 400 km, henkistä välimatkaa sitäkin enemmän. He osallistuvat lastemme synttäreille, muistavat kallein lahjoin ja värikkäin kortein mutta arkista, toimivaa yhdessäoloa ei ole. Juhlapyhinäkään emme enää tapaa, sillä vanhemmilleni juhlatkin ovat suorittamista, jossa kaiken pitää olla tiptop, ja juhlapöydän valmistelu vie kaiken ajan. Tämän jälkeen kuulemme kyllä heidän tekemisistään, sukulaisistaan, vanhoista sattumuksista mutta oma elämämme ei heitä pintaa syvemmälti kiinnosta. Vastavuoroisuus puuttuu, olemme lähinnä kuuntelijan roolissa. Vierailu on sopuisaa päivän verran, mutta sen jälkeen ilmapiiri kiristyy. Lapset eivät olekaan hyväkäytöksisiä nukkeja, vaan saattavat nahistella, väsyä, olla eri mieltä isovanhempien kanssa. Me lastemme vanhemmatkin väsymme, kun huomaamme, että emme voi jakaa niitä asioita, jotka koskevat arkeamme ja ongelmiamme. Pahimmillaan seuraa konflikti, jossa mummi epäsuorasti, ja papan tukemana, ilmaisee, että meidän olisi aika lähteä ja että kuormitamme heitä ja heidän arvomaailmaansa liikaa.

Aina jaksan konfliktien jälkeenkin toivoa, että yhdessäolo voisi olla kaikille antoisaa mutta petyn joka kerta. Ikävä olo nostaa vanhoja kaunoja pintaan pitkäksi aikaa. Omista toiveista ja pettymyksistä ei koskaan puhuta. Se johtaisi vain suurempaan konfliktiin. Lopputulema on se, että nykyään tapaamme ja soittelemme hyvin harvoin, ja silloinkin keskustelu tuntuu vaikealta ja teennäiseltä.

Vanhempani eivät ole enää nuoria. Monesti ajattelen sitä vaihetta, kun he eivät enää pärjääkään keskenään tai yksin. Heidän auttamisensa ei ole suunnitelmissani, sillä en itse ole vuosien aikana saanut heiltä juuri mitään apua tai tukea. Tilanne on kuitenkin ikävä ja surullinen enkä voi olla sitä miettimättä usein. Tällainen tilanne tuntuu olevan nykyään melko harvinainen. Useimmiten törmään isovanhempiin, jotka tukevat ja haluavat olla lastenlastensa elämässä läsnä.

42

1636

    Vastaukset

    Anonyymi (Kirjaudu / Rekisteröidy)
    5000
    • vanhaäiti

      Kirjoitat: "Heidän auttamisensa ei ole suunnitelmissani, sillä en itse ole vuosien aikana saanut heiltä juuri mitään apua tai tukea." Ei kai nyt sentään.
      Äitisi on kantanut sinua kohdussaan n. 9 kk, ruokkinut sinua, vaihtanut vaippasi, pessyt takalistosi, valvonut ja huolehtinut, opettanut kävelemään, puhumaan jne. Isäsi on elättänyt sinua, leikkinyt kanssasi, pitänyt sinusta huolta kaikin tavoin. Vanhempasi ovat parinkymmenen vuoden ajan käyttäneet aikaansa ja voimiaan sinusta huolehtimiseen. Luultavasti pääset heidän kuoltuaan käsiksi heidän keräämäänsä omaisuuteenkin. Lapsiasikin he muistavat kallein lahjoin.
      Mietipä tarkemmin ja korjaa sen jälkeen asennettasi ja käyttäytymistäsi. Hiukan rispektiä!

      • äitiminäkin

        Sitten kun on lapsen synnyttänyt, nuo yllämainitut eivät ole mitään vapaaehtoisia lahjoja lapselle. Kyse on VELVOLLISUUDESTA, eikä niiden täyttämisestä tarvitse lapsen äitiä kiittää.

        Velvollisuudet on hoidettava, tuli sitä rispektiä tai ei. Sitä se vanhemmuus on. Korjaappa siis itse asennettasi.

        Juu, ja olen äiti minäkin joten siitä on turha kuittailla.


      • vanhaäiti

        Jos kerran niin on kuin kerrot, niin lähdepä sitten suorittamaan velvollisuuksiasi äläkä yritä nakittaa niitä vanhoille vanhemmillesi. Muista opettaa lapsillesikin, etteivät vanhemmat ansaitse kunnioitusta eivätkä kiitosta tekemästään kasvatustyöstä.
        Onneksi meidän suvussamme ei ole noin ankeaa kuin teillä.


      • Surusiirappi
        vanhaäiti kirjoitti:

        Jos kerran niin on kuin kerrot, niin lähdepä sitten suorittamaan velvollisuuksiasi äläkä yritä nakittaa niitä vanhoille vanhemmillesi. Muista opettaa lapsillesikin, etteivät vanhemmat ansaitse kunnioitusta eivätkä kiitosta tekemästään kasvatustyöstä.
        Onneksi meidän suvussamme ei ole noin ankeaa kuin teillä.

        Yhdessä eläminen on mielestäni paljon muutakin kuin "velvollisuuksien suorittamista". Se voisi olla kaikille osapuolille rikasta yhdessäoloa. Edes silloin tällöin. Itsenäisenä ihmisenä, työssäkävijänä ja äitinä en kaipaakaan jatkuvaa läsnäoloa tai toisten elämään puuttumista. Sen sijaan olen monesti kaivannut henkistä tukea ja sitä, että isovanhemmat olisivat lasten kanssa henkisestikin läsnä silloin, kun tapaavat. Vierastan kovasti "suorittamista". Sitä on elämässä yleensäkin mielestäni liikaa.


      • Osallistunut

        Heitit mietittäväksi ongelman, mutta et nyt sitten reagoi mitenkään näihin mielipiteisiin, joita kirjoituksesi kirvoitti.
        Oletko niitä, joka vain ottaa vastaan, ja moittii, jos anti ei ole mieleen?


    • Hei surusiirappi.

      Nimimerkkiäsi kuvaavasti kerrot surusta ja pettymyksestä, kun kanssakäyminen isovanhempien, lastenlasten ja teidän välillänne ei ole toivomasilaista ja siihen liittyy jopa konflikteja ja loukkaamista.

      Lukiessasi tarinaasi ajattelen, että elämässä on asioita joihin voi vaikuttaa, joihin ei voi vaikuttaa, ja joihin voi vaikuttaa osittain. Sinun elämässäsi kertomukseesi liittyen on hyväksyttävä, ettet voi vaikuttaa isovanhempien elämäntapaan, esim. juhlapöydän keskeiseen merkitykseen. Mutta voit vaikuttaa ainakin osittain tapaamisten määrään ja kestoon. . Lisäksi voit vaikuttaa omiin odotuksiisi, jonkin verran.

      Auttaisiko sinua suojelemaan toistuvilta pettymyksiltä, että hyväksyisit isovanhempien sinun mielestäsi ehkä pinnallisen, tarjoiluihin yms keskittyvän elämäntyylin, koska sitä et voi valita. Voisitko kohdentaa odotuksia siten, että hyväksyt, että syvällisempää emotionaalista kohtaamista tuskin tulee välillenne. Hauraskin side isovanhempiin on kuitenkin lapsenlapsille tärkeä: heidän kauttaan ja heidän kanssaan lapset oppivat myös juurtumaan omaan elämäänsä.

      Mietin, että vaikka välimatkaa on noin paljon, voisiko vierailujen kestoa kuitenkin lyhentää. Iäkkäänä ihminen jaksaa ehkä nahisteluja, keskeytyksiä yms lapsiperheen normaalia meininkiä mahdollisesti huonommin kuin nuorempana. Onko mahdollista, ett' reissullanne esim. yöpyisitte hotellissa ja kävisitte parina päivänä mummolassa vain aterioimassa, kun se tuntuu heille olevan tärkeää, ja sitten esimerkiksi puistossa, taidenäyttelyssä tms, jossa 'tekemistä' on, eikä seurustelun sisällölle kohdistu niin paljon painetta. Joidenkin ihmisten kanssa jutteleminen on luonnostaan virkistävää ja ravitsevaa, toisten kanssa taas vastavuoroisuus ja tasapuolisuus ei vaan tahdo onnistua.

      Miltä nämä näkökulmat kuulostavat?
      En suosittele, että tämänhetkisen pettymyksen valossa teet päätöksiä aikanaan koettavasta avuntarpeesta, vaan mietitte sitten tilannetta uudelleen, miten isovanhempien elämä kannattaa järjestää tuolloin. Elämänlaatua tai elinpäivien määrää kun ei voi ennustaa.

      Iloa niihin hetkiin, joina kanssakäyminen sujuu, ja sietokykyä ja ihmissuhdetaitoja hankaliin hetkiin toivoottaa Merja-diakoni

      • Surusiirappi

        Kiitos rakentavasta näkökulmasta! Kyse onkin varmasti pohjimmiltaan siitä, että odotan toisenlaista vuorovaikutusta ja toisenlaisia toimintatapoja ja että pidän tilannetta ikävänä ja jotenkin vääränä. Tämä aiheuttaa jatkuvia pettymyksiä, joskus isompia, joskus pienempiä. Vaikka olenkin jos keski-ikäinen, ei suhde omiin vanhempiin ole muuttunut vuosien saatossa ainakaan helpommaksi tai ymmärtäväisemmäksi. Tilanteen vain näkee aiempaa selvemmin ja kirkkaammin.

        Vierailuja olemme entisestäänkin harventaneet ja lyhentäneet. Oikeastaan ei tällä hetkellä tee mielikään juuri tapailla, koska viimeinen vierailu päättyi niin ikävästi.

        On vaikea asettautua omine ajatuksineen ja tunteineen ulkopuolisen asemaan, ikään kuin suhde omiin vanhempiin ei koskettaisi millään lailla. Olen kyllä sitäkin yrittänyt, suhtautua heihin kuin keihin tahansa vieraisiin ihmisiin, neutraalisti, etäisen kohteliaasti. Mutta aina se kirpaisee, kun lähipiirissäkin on monia ihmisiä, joille lastenlasten elämä on tärkeä jopa siinä määrin, että isovanhemmat ovat valmiita jopa ostamaan asunnon, jotta voisivat etäällä asuvia lastenlapsiaan hoitaa ja heidän kasvuaan seurata. Tavaralla tai rahalla kun ei voi korvata läheisiä ihmissuhteita.


      • kaipuunkukkainen

        Nuo läheiset, alati läsnä olevat äidinäidit ja -isät taas saavat tällä palstalla aikaan valituksia liiasta puuttumisesta lapsiperheen olemiseen ja tapoihin, liiallisesta tuputtamisesta ja jopa lapsenlapsen omimisesta. Eli kun ollaan läsnä ja mukana, se alkaakin tuntua painostavalta ja raskaalta sekin.
        Vanhempasi ovat ikäviä jäykkiksiä, joilta edes oman lapsen vanhemmuus ei luonnistunut, ja nyt lastenlasten suhteen heidän kyvyttömyytensä kumuloituu konkreettisesti.
        Elämä on, ja sitten kuollaan pois. Joskus voisit lasten ikäkautta vastaavasti kysellä mitä mieltä lapsesi ovat isovanhemmista ja mitä lapset toivovat jatkossa.
        Jos lapset sanovat, että eivät halua mummolaan koska siellä on ikävä tunnelma tms. niin usko lapsia äläkä yritä "ajaa käärmettä pyssyyn" väkisellä. Kateutesi jotakuta lähiperhettä kohtaan ymmärrän. Seurakunta ja muutama muukin taho (ET-lehti esim.) välittää varamummoja ja -pappoja. Kun näet missä ongelmat ovat, voisit vähin äänin etsiä jonkun herttaisen eläkeläismummon tai pariskunnan, jotka vapaaehtoisesti haluavat viettää aikaa pikkuväen kanssa. Sellaisiakin löytyy kun osaa etsiä.

        Kaikille lapsirakkaille ei syntynyt lapsia tai ei ole kaivattuja lapsenlapsia vielä tai koskaan. Kaikkien lähipiiriin otettavien ei tarvitse olla verisukulaisia, jos on tietynlainen lämminsydäminen luonne!


      • Minulle.ensin
        Surusiirappi kirjoitti:

        Kiitos rakentavasta näkökulmasta! Kyse onkin varmasti pohjimmiltaan siitä, että odotan toisenlaista vuorovaikutusta ja toisenlaisia toimintatapoja ja että pidän tilannetta ikävänä ja jotenkin vääränä. Tämä aiheuttaa jatkuvia pettymyksiä, joskus isompia, joskus pienempiä. Vaikka olenkin jos keski-ikäinen, ei suhde omiin vanhempiin ole muuttunut vuosien saatossa ainakaan helpommaksi tai ymmärtäväisemmäksi. Tilanteen vain näkee aiempaa selvemmin ja kirkkaammin.

        Vierailuja olemme entisestäänkin harventaneet ja lyhentäneet. Oikeastaan ei tällä hetkellä tee mielikään juuri tapailla, koska viimeinen vierailu päättyi niin ikävästi.

        On vaikea asettautua omine ajatuksineen ja tunteineen ulkopuolisen asemaan, ikään kuin suhde omiin vanhempiin ei koskettaisi millään lailla. Olen kyllä sitäkin yrittänyt, suhtautua heihin kuin keihin tahansa vieraisiin ihmisiin, neutraalisti, etäisen kohteliaasti. Mutta aina se kirpaisee, kun lähipiirissäkin on monia ihmisiä, joille lastenlasten elämä on tärkeä jopa siinä määrin, että isovanhemmat ovat valmiita jopa ostamaan asunnon, jotta voisivat etäällä asuvia lastenlapsiaan hoitaa ja heidän kasvuaan seurata. Tavaralla tai rahalla kun ei voi korvata läheisiä ihmissuhteita.

        Oletko kuullut sisarkateudesta? Aikaisemmissa puheenvuoroissasi tuot esiin, että vanhempasi huolehtivat enemmän sisaruksistasi kuin sinusta. Moni lapsi tuntee samoin koko ikänsä, ja kun se vanhemmille selviää, he hämmästyvät suuresti, koska ovat aina yrittäneet olla tasapuolisia. Asiat vain aina koetaan eri tavoin, kun meitä on moneksi.
        Nytkin sisaruksesi saattavat ajatella, että sinua tässä paapotaan heidän kustannuksellaan.
        Mietipäs sitä.


    • Ymmärsinkö.oikein

      400 km välimatkaa, vieraille pöytä koreana, ettekä jaksa yhtään kuunnella isovanhempien juttuja, vaan lähinnä teidän lapsiperhe-elämästä pitäisi vanhusten jaksaa vain innostua?

      • oletkohuomionhakuinen

        Tuollainen välimatka ja harvoin vierailette, ettekä edes ota yhteyttä heihin.
        Hi haloo, isovanhemmat ovat kattaneet korean pöydän ja tarjoavat parastaan, eli ovat odottaneet vierailua ja lastenlasten tapaamista. Kyseessä on tuon ikäpolven tavat ja tottumukset, että vieraita kunnioitetaan panemalla parasta pöytään. Eivät tuon ikäpolven ihmiset tiedä, miten nykypolvi ajattelee ja millaisia tapoja nykyisin noudatetaan, eikä tarvitsekaan, he noudattavat oppimiaan tapoja, sillä siisti.
        Sinulla itselläsi taitaa olla laput silmillä tai tunnelinäkö, tai olet kehittymätön ja ahdasmielinen. Olisikohan sinun syytä katsoa peiliin. Sinun on varmaan syytä mennä terapiaan pohtimaan vaillejäämistäsi, että mistä kenkä puristaa. Muuttaa voit vain omaa itseäsi.
        Kohtahan sekin ongelma on poissa, kun vanhempasi ovat ullan alla, joten älä huoli, ongelma poistuu yks kaunis päivä.


      • Joustoakehiin
        oletkohuomionhakuinen kirjoitti:

        Tuollainen välimatka ja harvoin vierailette, ettekä edes ota yhteyttä heihin.
        Hi haloo, isovanhemmat ovat kattaneet korean pöydän ja tarjoavat parastaan, eli ovat odottaneet vierailua ja lastenlasten tapaamista. Kyseessä on tuon ikäpolven tavat ja tottumukset, että vieraita kunnioitetaan panemalla parasta pöytään. Eivät tuon ikäpolven ihmiset tiedä, miten nykypolvi ajattelee ja millaisia tapoja nykyisin noudatetaan, eikä tarvitsekaan, he noudattavat oppimiaan tapoja, sillä siisti.
        Sinulla itselläsi taitaa olla laput silmillä tai tunnelinäkö, tai olet kehittymätön ja ahdasmielinen. Olisikohan sinun syytä katsoa peiliin. Sinun on varmaan syytä mennä terapiaan pohtimaan vaillejäämistäsi, että mistä kenkä puristaa. Muuttaa voit vain omaa itseäsi.
        Kohtahan sekin ongelma on poissa, kun vanhempasi ovat ullan alla, joten älä huoli, ongelma poistuu yks kaunis päivä.

        Minusta isovanhemmat eivät ota lastenlasten tarpeita huomioon.

        On mukava kun pöytä laitetaan koreaksi ja nähdään vaivaa. Se vain toimii aikuisvieraiden kanssa.

        Lapset kannattaisi laittaa hoitoon siksi aikaa ja mennä kylään ilman lapsia tai ottaa vain isommat lapset mukaan, he jaksavat automatkan ja istua pöydässä. Isovanhemmatkin ehkä jaksavat silloin paremmin.

        Isovanhemmilla on oikeus noudattaa omia tapojaan ja tottumuksiaan. Nuoremmallakin polvellakin on oikeus noudattaa omia tapojaan, niin jokainen sukupolvi on tehnyt ja tekee.

        On hyvä yrittää ottaa toisia huomioon, jotta kaikilla olisi mukavaa.

        Siis kaikilla, isovanhemmilla, lapsilla ja lastenlapsilla.

        Omaa itseään ei silti tarvitse menettää tässä prosessissa.

        Omia puoliaan saa ja pitää pitää, jos tuntuu pahalta tai lapset voivat pahoin, voi sanoa: tämä ei nyt oikein toimi näin, voitaisko tehdä toisin/kokeilla tätä ja tätä? Jos ei käy, ei voi mitään. Sitten pitää keksiä jotain muuta tekemistä niin kaikilla on tahoillaan hyvä olla.


      • Jokasukupolvierilainen

        "Uusi sukupolvi on oikeassa. On aina ollut."

        Tämä on työikäisen sukupolven aikakausi. Isovanhempien aikakausi meni jo. Pian tulee seuraavan sukupolven aikakausi, kun lapset kasvavat aikuisiksi, silloin asiat tehdään heille luonteenomaisella tavalla.

        Asiat ovat muuttuneet, aika on mennyt eteen päin. On vain sopeuduttava.

        Näin se on aina mennyt, yhteiskunta, tavat ja tottumukset muuttuvat. On joko sopeuduttava tai kärsittävä seuraukset.

        On vanhempia ihmisiä silti hyvä ottaa huomioon ja ymmärrettävä heidän erilaiset tapansa ja omakohtainen ajattelutapansa.

        Mutta ei sen mukaan pelkästään pidä mennä ja hukata oma elämänsä toisten miellyttämiseen.

        Eiväthän isovanhemmatkaan niin nuorempana tehneet vaan elivät omaa elämäänsä parhaaksi katsomallaan tavalla, ja yrittivät ottaa vähän omia vanhoja vanhempiaankin huomioon. Ja osattiin sitä ennenkin arvostella nuorempaa sukupolvea ja heidän "kotkotuksiaan". Mutta nuorempi sukupolvi teki silti niin kuin itse halusi. Nyt on meidän vuoromme.


    • 1näkökulmaasiaan

      Nämä on niin surullista luettavaa. Äiti ja lapsi eivät ymmärrä toisiaan. Tai isä ja lapsi.

      Voisiko vanhempien ja aikuisten lasten, ja isovanhempien ja lastenlasten viileissä väleissä olla syynä lapsuuden äiti-lapsi tai isä-lapsi-suhteen säröt?

      Tai se tosiasia että syvällistä, aitoa, rakastavaa suhdetta vanhemman ja lapsen välillä ei ole muodostunut? Tai että se on muodostunut vain jollain tasolla, osittain?

      Itsellä meni vuosia kunnes tajusin että henkinen yhteys, yhteenkuuluvaisuus, lämmin ja rakastava side, siis äiti-tytär-suhde on itsellä jäänyt lapsena ja nuorena muodostumatta sellaisena vahvana, läpi elämän kantavana siteenä jollaisena se normaalisti pitäisi ja useimmilla muodostuu.

      Äiti oli omalla tavallaan hyvä äiti, teki varmaan parhaansa ja mielestään riittävästi eikä ymmärtänyt tai halunnut kuulla että olisin tarvinnut myös kuuntelijaa ja tukijaa, syliä ja lohdutusta, empatiaa, rakkautta ilman kaikenlaisia ehtoja, hyväksyntää omana itsenäni. Ankara kasvatus jalostaa ihmistä, sanoi äiti, mutta itsenäistyttyäni ymmärsin että olen arvokas ja kelvollinen ihan omana itsenäni, ilman "jalostamista". Olen löytänyt itseni vasta aikuisena.

      Jos vanhemmalta ei ole riittänyt mielenkiintoa ja aikaa kiinnostua lapselle merkityksellisistä asioista, miksi hänellä olisi sitä myöhemminkään aikuista lasta tai lastenlapsia kohtaan? En tarkoita koulumenestystä, rippi- ynnä muita juhlia, erilaisissa opeteltavissa taidoissa pärjäämistä ja hienoa käytöstä, joihin meillä kiinnitettiin valtava huomio. Vaan jokapäiväisiä pieniä asioita, vaikeita juttuja ja upeita, hassuja tai hauskoja sattumuksia. Lapsen elämää. Ja nyt myöhemmin, lapsiperheen äidin elämää.

      Jos äiti oli ankara ja etäinen lapsena, miksi hän olisi jotain muuta myöhemmin, isovanhempanakaan?

      Olen vasta hiljattain ymmärtänyt että nykyiset "ongelmat" johtuvat samasta asiasta, äiti-suhteeni on pysynyt entisenlaisena. Lapsuudessani koko perhe eli täysin äidin ehdoilla. Asiat tehtiin sen mukaan miten hän halusi. Äiti tekee edelleen asiat omista lähtökohdistaan ja näkövinkkelistään, omilla ehdoillaan, silloin kun hänelle sopii, kiinnostaa ja kun hän kokee tarvitsevansa kuuntelijaa, seuraa tai apua.

      Sama ei edelleenkään toimi toisin päin. Aina on joku syy, kiire, väsymys, toinen meno, minun asiani turhanpäiväisyys. Se on hänen oikeutensa yhtäkaikki. Hänellä on oikeus valita niin ja suhtautua minuun niin. Minä olen viimeisellä sijalla hänen elämässään ja tärkeysjärjestyksessään, kaikki muut asiat menevät minun ohitseni. Jos näin on, on terveellistä hyväksyä tosiasia, jotta voi jatkaa eteen päin.

      Oma äitini ei ymmärrä miksi hänen pitäisi ottaa minun tai perheeni lähtökohdat, toiveet tai tarpeet huomioon, hänhän elää omaa elämäänsä. Hänen omat toiveensa ja tarpeensa ajavat aina minun ja perheeni vastaavien ohi. Tajusin ettei se ole vastavuoroinen suhde. Toisin kuin suhteeni ystäviini, mieheeni ja lapsiini.

      Päästin itse jossain mieleni perukoilla ajelehtineesta äiti-unelmasta ja isovanhempi-unelmasta tietoisesti irti. Sen jälkeen helpotti.

      Välejä en katkaise. En luo mielessäni enää mitään odotuksia, jotta en pety. Pyrin käyttäytymään aina itse niin kuin toivoisin muidenkin käyttäytyvän, riippumatta siitä mitä muut tekevät. Silloin ei tarvitse ainakaan omasta puolesta kantaa syyllisyyttä, tuskaa tai pahaa mieltä. Silloin en itse lisää riitoja tai etäännytä välejä. En silti hyväksy mitä tahansa, pidän omat rajani. Äidin tekemisten puolesta en enää murehdi, ne ovat hänen valintojaan ja hänen elämänsä.

      Olen varpaillani myös oman käytökseni suhteen, koska itse on helppo noudattaa huomaamatta joitain samankaltaisia lapsuudenkodista opittuja käytösmalleja tai suhtautumistapoja, varsinkin omia lapsiaan kohtaan, vaikka olisi tiukasti päättänyt toimia toisin.

      Hyvä että näistä kirjoitetaan. Itseä ainakin auttaa asian kirjoittaminen ja muiden näkökantojen lukeminen. Asian hahmottaa ja hyväksyy paremmin, ehkä nopeamminkin.

      Kannattaa käsitellä asia pois mielestä, yrittää hyväksyä se ja keskittyä sitten muihin juttuihin, elämän hyviin puoliin. Ja antaa asian olla koska et voi sitä korjata. Kun se taas nousee myöhemmin mieleen, voi tehdä saman uudestaan. Joku päivä asialla ei enää ole niin suurta merkitystä ja voi todeta että on päässyt sen yli. Voimia ja jaksamista!

      • Surusiirappi

        Hei
        Hyvin samantapaisia ovat omat kokemukseni. Voin helposti allekirjoittaa lähes kaiken, mitä toit viestissäsi esiin. Hyvin tutulta kuulostaa! Äitisuhde on niin lähellä oleva ihmissuhde, että asioiden näkeminen kirkkaasti vaatii aikamoista etäisyyttä ja elämänkokemusta. Myös oma luonne ja temperamentti vaikuttavat suhteeseen.

        Sen sijaan asian käsitteleminen pois mielestä ei minulta helposti onnistu. Pohjimmaisena tunteena kulkee jonkinlainen epäreiluuden ja ohitetuksi tulemisen kokemus. Totta kai iloitsen kaikista hyvistä kokemuksista, perheestä, työstä, omista harrastuksistani, jonkinlaisesta arjen tasapainosta, siitä että olen selvinnyt näinkin hyvin. Jossakin sisimmässäni elää kuitenkin se lapsi, joka toivoisi tulevansa nähdyksi ja rakastetuksi.

        Väistämättä minulla on myös sellainen tunne, että itse näen ja ymmärrän tilanteen, etäiset suhteet, niiden syyt ja seuraukset, mutta että isovanhemmat elävät jollakin aivan toisella taajuudella. Heidän arvo- ja kokemusmaailmansa on toisenlainen, ja sitä minun on todella vaikea ymmärtää ja hyväksyäkin sen vuoksi, että asetan läheiset ihmissuhteet aina rahan ja tavaran edelle.

        Kiitos kertomuksestasi. Ymmärsit hyvin asioiden perimmäisen ytimen!


      • 1näkökulmaasiaan

        "Jossakin sisimmässäni elää kuitenkin se lapsi, joka toivoisi tulevansa nähdyksi ja rakastetuksi."
        Sama itsellä. Itseäni helpotti kun myönsin että minulla olisi ollut ja on edelleen oikeus tähän, mutta että nyt aikuisena on auttamatta liian myöhäistä. Myöhäistä saada mitään lapsuudesta puuttumaan jäänyttä, ja jos äiti ei osaa näitä minulle antaa, hän ei tule sitä koskaan oppimaan edes vanhoilla päivillään.

        Sitä helposti oikeuttaa itsensä hakemaan tätä huomiota ja rakkautta aikuisena muualta ja muilta ihmisiltä, koska kokee jääneensä jotain paitsi. Tajusin kuitenkin ettei kukaan voi tarpeeksi huomioida ja rakastaa minua niin että tämä suru lähtisi kokonaan pois, vaikka se hetkellisesti hellittäisikin. Enkä voi edes vaatia keneltäkään sitä, se ei liity mitenkään kehenkään toiseen eikä ole kenenkään muun tehtävä.

        Itseni oli käytännössä vain pakko hyväksyä asia ja todeta että minusta on tullut osaavampi koska selviän ilmankin, syvällisempi kun pohdin näitä asioita ja herkempi tunnistamaan omia ja muiden ihmisten tarpeita ja ottamaan muut huomioon, siis empaattisempi, jota olisin toivonut omalta äidiltäni. Ja nuohan ovat vain positiivisia seurauksia.

        Iso asia oli myös että tajusin että äitini on ehkä kärsinyt itse aikoinaan samasta asiasta, oman äitinsä kylmyydestä, ja vaatii sen vuoksi huomioimista, huomioon ottamista ja rakkaudenosoituksia muilta, antamatta niitä itse samalla tavalla takaisin.

        Itse en halua jakaa tätä taakkaa seuraavalle sukupolvelle. Pikemminkin antaa lapsilleni, miehelleni muille kaikkea sitä yllinkyllin mitä vaille itse koen jääneeni. Varsinkin kun havaitsin että voin hyvin näinkin, ja huomasin että itseasiassa muut kuin äiti huomioivat minua ihan hyvin ja riittävästi.

        En tiedä onko sinulla kyse tästä, mutta jos on niin tuon tajuaminen voi auttaa asian hyväksymisessä. Koen että äiti ei ymmärrä tätä, mutta että minä voin antaa hänelle sitä rakkautta ja huomiota jota hän niin kovasti kaipaa. Pidän silti välit etäisempinä, keskityn perheeni tarpeisiin ja pidän omista oikeuksistani kiinni, vaikken sitä äidille selvästi sano tai näytä. Olen sitä kautta löytänyt tasapainon.

        Ihmisellä on oikeus olla surullinen, vihainen tai harmistunut asioista, kukaan ei voi tulla kertomaan miltä itsestä pitää tuntua. Minusta harmi tässä asiassa on täysin hyväksyttävää.

        Minusta on kuitenkin turha surra loputtomiin sitä mitä ei voi koskaan saada. Muistutan itseäni jatkuvasti että tiedän jo miten äiti todennäköisesti tekee asiat, joten se ei tule yllätyksenä. Vältän kuitenkin viimeiseen asti katkeruutta. Lähinnä vain pidän silmäni auki ja totean että näinhän tämä menee jos tulee kurjia juttuja suhteessa äitiin. Muilta ihmisiltä ja muulta elämältä keskityn odottamaan positiivisia asioita. Suhteessa äitiin kiellän itseäni lataamasta mitään odotuksia.

        Ajattelen niin että vaikka se vaikealta tuntuu, kannattaa yrittää rämpiä asia itsekseen läpikotaisin läpi, pohjamutia myöten. Vaikka puoli tuntia päivässä käy läpi kaikki mieleen tuleva mikä asiassa harmittaa, antaa itselleen luvan surra, harmitella ja purnata. Muun ajan negatiiviset ajatukset kannattaa työntää pois etteivät ne pääse pilaamaan elämää ja vaikuttamaan muihinkin ihmissuhteisiin ja yleiseen mielialaan, koska tunne muuttuu helposti katkeruudeksi ja kun itse on huonotuulinen, mieliala tarttuu helposti muihinkin perheenjäseniin.

        Itseä auttaa kun muistelen että pääasiassa elämä koostuu ihanista asioista, paljosta muusta. Jokainen voi tehdä elämästään sellaisen kuin haluaa. Onneksi lapsuus tai äiti ei määrittele sitä keitä me olemme aikuisina tai miten kohtelemme muita.

        Itseni oli vain hyväksyttävä että palanen jonka nimi on "äiti" ei nyt vaan sovi niin kuin sen itse toivoisi sopivan vaan aiheuttaa jatkuvaa pahaa oloa. Eikä pahan olon aiheuttaja itse selvästi ole millään tavoin kiinnostunut minun tarpeistani tai korjaamaan tilannetta niin että myös minusta tuntuisi hyvältä. Oli pakko ottaa etäisyyttä niin että sain ajatukseni selvitettyä ja pidettyä omat puoleni. Asiat on elämässä kuitenkin tehtävä niin että myös itsestä tuntuu hyvältä, muuten tulee onnettomaksi.

        Nämä vain omia ajatuksia asiasta. Toivottavasti löydät oman polkusi tämän asian läpi käymiseen. Pitkä tie mutta sen kulkeminen kannattaa. Voimia!


      • Surusiirappi

        Ainoa hyvä puoli asiassa on minunkin kohdallani se, että olen kasvanut hyvin empaattiseksi ja herkäksi havaitsemaan ihmisten välisiä suhteita. Samoin olen tullut melkeimpä yliherkäksi sellaisten ihmisten suhteen, joilta empatiakyky tuntuu puuttuvan tai jotka muuten vain ovat itsekkäitä, pinnallisia tai oman napansa ympärillä pyöriviä.

        Varmaan oman äitinikin kohdalla on niin, että hän on itse jäänyt jotakin vaille. Sisaruksia on ollut liian monta, vanhemmilla aikaa, rahaa ja voimavaroja liian vähän. Ihan tietoisestikin, omien periaatteidensa mukaan, äiti on myös minut jättänyt selviämään omin nokkineni. Mikään kokemus kun ei hänen mielestään voi olla työn ja vaivan määrässä lähellekään sitä, mitä hän itse on kokenut. Minua ei ole koskaan autettu taloudellisesti, ja olenkin oppinut elämään suu säkkiä myöten, etenkin opiskeluaikoinani. Minulta ei ole myöskään koskaan kysytty, tarvitsisinko apua lastenhoidossa. Ei edes silloin, kun yksi lapsistani on ollut vakavasti sairaana ja sairaalassa hoidossa.

        Olen hyväksynyt nämä asiat ja kokemukseni osaksi historiaani, mutta en siltikään ilman katkeruutta. Mielenkiintoista on myös se, että sisaruksillani on hyvin toisenlainen suhde vanhempiini. Heiltä tunnutaan odotettavan osittain erilaisia asioita ja heille sallitaankin ne. Vanhempieni "tiukat periaatteet" eivät aina pädekään heihin. Sisarussuhteeni ovat kuitenkin hyvät ja läheiset. Ei ole heidän vikansa, että kipuilen omien vanhempieni kanssa.

        Välit ovat tällä hetkellä etäisen asialliset. Tapaamme lähinnä merkkipäivinä. Mitään pintaa syvempää ei synny eikä synnytetä. Elämmä omaa elämäämme valovuosien päästä toisistamme...

        Kiitos taas ymmärtävästä keskustelusta!


      • Tinkeli52

        Voisittehan majoittua vaikka hotelliin, ja sieltä käsin tavata vanhempianne. Vaikka lapset olisivat kuinka mukavia vanhempineen, niin kyllä monet isovanhemmat väsyvät. Huomasin tämän omasta äidistäni, joka aina pyysi käymään ja jäämään yöksi. Hän ei vain jaksanut, alkoi tiuskiminen ja "älkää nyt pitäkö niin hirveätä meteliä". Ratkaisin tämän asian vuokraamalla viikonlopuksi mökin, josta kävimme tervehtimässä äitiäni. Kyllä hän ensin oli melkein loukkaantunut järjestelystä, mutta tottui sitten. Välillä haimme hänet mökille seuraamme, ja veimme pois kun hän sitä pyysi. Toimiva järjestely.


    • Hetitännekaikkimulle

      Tässä on selkeästi kyseessä varsin vaatija lapsi, joka osaa vain ottaa, ei antaa.

      • EiItsekäs

        Miten voi olla vaatija? Hän vie lapsensa 400 km päähän tapaamaan isovanhempia. Maksavatko isovanhemmat bensat? Ajavatko isovanhemmat autoa? Pakkaavatko isovanhemmat perheen tavarat? Lasten kanssa mukaan tarvitsee kaikenlaista. Hoitavatko ja viihdyttävätkö isovanhemmat lapsia automatkan ja kyläilyn ajan, vai tekevätkö vanhemmat tämän?

        Eivätkö vanhemmat nimenomaan anna tuota kaikkea panosta jotta antaisivat jotain isovanhemmille, aikaa olla heidän ja lastenlasten kanssa?

        Mukavaa että isovanhemmat tarjoavat ruokaa ja pöytä on koreana, he antavat jotain lapsille ja lastenlapsille. Mutta on hyvä nähdä että tuossa molemmat yrittävät paljon.

        Ongelma on se että vanhemmat ja lapset väsyvät tuossa järjestelyssä kohtuuttomasti, näköjään isovanhemmatkin, koska toivovat porukan lähtevän seuraavana päivänä. Kannattaako tällaista vaivaa nähdä jos lopputulos on tuo? Kuka siitä nauttii?


      • Miten.sen.nytottaa

        Ahaa, mielestäsi siis vanhemmat toimivat tässä vain täysin pyyteettömästi, kun vievät muksut tapaamaan isovanhempiaan?
        Kuulostaa pikemminkin siltä, että isovanhemmille mennään täysihoitoon, mutta isovanhemmatpa ei suostu siihen, että heidän passattavana ollaan ihan viikkotolkulla. Päiväkin näköjään riittää, kun on tarpeeksi pahankuriset lapsenlapset ja laiska lapsi puolisoineen, joille isovanhempien juttujen kuunteleminenkin on liian rasittavaa. :D


    • Alahanaikuistumaanjo

      Kasva aikuiseksi ja ota vastuu omasta elämästäsi äläkä ole aina vaatimassa muilta ja vaadi heitä elämään sinun elämääsi.

      En aio itsekkään alkaa omaishoitajaksi sillä onhan näitä palvelutaloja yms. palveluja. Itse en ole edes lapsia tehnyt "hoitajakseni" se aika kun koittaa. Enkä ole tarvinnut vanhemmistani palveluskuntaani ja avustajiani.

      Pärjäisitkö ollenkaan jos et saisi edes taloudellista tukea vanhemmiltasi?

    • Yksisilmäistäavaajalta

      Kyllä minustakin avauksen luettuani tuntui että vastavuoroisuus puuttui - nimittäin lasten taholta. Mitä nämä isovanhemmat saavat lapsiltaan? Nälkäiset suut juhlapöytään. Nahistelevat ja isovanhempiensa kanssa kinastelevat, huonokäytöksiset? tenavat. Vanhoja kaunoja pintaan nostavat lapset.

      Millä tavoin avaaja perheineen on ollut avuksi vanhemmilleen? Häh? Yrittää joskus jaksaa "yksipuolisesti" olla kuuntelijana. No hip hei HURRAA!!!

      Tämä kertoo, että avaaja on todellakin tunnekylmä hetitännekaikkimullekakara:

      "Monesti ajattelen sitä vaihetta, kun he eivät enää pärjääkään keskenään tai yksin. Heidän auttamisensa ei ole suunnitelmissani, sillä en itse ole vuosien aikana saanut heiltä juuri mitään apua tai tukea. "

      • itsekinilmanÄitiniapua

        Jos pikkulapset istuvat autossa ensiksi 400 km, niin kuvitteletko, että esim. 3-4 vuotias jaksaa käyttäytyä sen jälkeen mallikelpoisesti kyläpaikassa? Valitan, mutta ainakaan omat vilkkaat lapseni eivät siihen kykene, että istuisivat kiltisti ensiksi autossa ja sitten ruokapöydässä ja kahvipöydässä ja kuvattavana isovanhempien mieliksi vielä muutaman tunnin.


      • Yksisilmäistäavaajalta
        itsekinilmanÄitiniapua kirjoitti:

        Jos pikkulapset istuvat autossa ensiksi 400 km, niin kuvitteletko, että esim. 3-4 vuotias jaksaa käyttäytyä sen jälkeen mallikelpoisesti kyläpaikassa? Valitan, mutta ainakaan omat vilkkaat lapseni eivät siihen kykene, että istuisivat kiltisti ensiksi autossa ja sitten ruokapöydässä ja kahvipöydässä ja kuvattavana isovanhempien mieliksi vielä muutaman tunnin.

        Juu, että vedit esiin tuo matkasta väsyneet lapsenlapset kortin, kun muuta et kyennyt! :D Eikö vaan tuollainen 3-4 vuotias nuku autossa suurimman osan matkaa?

        Itse en ole vielä isovanhempi-iässä, mutta annan kaikki sympatiat avaajan ikääntyville vanhemmille.


      • vanhaäiti
        itsekinilmanÄitiniapua kirjoitti:

        Jos pikkulapset istuvat autossa ensiksi 400 km, niin kuvitteletko, että esim. 3-4 vuotias jaksaa käyttäytyä sen jälkeen mallikelpoisesti kyläpaikassa? Valitan, mutta ainakaan omat vilkkaat lapseni eivät siihen kykene, että istuisivat kiltisti ensiksi autossa ja sitten ruokapöydässä ja kahvipöydässä ja kuvattavana isovanhempien mieliksi vielä muutaman tunnin.

        Jos lapset eivät jaksa istua isovanhempien ruokapöydässä, on sinun tietenkin lähdettävä heidän kanssaan vaikka pihalle leikkimään tai muuten rauhoittamaan heitä. Matka kannattaa ajoittaa lasten päiväunien aikaan.


      • Eiymmarra

        Olen sitä mieltä että tällaisen takia ei kannata 400 km raahautua paikan päälle. Kaikilla on tylsää. Kaikki kitisevät. Kukaan ei tee niin kuin haluaisi. Miksi ajaa 400 km ruokapöytään, johon ei pääse vaan menee yksin leikkimään lasten kanssa pihalle? Puisto on lähempänä.


      • Siistähmitätä
        vanhaäiti kirjoitti:

        Jos lapset eivät jaksa istua isovanhempien ruokapöydässä, on sinun tietenkin lähdettävä heidän kanssaan vaikka pihalle leikkimään tai muuten rauhoittamaan heitä. Matka kannattaa ajoittaa lasten päiväunien aikaan.

        400 km automatka, jotta pääsee nälkäisenä yksin pihalle lasten kanssa leikkimään kun muut syövät? Miksei ruoka kotona ja lähipuistoon? Mitä isovanhemmat, lapset ja lastenlapset tuosta saavat paitsi väsyvät ja rahaa kuluu?


      • vanhaäiti
        itsekinilmanÄitiniapua kirjoitti:

        Jos pikkulapset istuvat autossa ensiksi 400 km, niin kuvitteletko, että esim. 3-4 vuotias jaksaa käyttäytyä sen jälkeen mallikelpoisesti kyläpaikassa? Valitan, mutta ainakaan omat vilkkaat lapseni eivät siihen kykene, että istuisivat kiltisti ensiksi autossa ja sitten ruokapöydässä ja kahvipöydässä ja kuvattavana isovanhempien mieliksi vielä muutaman tunnin.

        Miten olet ajatellut tämän ongelmasi ratkaista?


    • Näin

      Tuo on niin pitkä matka mummolaan että kannattaisi jäädä yöksi. Jos sinne ei voi jäädä yöksi, on liian pitkä matka mielestäni lapsille. Ei se ole heille hauskaa. Te olette lasten vanhempia ja kyllä lastenkin tarpeet on otettava huomioon.

      Silloin isovanhemmat voisivat tulla lastensa luokse kylään lastenlapsia katsomaan, jos haluavat, ja silloin ja sen pituiseksi ajaksi kuin haluavat. Jos eivät jaksa ajaa autolla, junallakin pääsee. Jos on liian kallista niin sitten voi itse harkita miten isovanhemmat elämässään asiat priorisoivat, oletteko millä sijalla tärkeysjärjestyksessä heidän elämässään. Ei ole mitään pakkoa että sukulaisiaan pitäisi nähdä, elämässä kannattaa tehdä niitä asioita jotka tuntuvat hyvältä. Liian monimutkaiseksi ei turhaan kannata elämäänsä järjestää, se aiheuttaa väsymisen ja stressin lisäksi myös pahaa oloa henkisesti.

      Jos mummolassa ei selviä yhtä päivää pidempään ja isäntäväki alkaa sen jälkeen ehdottaa pois lähtemistä, sanoisin ettei kannata mennä vielä kun lapset ovat kovinkin pieniä. Sitten vanhempana kun jaksavat rauhallisesti istua autossa ja pöydässä ja käydä yhden päivän reissulla jos isovanhemmat tätä toivovat. Noin pieniä lapsia ei pidä raahata pitkin maailmaa vain jotta ehtivät istua pari tuntia ruokapöydässä. Jos yhden päivän näkeminen on kiva juttu, mitä jos tapaisitte jossain paikassa joka on 200km päässä mummolasta ja teidän kotoa? Yhdessä syömään ravintolaan ja siitä kaikki kotiin. Jokaisella mukavaa, varsinkin jos ravintolasta löytyy lasten leikkipaikkakin.

    • Voihanelämätä

      Tämän avauksen täytyy olla provo! Ei todellakaan voi olla arkista, toimivaa yhdessäoloa, jos välimatkaa on 400 km! Hei HALOO!
      ---
      "Suhde omiin vanhempiini ja lasteni isovanhempiin on muuttunut yhä etäisemmäksi ja viilämmäksi. Välimatkaa on 400 km, henkistä välimatkaa sitäkin enemmän. He osallistuvat lastemme synttäreille, muistavat kallein lahjoin ja värikkäin kortein mutta arkista, toimivaa yhdessäoloa ei ole."

    • Yhdessä.ollaa.aina.vaan

      Etkö ole aikuinen ihminen ja perheellinen? Mitä ihmeen tukea sinä tarvitset itseäsi 30v vanhemmilta ihmisiltä, joilla on oma elämänsä elettävänä 400 km päässä? Ei ulkopuolinen voi käsittää, mikä olisi se tukimuoto, joka olisi asiallinen. Et kai odota jotain raha-avustusta kuukausittain? Vaatepaketteja? Hinnakkaat lahjat ja iloiset kortit ovat sadoille lapsille mieluisa yhteydenpito. Hehän voivat lähettää mummilaan kortteja myös itse. Se ei ole sinun mieleesi tullut?
      Oletko invaliidi? Eikä yhteiskunta auta sinua arkiaskareissa? Ikääntyneet, ehkä kolotuksista kärsivät vanhempasi tuskin ovat kykeneviä auttamaan sinua arjessa, jo tämän matkankin vuoksi. Miksi et muuta heidän lähettyvilleen? Et kai vain edellytä, että vanhempasi luopuvat kodistaan, ystävistään, omista ympyröistään, ja tulevat asumaan lähellesi voidakseen tukea sinua elämäsi ongelmissa? Ne ongelmat eivät ole vanhempiesi aiheuttamia, mutta näyttää siltä, että yhä aikuisenakin ajattelet, että vanhempiesi ensimmäinen velvoite maailmassa on sinusta huolehtiminen, ja että heidän tulisi järjestää "toimivaa yhdessäoloa" perheesi kanssa.
      Miten itse edistät tätä asiaa?

      • vellitjapuurot

        Aloittaja tarkoitti tunneyhteyden murheellista puuttumista. Kilometrit ja kolotukset ovat muuta sälkää, ei ydinkysymystä. Et tainnut yhtään ymmärtää mitä ajettiin takaa?


      • Itsekin.mummu

        Millainen tunneyhteys on tavoitteena?
        Millainen se on muilla kirjoittajilla?
        Pitääkö ruveta tuntemaan huonoa omaatuntoa siitä, ettei ole henkisesti enemmän läsnä lapsiensa ja lastenlastensa elämässä? Mikä on kohtuullinen määrä?
        Miten asian voi korjata, jos jompikumpi ei näe eikä koe tunneyhteyden katkeamista?


      • surusiirappi
        Itsekin.mummu kirjoitti:

        Millainen tunneyhteys on tavoitteena?
        Millainen se on muilla kirjoittajilla?
        Pitääkö ruveta tuntemaan huonoa omaatuntoa siitä, ettei ole henkisesti enemmän läsnä lapsiensa ja lastenlastensa elämässä? Mikä on kohtuullinen määrä?
        Miten asian voi korjata, jos jompikumpi ei näe eikä koe tunneyhteyden katkeamista?

        Asiaa tuskin voikaan korjata, jos tunneyhteyttä ei ole tähän mennessä syntynyt. Itse ajattelen niin, että isovanhempansa kaipaisin omia lapsiani, haluaisin tavata lapsenlapsiani, seurata heidän kehitystään, viettää aikaa yhdessä. Tehdä ihan tavallisia arkisia asioita. Jutella ilman kiirettä.

        Nyt isovanhemmat elävät omaa elämäänsä eli matkustelevat, suunnittelevat remontteja, käyvät omissa harrastuksissaan. Me elämme mieheni kanssa ruuhkavuosia. Yritämme sumplia töiden, kotitöiden, lasten harrastusten, arkisten menojen pyörteessä. Olisi ihanaa, jos joskus joku ottaisi lapset hetkeksi hoiviinsa, välittäisi ja kuuntelisi heitä. Me vanhemmat saisimme hetkeksi pysähtyä ja kerätä voimia. Ehkä mekin sitten joskus haluaisimme antaa aikaamme ja apuamme isovanhemmille.


    • iugh

      Haluatko voittaa yli 12 miljoonaa euroa?
      Rekisteröidy ilmaiseksi ja ole mukana arvonnassa.
      Annamme jokaiselle 1000€ bonuksen.
      Klikkaa tästä:
      http://bit.ly/kasino-voitto

    • Isovanhemman.kanta

      400 km on niin pitkä välimatka, että yhteydenpito nykyisilläkin nopeilla kulkuvälineillä on hankala.
      Muutama vuosikymmen sitten ei tapaamisia olisi voinut järjestää koskaan. Matkan pituus ja hinta olisivat estäneet ne.
      Aikaisempina vuosikymmeninä tapaamisia olisi ollut vain häissä ja hautajaisissa.
      Miksi isovanhempien olisi muistettava lapsenlapsia muulla tavoin kuin muistamalla merkkipäivät? Mitä aloittaja toivoo heiltä? Rahaa? Siivousapua? Onko aloittaja valmis majoittamaan isovanhempia pitemmäksi aikaa? Eikö se yksi yö ala olla ihan riittävän pitkä aika?
      Isovanhemmat eivät varmastikaan laske lapsensa perheen apuun, jos he sairastuvat ja vanhenevat. 400 km on sama matka myös sieltä päin. Ei heillä voi olla ajatuksena, että hoitaisitte heidän asioitaan matkojen päästä. Isovanhemmat eivät menetä toimintakykyään iän myötä, jolleivat sitten sairastu alzhaimeriin tai muuhun kurjaan tautiin. Ja silloinhan yhteiskunta tulee apuun.
      Sairautta ei hoideta vasemmalla kädellä muun elämän ohessa, kuten kuvittelette lastenhoidon ja "osallistumisen" sujuvan.

    • myöspettynyt

      Meiltä isovanhemmilta taidetaan odottaa taloudellista hyötyä mutta jos sitä ei saada niin tämä on liian usein lopputulos,kaikki osapuolet pahoittaa mielensä!

      • surusiirappi

        Jos luet alkuperäisen kirjoittajan pohdinnat, niin huomaat, että kyse ei ole rahasta eikä taloudellisesta hyödystä. Kyse on niin paljon kaikesta muusta.


    • vaivainen

      Aika rientää ja vaivat lisääntyvät
      Kun jäin eläkkeelle. Itse hain ja vein 500 km:n päästä alle kouluikäiset lapsenlapset kotiini ja olivat muutaman yön. Lasten kanssa meni hyvin, kun vanhemmat eivät olleet paikalla.
      Silloin kun vanhemmat olivat mukana, niin lapset kiukuttelivat heille.
      Maksoin omat ja lasten matkat, se oli lahja heille.

      Nyt, kun he ovat koulussa, niin on loma-ajat, mutta vanhemmat ovat järjestäneet omat lomat samaan aikaan ja menevät muualle.

      Lasten syntymäpäivien aikaan on käyty juhlimassa siellä.
      Yövyttykin,mutta huonokuntoisena tuntuu, että olemme tiellä.
      Olemme olleet lasten kanssa, että vanhemmat saavat käydä muutaman tunnin kahdestaan kaupungilla.
      Nyt kun oma terveytemme alkaa olla huonompi, niin kulkeminen on rasittavampaa.

      Soittaminen on vaikeaa, kun ei tiedä onko häiriöksi, milloin heillä on omat touhunsa, mukampi, kun he soittavat meille. silloin tiedän, että heillä on mahdollisuus olla puhelimessa.

      jos lapset ovat isovanhempiin yhteydessä pienenä, he ovat ehkä isompanakin.

    • tässäfaktaa

      Sillä verukkeella ei voi vaatia isovanhempia lapsenlapsien hoitajaksi, et muka aikanaan joskus auttavat. Huh, kun lapsia hoidetaan se tehdään sydämellä, eikä ole mitään vaihtokauppaa.
      Jotki jaksaa, jotki ei ja ketään ei voi pakottaa lapsenlapsia hoitamaan. Isovanhemmat pitää lapsenlapsista vaikka eivät koko aikaa ole läsnä jos hoitajaa tarvitaan, tai lahjoja annetaan.

    • Tukiverkostomuualta

      Kirjoitin tuonne toiseen ketjuun. Mielestäni auttamisenhalu tulee sydämestä. Tai jää tulematta. Kyllä sen tuntee välittääkö toinen ihminen aidosti vai ei. Jos tuntuu että toinen ei välitä, ei ne tunteet yleensä ihan tyhjästä tule. Etäinen isovanhempi ei muutu läheiseksi pyytämälä, harmittelemalla tai antamalla asian olla. On vain päätettävä hakea tukea muualta, jos omilta vanhemmilta ei sitä saa. Turha jäädä suremaan. Maailma on täynnä ihmisiä. Elämässään olevan tyhjiön voi täyttää muulla. Hieman avarakatseisuutta ja optimismia, hieman rohkeutta yrittää ja laittaa itsensä alttiiksi, ystävystyminen vie hieman aikaa, välit lähenevät pikku hiljaa kun jaksaa yrittää, menee mukaan uudestaan ja uudestaan (itsellä paikkakunnalle kunnolla sopeutuminen vei pari vuotta ennen kuin alkoi olla läheisempiä ihmisiä), ihmiset menkää rohkeasti mukaan, samanlaisia ihmisiä ne muutkin vanhemmat ovat.

    Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.

    Luetuimmat keskustelut

    1. 169
      4809
    2. Katso: Ohhoh! Miina Äkkijyrkkä sai käskyn lähteä pois Farmi-kuvauksista -Kommentoi asiaa: "En ole.."

      Tämä oli shokkiyllätys. Oliko tässä kyse tosiaan siitä, että Äkkijyrkkä sanoi asioita suoraan vai mistä.... Tsemppiä, Mi
      Tv-sarjat
      125
      4383
    3. Voi kun mies rapsuttaisit mua sieltä

      Saisit myös sormiisi ihanan tuoksukasta rakkauden mahlaa.👄
      Ikävä
      26
      2851
    4. Kyllä poisto toimii

      Esitin illan suussa kysymyksen, joka koska palstalla riehuvaa häirikköä ja tiedustelin, eikö sitä saa julistettua pannaa
      80 plus
      28
      1921
    5. "Joka miekkaan tarttuu, se siihen hukkuu"..

      "Joka miekkaan tarttuu, se siihen hukkuu".. Näin puhui jo aikoinaan Jeesus, kun yksi hänen opetuslapsistaan löi miekalla
      Yhteiskunta
      23
      1784
    6. Haluan jutella kanssasi Nainen

      Olisiko jo aika tavata ja avata tunteemme...On niin paljon asioita joihin molemmat ehkä haluaisimme saada vastaukset...O
      Ikävä
      15
      1699
    7. Poliisiauto Omasp:n edessä parkissa

      Poliisiauto oli parkissa monta tuntia Seinäjoen konttorin edessä tänään. Haettiinko joku tai jotain pankista tutkittavak
      Seinäjoki
      22
      1690
    8. Hermo mennyt sotealueeseen?

      Nyt hammaslääkäriaika peruttiin neljännen kerran. Perumiset alkoi tammikuussa. Nyt uusi aika elokuulle!????
      70 plus
      104
      1665
    9. Haluan tavata Sinut Rakkaani.

      Olen valmis Kaikkeen kanssasi...Tulisitko vastaa Rakkaani...Olen todella valmistautunut tulevaan ja miettinyt tulevaisuu
      Ikävä
      30
      1593
    10. Onko mies niin,

      että sinulle ei riitä yksi nainen? Minulle suhde tarkoittaa sitoutumista, tosin eihän se vankila saa olla kummallekaan.
      Tunteet
      18
      1541
    Aihe