50 ja kompassista puuttuu suunta

Moi! Aika alavireispainotteinen elämä sulla, pelkkä lukeminenkin sai voimattomaksi :) Sitä kuitenkin ihailen sun tekstissä, että ei tuntunut näköalattomalta kuitenkaan. Ei saanut sellaista kuvaa että olet luovuttanut. Väsynyt varmaan olet, eikä mikään ihme.
Sitä olen ympäriini yrittänyt jakaa neuvo-muodossa, että pitää täyttää elämänsä kaikenlaisella eri jutuilla, että sitten kun yksi kaatuu, jää jotain käteen kuitenkin. Niin että ei saa ripustautua pelkästään työhön, tai puolisoon, tai lapsiin, koska sitten on tyhjän päällä kun eiku jos se jostain syystä loppuu.
Tuntuu että sä hienosti osannut täyttää, mutta silti kaikki on loppunut. Terveys ja toimeentulo on sellaisia jotka stressaa kybällä. Että erittäin paljon tsemppiä sulle lähetän.
Mulle kävi joskus 7 vuotta sitten niin, että kaikki repsahti ympärilläni. Kävin burnouttia ja masennusta moikkaamassa, niin käy kun tilanne on vinksallaan liian rajusti ja liian monella tasolla. Onhan se niinkin, että tietyissä tilanteissa olisi luonnotonta olla muuta kuin masis :) mutta pitää katsoa että löytää sen ilon elämään aika nopeasti. Onhan sitä kuitenkin aina.... luonto on aina yhtä kaunis, olit millä tuulella vaan. Jos vaan aistit on tallessa, niin tavallaan on avain hyvään mieleen myös.
Sä oot nuori vielä, me ollaan nuoria vielä :) Joskus tuo vaihe loppuu sullakin, suru siitä mitä on menettänyt ja stressi tuntemattomasta ja epävarmasta... silloin olet taas himpun verran vahvempi. Saat mielenrauhasi takaisin ja voit jatkaa kohti 100 vuotta :)
Mikä ei tapa, se hajottaa, vituttaa ja sen jälkeen vahvistaa. Juuri tuossa järjestyksessä :)

Joskus ottaa lujille tämä ikääntyminen, minulla 50- kriisi alkoi ja 48-vuotiaana. Lapset lähti kotoa, paloin loppuun työssäni, jäin sairauslomalle sain potkut, en jaksanut taistella oikeuksistani, olin lamassa vuoden ts. toivuin työuupumuksesta. Kävin terapisassa ja Te-toimiston kannustamana lähdin vielä kouluttautumaan uuteen ammattiin, epäilin omia voimavarojani, mutta jaksoin opiskella 2,5v sain uuden ammatin. Nyt olen ollut useamman vuoden työelämässä, tosin pääosin pitkiä sijaisuuksia tehnyt mutta hyvä näin. Toivon että saan osittain olla työelämässä sinne eläkeikään saakka, vakituista työtä en enää kaipaa. Olen nyt suhteellisen tyytyväinen elämääni.

Ei lohduta yhtään, kun saa lukea muilla menneen elämä kurjasti.
Paljon ei aloittajalla enää varaa tuntunut olevan, oli niin tyhjän tuntuinen takki.
Tulee itselle niin syyllinen olo, kun ei koe elämäänsä noin raskaana. Ja vielä pahempi, kun ei osaa auttaa, vaikka haluaisi.

Olihan sitä monien mielestä vaikeaa elämän alkupuoli minullakin, mutta itse en sitä semmoiseksi kokenut, kun ei ollut mitään mihin verrata. Elin vain omaa elämääni.
Jo pikkulapsena sairastuin vaikeaan sairauteen, joka vielä tänäkin päivänä rajoittaa tekemisiäni. Onneksi ei kuitenkaan ole kuin muutama krooninen vaiva, jotka hiljalleen vievät hautaan, mutta eihän minulla sinne ole vielä niin kiirekkään eli jaksan kyllä odottaa. Vaikka ei se aina ole näin ollut, kyllä lähtöä on tullut tehtyä jonkun kerran, mutta ei enää.

En oikein jaksa ajatella, että olisin oikein kunnolla elänyt, kunhan olen jotekin räpistellyt eteenpäin ajassa. Mutta onhan ollut mielenkiintoista seurata muiden elämistä ja aina kun vain on ollut mahdollista, niin kannatella pinnalla niitä, jotka eivät ole itse enää jaksaneet.

Onnekseni olen sen luonteinen, että viina, tupakka ja huumeet eivät ole koskaan maistuneet. En kai olisi niitä kestänytkään, kun kahvikin on liian kova huume minulle.

Niin lapsirakkaita kun vaimon kanssa olemmekin, niin omia lapsia ei ole siunaantunut. Mutta onhan maailmassa lapsia, jotka kipeästi tarvitsevat perheensä ulkopuolista aikuista tukemaan ja auttamaan elämän mutkissa. Se on meidän onni ja ehkä niiden lastenkin, vanhemmista nyt puhumattakaan.

Aloittaja kysyy, että onko uusille tuulille mahdollisuutta ja mikä olisi se suunta.

Olet jo yhden hyvän suunnan löytänyt ja se on siinä, että kirjoitat. Kirjoittaminen sinänsä ei leivässä pidä nykyään, mutta se on mielekästä tekemistä.
Koen, että aloittajalla on kykyjä kirjoittaa ja ehkäpä halujakin.
Ei kannata jättää kirjoituksia pöytälaatikkoon, vaan antaa niitä muiden luettavaksi. Ei arvostelua varten, vaan siksi, että ehkäpä joku saa niistä itselleen jotain, joka auttaa jaksamaan.
Aloittaja, mielestäni osaat hienosti tulkita tuntojasi. Katso ympärillesi ja kerro mitä näet ja mitä tuntemuksia se näkeminen herättää. Ne lauseet, jotka kirjoitat, saattavat olla jollekin elinehto.

Ei ollut pelkkää "vainelåmää"kirjoituksesi.Paljon löysin yhtymäkohtia ja samalla muistin mutta myös yritin olla muistelematta omaa viiden kympin rajapyykkiä...
Hmp.f Osasi vastata hienosti ja kannustaen ja olen samoilla linjoilla.Elämä kantaa ja sevisinhän itsekkin kaikesta,vaikka luulin lopun tulleen.
Alavireisyys kuuluu kai asiaan,mutta kaikilla ei ole huono tuuri.
Omasta kriisistä en vielä halua kirjoittaa kun pelkään että" luurangot kaapista" marssivat uudelleen esille,unohdan mieluummin tai ainakin olen ajattelematta joka päivä.
Voin vain sanoa että kirjoita tunteesi ja usko lujasti siihen että kaikki järjestyy.
Tsemppiä!

Voi kunpa voisikin auttaa sinua ja ottaa osan taakastasi mutta, mutta. Yritä ajatella positiivisesti asiathan voisivat olla vieläkin huonommin vai voisiko? vain sinä itse tiedät. Haluasin kuitenkin antaa/lähettää sinulle positiivista energiaa ja uskoa tulevaan, sillä mikä on mennyttä on mennyttä mutta tulevaisuus voi tuoda uusia tuulia ja päivänpaistetta olemmehan menossa kohti kevättä, aurinko ja vihreät nurmet saavat ihmeitä aikaan sen olen todennut omassa elämässäni joka sekään ei ole ollut pelkkä ruusuista polkua. Valoa ja positiivista energiaa sinulle lähetän ja toivon että saat huomata "niin kauan kun on elämää on toivoa".

Aloittaja(kaan) ei ole siis koskaan keksinyt, että itseään, omaa sisintään, henkeään, sieluaan, tai mikä se ikinä onkaan ... pitää kuunnella ja tutkia. Omaa suuntaa ei voi kysellä muilta kun muilla ei ole avainta sinun mieleesi ja kaikenlaiseen sisäsyntyiseen aihelmaan. Sinun suuntasi löytyy sinusta, ei ulkopuolelta.