Klassinen musiikki elitististä?

Sailbad Sinner oli sitä mieltä, että kannattaisi välttää rokkia, räppiä ja suomipoppia. Sanoisin ns. taidemusiikin ammattiopiskelijana, että rokki, räppi ja suomipoppi välittävät usein paljon aidompia tunteita ja tuntemuksia kuin taidemusiikki. Kaukainen rakkaus oli kyllä niin pitkästyttävän tekotaiteellinen, että huh huh! Esimerkiksi Björk, joka tietysti on kevyen musiikin edustaja, on oman tuotantonsa perusteella paljon syvällisempi ihmismielen tulkki kuin Saariaho oman tuotantonsa perusteella, vaikka Björkin ammattitaito ei ole mitään verrattuna Saariahon. Sibelius-Akatemia tuottaa toinen toistaan pinnallisempia "taiteilijoita", kuten konservatorioperinne on vuosisatoja tuottanut. Suuret säveltäjät nykypäivänä syntyvät mielestäni olosuhteista, joissa kuunnellaan myös rokkia ja katsotaan roskaelokuvia, kuten myös luetaan jännityskirjallisuutta. Esimerkiksi Andersonin Magnolia suuri ja syvältä luotaava mestariteos, johon verrattuna jokin La traviata on huttua! Minä kuuntelen klassista kuten kaikkea muutakin musiikkia nupit kaakossa mukana hoilaten. Minä katson lätkää ja pornoa ja luen Kingiä. Kuuntelen musiikkia Manic Street Preachersista Mahleriin, David Bowiesta Bachiin. Inhoan ihmisten luokittelua ja epäaitoja asioita niin korkeakulttuurissa kuin siinä toisessakin. Olen myös Siban opiskelija ja olen nähnyt, että sieltäkin löytyy ihmisiä moneen junaan. Toivon, että tämä murtaisi stereotypioita, koska ihmiset eivät ole koskaan mustavalkoisesti jotakin. Kosketelkaa toisianne.

En itse kategorioisi mitään musiikkia tai musiikkilajia mihinkään yhteiskuntaluokkaan...itse olen musiikin suhteen hyvinkin kaikkiruokainen ainakin tyylillisesti...minulle riittää se,että musiikki on hyvin soitettua/laulettua,sanat ovat koskettavat,tekijöillä on jokin oma juttu(jonka he myös toteuttavat uskottavasti sekä se heräättää minussa joitakin tunteita tai jää mieleeni positiivisena kokemuksena...oopperan suhteen ongelma voi olla sen kalleus..lipuista keskinkertaisilla paikoilla saa pulittaa itsensä kipeäksi ja se saattaa olla monen ihmisen suurin este oopperaan menemiselle...tosin täytyy vielä sen verran mainita,että ooppera, jos mikä, vaatii ehkä hiukan pop/rock(iskelmästä puhumattakaan)-musiikkia syvällisempää tuntemusta,mutta sekään ei ole esteenä kenellekään.Minusta Oopperassa on hienointa se,kuinka voi seurata erilaisten huippuammattilaisten saumatonta yhteistyötä(laulajat,orkesteri,kuoro,kapellimestari,ohjaus,puvustaja,lavastaja,maskeeraaja,tekniikka esim. valot,äänentoisto,näyttämömiehet).Harva ihminen ajattelee oikeasti ostaessaan lipun,kuinka paljosta eri alojen ammattitaidosta oikeasti sillä pääsee nauttimaan.Toivotan kaikille ihmisille antoisia hetkiä oopperan parissa ja suosittelen,että kannattaa aloittaa kyseisen taidelajin harrastaminen jollakin perinteisellä oopperalla,kuten Carmen, Aida yms.
Hienoja hetkiä teille erityylisten muusiikkilajien parissa...

***Moni varmasti nauttii tunnetuimmista melodioista mutta koko sinfonian kuunteleminen on raskasta ja tylsää. Ainoastaan ammattilaiset voivat löytää itseään tyydyttäviä elementtejä.***

Et ehkä ole löytänyt sinfonian kuuntelemiseen sopivaa tekniikkaa. Kuten ketjussa ”mikä on sifonia” oli puhe, sinfoniassa on ainakin yksi osa, jossa on ainakin kaksi teemaa tai suurempaa musiikillista ideaa, jotka ovat jonkinlaisessa vuorovaikutuksessa keskenään. Tämän vuorovaikutuksen tunnistaminen ja seuraaminen on keskeinen osa sinfoniasta nauttimista. On monia ”helppoja” sinfonioita, joista voi nauttia vain niiden maalailemien kuvien vuoksi ja nauttia ehkä enemmän pintakiillosta kuin sisäisestä rakenteesta, mutta esimerkiksi Sibeliuksen 4. ja 7. sinfonia eivät mielestäni tällä otteella avaudu.

En ole mistään kirjasta löytänyt, mutta olen itse kehittänyt sellaisen tekniikan, että uutta teosta kuunnellessani kuuntelen sen alkua niin moneen kertaan, että pää- ja sivuteema tulevat tutuiksi, jolloin niiden vuorovaikutusta on helpompi seurata. Joku muu lähestyy uusia teoksia omalla tavallaan.

***Ooppera on paras esimerkki. Harva oikeasti nauttii kiekuvasta, ulisevasta ja hyppivästä laulutyylistä yhdistettynä ylinäyttelemiseen.***

Kiekuvalla, ulisevalla ja hyppivällä laulutyylillä tarkoittanet sitä, joka oopperassa tunnetaan termillä ”bel canto”, kirjaimellisesti kaunista laulua. Termiä käytetään kahdessa eri merkityksessä. Ensiksikin bel canto liittyy italialaisen oopperan aikakauteen n. 1810 - 1850, jonka mestareita olivat Rossini, Donizetti ja Bellini sekä varhainen Verdi. Tällä kaudella koloratuuri ja äänellä kikkailu kehitettiin äärimmilleen, ja libretistit olivat lujilla keksiäkseen juonenkäänteitä, jotka tarjosivat pohjan näille koloratuuripurkauksille. Eräs mahtava keksintö oli 1830-luvun ”hulluusoopperat”, joissa primadonnan hulluksi tuleminen vapautti säveltäjän viimeisistäkin rationalismin kahleista.

Bel canto -termin toinen merkitys on sitten se, että laulajan pitää myös hallita tämä uskomatonta virtuoosisuutta vaativa tekniikka, niin että se kuulostaa perustellulta ja pakottomalta. Niin uskomattomalta kuin asia voi tuntua, niin bel canto -oopperoiden halveksuminen 1900-luvun alkupuoliskolla johtui suureksi osaksi siitä, että bel canto -tekniikka oli täysin kadoksissa ennen Maria Callasta ja Luciano Pavarottia. Kyllä kai joku muukin olisi tekniikan voinut oppia, mutta kyse oli eräänlaisesta noidankehästä: yleisö piti näitä teoksia muinaisjäänteinä, minkä vuoksi kukaan ei viitsinyt niitä opetella niin, että yleisö olisi niistä innostunut. Eikä nykyäänkään ole liiemmin ylitarjontaa todellisista bel canto -tekniikan hallitsevista laulajista.

Ylinäytteleminen ei tietysti koskaan ole hyväksi, muutenhan ei olisi kyseessä yli-näytteleminen. Mutta mikä sitten on ”sopivasti” näyttelemistä? Esimerkiksi raskaasti orkesteroiduissa (”jälkiwagneriaanisissa”) teoksissa laulajan pitää kiinnittää huomio itseensä, jotta katsoja paremmin erottaisi laulun orkesterin yli. Kyse on vähän samasta ilmiöstä kuin esimerkiksi piano- tai viulukonsertissa, jossa yksittäisen instrumentin pitää erottua suuresta orkesterista, mitä soittajan käsien liikkeiden näkeminen suuresti edesauttaa. Toinen syy ”ylinäyttelemiseen” voi olla se, että sillä pyritään luomaan vaikutelma, että ooppera on kirjoitettu aivan toiseen aikakauteen, ja ehkä toiseen paikkaankin. Itse asiassa en tiedä mitään muuta merkittävää oopperaa kuin Kurt Weillin Street Scene, joka olisi sijoitettu tekijänsä aikaan ja paikkaan. Ehkä tällä toiseen aikaan (tai paikkaan) viittaamisella luodaan vaikutelma, että vaikka juoni ei olisikaan uskottava täällä ja nyt, niin toisena aikana tai toisessa paikassa ihmiset toimivat näin.

Finnairin Blue Wings -lehdessä oli viime kesänä Esa-Pekka Salosen haastattelu, kun hän oli tulossa suomeen Kaukaista rakkautta ohjaamaan. Hän kertoi pitävänsä oopperasta mm. juuri siksi, että siinä käsitellään suuria tunteita suorasti, erotuksena esimerkiksi elokuvista, joissa tekijä usein tarkastelee tunteita kyynisen asenteen kautta. Itse olen sitä mieltä, että oopperoissa kyllä käsitellään suuria tunteita suorasti, mutta tekijä haluaa jostakin syystä lähes aina siirtää tapahtumat toiseen aikaan tai paikkaan, ehkä juuri samasta syystä kuin elokuvantekijä ottaessaan Salosen mainitseman kyynisen asenteen.

Kuuntelen klassista musiikkia ja oopperoita enimmäkseen kotonani, joten mistään snobismista tuskin on kyse. Olen tavallinen perus-di, en millään tavalla julkkis.

Sailbad Sinner kirjoitti:

***Moni varmasti nauttii tunnetuimmista melodioista mutta koko sinfonian kuunteleminen on raskasta ja tylsää. Ainoastaan ammattilaiset voivat löytää itseään tyydyttäviä elementtejä.***

Et ehkä ole löytänyt sinfonian kuuntelemiseen sopivaa tekniikkaa. Kuten ketjussa ”mikä on sifonia” oli puhe, sinfoniassa on ainakin yksi osa, jossa on ainakin kaksi teemaa tai suurempaa musiikillista ideaa, jotka ovat jonkinlaisessa vuorovaikutuksessa keskenään. Tämän vuorovaikutuksen tunnistaminen ja seuraaminen on keskeinen osa sinfoniasta nauttimista. On monia ”helppoja” sinfonioita, joista voi nauttia vain niiden maalailemien kuvien vuoksi ja nauttia ehkä enemmän pintakiillosta kuin sisäisestä rakenteesta, mutta esimerkiksi Sibeliuksen 4. ja 7. sinfonia eivät mielestäni tällä otteella avaudu.

En ole mistään kirjasta löytänyt, mutta olen itse kehittänyt sellaisen tekniikan, että uutta teosta kuunnellessani kuuntelen sen alkua niin moneen kertaan, että pää- ja sivuteema tulevat tutuiksi, jolloin niiden vuorovaikutusta on helpompi seurata. Joku muu lähestyy uusia teoksia omalla tavallaan.

***Ooppera on paras esimerkki. Harva oikeasti nauttii kiekuvasta, ulisevasta ja hyppivästä laulutyylistä yhdistettynä ylinäyttelemiseen.***

Kiekuvalla, ulisevalla ja hyppivällä laulutyylillä tarkoittanet sitä, joka oopperassa tunnetaan termillä ”bel canto”, kirjaimellisesti kaunista laulua. Termiä käytetään kahdessa eri merkityksessä. Ensiksikin bel canto liittyy italialaisen oopperan aikakauteen n. 1810 - 1850, jonka mestareita olivat Rossini, Donizetti ja Bellini sekä varhainen Verdi. Tällä kaudella koloratuuri ja äänellä kikkailu kehitettiin äärimmilleen, ja libretistit olivat lujilla keksiäkseen juonenkäänteitä, jotka tarjosivat pohjan näille koloratuuripurkauksille. Eräs mahtava keksintö oli 1830-luvun ”hulluusoopperat”, joissa primadonnan hulluksi tuleminen vapautti säveltäjän viimeisistäkin rationalismin kahleista.

Bel canto -termin toinen merkitys on sitten se, että laulajan pitää myös hallita tämä uskomatonta virtuoosisuutta vaativa tekniikka, niin että se kuulostaa perustellulta ja pakottomalta. Niin uskomattomalta kuin asia voi tuntua, niin bel canto -oopperoiden halveksuminen 1900-luvun alkupuoliskolla johtui suureksi osaksi siitä, että bel canto -tekniikka oli täysin kadoksissa ennen Maria Callasta ja Luciano Pavarottia. Kyllä kai joku muukin olisi tekniikan voinut oppia, mutta kyse oli eräänlaisesta noidankehästä: yleisö piti näitä teoksia muinaisjäänteinä, minkä vuoksi kukaan ei viitsinyt niitä opetella niin, että yleisö olisi niistä innostunut. Eikä nykyäänkään ole liiemmin ylitarjontaa todellisista bel canto -tekniikan hallitsevista laulajista.

Ylinäytteleminen ei tietysti koskaan ole hyväksi, muutenhan ei olisi kyseessä yli-näytteleminen. Mutta mikä sitten on ”sopivasti” näyttelemistä? Esimerkiksi raskaasti orkesteroiduissa (”jälkiwagneriaanisissa”) teoksissa laulajan pitää kiinnittää huomio itseensä, jotta katsoja paremmin erottaisi laulun orkesterin yli. Kyse on vähän samasta ilmiöstä kuin esimerkiksi piano- tai viulukonsertissa, jossa yksittäisen instrumentin pitää erottua suuresta orkesterista, mitä soittajan käsien liikkeiden näkeminen suuresti edesauttaa. Toinen syy ”ylinäyttelemiseen” voi olla se, että sillä pyritään luomaan vaikutelma, että ooppera on kirjoitettu aivan toiseen aikakauteen, ja ehkä toiseen paikkaankin. Itse asiassa en tiedä mitään muuta merkittävää oopperaa kuin Kurt Weillin Street Scene, joka olisi sijoitettu tekijänsä aikaan ja paikkaan. Ehkä tällä toiseen aikaan (tai paikkaan) viittaamisella luodaan vaikutelma, että vaikka juoni ei olisikaan uskottava täällä ja nyt, niin toisena aikana tai toisessa paikassa ihmiset toimivat näin.

Finnairin Blue Wings -lehdessä oli viime kesänä Esa-Pekka Salosen haastattelu, kun hän oli tulossa suomeen Kaukaista rakkautta ohjaamaan. Hän kertoi pitävänsä oopperasta mm. juuri siksi, että siinä käsitellään suuria tunteita suorasti, erotuksena esimerkiksi elokuvista, joissa tekijä usein tarkastelee tunteita kyynisen asenteen kautta. Itse olen sitä mieltä, että oopperoissa kyllä käsitellään suuria tunteita suorasti, mutta tekijä haluaa jostakin syystä lähes aina siirtää tapahtumat toiseen aikaan tai paikkaan, ehkä juuri samasta syystä kuin elokuvantekijä ottaessaan Salosen mainitseman kyynisen asenteen.

Kuuntelen klassista musiikkia ja oopperoita enimmäkseen kotonani, joten mistään snobismista tuskin on kyse. Olen tavallinen perus-di, en millään tavalla julkkis.

Lue lisää

"Eikä nykyäänkään ole liiemmin ylitarjontaa todellisista bel canto -tekniikan hallitsevista laulajista."

Olen hieman sitä mieltä, ettei kaikista laulajista ole bel canto -tyylin laulajiksi. Ääni ei vain yksinkertaisesti sovi siihen muottiin. Tulee mieleen parhaita nykyisiä bel canto -ääniä (esim. Juan Diego Florez ja Cecilia Bartoli) kuunnellessa, että siihen tarvitaan tietynlainen lyyrinen, kiinteästi soiva ja notkea (tai kevyesti liikkuva) ääniaines. Minunlaisellani jylhän mustalla ja kankealla bassobaritoniäänellä ei ole puhettakaan bel canton laulamisesta, toki lyyristä laulua pitää opetella ja notkeutta (onhan Talvelan Mara siitä hyvä esimerkki), mutta bel canto -laulajaa ei kaikista saa tekemälläkään, vaikka kuinka harjoittelisi.

yoha kirjoitti:

"Eikä nykyäänkään ole liiemmin ylitarjontaa todellisista bel canto -tekniikan hallitsevista laulajista."

Olen hieman sitä mieltä, ettei kaikista laulajista ole bel canto -tyylin laulajiksi. Ääni ei vain yksinkertaisesti sovi siihen muottiin. Tulee mieleen parhaita nykyisiä bel canto -ääniä (esim. Juan Diego Florez ja Cecilia Bartoli) kuunnellessa, että siihen tarvitaan tietynlainen lyyrinen, kiinteästi soiva ja notkea (tai kevyesti liikkuva) ääniaines. Minunlaisellani jylhän mustalla ja kankealla bassobaritoniäänellä ei ole puhettakaan bel canton laulamisesta, toki lyyristä laulua pitää opetella ja notkeutta (onhan Talvelan Mara siitä hyvä esimerkki), mutta bel canto -laulajaa ei kaikista saa tekemälläkään, vaikka kuinka harjoittelisi.

Lue lisää

kanssasi samaa mieltä. Bel canto asettaa omat vaatimuksensa äänityypillekin, ei ole kyse vain tekniikasta. Olet oikeassa, että bel canto -harjoitteet ovat kaikille hyvästä, notkeus ja lyyrinen säteily ääneen tulee löytyä, mutta se on tosiaan eri asia, kenen on hyvä laulella "kauniisti" vain harjoitusmielessä, kenen laatu on sellainen, että bel canto -roolien laulaminen oikein näyttämöllä on omaa alaa. Minut suorastaan yllätti, miten hienosti oma mezzomme Riikka Rantanen laulaa La Cenerentolassa vaativan bel canto -roolinsa. Lilli Paasikiven äänen kvaliteetti on hurmaava, ja harjoitellen bel canto -laulukin kehittyy, aineksia on kyllä. Riikan suorituksen vaivattomuus ja kypsyys yllätti iloisesti.

Jostain syystä ne ihmiset, jotka eivät jaksa kuunnella jazzia, klassista tms. väittävät, että "ollaan pitävinään" näistä musiikin lajeista. Miksi on niin vaikea tajuta, että musiikkia kuunnellessa mieltymykset muuttuvat ja kehittyvät. Kaikki kunnia kaikelle hyvin tehdylle musiikille.

"Uskallan väittää kuitenkin suurimman osan olevan pitävinään monista klassikoista, kuten myös nykymusiikin teoksista vain nostaakseen itseään." Mihin?

Sailbad Sinner kirjoitti:

***Moni varmasti nauttii tunnetuimmista melodioista mutta koko sinfonian kuunteleminen on raskasta ja tylsää. Ainoastaan ammattilaiset voivat löytää itseään tyydyttäviä elementtejä.***

Et ehkä ole löytänyt sinfonian kuuntelemiseen sopivaa tekniikkaa. Kuten ketjussa ”mikä on sifonia” oli puhe, sinfoniassa on ainakin yksi osa, jossa on ainakin kaksi teemaa tai suurempaa musiikillista ideaa, jotka ovat jonkinlaisessa vuorovaikutuksessa keskenään. Tämän vuorovaikutuksen tunnistaminen ja seuraaminen on keskeinen osa sinfoniasta nauttimista. On monia ”helppoja” sinfonioita, joista voi nauttia vain niiden maalailemien kuvien vuoksi ja nauttia ehkä enemmän pintakiillosta kuin sisäisestä rakenteesta, mutta esimerkiksi Sibeliuksen 4. ja 7. sinfonia eivät mielestäni tällä otteella avaudu.

En ole mistään kirjasta löytänyt, mutta olen itse kehittänyt sellaisen tekniikan, että uutta teosta kuunnellessani kuuntelen sen alkua niin moneen kertaan, että pää- ja sivuteema tulevat tutuiksi, jolloin niiden vuorovaikutusta on helpompi seurata. Joku muu lähestyy uusia teoksia omalla tavallaan.

***Ooppera on paras esimerkki. Harva oikeasti nauttii kiekuvasta, ulisevasta ja hyppivästä laulutyylistä yhdistettynä ylinäyttelemiseen.***

Kiekuvalla, ulisevalla ja hyppivällä laulutyylillä tarkoittanet sitä, joka oopperassa tunnetaan termillä ”bel canto”, kirjaimellisesti kaunista laulua. Termiä käytetään kahdessa eri merkityksessä. Ensiksikin bel canto liittyy italialaisen oopperan aikakauteen n. 1810 - 1850, jonka mestareita olivat Rossini, Donizetti ja Bellini sekä varhainen Verdi. Tällä kaudella koloratuuri ja äänellä kikkailu kehitettiin äärimmilleen, ja libretistit olivat lujilla keksiäkseen juonenkäänteitä, jotka tarjosivat pohjan näille koloratuuripurkauksille. Eräs mahtava keksintö oli 1830-luvun ”hulluusoopperat”, joissa primadonnan hulluksi tuleminen vapautti säveltäjän viimeisistäkin rationalismin kahleista.

Bel canto -termin toinen merkitys on sitten se, että laulajan pitää myös hallita tämä uskomatonta virtuoosisuutta vaativa tekniikka, niin että se kuulostaa perustellulta ja pakottomalta. Niin uskomattomalta kuin asia voi tuntua, niin bel canto -oopperoiden halveksuminen 1900-luvun alkupuoliskolla johtui suureksi osaksi siitä, että bel canto -tekniikka oli täysin kadoksissa ennen Maria Callasta ja Luciano Pavarottia. Kyllä kai joku muukin olisi tekniikan voinut oppia, mutta kyse oli eräänlaisesta noidankehästä: yleisö piti näitä teoksia muinaisjäänteinä, minkä vuoksi kukaan ei viitsinyt niitä opetella niin, että yleisö olisi niistä innostunut. Eikä nykyäänkään ole liiemmin ylitarjontaa todellisista bel canto -tekniikan hallitsevista laulajista.

Ylinäytteleminen ei tietysti koskaan ole hyväksi, muutenhan ei olisi kyseessä yli-näytteleminen. Mutta mikä sitten on ”sopivasti” näyttelemistä? Esimerkiksi raskaasti orkesteroiduissa (”jälkiwagneriaanisissa”) teoksissa laulajan pitää kiinnittää huomio itseensä, jotta katsoja paremmin erottaisi laulun orkesterin yli. Kyse on vähän samasta ilmiöstä kuin esimerkiksi piano- tai viulukonsertissa, jossa yksittäisen instrumentin pitää erottua suuresta orkesterista, mitä soittajan käsien liikkeiden näkeminen suuresti edesauttaa. Toinen syy ”ylinäyttelemiseen” voi olla se, että sillä pyritään luomaan vaikutelma, että ooppera on kirjoitettu aivan toiseen aikakauteen, ja ehkä toiseen paikkaankin. Itse asiassa en tiedä mitään muuta merkittävää oopperaa kuin Kurt Weillin Street Scene, joka olisi sijoitettu tekijänsä aikaan ja paikkaan. Ehkä tällä toiseen aikaan (tai paikkaan) viittaamisella luodaan vaikutelma, että vaikka juoni ei olisikaan uskottava täällä ja nyt, niin toisena aikana tai toisessa paikassa ihmiset toimivat näin.

Finnairin Blue Wings -lehdessä oli viime kesänä Esa-Pekka Salosen haastattelu, kun hän oli tulossa suomeen Kaukaista rakkautta ohjaamaan. Hän kertoi pitävänsä oopperasta mm. juuri siksi, että siinä käsitellään suuria tunteita suorasti, erotuksena esimerkiksi elokuvista, joissa tekijä usein tarkastelee tunteita kyynisen asenteen kautta. Itse olen sitä mieltä, että oopperoissa kyllä käsitellään suuria tunteita suorasti, mutta tekijä haluaa jostakin syystä lähes aina siirtää tapahtumat toiseen aikaan tai paikkaan, ehkä juuri samasta syystä kuin elokuvantekijä ottaessaan Salosen mainitseman kyynisen asenteen.

Kuuntelen klassista musiikkia ja oopperoita enimmäkseen kotonani, joten mistään snobismista tuskin on kyse. Olen tavallinen perus-di, en millään tavalla julkkis.

Lue lisää

Onko Esa-Pekasta tullut ohjaaja?

sankaritunari kirjoitti:

kanssasi samaa mieltä. Bel canto asettaa omat vaatimuksensa äänityypillekin, ei ole kyse vain tekniikasta. Olet oikeassa, että bel canto -harjoitteet ovat kaikille hyvästä, notkeus ja lyyrinen säteily ääneen tulee löytyä, mutta se on tosiaan eri asia, kenen on hyvä laulella "kauniisti" vain harjoitusmielessä, kenen laatu on sellainen, että bel canto -roolien laulaminen oikein näyttämöllä on omaa alaa. Minut suorastaan yllätti, miten hienosti oma mezzomme Riikka Rantanen laulaa La Cenerentolassa vaativan bel canto -roolinsa. Lilli Paasikiven äänen kvaliteetti on hurmaava, ja harjoitellen bel canto -laulukin kehittyy, aineksia on kyllä. Riikan suorituksen vaivattomuus ja kypsyys yllätti iloisesti.

Lue lisää

Riikka Rantanen on todella loistava La Cenerentolassa, samoin tietty esim. Uusitalo. Eli ihmeessä katsomaan, jos on jäänyt väliin!

yoha kirjoitti:

"Eikä nykyäänkään ole liiemmin ylitarjontaa todellisista bel canto -tekniikan hallitsevista laulajista."

Olen hieman sitä mieltä, ettei kaikista laulajista ole bel canto -tyylin laulajiksi. Ääni ei vain yksinkertaisesti sovi siihen muottiin. Tulee mieleen parhaita nykyisiä bel canto -ääniä (esim. Juan Diego Florez ja Cecilia Bartoli) kuunnellessa, että siihen tarvitaan tietynlainen lyyrinen, kiinteästi soiva ja notkea (tai kevyesti liikkuva) ääniaines. Minunlaisellani jylhän mustalla ja kankealla bassobaritoniäänellä ei ole puhettakaan bel canton laulamisesta, toki lyyristä laulua pitää opetella ja notkeutta (onhan Talvelan Mara siitä hyvä esimerkki), mutta bel canto -laulajaa ei kaikista saa tekemälläkään, vaikka kuinka harjoittelisi.

Lue lisää

bel cantoa! Tuokaa tänne Bellini ja teen teille kaikille bellinit. Njam! Oikeesti: bel canto on taidetta ties kuinka monenteen potenssiin. Se on jumalaista kun sen osaa.

pieni korjaus Sailbad Sinnerille....E-P Salonen on edelleen kapellimestari ei ohjaaja =)

Oprah kirjoitti:

pieni korjaus Sailbad Sinnerille....E-P Salonen on edelleen kapellimestari ei ohjaaja =)

ei joskus kiireessä menisi sikin sokin ajatuksissa johtaminen ja ohjaaminen, noin suomen kielen sanoina kun vielä ovta merkitykseltään kovinkin lähellä toisiaan. Mutta niinhän se oli, että E-P johti orkesteria. Ja paremmin kuin hyvin, tapansa mukaan.

"Kenenkään ihmisen sosiaalinen status ei tee tästä millään tavalla toista ihmistä älykkäämpää tai herkempää eikä lisää tunneälyä tai elämänkokemusta."

Mutta kunpa ne status -ihmiset vain itse tajuaisivat tämän.

räppi ja heavy vaikuttavat rappiottavammin psyykeen kuin mitä arvoja jalostunut korkeataide jta klassisnen edustavat, nino preru treenit vaik lainasin 25 ekee.