Olen nuorimmainen lapsi, 28-vuotias. Äitini on läheisriippuvainen, hyvin pelokas ihminen, jolla on lisäksi voimakasta ahdistusoireilua. Minua on aina holhottu, pienestä pitäen, eri tavalla kuin vanhempia sisaruksia. Sain ruveta kulkemaan yksin bussilla 14-vuotiaana. Isä ajoi minut kouluun autolla yläasteelle asti.
Kun olemme mökillä yhdessä, en saa mennä uimaan ilman että joku valvoo. En voi mennä tunniksi lenkille ilman että lopulta soitetaan ja kysytään missä olen. En saanut lähteä Intiaan siskoni kanssa, mieheni piti saada mukaan. Joten he maksoivat miehelleni lentoliput.
Kun lähdin viimeksi reissuun, äiti pyysi itku silmässä minua soittamaan joka päivä. En soittanut, joten hän sitten soitti minulle. Joka päivä. Olin äksy, välillä jätin vastaamatta ja sanoin että soitetaan huomenna uudestaan.
Äiti tietää että tämä rassaa minua mutta hän vetoaa vain uhrina pahaan oloon. "En voi sille mitään, että pelkään." Minun ei ole koskaan annettu tehdä mitään riskaabelia, ja osittain sen takia pelkään jatkuvasti tulevaisuutta, en tunne itseäni kykeneväksi tekemään isoja päätöksiä.
Epäröin jatkuvasti omia kykyjäni, en usko selviäväni, koska niinhän minulle epäsuorasti on viestitetty. Olen selkeästi ollut aina rakas, mutta turvallisuuden tunteen sijaan se onkin tuonut minulle turvattomuuden tunnetta. Oireilen ahdistuksella.
Jos en mielenosoituksellisesti vastaa puhelimeen, vaikka nyt hypoteettisesti reissussa, ja avaan jossain vaiheessa tunteja myöhemmin puhelimen, siellä saattaa olla 35 soitettua puhelua. Vastassa on äiti tai isä, joka soittaa vihaisena hänen puolestaan. Pidä se puhelin päällä, äiti kuolee pelkoon! Siitä tulee aivan hirvittävä, hirvittävä syyllinen olo, ja ahdas, rintaa puristaa, tiedän etten ole tilivelvollinen vanhemmilleni melkein kolmekymppisenä mutta kun kortiksi heitetään se, että sairas äiti kuolee sydänkohtaukseen koska minä en tanssi heidän pillinsä mukaan... se on aivan kamalaa ja sitä vastaan on vaikea taistella.
Olen varannut terapeutille ajan, mutta mitä ihmettä voisin tehdä, jotta tämä ketju katkeaisi?
Läheisriippuvainen äiti, mikä avuksi?
25
6282
Vastaukset
- nyt_pistää_vihaksi
ihan oikeesti, koska meinaat kasvaa aikuiseksi!
Äitisi on huolissaan, vanha ihminen, ihan sama mikä sitä vaivaa, mutta ilmiselvästi sairashan tuo äitisi on!
Itse soitin 23 vuotta mummolleni jolla oli paniikkihäiriö eikä hän poistunut kotoaan vuosiin, joka ikinen päivä sen alle 5 minsan soiton iltaisin ja tarkistin, että hän oli kunnossa ja huom! silloin kun soittelun aloitin, ei ollut edes kännyköitä vielä keksittykään!!!
Joten mikä siinä sulla on, että sairasta äitiä pitää kiusata ja olla niin itsenäinen niin itsenäinen, että mieluummin aiheuttaa ahdistusta kuin rimpauttaa minuutin puhelun tai laittaa tekstarin päivittäin, että elossa ollaan!!
Sovit jatkossa ihan nätisti jutellen äitisi ja isäsi kanssa, että sinä laitat tekstarin joka aamu kun heräät ja soitat kerran viikossa tarkemmat kuulumiset.
Ja laitat kanssa ja soitat!!
Jos tekstaria ei kuulu, silloin äitisi saa huolestua ja soittaa Sinulle ja miehellesi ja jättää viestin vastaajaan ja sinä soitat tai tekstaat takaisin heti kun mahdollista, mutta muuten äitisi ei tarvitse murehtia, sinä olet kunnossa.
Ei tämä tämän vaikeempaa ole tämä elämä ahdistuneiden läheisten kanssa, sovitaan asioista ja tehdään niin kuin on sovittu!
Jos äitisi soittaa etkä pysy vastaamaan tai et halua vastata, laitat tekstarin, olen nyt varattuna, ei ole hätää, kunnossa ollaan!!!!
Tekstarin lähettämiseen menee 30 sekuntia ja kas äitisi ei tarvitse soittaa 35 kertaa!!!.- Loppuunpalanuttytär
"...että pitää kiusata ja olla niin itsenäinen niin itsenäinen?"
Eikös se ole aikuisuuden tarkoitus? Ja miksi neljälle sisarukselleni ei soitella? Miksi vain minulle annetaan epäluottamuslause? Onko se sinusta oikein, että he saavat elää itsenäistä elämäänsä ilman että äidin irrationaalinen painostava pelko seuraa perässä _koko ajan_? Koska äiti tuntee itsekin pelostaan syyllisyyttä, se etäännyttää meitä koko ajan toisistamme. Hän tietää tekevänsä väärin ja pyytelee jatkuvasti anteeksi käytöstään. Psykologiassa sanottaisiin, että SE EI OLE TOIMIVA HALLINTAMEKANISMI.
Ömm... mun mielestä tuo logiikka kyllä vain jatkaa sitä samaa vanhaa ongelmaa? Ongelmahan ei ole se soittelu sinänsä, vaan pelko. Mitä useammin soitellaan, sitä tiukemmin äiti pelkoonsa takertuu. Koska tuo pelko, että jään auton alle tai jotain vastaavaa, heti jos ei yhteen päivään kuulu mitään, on täysin irrationaalinen. Järkeilyni mukaan sitä ei pitäisi enää lietsoa lisää. Käyn usein muutenkin heidän luonaan, _tyttärenä_, tasaveroisena itsenäisenä aikuisena, ja niin sen pitäisi ollakaan. En ole enää holhottava. - pistää_yhä_vihaksi
Loppuunpalanuttytär kirjoitti:
"...että pitää kiusata ja olla niin itsenäinen niin itsenäinen?"
Eikös se ole aikuisuuden tarkoitus? Ja miksi neljälle sisarukselleni ei soitella? Miksi vain minulle annetaan epäluottamuslause? Onko se sinusta oikein, että he saavat elää itsenäistä elämäänsä ilman että äidin irrationaalinen painostava pelko seuraa perässä _koko ajan_? Koska äiti tuntee itsekin pelostaan syyllisyyttä, se etäännyttää meitä koko ajan toisistamme. Hän tietää tekevänsä väärin ja pyytelee jatkuvasti anteeksi käytöstään. Psykologiassa sanottaisiin, että SE EI OLE TOIMIVA HALLINTAMEKANISMI.
Ömm... mun mielestä tuo logiikka kyllä vain jatkaa sitä samaa vanhaa ongelmaa? Ongelmahan ei ole se soittelu sinänsä, vaan pelko. Mitä useammin soitellaan, sitä tiukemmin äiti pelkoonsa takertuu. Koska tuo pelko, että jään auton alle tai jotain vastaavaa, heti jos ei yhteen päivään kuulu mitään, on täysin irrationaalinen. Järkeilyni mukaan sitä ei pitäisi enää lietsoa lisää. Käyn usein muutenkin heidän luonaan, _tyttärenä_, tasaveroisena itsenäisenä aikuisena, ja niin sen pitäisi ollakaan. En ole enää holhottava.Olet niin väärässä kuin olla ja voit.
Se miksi äitisi ei soittele sisaruksillesi, ei ole tässä se kysymys. Eikä sekään miksi sinä nuorimpana joudut tuota kestämään.
Äitisi on ilmiselvästi sairas ja tarvitsee hoitoa. Eikä hän ole lopettanut soittelua vaikket päiväkausiin vastaa. Joten vaikka kuinka olet kyökkipsykologiasi lukenut, metodisi ei toimi. Siitä huolimatta sinä jatkat ja jatkat.
Lyöpä seuraavan kerran vasaralla sormeesi silleen kunnolla joka kerta kun jätät vastaamatta äitisi puheluun. Siltä se suurinpiirtein äidistäsi tuntuu.
Kysymys on nyt jo siitä, että sinä tarkoituksellisesti ja tahallasi lisäät äitisi pelkoa omalla vittumaisella käyttäytymiselläsi.
Asia olisi ollut jo vuosia sitten korjattavissa siedettävälle tasolle sillä, että sinä otat vastuuta asiasta ja olisit pienentänyt äitisi pelkoa sillä, että sinä laitat tekstarin päivittäin. Näin olisit luonut äidillesi turvallisuuden tunnetta ja saanut samalla itse liikkumavaraa. Mutta ei hakkaat päätäsi seinään ja lietsot omalla käytökselläsi äitisi pelkoja.
Mitä ilmeisimmin saat tyydytystä tilanteesta ja haluat pomottaa äitiäsi. Jos et saisi tyydytystä äitisi peloista, vastaisit lyhyesti puheluun tai laittaisit äidillesi tekstarin kun hän soittaa, että kaikki on kunnossa. Minuutin juttu. Mutta ethän sinä itsepäisyydeltäsi ja tyhmyydeltäsi tätä tajua ikinä. - Loppuunpalanuttytär
pistää_yhä_vihaksi kirjoitti:
Olet niin väärässä kuin olla ja voit.
Se miksi äitisi ei soittele sisaruksillesi, ei ole tässä se kysymys. Eikä sekään miksi sinä nuorimpana joudut tuota kestämään.
Äitisi on ilmiselvästi sairas ja tarvitsee hoitoa. Eikä hän ole lopettanut soittelua vaikket päiväkausiin vastaa. Joten vaikka kuinka olet kyökkipsykologiasi lukenut, metodisi ei toimi. Siitä huolimatta sinä jatkat ja jatkat.
Lyöpä seuraavan kerran vasaralla sormeesi silleen kunnolla joka kerta kun jätät vastaamatta äitisi puheluun. Siltä se suurinpiirtein äidistäsi tuntuu.
Kysymys on nyt jo siitä, että sinä tarkoituksellisesti ja tahallasi lisäät äitisi pelkoa omalla vittumaisella käyttäytymiselläsi.
Asia olisi ollut jo vuosia sitten korjattavissa siedettävälle tasolle sillä, että sinä otat vastuuta asiasta ja olisit pienentänyt äitisi pelkoa sillä, että sinä laitat tekstarin päivittäin. Näin olisit luonut äidillesi turvallisuuden tunnetta ja saanut samalla itse liikkumavaraa. Mutta ei hakkaat päätäsi seinään ja lietsot omalla käytökselläsi äitisi pelkoja.
Mitä ilmeisimmin saat tyydytystä tilanteesta ja haluat pomottaa äitiäsi. Jos et saisi tyydytystä äitisi peloista, vastaisit lyhyesti puheluun tai laittaisit äidillesi tekstarin kun hän soittaa, että kaikki on kunnossa. Minuutin juttu. Mutta ethän sinä itsepäisyydeltäsi ja tyhmyydeltäsi tätä tajua ikinä.Okei :D
Saan tyydytystä kun pomotan äitiäni, selvä. Se tyydytys näkyy elämässäni näin:
1. Minulla on joka päivä paha olo äitini puolesta (en tietenkään aktiivisesti ajattele häntä koko ajan, koska silloin elämästä ei tulisi mitään). Olen todella surullinen hänen puolestaan, koska rakastan häntä. Haluaisin että hän paranisi ja siihen tarvitaan jotain muuta kuin mitä me teemme nyt. Hän myös käy terapiassa.
2. Tuntuu kuin syvässä haavassa käännettäisiin veistä kun äiti itkee perääni ja on huolissaan minusta. Se tuntuu _aivan käsittämättömän kamalalta_ koska hän on rakas, äitini. Ja arvaa mitä? Vaikka soittelimme reissussa joka päivä, hän ei ollut yhtään vähemmän huolissaan minusta. Kummallakaan ei ollut parempi olo.
3. Luulin vuosikausia että äidin sairastuminen on minun syyni. Kirjoitin siitä päiväkirjaani jo 10-vuotiaana. Kun isä vei minua kouluun 13-vuotiaana, mietin päiväkirjassani, mitä minä olen tehnyt väärin, kun en saa kulkea yksin paikasta toiseen. Pyysin että saisin mennä kaverille joskus yksin kylään mutta ei annettu. Sain vastaukseksi vain että äiti pelkää. Minä en ymmärtänyt miksi, joten ajattelin, että se johtuu siitä, että minä olen tehnyt jotain väärin. Luulen vieläkin, ajatus asuu niin tiukassa.
4. En muuttanut töihin vieraalle paikkakunnalle houkuttelevan työtilaisuuden perässä, koska koin niin hirvittävää syyllisyyttä siitä etten olisi lähellä äitiäni. Heräilin aamuöisin hikeen ja olin niin stressaantunut, että lopulta päätin kieltäytyä työtarjouksesta ja jäädä kotikaupunkiini. Ja arvaa mitä? Minun tai äidin olo ei muuttunut siitäkään yhtään paremmaksi.
5. Pelkään hukkumista, pimeää, lentämistä, vieraita paikkoja, isokokoisia miehiä kaduilla. Pelkään holtittomasti. Miksi? Koska minulle on opetettu epäsuorasti, että en selviä niistä, että tuho voi odottaa jokaisen kulman takana. Koska minun ei ole koskaan annettu kohdata noita pelkoja pystypäin, ilman holhoamista.
6. Sairastan ahdistuneisuushäiriötä, paniikkihäiriötä ja masennusta ja syön mielialalääkkeitä. Olen harkinnut itsemurhaa useita kertoja, mutta en ole sitä toteuttanut, koska mielestäni se on hirvittävän itsekästä läheisiä ihmisiä kohtaan.
Ai että, kyllä nautin elämästäni!
Kerran isä lähti reissuun ja teki päinvastoin kuin aiemmin, hän soitti äidille kotiin vain noin joka kolmas päivä. Arvaatko mitä tapahtui? Äiti oli ensin paniikissa mutta sitten rauhoittui. Se oli paras viikko aikoihin! Äiti huomasi, että elämä kulkee omalla painollaan eikä hän voi hallita tulevaisuutta eikä toisia ihmisiä eikä sitä, mitä heille tapahtuu. Se on se tila mitä kohti äitiä täytyy viedä, ja siihen päästään vain irrottautumalla riippuvuudesta. Juuri siksi että äiti on sairas.
En lähde toistamaan itseäni, mutta et myöskään vastannut kysymykseeni eli: Mikä sinun mielestäsi oikeuttaa sen että minua holhotaan ja muita en? En ole ikinä jäänyt auton alle, velkaantunut, enkä tehnyt muutakaan holtitonta. Sen sijaan siskoni, joka esim. on entinen narkomaani, hänelle ei tarvitse soitella ikinä, hänestä äiti ei ole huolissaan. Arvaa miltä se minusta tuntuu, että minusta tarvitsee olla huolissaan? Tuleeko siitä minulle olo, että olen luotettava aikuinen, jolla on elämä hallinnassa? Ei, vaan päinvastoin, siitä tulee olo, että minun pitää joka hetki pelätä enkä ole kykeneväinen hoitamaan asioitani itse. Olen kyllästynyt siihen, että elän äidin pelkoa itsekin, jolloin se moninkertaistuu.
Lopuksi sanon vain, että minun sairauteni ja ahdistukseni on aivan yhtä todellista kuin äidinkin sairaus ja ahdistus, vaikka äidin oireet ovatkin voimakkaammat. Sinä et voi tulla tuomitsemaan elämääni etkä sitä, miten me hoidamme tai yritämme hoitaa äitiä, koska et ole elänyt meidän saappaissamme. - Loppuunpalanuttytär
Loppuunpalanuttytär kirjoitti:
Okei :D
Saan tyydytystä kun pomotan äitiäni, selvä. Se tyydytys näkyy elämässäni näin:
1. Minulla on joka päivä paha olo äitini puolesta (en tietenkään aktiivisesti ajattele häntä koko ajan, koska silloin elämästä ei tulisi mitään). Olen todella surullinen hänen puolestaan, koska rakastan häntä. Haluaisin että hän paranisi ja siihen tarvitaan jotain muuta kuin mitä me teemme nyt. Hän myös käy terapiassa.
2. Tuntuu kuin syvässä haavassa käännettäisiin veistä kun äiti itkee perääni ja on huolissaan minusta. Se tuntuu _aivan käsittämättömän kamalalta_ koska hän on rakas, äitini. Ja arvaa mitä? Vaikka soittelimme reissussa joka päivä, hän ei ollut yhtään vähemmän huolissaan minusta. Kummallakaan ei ollut parempi olo.
3. Luulin vuosikausia että äidin sairastuminen on minun syyni. Kirjoitin siitä päiväkirjaani jo 10-vuotiaana. Kun isä vei minua kouluun 13-vuotiaana, mietin päiväkirjassani, mitä minä olen tehnyt väärin, kun en saa kulkea yksin paikasta toiseen. Pyysin että saisin mennä kaverille joskus yksin kylään mutta ei annettu. Sain vastaukseksi vain että äiti pelkää. Minä en ymmärtänyt miksi, joten ajattelin, että se johtuu siitä, että minä olen tehnyt jotain väärin. Luulen vieläkin, ajatus asuu niin tiukassa.
4. En muuttanut töihin vieraalle paikkakunnalle houkuttelevan työtilaisuuden perässä, koska koin niin hirvittävää syyllisyyttä siitä etten olisi lähellä äitiäni. Heräilin aamuöisin hikeen ja olin niin stressaantunut, että lopulta päätin kieltäytyä työtarjouksesta ja jäädä kotikaupunkiini. Ja arvaa mitä? Minun tai äidin olo ei muuttunut siitäkään yhtään paremmaksi.
5. Pelkään hukkumista, pimeää, lentämistä, vieraita paikkoja, isokokoisia miehiä kaduilla. Pelkään holtittomasti. Miksi? Koska minulle on opetettu epäsuorasti, että en selviä niistä, että tuho voi odottaa jokaisen kulman takana. Koska minun ei ole koskaan annettu kohdata noita pelkoja pystypäin, ilman holhoamista.
6. Sairastan ahdistuneisuushäiriötä, paniikkihäiriötä ja masennusta ja syön mielialalääkkeitä. Olen harkinnut itsemurhaa useita kertoja, mutta en ole sitä toteuttanut, koska mielestäni se on hirvittävän itsekästä läheisiä ihmisiä kohtaan.
Ai että, kyllä nautin elämästäni!
Kerran isä lähti reissuun ja teki päinvastoin kuin aiemmin, hän soitti äidille kotiin vain noin joka kolmas päivä. Arvaatko mitä tapahtui? Äiti oli ensin paniikissa mutta sitten rauhoittui. Se oli paras viikko aikoihin! Äiti huomasi, että elämä kulkee omalla painollaan eikä hän voi hallita tulevaisuutta eikä toisia ihmisiä eikä sitä, mitä heille tapahtuu. Se on se tila mitä kohti äitiä täytyy viedä, ja siihen päästään vain irrottautumalla riippuvuudesta. Juuri siksi että äiti on sairas.
En lähde toistamaan itseäni, mutta et myöskään vastannut kysymykseeni eli: Mikä sinun mielestäsi oikeuttaa sen että minua holhotaan ja muita en? En ole ikinä jäänyt auton alle, velkaantunut, enkä tehnyt muutakaan holtitonta. Sen sijaan siskoni, joka esim. on entinen narkomaani, hänelle ei tarvitse soitella ikinä, hänestä äiti ei ole huolissaan. Arvaa miltä se minusta tuntuu, että minusta tarvitsee olla huolissaan? Tuleeko siitä minulle olo, että olen luotettava aikuinen, jolla on elämä hallinnassa? Ei, vaan päinvastoin, siitä tulee olo, että minun pitää joka hetki pelätä enkä ole kykeneväinen hoitamaan asioitani itse. Olen kyllästynyt siihen, että elän äidin pelkoa itsekin, jolloin se moninkertaistuu.
Lopuksi sanon vain, että minun sairauteni ja ahdistukseni on aivan yhtä todellista kuin äidinkin sairaus ja ahdistus, vaikka äidin oireet ovatkin voimakkaammat. Sinä et voi tulla tuomitsemaan elämääni etkä sitä, miten me hoidamme tai yritämme hoitaa äitiä, koska et ole elänyt meidän saappaissamme.Ai niin ja huomautan vielä, että tätä itsenäisempää otetta olen yrittänyt nyt viimeisen vuoden, tuloksetta.
Sitä ennen kymmenen vuotta kokeilin mennä äidin olojen mukaan. KYMMENEN VUODEN AJAN SOITIN HÄNELLE JOKA IKINEN PÄIVÄ, JOSKUS JOPA KAHDESTI PÄIVÄSSÄ.
Menin joka ikinen kerta katsomaan kun hän tarvitsi seuraa. Peruin omat menoni. Se tuntui hyvältä aluksi, koska äiti oli kiitollinen. Tuntui että autan häntä aidosti ja olen hyvä tytär.
Arvaatko mihin se johti?
Äidin paniikkihäiriö ei helpottunut, vaan paheni. Ainakaan käytökseni ei siis auttanut. Sairastuin samoihin aikoihin vaikeaan masennukseen, osittain geenitekijöiden takia mutta varmasti ainakin osa siitä oli sitä että olin päivittäin hyvin tiukasti kiinni äidin pahassa olossa.
Minun oli pakko ryhtyä lopulta ottamaan vähän etäisyyttä, koska en olisi muuten selvinnyt. Joka ikinen päivä oli vain ahdistuksessa vellomista, ei se ole ihmisen elämää. Oivalsin pikku hiljaa että en paranna äitiä ottamalla hänen ahdistusta jatkuvasti itselleni. Asummekin yhden kilometrin säteellä toisistamme.
Joka kerta kun äiti soittaa itkuisena, hän ottaa tiukemman otteen, hän tulee vähän syyllisemmäksi ja surullisemmaksi, vaikka hän saakin hetken helpotuksen siitä kun minä vastaan puhelimeen, lopussa hän voi vain huonommin. Olen nähnyt sen satoja kertoja.
Eli kaiken kaikkiaan äiti voi nykyään paremmin vaikka tilanne onkin lähes sietämätön.
Aika koomista että samaan aikaan myönnät että äitini tarvitsee hoitoa, mutta samaan aikaan neuvot keinoja jotka ylläpitävät riippuvuussairautta :D Hyvää päivänjatkoa :D - kommenttitämä
Loppuunpalanuttytär kirjoitti:
Ai niin ja huomautan vielä, että tätä itsenäisempää otetta olen yrittänyt nyt viimeisen vuoden, tuloksetta.
Sitä ennen kymmenen vuotta kokeilin mennä äidin olojen mukaan. KYMMENEN VUODEN AJAN SOITIN HÄNELLE JOKA IKINEN PÄIVÄ, JOSKUS JOPA KAHDESTI PÄIVÄSSÄ.
Menin joka ikinen kerta katsomaan kun hän tarvitsi seuraa. Peruin omat menoni. Se tuntui hyvältä aluksi, koska äiti oli kiitollinen. Tuntui että autan häntä aidosti ja olen hyvä tytär.
Arvaatko mihin se johti?
Äidin paniikkihäiriö ei helpottunut, vaan paheni. Ainakaan käytökseni ei siis auttanut. Sairastuin samoihin aikoihin vaikeaan masennukseen, osittain geenitekijöiden takia mutta varmasti ainakin osa siitä oli sitä että olin päivittäin hyvin tiukasti kiinni äidin pahassa olossa.
Minun oli pakko ryhtyä lopulta ottamaan vähän etäisyyttä, koska en olisi muuten selvinnyt. Joka ikinen päivä oli vain ahdistuksessa vellomista, ei se ole ihmisen elämää. Oivalsin pikku hiljaa että en paranna äitiä ottamalla hänen ahdistusta jatkuvasti itselleni. Asummekin yhden kilometrin säteellä toisistamme.
Joka kerta kun äiti soittaa itkuisena, hän ottaa tiukemman otteen, hän tulee vähän syyllisemmäksi ja surullisemmaksi, vaikka hän saakin hetken helpotuksen siitä kun minä vastaan puhelimeen, lopussa hän voi vain huonommin. Olen nähnyt sen satoja kertoja.
Eli kaiken kaikkiaan äiti voi nykyään paremmin vaikka tilanne onkin lähes sietämätön.
Aika koomista että samaan aikaan myönnät että äitini tarvitsee hoitoa, mutta samaan aikaan neuvot keinoja jotka ylläpitävät riippuvuussairautta :D Hyvää päivänjatkoa :DJos joku tässä pomottaa, niin se on äiti.
Läheisten ihmisten kontrollointi pitää heidät omassa valtapiirissä ainakin näennäisesti. Äitisi näkee sinut osana itseään ja sinä hänet, kun koet hänen tuskansa ja ahdistuksensa eli teidän välillänne ei ole erillisten ihmisten rajaa. Sitä kutsutaan tunteensiirroksi. Pikkulapsen ja äidin välillä ei ole rajaa, mutta jo leikki-ikäisen ja äidin välillä tulisi olla. - Loppuunpalanuttytär
kommenttitämä kirjoitti:
Jos joku tässä pomottaa, niin se on äiti.
Läheisten ihmisten kontrollointi pitää heidät omassa valtapiirissä ainakin näennäisesti. Äitisi näkee sinut osana itseään ja sinä hänet, kun koet hänen tuskansa ja ahdistuksensa eli teidän välillänne ei ole erillisten ihmisten rajaa. Sitä kutsutaan tunteensiirroksi. Pikkulapsen ja äidin välillä ei ole rajaa, mutta jo leikki-ikäisen ja äidin välillä tulisi olla.Juuri niin. Minulla ei ollut edes murrosikää. Vasta aikuisena olen ymmärtänyt, että siitä kaikesta johtuu se, että olemme yhä liian kiinni toisissamme. Se ei ole tervettä. Yritän nyt hakea aikuisena tuota eroa välillemme, mutta tavat ovat juurtuneet 28 vuodessa niin syvään, että se on todella todella vaikeaa. Siksi ammattiavusta on varmaankin hyötyä, tai toivottavasti.
Huvittaa tuon "pistää vihaksi" -kommentoijan syyttely siitä, että en ole "päiväkausiin vastannut", vaikken missään väittänyt niin. Puhuin tunneista. Ei mielestäni ole oikeutettua syytellä aikuista tytärtä siitä, että tämä tappaa äitinsä sydänkohtaukseen, jos on pitänyt puhelimen kolme tuntia pois päältä, kun on halunnut rentoutua rauhassa, hetkeksi päästä irti äidin ahdistuksesta... siinä ei ole mitään väärää, ei itsekästä, päinvastoin juuri irtautumista pitäisi harjoitella lisää. - pistää_yhäkin_vihaksi
Loppuunpalanuttytär kirjoitti:
Okei :D
Saan tyydytystä kun pomotan äitiäni, selvä. Se tyydytys näkyy elämässäni näin:
1. Minulla on joka päivä paha olo äitini puolesta (en tietenkään aktiivisesti ajattele häntä koko ajan, koska silloin elämästä ei tulisi mitään). Olen todella surullinen hänen puolestaan, koska rakastan häntä. Haluaisin että hän paranisi ja siihen tarvitaan jotain muuta kuin mitä me teemme nyt. Hän myös käy terapiassa.
2. Tuntuu kuin syvässä haavassa käännettäisiin veistä kun äiti itkee perääni ja on huolissaan minusta. Se tuntuu _aivan käsittämättömän kamalalta_ koska hän on rakas, äitini. Ja arvaa mitä? Vaikka soittelimme reissussa joka päivä, hän ei ollut yhtään vähemmän huolissaan minusta. Kummallakaan ei ollut parempi olo.
3. Luulin vuosikausia että äidin sairastuminen on minun syyni. Kirjoitin siitä päiväkirjaani jo 10-vuotiaana. Kun isä vei minua kouluun 13-vuotiaana, mietin päiväkirjassani, mitä minä olen tehnyt väärin, kun en saa kulkea yksin paikasta toiseen. Pyysin että saisin mennä kaverille joskus yksin kylään mutta ei annettu. Sain vastaukseksi vain että äiti pelkää. Minä en ymmärtänyt miksi, joten ajattelin, että se johtuu siitä, että minä olen tehnyt jotain väärin. Luulen vieläkin, ajatus asuu niin tiukassa.
4. En muuttanut töihin vieraalle paikkakunnalle houkuttelevan työtilaisuuden perässä, koska koin niin hirvittävää syyllisyyttä siitä etten olisi lähellä äitiäni. Heräilin aamuöisin hikeen ja olin niin stressaantunut, että lopulta päätin kieltäytyä työtarjouksesta ja jäädä kotikaupunkiini. Ja arvaa mitä? Minun tai äidin olo ei muuttunut siitäkään yhtään paremmaksi.
5. Pelkään hukkumista, pimeää, lentämistä, vieraita paikkoja, isokokoisia miehiä kaduilla. Pelkään holtittomasti. Miksi? Koska minulle on opetettu epäsuorasti, että en selviä niistä, että tuho voi odottaa jokaisen kulman takana. Koska minun ei ole koskaan annettu kohdata noita pelkoja pystypäin, ilman holhoamista.
6. Sairastan ahdistuneisuushäiriötä, paniikkihäiriötä ja masennusta ja syön mielialalääkkeitä. Olen harkinnut itsemurhaa useita kertoja, mutta en ole sitä toteuttanut, koska mielestäni se on hirvittävän itsekästä läheisiä ihmisiä kohtaan.
Ai että, kyllä nautin elämästäni!
Kerran isä lähti reissuun ja teki päinvastoin kuin aiemmin, hän soitti äidille kotiin vain noin joka kolmas päivä. Arvaatko mitä tapahtui? Äiti oli ensin paniikissa mutta sitten rauhoittui. Se oli paras viikko aikoihin! Äiti huomasi, että elämä kulkee omalla painollaan eikä hän voi hallita tulevaisuutta eikä toisia ihmisiä eikä sitä, mitä heille tapahtuu. Se on se tila mitä kohti äitiä täytyy viedä, ja siihen päästään vain irrottautumalla riippuvuudesta. Juuri siksi että äiti on sairas.
En lähde toistamaan itseäni, mutta et myöskään vastannut kysymykseeni eli: Mikä sinun mielestäsi oikeuttaa sen että minua holhotaan ja muita en? En ole ikinä jäänyt auton alle, velkaantunut, enkä tehnyt muutakaan holtitonta. Sen sijaan siskoni, joka esim. on entinen narkomaani, hänelle ei tarvitse soitella ikinä, hänestä äiti ei ole huolissaan. Arvaa miltä se minusta tuntuu, että minusta tarvitsee olla huolissaan? Tuleeko siitä minulle olo, että olen luotettava aikuinen, jolla on elämä hallinnassa? Ei, vaan päinvastoin, siitä tulee olo, että minun pitää joka hetki pelätä enkä ole kykeneväinen hoitamaan asioitani itse. Olen kyllästynyt siihen, että elän äidin pelkoa itsekin, jolloin se moninkertaistuu.
Lopuksi sanon vain, että minun sairauteni ja ahdistukseni on aivan yhtä todellista kuin äidinkin sairaus ja ahdistus, vaikka äidin oireet ovatkin voimakkaammat. Sinä et voi tulla tuomitsemaan elämääni etkä sitä, miten me hoidamme tai yritämme hoitaa äitiä, koska et ole elänyt meidän saappaissamme.siis te molemmat olette hoidossa, ymmärrän, että tuo tyhmyys kumpuaa sieltä.
Jos asiaa kerran on hoidettu lääkäreiden ja terapeuttien taholta vuosia tai jopa vuosikymmeniä kuinka tilanne voi yhä olla tuollainen?
Eikö tätä teidän ongelmaa pitäisi käsitellä koko perheen terapiassa ennemmin kuin täällä keskustelupalstoilla?
Ettekö te ole vuosien saatossa saaneet näiltä ammatti-ihmisiltä toimintamalleja tilanteeseenne?
Mikä isäsi rooli tässä on?
Mikä sisarustesi rooli tässä hommassa on?
Ettekö te kuuntele mitä terapeutit sanovat, vai eikö viesti mene jakeluun?
Pitäisikö teidän ottaa lääkkeet jo avuksi jos tilanne on jatkunut tuollaisena jo yli 20 vuotta, niin huhheijjaa, joko terapeuteissa on vikaa tai sitten potilaat ovat mitä ovat. - Loppuunpalanuttytär
pistää_yhäkin_vihaksi kirjoitti:
siis te molemmat olette hoidossa, ymmärrän, että tuo tyhmyys kumpuaa sieltä.
Jos asiaa kerran on hoidettu lääkäreiden ja terapeuttien taholta vuosia tai jopa vuosikymmeniä kuinka tilanne voi yhä olla tuollainen?
Eikö tätä teidän ongelmaa pitäisi käsitellä koko perheen terapiassa ennemmin kuin täällä keskustelupalstoilla?
Ettekö te ole vuosien saatossa saaneet näiltä ammatti-ihmisiltä toimintamalleja tilanteeseenne?
Mikä isäsi rooli tässä on?
Mikä sisarustesi rooli tässä hommassa on?
Ettekö te kuuntele mitä terapeutit sanovat, vai eikö viesti mene jakeluun?
Pitäisikö teidän ottaa lääkkeet jo avuksi jos tilanne on jatkunut tuollaisena jo yli 20 vuotta, niin huhheijjaa, joko terapeuteissa on vikaa tai sitten potilaat ovat mitä ovat.Terapeuttien viesti on ollut, jokaisella siis, sama: yrittäkää vähentää keskinäistä riippuvuuttanne. Minä olen siihen valmis, äiti ei.
Minua huvittaa suuresti tuo toistuva tyhmäksi haukkuminen, kun itse osoitat jokaisella viestilläsi yhä suurempaa ymmärtämättömyyttä siitä, miten ihmismieli toimii ja miten mielenterveyshäiriöitä hoidetaan :D Mutta sehän onkin vain tyhjä adjektiivi, kun ei ole mitään muuta sanottavaa.
Onnea ja hyvää jatkoa elämään, toivottavasti sinulle tuli hyvä mieli <3 - IrtautunutViimeinkin
Loppuunpalanuttytär kirjoitti:
Okei :D
Saan tyydytystä kun pomotan äitiäni, selvä. Se tyydytys näkyy elämässäni näin:
1. Minulla on joka päivä paha olo äitini puolesta (en tietenkään aktiivisesti ajattele häntä koko ajan, koska silloin elämästä ei tulisi mitään). Olen todella surullinen hänen puolestaan, koska rakastan häntä. Haluaisin että hän paranisi ja siihen tarvitaan jotain muuta kuin mitä me teemme nyt. Hän myös käy terapiassa.
2. Tuntuu kuin syvässä haavassa käännettäisiin veistä kun äiti itkee perääni ja on huolissaan minusta. Se tuntuu _aivan käsittämättömän kamalalta_ koska hän on rakas, äitini. Ja arvaa mitä? Vaikka soittelimme reissussa joka päivä, hän ei ollut yhtään vähemmän huolissaan minusta. Kummallakaan ei ollut parempi olo.
3. Luulin vuosikausia että äidin sairastuminen on minun syyni. Kirjoitin siitä päiväkirjaani jo 10-vuotiaana. Kun isä vei minua kouluun 13-vuotiaana, mietin päiväkirjassani, mitä minä olen tehnyt väärin, kun en saa kulkea yksin paikasta toiseen. Pyysin että saisin mennä kaverille joskus yksin kylään mutta ei annettu. Sain vastaukseksi vain että äiti pelkää. Minä en ymmärtänyt miksi, joten ajattelin, että se johtuu siitä, että minä olen tehnyt jotain väärin. Luulen vieläkin, ajatus asuu niin tiukassa.
4. En muuttanut töihin vieraalle paikkakunnalle houkuttelevan työtilaisuuden perässä, koska koin niin hirvittävää syyllisyyttä siitä etten olisi lähellä äitiäni. Heräilin aamuöisin hikeen ja olin niin stressaantunut, että lopulta päätin kieltäytyä työtarjouksesta ja jäädä kotikaupunkiini. Ja arvaa mitä? Minun tai äidin olo ei muuttunut siitäkään yhtään paremmaksi.
5. Pelkään hukkumista, pimeää, lentämistä, vieraita paikkoja, isokokoisia miehiä kaduilla. Pelkään holtittomasti. Miksi? Koska minulle on opetettu epäsuorasti, että en selviä niistä, että tuho voi odottaa jokaisen kulman takana. Koska minun ei ole koskaan annettu kohdata noita pelkoja pystypäin, ilman holhoamista.
6. Sairastan ahdistuneisuushäiriötä, paniikkihäiriötä ja masennusta ja syön mielialalääkkeitä. Olen harkinnut itsemurhaa useita kertoja, mutta en ole sitä toteuttanut, koska mielestäni se on hirvittävän itsekästä läheisiä ihmisiä kohtaan.
Ai että, kyllä nautin elämästäni!
Kerran isä lähti reissuun ja teki päinvastoin kuin aiemmin, hän soitti äidille kotiin vain noin joka kolmas päivä. Arvaatko mitä tapahtui? Äiti oli ensin paniikissa mutta sitten rauhoittui. Se oli paras viikko aikoihin! Äiti huomasi, että elämä kulkee omalla painollaan eikä hän voi hallita tulevaisuutta eikä toisia ihmisiä eikä sitä, mitä heille tapahtuu. Se on se tila mitä kohti äitiä täytyy viedä, ja siihen päästään vain irrottautumalla riippuvuudesta. Juuri siksi että äiti on sairas.
En lähde toistamaan itseäni, mutta et myöskään vastannut kysymykseeni eli: Mikä sinun mielestäsi oikeuttaa sen että minua holhotaan ja muita en? En ole ikinä jäänyt auton alle, velkaantunut, enkä tehnyt muutakaan holtitonta. Sen sijaan siskoni, joka esim. on entinen narkomaani, hänelle ei tarvitse soitella ikinä, hänestä äiti ei ole huolissaan. Arvaa miltä se minusta tuntuu, että minusta tarvitsee olla huolissaan? Tuleeko siitä minulle olo, että olen luotettava aikuinen, jolla on elämä hallinnassa? Ei, vaan päinvastoin, siitä tulee olo, että minun pitää joka hetki pelätä enkä ole kykeneväinen hoitamaan asioitani itse. Olen kyllästynyt siihen, että elän äidin pelkoa itsekin, jolloin se moninkertaistuu.
Lopuksi sanon vain, että minun sairauteni ja ahdistukseni on aivan yhtä todellista kuin äidinkin sairaus ja ahdistus, vaikka äidin oireet ovatkin voimakkaammat. Sinä et voi tulla tuomitsemaan elämääni etkä sitä, miten me hoidamme tai yritämme hoitaa äitiä, koska et ole elänyt meidän saappaissamme.Loistavasti kirjoitettu!! Ihmiset, joilla ei ole ongelmia läheisten kanssa, eivät käsitä kuinka tuskallisia ja vaikeita ne ovat!
Isäni kuoli 23 vuotta sitten. Minä ryhdyin äitini terapeutiksi. Minä kuuntelin hänen loputtomia itkujaan, pelkojaan. Minä kuuntelin päivittäin tuntitolkulla. Minä lupasin, etten koskaan hylkää. Minä kannustin, rohkaisin ja olin hänen henkinen aurinkonsa.
Minä yritin 20 vuotta parantaa äitiäni, jotta hän ryhtyisi minulle äidiksi ja saisin sen rakkauden, jota en ollut lapsena saanut. Tein kaikkeni, että äitini eheytyisi ja olisi onnellinen. Kunnes lopulta 38 vuotiaana tajusin, että en voi parantaa äitiäni. Äitini oli tullut riippuvaiseksi minusta ja siitä mitä sai kauttani. Minä omalla käytökselläni tuin, että hän sai jäädä siihen lapsenkaltaiseen tilaan.
Lapsi ei voi koskaan parantaa omaa äitiään, vaikka tekisi mitä! Lapsi ei korjata sitä mitä oma äiti jäi paitsi omassa lapsuudessaan. Aikuinen lapsi voi ainoastaan irtautua äidistään ja käydä läpi irtautumisensa äidistään.
Se prosessi on kivulias ja se vie aikaa. Ja siihen tarvitaan ehdottomasti terapeutti. Itse olen käynyt tätä prosessia läpi todella ammattitaitoisen rosenterapeutin kanssa ja olen prosessissa pitkällä.
Minulla ja äidilläni oli läheisriippuvaisuussuhde, niin kuin ap:lla ja hänen äidillään on myös. Läheisriippuvuudessa äidin ja tyttären tunteet menevät sekaisin. Tytär ei enää tiedosta mikä on äidin kipua ja mikä omaa. Niin oli minullakin. Minä olen elänyt äitini tunteitani ihan lapsesta asti. Kun isäni kuoli, niin silloin tein itsestäni äidille terapeutin, koska koin, että äitini ei selviä. Alitajuisena tarpeenani oli parantaa äiti, jotta saisin elämääni rakastavan äidin, jonka avulla voisin itsekin eheytyä.
Minulla oli myös paljon ongelmia elämässäni vaikean äitisuhteen takia, joten ymmärrän täydellisesti ap:ta. Ap:n äiti on tartuttanut kaikki pelkonsa tyttäreensä. Äidin käytös on todella halvaannuttavaa!! Kun tuollaista käytöstä on kokenut pienestä pitäen, niin kaikki on mennyt todella syvälle alitajuntaan. Ap:n sisällä oleva lapsi pelkää, että äiti kuolee, jos hän tekee jotain äidin toiveiden vastaisesti.
Kun aloin irtautua äidistäni, niin minä pelkäsin, että äitini kuolee, kun en ole pitämässä huolta hänestä. Sisälläni olevalle lapselle tuo pelko oli todellinen. Minä 38 vuotias nainen itkin kauhuissani, että äitini kuolee, kun otan etäisyyttä hänestä. Mieheni rauhoitteli, että ei se kuollut.. ja eikä kuollutkaan.
Olen moneen otteeseen yrittänyt irtautua äidistäni onnistumatta siinä, mutta jokainen kerta on opettanut minulle lisää tästä ongelmasta ja äidin mielen psykologiasta. Tämän vuoksi tämä viimeinen lopullinen irtautuminen on ollut nopeampaa ja helpompaa kuin mitä olin luullut.
Kysyit, että miksi juuri sinä? Siihen ei ole hyvää vastausta. Ehkä sinä vaan olet se perheen herkin lapsi, johon äiti on riippuvuutensa pystynyt rakentamaan. Ehkä sinä olet ollut turvaton pelkäävän äitisi kanssa ja takertunut äitiisi turvaa hakien, mutta et sitä ole saanut, vaan olet yhä syvemmin joutunut kiinni äitisi vääristyneeseen mieleen. - Anonyymi
Siis tuo, joka kirjoittaa nimimerkillä nytpistäävihaksi!
- kylsesiitä
Sanot heille, että soitat x kertaa viikossa tai laitat reissusta tekstarin silloin ja silloin ja pysyt päätöksessäsi. Ei äitisi siihen kuole. Sano että hänenkin pitäisi mennä terapiaan, koska tuo ei ole normaalia ja on aiheuttanut sulle psyykkisiä ongelmia. Terapiasta on varmasti sulle tohon apua myös.
- mekkk
Yksi tapa on että puhelin numero salaiseksi niin helpottaa. Sairasta tuollainen aikuisen lapsen kyttääminen koska se tekee lapsesta epävärman ja vaikka vuosi ilman yhteyden ottoa niin helpottaa. Itse jo 55v mies ja äitini on elossa niin soitan vain jos on ihna oikeesti asia ja noin 2-6 kertaa vuodessa ja kayn kylässä kun liikun siellä päin koska olen ollut omillani ja yhteyden pito ei häiritse ketään ja hyvä niin.
- Loppuunpalanuttytär
Nimenomaan, se on sairasta. Voisin yrittää äärimmäisenä keinona tuota puhelinnumeron vaihtoa. Suomessa ollessani minua ei kytätä ihan kamalan tarkkaan, mutta olen kyllä aikeissa lähteä ulkomaille puoleksi vuodeksi töihin. Silloin voisin kokeilla tuota. Tai ehkä tuo että sovitaan soittoajat, se voisi toimia.
- mekkk
älä kerro että lähdet ulkomaille töihin koska se ei kuulu heille enää olenkaan ja sitten kun mahdollisesti soittavat niin et kerro missä olet ja puhelet jotain jonnin joutavaa.
- kaikellarajansa
Minulla on alkoholisoituneita sisaruksia jotka ovat minusta siis raittiista muka huolissaan jos en soita heille.
Totuus lienee se, että he itse tarvitsevat tukea ja krapulapäissään soittavat vaikka yöllä.
On ollut kestämistä, mutta nyt huomaan, että pakko laitta stoppi oman terveyden takia. - eipidäneuvoa
Huhhuh! Äitisi tarvitsee asiantuntijan apua ja hän on sitä jonkinverran saanutkin. Ehkä jokin tekstiviesti "Ok" voisi olla jonkinlainen askel oikeaan suuntaan eikä sen lähettäminen Sinulta paljon vaadi? Ulkomaille lähdettyäsi ette voi puhua puhelimessa miten sattuu, mihin aikaan vain.
Ehkä voisit saada muita sisaruksiasi soittelemaan t. käymään enemmän, etenkin kun lähdet sinne jonnekin?- HyvääElämääSulle
Hei alkuperäinen! mulla on vähän samanlainen menneisyys äitini kanssa ja tunnen myötätuntoa tilannettasi kohtaan. Kolmenkympin korvilla on onneksi otollinen vaihe irtiottoon takertuvista vanhemmista.
Omalla kohdalla se kävi niin, että onnistuin kääntämään tilanteen toisin päin: pidin yhteyttä äitiin sillä asenteella, että oli huolissani hänestä. Näihin "miten sinä pärjäät" -kysymyksiin vastasin kysymyksellä: Hyvin, mutta entä miten SINÄ pärjäät.
Laadin aikataulun tapaamisille ja pyrin vältämään sitä, että kävisin usein lapsuudenkodisssa, missä vanhat asetelmat astuvat helpommin voimaan. Tapaaminen minun luonani tai jossain kahvilassa lisäsivät itsenäisyyden tunnettani. Säännöllisyys helpotti äitini ahdistusta. Mutta sellainen pari kertaa kuussa tapaaminen oli minulle itselleni paras rytmi.
Tässähän ei todennäköisesti ole kysymys sinun ominaisuuksistasi, vaan siitä että äitisi pystyi päästämään irti sisaruksistasi, koska olit nuorimmaisena vielä kotona ja hän saattoi keskittyä sinuun.
Ymmärsin jutustasi, että elät parisuhteessa. Se on hyvä ja auttaa keskittymään omaan elämään. Kannattaa ottaa mieskin välillä mukaan noihin tapaamisiin, se korostaa sitä että elät omaa elämääsi.
On hvä että hoidat pelkojasi terapiassa. Vertaistukiryhmistä voi myös olla lisäapua. Tärkeintä on että otat kohtalosi omiin käsiisi ja jätät menneisyden taaksesi. Isäsi saattaa joutua tässä koville, mutta hänelle voi järkevästi selittää että itsenäistyminen on osa normaalia elämän kulkua. - Loppuunpalanuttytär
Kiitos tuesta! Huomenna pääsen terapeutin juttusille, laadimme siellä suunnitelman. Perheterapia porukassa äidin kanssa voisi tulla myös jossain vaiheessa kyseeseen vaikka äiti on kauhuissaan ajatuksestakin. Otan puheeksikin niin menee marttyyrimoodi päälle. Itkee ja sanoo että hän on pilannut elämäni, on paska äiti, ei voi itselleen mitään, sitten kieltää minua puhumasta ja kävelee toiseen huoneeseen itkemään holtittomasti. Sitten pitää lohdutella ja sanoa että olet ihan hyvä äiti. Ja sitten jatkuu sama vanha kaava koska minulla on myös niin syyllinen olo kun otin puheeksi.
Kaikki sisarukseni asuvat ulkomailla, siksi kaikki paine kohdistuu minuun. Nyt olen kyllä lähdössä toiselle paikkakunnalle opiskelemaan, tuntuu nyt jo hyvältä. Nuo ulkomaanreissut ovat vaikeimpia. Aina voi vedota siihen ettei ole verkkoa.. - HyvääElämääSulle
Voi olla, että yhteinen terapiakin on vaikeaa, jos äitisi suhtautuu siihen kielteisesti. Kannattaa antaa hänen itkeä itkunsa toisessa huoneessa. Väärän lohduttelun sijaan voi todeta, että asiat ovat korjattavissa ja hänkin voi saada pelkoihinsa apua. Jos itse pysyy myötätuntoisena eikä syyttelevänä, se voi olla alkuna paremmalle suhteelle.
Itse olen ulkomaanreissuilta soittanut kunnon puhelun kerran viikossa ja laittanut pitemmän tekstiviestin niinikään kerran viikossa. Tarvittaessa lyhyempiä ok-kuittauksia. Olen myös pitänyt linkkilistaa facebookissa hotelleista, jos olen kierrellyt paikasta toiseen.
Nyt oma äitini on jo vanha eikä hänellä ole enää ajantajua. Olen silti pitänyt tuosta rytmistäni kiinni, koska silloin en tunne turhia syyllisyyksiä. Asiat ovat oikeasti niin päin, että tarkistan onko hä ok. - Loppuunpalanuttytär
HyvääElämääSulle kirjoitti:
Voi olla, että yhteinen terapiakin on vaikeaa, jos äitisi suhtautuu siihen kielteisesti. Kannattaa antaa hänen itkeä itkunsa toisessa huoneessa. Väärän lohduttelun sijaan voi todeta, että asiat ovat korjattavissa ja hänkin voi saada pelkoihinsa apua. Jos itse pysyy myötätuntoisena eikä syyttelevänä, se voi olla alkuna paremmalle suhteelle.
Itse olen ulkomaanreissuilta soittanut kunnon puhelun kerran viikossa ja laittanut pitemmän tekstiviestin niinikään kerran viikossa. Tarvittaessa lyhyempiä ok-kuittauksia. Olen myös pitänyt linkkilistaa facebookissa hotelleista, jos olen kierrellyt paikasta toiseen.
Nyt oma äitini on jo vanha eikä hänellä ole enää ajantajua. Olen silti pitänyt tuosta rytmistäni kiinni, koska silloin en tunne turhia syyllisyyksiä. Asiat ovat oikeasti niin päin, että tarkistan onko hä ok.On vaikeaa olla siinä keskellä, neutraali ja myötätuntoinen, olematta joko ärtynyt/vihainen/syyttelevä tai säälivä. Olen kyllä tullut siinä vähän paremmaksi. Jokunen viikko sitten olin äidillä kylässä ja tällä oli paha olo. Olin vain niin väsynyt että aloin itkeä. Äiti näytti jotenkin... olevan mielissään. Hän jopa sanoi isälleni myöhemmin että sai minut itkemään. Ihan kuin ylpeänä ja mielissään. Hän on pahoillaan pahasta olostani mutta samalla riippuvainen siitä. Todella kummallista, vaikea suhtautua...
Terapeutti oli eilen, hän vaikutti hyvin tajuavan asiani. Hän korosti irrottautumisen merkitystä, antaa äidin olla vastuussa omista tunteistaan. Äiti ei voi vaatia muilta jatkuvaa huolenpitoa, hänen pitää oppia sietämään välillä yksinoloakin.
Nyt kun vielä oppisi kestämään äidin purkaukset itse, se tekee todella kipeää kun on itsekin herkkä (ja lisäksi tapahtuu juuri tuota tunteidensiirtoa mistä oli puhe).
- HyvääElämääSulle
Sellainen ajatus on auttanut mua, että pienen lapsen on tavallaan pakko pitää äitinsä henkisestä pärjäämisestä huolta, koska on riippuvainen äidin tarjoamasta hoivasta. Jos äiti on romuna, hän ei kykene tarjoamaan tuota hoivaa.
Aikuinen selviää jo itse, vaikka äiti olisi milaisen tunnemyrskyn vallassa. Mutta jokin osa meissä saattaa vielä regoida tuon pienen lapsen tavoin. Sen kun tiedostaa, niin ei automaattisesti lähde mukaan purkauksiin.
Voi olla että äitisi on tavallaan tyytyväinen, että samaistut hänen tunteisiinsa. Silloin hän ei ole niin yksin, eikä tunne itseään järjettömäksi (vaikka sillä hetkellä todellisuudessa on). - oppeliini1
Lapsi - äiti psykologiassa on usein aivan liian monta kiemuraa. Niitä riittää setvittäviksi läpi elämän.
Yksi tapa säilyttvä oma mielenrauha on olla lankeamatta toisen asettamaan ansaan. Sinä varsin hyvin tiedostat velvollisuutesi äitiäsi kohtaan. Oletkohan mennyt liian pitkälle hypätessäsi aina kun äitisi käskee?
Mitähän jos kerran päivässä (aluksi, sitten joka toinen päivä ja koko ajan vähentäen kertoja) tekstaisit että "kaikki on hyvin. Toivottavasti sielläkin." ei muuta. Tiedät, että hänellä on ihmisiä lähellään jotka toimivat tuuletusaukkona. Hän ei koskaan joutuisi tosi hätään kuitenkaan!
Tämä vaatii sinulta erityisen paljon olla lankeamatta taas tuohon ikivanhaan kuoppaan, mutta aivan itsesi takia, tee se.
Ajan mittaan äitisi tajuaa ettet sinä ole enää se lankojen päässä pompoteltava marionetti. Sinun päättämäsi uusi käyttäytymismuoto toimii parantavasti teille molemmille!
Se ei tehoa viikossa ja heti kun alat lipsua, palaatte kohtaan yksi.
Joten pysy tarmokkaana ja anna mielellesi tilaisuus keskittäytyä asiaan joka sinulle on kaikista arvokkain: oma itsesi ja oma perheesi!- oppeliini1
Oh, sinulla ei olekaan vielä perhettä, sorry tuo lipsahdus.
Kuitenkin kun alat keskittäytymään itseesi ja omaan hyvinvointiisi enemmän, saat huomata että kohta äitisi tilalle tulee enemmän ystäviä joiden kanssa viettää laatu-aikaa ja kenties jopa erikoisystävä?...
- Anonyymi
Vanhempiaan ei voi valita,mutta. Tässä tapauksessa,et etsi itsellesi terapeuttia,ennenkuin vanhempasi saat ymmärtämään,että elät omaa ainutta elämääsi,et heidän elämäänsä.
Kontrollointia tuollainen on.
Et sinä mikään mihinkään kyvytön ole,selviät jopa reissussa maailmalla,ja kyllä osaat itse tehdä omia valintojasi elämässä.
Aikuisuuden merkki on,että selvittää välinsä vanhempien kanssa,puhumalla. Tee se,ja jos silti yhä sinun ' jokaista liikettäsi' haluavat vahtia,kysy heiltä miltä vastaava käytös heistä itsestään tuntuisi,olisiko se heistä normaalia.
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
- 1212843
Katso: Ohhoh! Miina Äkkijyrkkä sai käskyn lähteä pois Farmi-kuvauksista -Kommentoi asiaa: "En ole.."
Tämä oli shokkiyllätys. Oliko tässä kyse tosiaan siitä, että Äkkijyrkkä sanoi asioita suoraan vai mistä.... Tsemppiä, Mi832612- 162141
Kyllä poisto toimii
Esitin illan suussa kysymyksen, joka koska palstalla riehuvaa häirikköä ja tiedustelin, eikö sitä saa julistettua pannaa191747"Joka miekkaan tarttuu, se siihen hukkuu"..
"Joka miekkaan tarttuu, se siihen hukkuu".. Näin puhui jo aikoinaan Jeesus, kun yksi hänen opetuslapsistaan löi miekalla211658Haluan jutella kanssasi Nainen
Olisiko jo aika tavata ja avata tunteemme...On niin paljon asioita joihin molemmat ehkä haluaisimme saada vastaukset...O151489Poliisiauto Omasp:n edessä parkissa
Poliisiauto oli parkissa monta tuntia Seinäjoen konttorin edessä tänään. Haettiinko joku tai jotain pankista tutkittavak171459Haluan tavata Sinut Rakkaani.
Olen valmis Kaikkeen kanssasi...Tulisitko vastaa Rakkaani...Olen todella valmistautunut tulevaan ja miettinyt tulevaisuu281417Onko mies niin,
että sinulle ei riitä yksi nainen? Minulle suhde tarkoittaa sitoutumista, tosin eihän se vankila saa olla kummallekaan.161387Kristityt "pyhät"
Painukaa helvettiin, mä tulen sinne kans. Luetaan sitten raamattua niin Saatanallisesti. Ehkä Piru osaa opetta?!.61302