Äitini kuoli yllättäen, tästä on aikaa jo useampi vuosi. En ole osannut päästää tästä irti ja hyväksyä, käsitellä asiaa terveesti. Vatvon surussani ja en oikein pääse eteenpäin. Olen katkeroitunut, vihainen, pettynyt. Tuntuu että elämä on peruuttamattomasti muuttunut huonommaksi enkä tiedä miten jatkaa eteenpäin. Ehkä identiteettini oli liiaksi kiinnittynyt sairaaseen äitiini, ja nyt en tiedä mitä olen ilman häntä. Haluaisin kuulla kokemuksia muilta nuorilta naisilta, jotka ovat menettäneet äitinsä. Onko normaalia kokea masennusta vielä usean vuoden jälkeen menetyksestä..
Masennus läheisen kuoleman jälkeen
Kaipaaja
16
2365
Vastaukset
- eienäänuori
En minäkään ollut kuin keski-ikäinen menettäessä äitini. Olen jo 60-vuotias ja monella minua iäkkäämmällä on vielä vanhemmat ja ainakin äiti elossa. En ollut äitini kanssa kovin läheinen ja enemmän hän olikin pitkäaikainen perheenjäsen ja porukkaamme kuuluva.
Jos vanhempani olisivat nyt elossa, niin todennäköisesti joutuisin pitämään heistä huolta tai he olisivat laitoksessa. Täyttäisivät tänä vuona 86 vuotta.
Olen siitä onnellinen, ettei heidän tarvinnut kokea sairauden raihnaisuutta ja kokea laitosvuosia.
Eikö sinua äitiä sureva lohduta, ettei äiti nyt enää koe sairauttaan, yksinäisyyttä ja koe olevansa sidottu toisten hoivaa. Ja onhan se luonnollista että yleensä vanhemmat lähtevät ennen jälkikasvuaan. Oletko miettinyt kenelle olet vihainen ja katkera? Kohdistuuko viha äitiin, että hän synnytti sinut tänne ja lähti aikaisin näkemättä lastenlasten elämää ja kasvua? Kohdistuuko viha lääkäreihin, jotka eivät voineet jatkaa elämää vai onko vihan ja katkeruuden kohde Jumala tai kohtalo? Mitä vihasi hyödyttää? - Kaipaaja
Minä olen vasta 28-vuotias. Ja lapsia ei vielä ole kuulunutkaan. niin, hyviä kysymyksiä sinulla.
- eienäänuori
On kyllä eri asia menettää äiti 28-vuotiaana kuin 42-vuotiaana. Tosin 30-kymppisenä minulla oli hyvä toimiva parisuhde, oli enemmän yhteyttä kahden siskon kanssa ja jopa toinen sisko asuikin silloin luonani. Keksi-iässä äidin kuollessa oli jo tiedossa avioero, kun mies jo oikeastaan eleli toisen hoteissa. Saattoi olla että äidin poismeno jäi sitten erokriisin varjoon. Olin vain mielissäni ettei äiti ehtinyt päästä jyvälle että suhteemme oli siinä pisteessä, vaikka kyllä hän aavisti ettei kaikki ollut kunnossa. Äiti kuoli äkkiä.
Minun suruni oli ja on kai vieläkin jonkinlaista haikeutta, muistelua ja paluuta lapsuuteen. Ymmärrän äitiä, koska hän joutui lapsena piikomaan sukulaisperheeseen, hänen isä teki itsemurhan ja lapsia jäi paljon. Nuorena hän tapsi miehen ja tuli yllättäen raskaaksi. Työelämä muuttui mökinakan arkeen. Raskasta arkista raadantaa pienelle, hennolle naiselle. Sitten jäi leskeksi 58-vuotiaana ja tuli riuhtaisu maalta kaupunkiasuntoon. Pakosta kai hän oli joutunut kätkemään tunteensa ja rynnisti eteenpäin sisun ja järjen voimalla.
Oli kai se elämä voinut hänellä sujua toisinkin. Siihen sisältyy jotain omaakin valintaa. Jos tätä päivää olisi eletty, niin äiti olisi voinut päätyä aborttiin, mutta 50-luvulla se ei ollut mahdollista ja minua ei olisi. Olen kiitollinen, että sitä mahdollisuutta ei silloin ollut sain elämän.
Menneisyyttä ei voi muuttaa, kuolleita ei saa takaisin. On vain elettävä tätä hetkeä ja kiinnitettävä katse tulevaisuuteen. Olen onnellinen siitä ettei minua jää jälkikasvu kaipaamaan ja minun ei tarvitse enää kovin läheistä menettää. - rakkaudellasinulle
hei.oikeus on surra niin kauan kun surua on! itsekin juuri nyt suren siskoani joka nukkui pois puolivuotta sitten,tunnen tuskasi ja surusi.tiedän myös tuon katkeruuden ym tunteen,sehän ei kohdistu vainajaan vaan kaikkeen muuhun;esim.miksi juuri HÄN joutui lähtemään.VOIMIA SINULLE SURUSSA JAKSAMISEEN:((
- kaikkeasaattaatuntea
On ihmisiä, jotka kokevat vihaa vainajaakin kohtaan, vaikka ei kuolema olisi itsemurha tai mitenkään lähtijän omassa vallassa.
Tunnen miehen joka kantaa kaunaa äidilleen: miksi synnytti minun tänne pahaan maailmaan, lähti ja jätti minut orvon osaan. Äiti kuoli maksasyöpään.
Surutunteet eivät aina ole järjen kanssa yhtäpitäviä. - Anonyymi
kaikkeasaattaatuntea kirjoitti:
On ihmisiä, jotka kokevat vihaa vainajaakin kohtaan, vaikka ei kuolema olisi itsemurha tai mitenkään lähtijän omassa vallassa.
Tunnen miehen joka kantaa kaunaa äidilleen: miksi synnytti minun tänne pahaan maailmaan, lähti ja jätti minut orvon osaan. Äiti kuoli maksasyöpään.
Surutunteet eivät aina ole järjen kanssa yhtäpitäviä.Suremisesta on eri vaiheet ja niissä tulee kaikki tunteet esiin, myös viha, josta niin moni syyttää itseään suremiseen ei voi myöskään laittaa päivämäärää milloin lopettaa suremista se on yksilöllinen asia jokaisella. Mutta ajan kanssa suru muuttaa muotoaan, ja alkaa muistelemaan niitä mukavia tapahtumia joita on saanut jakaa ihmisen kanssa joka nyt on poissa.
Yksimkollega alle 40 vuotias menetti äitinsä syöpään, ja jo puolen vuoden päästä toinen kollega alkoi sanomaan hänelle että lopettaisi suremasta , josta hän loukkaantui. Sillä hänen surunsa ei häirinnyt edes hänen työtään mitenkään , niin ei olisi tarvinnut sanoa mitään vieraan ihmisen toisen suruun
Itse olen aina työntänyt surun pois mielestäni , kunnes se tulee ulos erilaisilla oireilla , joten ihminen joka osaa surra on ihan normaali ihminen . Tottakai sitä kaipaa jokainen omaisiaan
Hyvä Kaipaaja
En ole enää nuori nainen, mutta sallitko, että vastaan kuitenkin. Suhde äitiin on ihmisen elämässä tärkeimpiä ihmissuhteita. On ihan ymmärrettävää, että äidin menettäminen aiheuttaa suurta surua ja kaipausta. Nykyisten suruteorioiden mukaan varsinainen suru ei välttämättä koskaan katoakaan. Se vain muuttaa muotoaan. Se lievittyy kuitenkin ajan kanssa ja olemisen ja elämän pitäisi helpottaa.
Oletko harkinnut keskusteluavun hankkimista? Toisen ihmisen kanssa jutteleminen saattaisi helpottaa ja auttaa käsittelemään asiaa. Seurakunnat järjestävät sururyhmiä, joihin voi ilmoittautua vaikka menettämisestä olisikin jo aikaa. Niissä saa myös vertaistukea mikä on äärettömän lohdullista ja tärkeää. On myös mahdollista keskustella papin kanssa ja näin saada käsiteltyä surua sekä päästä eteenpäin. Nämä palvelut eivät maksa mitään.
Voimia sinulle!
Pappi Elisabet- Unimaissi1
Itse menetin isäni yllättäen hieman yli 10vuotta sitten. Edelleenkin sen tapahtuman ajatteleminen saa minut itkemään. Kaipaamme perheeni kanssa isääni paljon! Kaikki juhlapyhät yms ovat aina vaikeita.
Itse olen sellaisessa tilanteessa, että pitäisi mennä naimisiin, mutta pelkään siinä sitä, ettei minulla ole saattajaa (isän kuuluu "luovuttaa" tyttärensä) ja tämän vuoksi en kykene siihen.. Tämän takiai en halua mennä naimisiin.
Pelkään kaikkia tilaisuuksia, joissa on sukulaisia, sillä isäni oli se joka piti yhteyttä kaikkien kanssa. Kaikilla on aina tietynlainen suru ja varovaisuus meitä (perhettä) kohtaan, sillä meidän isä oli suoraan sanottuna paras.
Isäni rakasti meitä lapsia yli kaiken ja teki kaikkensa, että meillä olisi kaikki hyvin. Hän lähti yllättäen ja liian aikaisin..
Olen joutunut moneen "läheltä piti" tilanteeseen ja uskon, että isäni on ollut suojelusenkelinä katsomassa, ettei mitään loputonta tapahdu.
Kaipuu on suuri! - Muistanhänetaina
Äitini oli lämmin ihminen, ehkä johtui rauhoittavista. Läheinen oli minulle. Ja sairas. Hän on varmaan suojelusenkelini, tässäkin asiassq.
- Anonyymi
Meidän äiti kuoli pari viikkoa sitten ja sisarukset riitelee ja syyttelee ja kaivaa menneitä. Päätin katkaista heihin välit,kun saadaan käytännön asiat hoidettua. Hautajaisiin en mene,koska en jaksa nähdä ihmisiä.
- Anonyymi
Miksiköhän usein on niin että kun omainen kuolee niin sisarukset alkavat lapselliset syyttelyt, esim sinä olet saanut sitä ja tätä mutta minä en. Tai pelko että jos joku on saanut ja kun ei tiedetä niin aletaan jo varmuuden vuoksi jankkaamaan .
Sitten on niin että joka perheessä on aina yksi lapsi joka käy auttamassa vanhaa äitiään tai isäänsä , mutta muut eivät siten tee. Mutta kun on perinnön jako niin ollaan kaivamassa että jos tämä auttava lapsi olis saanut enemmän, siis lasketaan rahassa suhteet .
Miki ei eläessään saa antaa jotain ihmiselle joka auttaa aina vanhempiaan , koska se antaminen on sen vanhemman tahto siis haluaa antaa korvausta kaikesta avusta mitä on saanut
. Toiset sisarukset voisivat ajatella niin pitkälle että arvostaisivat että yksi sisarista on aina ollut valmis auttamaan . Vaan kun on kateus ainoa millä monet pilaa välinsä sisaruksiinsa . Eihän se auttaninenkaan ollut mitenkään tasarvoista silloin kun se jäi yhden ihmisen osalle . - Anonyymi
Anonyymi kirjoitti:
Miksiköhän usein on niin että kun omainen kuolee niin sisarukset alkavat lapselliset syyttelyt, esim sinä olet saanut sitä ja tätä mutta minä en. Tai pelko että jos joku on saanut ja kun ei tiedetä niin aletaan jo varmuuden vuoksi jankkaamaan .
Sitten on niin että joka perheessä on aina yksi lapsi joka käy auttamassa vanhaa äitiään tai isäänsä , mutta muut eivät siten tee. Mutta kun on perinnön jako niin ollaan kaivamassa että jos tämä auttava lapsi olis saanut enemmän, siis lasketaan rahassa suhteet .
Miki ei eläessään saa antaa jotain ihmiselle joka auttaa aina vanhempiaan , koska se antaminen on sen vanhemman tahto siis haluaa antaa korvausta kaikesta avusta mitä on saanut
. Toiset sisarukset voisivat ajatella niin pitkälle että arvostaisivat että yksi sisarista on aina ollut valmis auttamaan . Vaan kun on kateus ainoa millä monet pilaa välinsä sisaruksiinsa . Eihän se auttaninenkaan ollut mitenkään tasarvoista silloin kun se jäi yhden ihmisen osalle .Niinpä. Käsittämätöntä.
- Anonyymi
Minulla ja tyttärelläni on erittäin läheinen suhde - hän ja minä emme ole enää nuoria. Miten valmistan tytärtäni menettämään äitinsä? Se on minulla kohta edessä. Miten te tyttärinä toivoisitte, että se tapahtuisi?
- Anonyymi
Lapsuuden ystäväni kuoli vuonna 2015. Olin ainakin 5 vuotta rankasti masentunut ja ratkesin jopa ryyppäämään ja alkoholisoiduin pahasti.
En tiedä voiko läheisen itsemurhaa hyväksyä koskaan. On aina surullista kun nuori ihminen tekee itsemurhan.
Ystävälläni oli ollut masennusoireita jo lapsena kuten minullakin . oltiin kohtalontovereita. Itse olen ajatellut itsaria ehkä miljoona kertaa mutta on elämässä hyviäkin puolia ja ei ole kivaa että kaikki luovuttaisivat joka kerta kun tulee ongelmia vastaan.
Aurinkoista kevättä kaikille.- Anonyymi
On luonnollista, että suru kestää kauan. Suremiselle ei ole määräaikaa.
Suru helpottaa vähitellen ja muuttuu kaipaukseksi ja haikeudeksi.
Kaipa meillä kaikilla on elämässä sekä iloa että surua ja hyviä ja huonoja asioita.
Aurinkoista kevättä myös sinulle. - Anonyymi
Anonyymi kirjoitti:
On luonnollista, että suru kestää kauan. Suremiselle ei ole määräaikaa.
Suru helpottaa vähitellen ja muuttuu kaipaukseksi ja haikeudeksi.
Kaipa meillä kaikilla on elämässä sekä iloa että surua ja hyviä ja huonoja asioita.
Aurinkoista kevättä myös sinulle.Samoin kaikille kivaa kevättä ja iloisia asioita 💐🙏
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
Voitasko leikkiä jotain tunnisteleikkiä?
Tietäisi ketä täällä käy kaipaamassa.. kerro jotain mikä liittyy sinuun ja häneen eikä muut tiedä. Vastaan itsekin kohta801897Tietysti jokainen ansaitsee
Hän varmasti ansaitsee vain parasta ja sopivinta tietenkin, suon sen onnen hänelle enemmän kuin mielelläni. Aika on nyt181719- 161584
50+ naiset kyl
Lemottaa sillille mut myös niitte kaka lemottaa pahlle ku kävin naiste veskis nuuhiin201306En voi sille mitään
Tulen niin pahalle tuulelle tästä paikasta nykyisin. Nähnyt ja lukenut jo kaiken ja teidän juttu on samaa illasta toisee121244Välitän sinusta mies
Kaikki mitä yritin kertoa tänään ei mennyt ihan putkeen..Joka jäi jälkeenpäin ajateltuna suoraan sanottuna harmittaa aiv61242hieman diabetes...
Kävin eilen kaverin kanssa keskusapteekissa kun on muutama kuukausi sitten tullut suomesta ja oli diabetes insuliinit lo121206Miten joku voi käyttää koko elämänsä
siihen että nostelee täällä vanhoja ketjuja ja troIIaa niihin jotain linkkiä mitä kukaan ei avaa? Ihmisellä ei ole mitää101182Annetaanko olla vaan
Siinä se, tavallaan kysymys ja toteamuskin. Niin turhaa, niin rikkovaa. On niin äärettömän tärkeä, ja rakas olo.. N291171Jotain puuttuu
Kun en sinua näe. Et ehkä arvaisi, mutta olen arka kuin alaston koivu lehtiä vailla, talven jäljiltä, kun ajattelen sinu441166