Masennus läheisen kuoleman jälkeen

En minäkään ollut kuin keski-ikäinen menettäessä äitini. Olen jo 60-vuotias ja monella minua iäkkäämmällä on vielä vanhemmat ja ainakin äiti elossa. En ollut äitini kanssa kovin läheinen ja enemmän hän olikin pitkäaikainen perheenjäsen ja porukkaamme kuuluva.
Jos vanhempani olisivat nyt elossa, niin todennäköisesti joutuisin pitämään heistä huolta tai he olisivat laitoksessa. Täyttäisivät tänä vuona 86 vuotta.
Olen siitä onnellinen, ettei heidän tarvinnut kokea sairauden raihnaisuutta ja kokea laitosvuosia.
Eikö sinua äitiä sureva lohduta, ettei äiti nyt enää koe sairauttaan, yksinäisyyttä ja koe olevansa sidottu toisten hoivaa. Ja onhan se luonnollista että yleensä vanhemmat lähtevät ennen jälkikasvuaan. Oletko miettinyt kenelle olet vihainen ja katkera? Kohdistuuko viha äitiin, että hän synnytti sinut tänne ja lähti aikaisin näkemättä lastenlasten elämää ja kasvua? Kohdistuuko viha lääkäreihin, jotka eivät voineet jatkaa elämää vai onko vihan ja katkeruuden kohde Jumala tai kohtalo? Mitä vihasi hyödyttää?

Minä olen vasta 28-vuotias. Ja lapsia ei vielä ole kuulunutkaan. niin, hyviä kysymyksiä sinulla.

On kyllä eri asia menettää äiti 28-vuotiaana kuin 42-vuotiaana. Tosin 30-kymppisenä minulla oli hyvä toimiva parisuhde, oli enemmän yhteyttä kahden siskon kanssa ja jopa toinen sisko asuikin silloin luonani. Keksi-iässä äidin kuollessa oli jo tiedossa avioero, kun mies jo oikeastaan eleli toisen hoteissa. Saattoi olla että äidin poismeno jäi sitten erokriisin varjoon. Olin vain mielissäni ettei äiti ehtinyt päästä jyvälle että suhteemme oli siinä pisteessä, vaikka kyllä hän aavisti ettei kaikki ollut kunnossa. Äiti kuoli äkkiä.

Minun suruni oli ja on kai vieläkin jonkinlaista haikeutta, muistelua ja paluuta lapsuuteen. Ymmärrän äitiä, koska hän joutui lapsena piikomaan sukulaisperheeseen, hänen isä teki itsemurhan ja lapsia jäi paljon. Nuorena hän tapsi miehen ja tuli yllättäen raskaaksi. Työelämä muuttui mökinakan arkeen. Raskasta arkista raadantaa pienelle, hennolle naiselle. Sitten jäi leskeksi 58-vuotiaana ja tuli riuhtaisu maalta kaupunkiasuntoon. Pakosta kai hän oli joutunut kätkemään tunteensa ja rynnisti eteenpäin sisun ja järjen voimalla.

Oli kai se elämä voinut hänellä sujua toisinkin. Siihen sisältyy jotain omaakin valintaa. Jos tätä päivää olisi eletty, niin äiti olisi voinut päätyä aborttiin, mutta 50-luvulla se ei ollut mahdollista ja minua ei olisi. Olen kiitollinen, että sitä mahdollisuutta ei silloin ollut sain elämän.
Menneisyyttä ei voi muuttaa, kuolleita ei saa takaisin. On vain elettävä tätä hetkeä ja kiinnitettävä katse tulevaisuuteen. Olen onnellinen siitä ettei minua jää jälkikasvu kaipaamaan ja minun ei tarvitse enää kovin läheistä menettää.

hei.oikeus on surra niin kauan kun surua on! itsekin juuri nyt suren siskoani joka nukkui pois puolivuotta sitten,tunnen tuskasi ja surusi.tiedän myös tuon katkeruuden ym tunteen,sehän ei kohdistu vainajaan vaan kaikkeen muuhun;esim.miksi juuri HÄN joutui lähtemään.VOIMIA SINULLE SURUSSA JAKSAMISEEN:((

Hyvä Kaipaaja
En ole enää nuori nainen, mutta sallitko, että vastaan kuitenkin. Suhde äitiin on ihmisen elämässä tärkeimpiä ihmissuhteita. On ihan ymmärrettävää, että äidin menettäminen aiheuttaa suurta surua ja kaipausta. Nykyisten suruteorioiden mukaan varsinainen suru ei välttämättä koskaan katoakaan. Se vain muuttaa muotoaan. Se lievittyy kuitenkin ajan kanssa ja olemisen ja elämän pitäisi helpottaa.
Oletko harkinnut keskusteluavun hankkimista? Toisen ihmisen kanssa jutteleminen saattaisi helpottaa ja auttaa käsittelemään asiaa. Seurakunnat järjestävät sururyhmiä, joihin voi ilmoittautua vaikka menettämisestä olisikin jo aikaa. Niissä saa myös vertaistukea mikä on äärettömän lohdullista ja tärkeää. On myös mahdollista keskustella papin kanssa ja näin saada käsiteltyä surua sekä päästä eteenpäin. Nämä palvelut eivät maksa mitään.

Voimia sinulle!

Pappi Elisabet

Itse menetin isäni yllättäen hieman yli 10vuotta sitten. Edelleenkin sen tapahtuman ajatteleminen saa minut itkemään. Kaipaamme perheeni kanssa isääni paljon! Kaikki juhlapyhät yms ovat aina vaikeita.
Itse olen sellaisessa tilanteessa, että pitäisi mennä naimisiin, mutta pelkään siinä sitä, ettei minulla ole saattajaa (isän kuuluu "luovuttaa" tyttärensä) ja tämän vuoksi en kykene siihen.. Tämän takiai en halua mennä naimisiin.
Pelkään kaikkia tilaisuuksia, joissa on sukulaisia, sillä isäni oli se joka piti yhteyttä kaikkien kanssa. Kaikilla on aina tietynlainen suru ja varovaisuus meitä (perhettä) kohtaan, sillä meidän isä oli suoraan sanottuna paras.
Isäni rakasti meitä lapsia yli kaiken ja teki kaikkensa, että meillä olisi kaikki hyvin. Hän lähti yllättäen ja liian aikaisin..
Olen joutunut moneen "läheltä piti" tilanteeseen ja uskon, että isäni on ollut suojelusenkelinä katsomassa, ettei mitään loputonta tapahdu.
Kaipuu on suuri!

Äitini oli lämmin ihminen, ehkä johtui rauhoittavista. Läheinen oli minulle. Ja sairas. Hän on varmaan suojelusenkelini, tässäkin asiassq.

Meidän äiti kuoli pari viikkoa sitten ja sisarukset riitelee ja syyttelee ja kaivaa menneitä. Päätin katkaista heihin välit,kun saadaan käytännön asiat hoidettua. Hautajaisiin en mene,koska en jaksa nähdä ihmisiä.

Minulla ja tyttärelläni on erittäin läheinen suhde - hän ja minä emme ole enää nuoria. Miten valmistan tytärtäni menettämään äitinsä? Se on minulla kohta edessä. Miten te tyttärinä toivoisitte, että se tapahtuisi?

Lapsuuden ystäväni kuoli vuonna 2015. Olin ainakin 5 vuotta rankasti masentunut ja ratkesin jopa ryyppäämään ja alkoholisoiduin pahasti.
En tiedä voiko läheisen itsemurhaa hyväksyä koskaan. On aina surullista kun nuori ihminen tekee itsemurhan.
Ystävälläni oli ollut masennusoireita jo lapsena kuten minullakin . oltiin kohtalontovereita. Itse olen ajatellut itsaria ehkä miljoona kertaa mutta on elämässä hyviäkin puolia ja ei ole kivaa että kaikki luovuttaisivat joka kerta kun tulee ongelmia vastaan.
Aurinkoista kevättä kaikille.

Menetin hyvin läheisen (nuoren) ihmisen hänen lyhyen sairastamisen jälkeen. Vaikeaa on ymmärtää miksi niin nuoren piti kuolla, silti yritän jaksaa. Ehkä ongelmani ei niinkään ole kuolema, vaan se matka kuolemaan - pidin huolta läheisestäni ja loppuajat eivät olleet ns. kaunista katseltavaa, eli saatan olla traumatisoitunut loppuajan tapahtumista kun kaikki alkoi mennä pikavauhtia väärään suuntaan. Olen nyt surrut asiaa suremalla ja itseäni itkettämällä muutaman kuukauden. Teen nyt aktiivista surutyötä, koska pelkään että en ns. "käsittele asiaa" ja se tulee kovemmin takaisin jonkun seuraavan menetyksen yhteydessä tai jää muutoin vain päälle. Nyt alkaa tuntua siltä, että asiaa on pyöritelty niin eri kulmista ja samalta kulmalta (ajatukset pyörivät samaa kehää) niin paljon, että yritän seuraavaa eli olla ajattelematta asiaa, koska satutan vain itseäni ajatuksillani ja läheiseni tuskin olisi toivonut minun voivan huonosti. Yleinen ajatus kai on, että menehtyneet toivovat läheisilleen hyvää elämää (vastoinkäymisistä huolimatta). Uni olisi niin tärkeää jaksamisen kannalta ja itselleni yöt ovat pahimpia ja uni häiriintyy. Yritän nyt öisin hengittää syvään ja pysyä ihan siinä hetkessä ja olla ajattelematta menneisyyttä tai tulevaisuutta. Hoen itselleni mantroja "kaikki on hyvin" (vaikka ei olekaan) ja "jäljelle jää rakkaus" (mikä pitää toivon mukaan paikkansa siinä vaiheessa kun kaikki muu on mennyttä). Lääkärin määräyksestä urheilen tai liikun joka päivä tunnin (voi olla kevyttäkin) että mieli pysyisi parempana. Lääkkeitä ei suositeltu, joten liikunta saa toimia lääkkeenä. Surullista ja vaikeaa tämä on, mutta niin kai tämän kuuluukin olla. Toivon mukaan olen jossain vaiheessa siinä tilanteessa, että olen hyväksynyt asiat paremmin ja mieleni on tyynempi. Voimia kaikille läheisensä menetteleille. Meitä on loppujen lopuksi aika monta kun lähtee puhumaan asiasta. Elämä on rosoista ja elämän räsymatossa on eri värejä ja nyt mennään mustaa pätkää. Toivottavasti tämä muuttuu ja niin myös muillakin koska musta matto on aika ruma.

Minkä ikäinen hän oli?

Googlatkaa: "Surun kolme vaihetta"

Itse pelkäsin jo teini-iässä että isä kuolee sydänkohtaukseen, häntä puristeli pumpusta aika usein ja otti nitroja. Isä eli kuitenkin lähes 85-vuotiaaksi tosin raihnaisena kuoli. Äiti elää edelleen 9-kymppisenä joskin ei liiku kodistaan minnekään ja kotihoito käy. Muisti jo reistailee. Olen käytännössä siis menettänyt jo vanhempani, ainoastaan hautajaiset erottavat enää lopullisesti. Maailma on nykyisin ikävä paikka, luonto tuhoutuu, ilmasto on sekaisin, työelämä on täysin mielenvikaista kohellusta, ikääntymisen myötä uupuu ja mieliala madaltuu. Kremppojakin on. Itsari käy mielessä taas jälleen, pidemmän tauon jälkeen. Puoliso on, joten en halua sitä tehdä. Jos puoliso kuolee ennen minua, tulen todennäköisesti päättämään päiväni heti sen jälkeen. En koe enää mitään elämisen iloa, kaikki toiveikkuus ja tulevaisuuden usko ovat kadonneet vuosia sitten.

Surun kolme vaihetta ? Ei suru mene samalla lailla kaikilla.

Kuka voisi määritellä mikä suru on normaalia ja mikä ei ? Ei kukaan ?