Käytetäänkö aina vain kirjakieltä.

Aikuiset lukijat eivät jaksa eivätkä viitsi lukea "teinikieltä" - eivät edes kuunnella sitä. Teinit taas eivät juurikaan lue kirjoja. Myös "aikuisten puhekielen" käyttäminen kirjoissa ei yleensä toimi.
Kuka lukisi Pottereita, jos nuoret puhuisivat niissä "teinikieltä" tai puhekieltä?

Mieti, kenelle haluat kirjoittaa? Kirjakielellä kirjoitettu teksti on paras vaihtoehto.

Ennen kuin alat kirjoittaa omaa tekstiä, lainaa muutama kirjoitusopas. Jos osaat englantia osta kirja nimeltä How To Write A Damn Good Novel. Jotta osaisit kirjoittaa uskottavasti kirjasi henkilöistä, sinun tulee tuntea heidät yhtä hyvin kuin tunnet parhaan ystäväsi.

Ja ... älä kirjoita teinikieltä jos unelmoit että oikea kustantaja kustantaa kirjasi. Omakustanteena voit kirjoittaa kirjasi vaikka klingoniksi. ;)

Jonkin verran kirjallisuudessa käytetään myös slangia, teinikieltä tai erilaisia murteita. Kalle Päätalo ei kirjoittanut kirjakieltä, vaan käytti kuvaamansa ajan ja paikan tavallisen kansan puhekieltä, ja myös myi kirjojaan perkeleesti.

Minusta viisisataa sivua teinikieltä, stadin slangia, Tamperee kiältä tai Turun murretta olisi aika tuskallista luettavaa. Lyhyissä novelleissa erilaiset kielelliset kokeilut toimivat mielestäni paremmin kuin pitkässä proosassa.

Anna tekstiäsi luettavaksi jollekin toiselle ja parasta olisi jos tuttava piiristä löytyisi alan tuntemusta. Pyydä rehellistä palautetta!

Useimmiten se on kirjakieltä, mutta otapas luettavaksesi vaikka Pentti Haanpään tuotantoa, niin törmäät paikoin aika omalaatuiseen tekstiin. Nim. Jottakutalle sanoisin lisäksi, että tuttavapiiri on edelleen yhdyssana. Kun tekstiä kirjoittaa siten, kuin miten se puhuttuna tuntuu luontevalta, se useimmiten tulee myös kieliopillisesti oikein. Ts. lausutko normipuheessasi ko. sanan tuttava piiri vaiko tuttavapiiri, huomaatko eron?

Olen pelkästään intohimoinen lukija ollut koko elämäni, enkä tiedä kirjoittamisen hienouksista yhtään mitään. En ole kumminkaan koskaan voinut sietää sitä kun kirjoissa ollaan käytetty puhekieltä, vaan olen teininäkin jättänyt ne kaupan hyllyyn tuskasta irvistäen. Niitä lukiessa vaan tulee sama olo kuin jos lukisi lapsen kirjoittaman tarinan kaikkine kirjoitusvirheineen, vaikkakin ilman hauskoja nimen antoja ja kuvauksia.

Kiitos vastauksista. Taidan sitten siistiä teinini kielen, vaikka olisi mukavaa että hän puhuisi oikealla kielellään, ja tekeehän muutos kirjoittamisenkin helpommaksi.

On semmoisiakin esimerkkejä jossa ei "puhuta" kirjakieltä. On esimerkiksi kirjoja, jotka on kokonaan kirjoitettu murteella. Tai vähintään kevyt murteella. Omaa murrettani vielä jotenkuten luenkin, muitten murteita ei paljon viitsi. Tuntemattomassa sotilaassa taitaa olla useitakin murteita. Luulisin että jos puhekieltä on taiten käytetty niin kyllä sitä voi lukea, vaikka se olisi teinikieltä. Yleensä 99% harrastelijoitten kirjoittamista teksteistä vain on niin surkeaa luettavaa, että on ihan sama vaikka olisi kirjoitettu enkelten kielellä. Yrittää voi aina. Ehkä JyLi onnistuu siinä missä muut epäonnistuvat. Ja sehän monasti tarkoittaa jo suoraa taivaspaikkaa.
Aamen.

Onhan noita paljonkin puhekielellä kirjoitettuja kirjoja. Ne ovat kokeellisia teoksia, taideproosaa, jossa yleensä on sitten muutakin jujua rakenteessa, teemassa yms. Esimerkiksi viime vuonna ilmestynyt, Kalevi Jäntin palkinnon voittanut Johannes Ekholmin esikoisromaani Rakkaus niinku on kirjoitettu puhekieltä litteroimalla.

Aloittelijalta tuollaisen kirjan kirjoittaminen ei onnistu. Ekholmkin on näytelmäkirjailija. Raskaslukuisia tuollaiset kirjat ovat, itselleni teki tiukkaa tuon Ekholmin loppuun lukeminen, mutta luin kuitenkin.

Hyvä JyLi, haluaisit kirjasi teini-ikäisen henkilön käyttävän sekä puheessaan että pohdinnoissaan teinien puhetapaa, kieltä. Puheessa, joka on suora esitys ja siis lainausmerkeissä, teinin puhe pitää kirjoittaa teinien kielellä. Sitä voi kyllä lieventää, sillä tiukasti litteroitu (äänneasuun kirjoitettu) puhe voi estää lukijaa ymmärtämästä tekstiä. Kirjan teinin pohdintojen, ajatusten, kohdalla taas on syytä erottaa kaksi tapausta: Jos olet ns. kaikkitietävä kertoja, joka tietää ja selostaa kirjansa henkilöiden ajatukset ja tunteet, tämä selostus sinun on paras tehdä kirjakielellä, onhan se sinun selostustasi. Tässäkin voi ilmaisuja lieventää osin teinien kielen suuntaan esim. tyyliin: Isä istui TV-tuolissa. Jonna tunsi kiukun kasvavan mielessään. Tuossa se vaan löhöö ja töllöttää telkkaria, on työstä väsynyt eikä tajua, että voi sitä koulun jälkeenkin olla ihan poikki. Jonna hillitsi itsensä ja sanoi vain: ”Emmä mee.” Siis vain se, mitä teini kirjassa sanoo ääneen, on todella teinin omalla kielellä, onhan se lainausmerkeissä olevaa suoraa esitystä. Jos taas annat kirjan teinin kertoa (minä-muodossa) koko tarinan, voi kokonaan teinien kielellä kirjoitettu romaani olla lukijoille liian raskaslukuinen. (Lyhyissä kertomuksissa se voi kyllä toimia, kuten eräs vastaajista jo totesi.) Eräs vaihtoehto tässä on se, että vaikka koko tarinan kertookin joku minä-muodossa, se esitetään tuon minä-kertojan persoonallisuutta vastaavaan tyyliin ja välttäen sanoja tai ilmaisuja, joita k.o. minä-kertoja ei käyttäisi. Sitä valaisee ehkä seuraava ote tarinastani ”Leila” omasta kirjastani ”Ekakerta –Tarinoita ensirakkaudesta” (Huom. ”ekakerta” yhteenkirjoitettu!): Minulla kävi tuuri: Leila oli kotona ja juoksi pihalle viittomaan, mistä voin peruuttaa pöllikuorman sirkkelin luo. Kun sain peruutettua ja isä meni Leilan isän luo, kysyin Leilalta: ”Mites sun lukios?” Leila vastasi: ”Ihan kivasti on menny” ja kysyi: ”Mites sulla?”, johon minä: ”Siinähän se.” Ei ollut siis kovin korkealentoinen keskustelu. Pellon yllä rupesi laulava kiuru kohoamaan korkeuksiin. Leila sanoi: ”Tykkään katella ja kuunnella kiurua. Se nostaa mielenkin ihan kuin taivaaseen.” Tämä minä-kertoja ei esim. sano ”oli onnea” vaan ”kävi tuuri” eikä ”alkoi kohota” vaan ”rupesi kohoamaan”. Lisäksi kerronnassa on hyvä käyttää erityisiäkin sanoja, jotka ovat peräisin esim. murteista (vrt. mm. Kalle Päätalo) tai tapauksessasi teinien kielestä. Mutta valitseepa minkä tavan tahansa, tärkeintä on käyttää sitä johdonmukaisesti – ja aidosti. Kirjoittamisintoa toivottaen Pekka Peltonen