Hei kaikille
Tässä sitä ollaan, tilanteessa jossa en koskaan kuvitellut olevani.
Mies ilmoitti eilen, että haluaa eron ja minut pois jaloista. Meillä on ollut viime aikoina hankalaa, ollaan oltu etäisiä toisillemme ja stressaantuneita monesta asiasta.
Olen vaikeasti masentunut ja entinen peliriippuvainen, ja nämä kaksi asiaa ovat
saaneet miehen kärsimään ihan liikaa. Olen ollut kuivilla peleistä (nettikasinot) vasta vähän aikaa mutta mieheni on pelännyt retkahtamistani, sillä olen taistellut niiden kanssa jo lähes 10 vuotta erinäisistä hoidoista huolímatta. Taloutemme on ollut todella tiukilla minun takia ja mies on ottanut lainaa pelivelkojen maksuun, joita olen sairaseläkkeestä hänelle takaisin maksanut. Lisäksi olen luottotiedoton eli kaikki omaisuus puhelinliittymistä lähtien ovat mieheni nimissä eli hän on aina joutunut asioimaan vain omalla nimellään.
Olen kaikesta huolimatta kertonut aina miehelle rakastavani häntä ja olevani kiitollinen kaikesta tuesta ja rakkaudesta, jota olen saanut häneltä. Olen ollut aika jaksamaton, väsynyt ja itkuinen masennuksen takia ja tiedän, että se kaikki on ollut miehelleni kuin juoksemista suossa. Olen yrittänyt aina joka päivä tehdä jonkin pienen asian, joka ilahduttaa miestäni esim. tyhjentämällä astianpesukulaisia ja siksi olen miehestäni tehnyt itselleni parhaan ystävän eli olemme voineet puhua kaikesta yhdessä. Mieheni sen sijaan on tällä paikkakunnalla jonkin sortin julkkis, kaikki tuntevat hänet ja hän nauttii siitä. Hänellä on koko suku täällä ja hän on syntynytkin täällä.
Olemme myös olleet uusperhe, minulla on ollut 15-vuotias tyttö ja bonustyttöinä ovat olleet 13- ja 16-vuotiaat tytöt eli arjessamme on ollut kaikkea ihanaa ja haastavaa. Meillä on ollut eri kasvatusmetodit ja niiden sulauttaminen on ollut ajoittain yhtä riitelyä. Mieheni on ollut usein napit vastakkain tyttäreni kanssa, sillä tyttärelläni on kova tahto eikä siedä sitä, että mieheni on kohdellut häntä eri tavalla kuin omia lapsiaan - mitä en ole minäkään sietänyt ja siitä on tullut sanomista puolin ja toisin. Mieheni on myös halunnut yhteistä lasta ja härnännyt minua siitä, jolloin olen sanonut että ainakin minun täytyisi olla terve, jotta asiaa voisi edes kuvitella ja olen sen verran mukavuudenhaluinen, että tuntuu vauva-ajat kovin kaukaisilta toteuttaa.
Nyt siis kaiken tämän jälkeen miehelleni on riittänyt tämä elämä vaikka olemme olleet suurimmaksi osaksi onnellisia. Hän kirjoitti minulle pitkän sähköpostin ja selitti, miksi haluaa eron ja antoi minulle päätösvaltaa siihen, miten tästä jatketaan ja millä aikataululla. Ilmeisesti muutamme tyttäreni kanssa vasta heinäkuun alussa, kun tiedämme paremmin yhteishaun tulokset ja sen, mihin lukioon on tyttö menossa (kauas isällensä vai minun luokseni). Lukiosta riippuen muutan joko tyttären kanssa uuteen kotiin ihan tälle paikkakunnalle tai yksin takaisin entiselle paikkakunnalle, jossa on kaikki ystäväni ja paremmat kuntoutusvaihtoehdot.
Miten ihmeessä jaksan tämän muutaman kuukauden ennen muuttoa?
Mieheni on elämäni rakkaus ja olen itkenyt lähes koko ajan, milloin voin hengähtää?
Miten tavarat pitäisi jakaa? Kaikki omaisuus on miehen nimissä mutta olen antanut kuukausittain tietyn summan, jolla maksaa lainoja ja laskuja.
Milloin erosta voi toipua, voiko koskaan?
Kiitos kovasti, jos olet jaksanut lukea tähän asti ja vielä vastatakin!
t. surullinen nainen
Tässä sitä ollaan, tilanteessa jossa en koskaan kuvitellut olevani.
Mies ilmoitti eilen, että haluaa eron ja minut pois jaloista. Meillä on ollut viime aikoina hankalaa, ollaan oltu etäisiä toisillemme ja stressaantuneita monesta asiasta.
Olen vaikeasti masentunut ja entinen peliriippuvainen, ja nämä kaksi asiaa ovat
saaneet miehen kärsimään ihan liikaa. Olen ollut kuivilla peleistä (nettikasinot) vasta vähän aikaa mutta mieheni on pelännyt retkahtamistani, sillä olen taistellut niiden kanssa jo lähes 10 vuotta erinäisistä hoidoista huolímatta. Taloutemme on ollut todella tiukilla minun takia ja mies on ottanut lainaa pelivelkojen maksuun, joita olen sairaseläkkeestä hänelle takaisin maksanut. Lisäksi olen luottotiedoton eli kaikki omaisuus puhelinliittymistä lähtien ovat mieheni nimissä eli hän on aina joutunut asioimaan vain omalla nimellään.
Olen kaikesta huolimatta kertonut aina miehelle rakastavani häntä ja olevani kiitollinen kaikesta tuesta ja rakkaudesta, jota olen saanut häneltä. Olen ollut aika jaksamaton, väsynyt ja itkuinen masennuksen takia ja tiedän, että se kaikki on ollut miehelleni kuin juoksemista suossa. Olen yrittänyt aina joka päivä tehdä jonkin pienen asian, joka ilahduttaa miestäni esim. tyhjentämällä astianpesukulaisia ja siksi olen miehestäni tehnyt itselleni parhaan ystävän eli olemme voineet puhua kaikesta yhdessä. Mieheni sen sijaan on tällä paikkakunnalla jonkin sortin julkkis, kaikki tuntevat hänet ja hän nauttii siitä. Hänellä on koko suku täällä ja hän on syntynytkin täällä.
Olemme myös olleet uusperhe, minulla on ollut 15-vuotias tyttö ja bonustyttöinä ovat olleet 13- ja 16-vuotiaat tytöt eli arjessamme on ollut kaikkea ihanaa ja haastavaa. Meillä on ollut eri kasvatusmetodit ja niiden sulauttaminen on ollut ajoittain yhtä riitelyä. Mieheni on ollut usein napit vastakkain tyttäreni kanssa, sillä tyttärelläni on kova tahto eikä siedä sitä, että mieheni on kohdellut häntä eri tavalla kuin omia lapsiaan - mitä en ole minäkään sietänyt ja siitä on tullut sanomista puolin ja toisin. Mieheni on myös halunnut yhteistä lasta ja härnännyt minua siitä, jolloin olen sanonut että ainakin minun täytyisi olla terve, jotta asiaa voisi edes kuvitella ja olen sen verran mukavuudenhaluinen, että tuntuu vauva-ajat kovin kaukaisilta toteuttaa.
Nyt siis kaiken tämän jälkeen miehelleni on riittänyt tämä elämä vaikka olemme olleet suurimmaksi osaksi onnellisia. Hän kirjoitti minulle pitkän sähköpostin ja selitti, miksi haluaa eron ja antoi minulle päätösvaltaa siihen, miten tästä jatketaan ja millä aikataululla. Ilmeisesti muutamme tyttäreni kanssa vasta heinäkuun alussa, kun tiedämme paremmin yhteishaun tulokset ja sen, mihin lukioon on tyttö menossa (kauas isällensä vai minun luokseni). Lukiosta riippuen muutan joko tyttären kanssa uuteen kotiin ihan tälle paikkakunnalle tai yksin takaisin entiselle paikkakunnalle, jossa on kaikki ystäväni ja paremmat kuntoutusvaihtoehdot.
Miten ihmeessä jaksan tämän muutaman kuukauden ennen muuttoa?
Mieheni on elämäni rakkaus ja olen itkenyt lähes koko ajan, milloin voin hengähtää?
Miten tavarat pitäisi jakaa? Kaikki omaisuus on miehen nimissä mutta olen antanut kuukausittain tietyn summan, jolla maksaa lainoja ja laskuja.
Milloin erosta voi toipua, voiko koskaan?
Kiitos kovasti, jos olet jaksanut lukea tähän asti ja vielä vastatakin!
t. surullinen nainen
Vastaukset 13
Vanhimmat
Olet surullinen, sehän on luonnollista tuossa tilanteessa. Mutta erittäin, jopa poikkeuksellisen ihanaa teidän erossa on tämä:
"Hän kirjoitti minulle pitkän sähköpostin ja selitti, miksi haluaa eron ja antoi minulle päätösvaltaa siihen, miten tästä jatketaan ja millä aikataululla. "
Enpä ole kovin montaa kertaa täällä törmännyt moiseen joustavuuteen erotilanteessa! Nauti siitä täysin rinnoin! Anna miehelle 10 pistettä ja papukaijamerkki :).
Heinäkuu on myös hetkessä! Juuri Seiskasta luin, että 40-vuotisjuhliaan bilettävä Popeda tuumaa "40 vuotta meni nopeasti; aina tuntuu olevan se juhannuskeikka". Mieti; vain neljä kuukautta ja heinäkuu on lopuillaan. Paljon sitä ennen on yhteishaun tulos tiedossa.
Henkiseen tuskaan ehdotan sinulle terapiaa. Jos vain itkeskelet, niin on aivan välttämätöntä hakea apua. Itsekin olen melkoinen itkupilli, mutta johonkin pitää vetää raja. Jos päiväkaudet itkettää, niin se on siinä.
Vaikeampi juttu tuo talous. Onko teillä avioehto? En oikein ymmärrä teidän keskinäistä velkajärjestelyä velkojesi suhteen. Kuinka paljon velkojasi on maksettu? Entä kuinka paljon sinulla on velkaa jäljellä? Vai onko mies ottanut velkaa, maksanut velkasi, ja sinä olet hänelle velkaa? Oli miten oli, mutta tarvitset velkaneuvontaa velkojesi suhteen. Riennä kunnan velkaneuvontaan (sinne on varmaan jonoa, toimi heti).
Erosta voi toki toipua! Toivottavasti saat myös raha-asiat hallintaasi. Tsemppiä! Ja iso VOIMAHALI! Kyllä se siitä lutviutuu.
Hei surullisuus.
Edellinen kirjoittaja vastasi jo lämpimästi ja toiveikkaasti. Tahdon yhtyä siihen. On luonnollista, että olet kriisissä ja murheellinen, koska liitto päättyy, vaikka sinä et olisi halunnut erota. Kuitenkin parisuhde on aina kahden kauppa, jos toinen ei jatka sitoutumista, ei toinen voi kuin hyväksyä liiton loppuneen.
Kerrot käyneesi 'hoidoissa' riippuvuusongelmien takia. Mieleeni tuli, voisitko kääntyä saman keskusteluavaun puoleen nytkin tässä erotilanteessa, saadaksesi itsellesi tukea ja apua. Jos sama paikka ei ole syystä tai toisesta mahdollinen, voit hyvin vaikka lääkärin kanssa miettiä keskusteluapua omalla paikkakunnallasi (esim. psykiatrinen sairaanhoitaja). Joskus riippuvuusongelmat aktivoituvat erilaisissa kriiseissä, joten senkin takia olisi tärkeää, että elämänhallintaasi tuettaisiin.
Nyt sinulla on myös mahdollisuus lähteä rakentamaan omaa elämää, vailla riippuvuutta myöskään miehestä. Vaikka olet menettänyt luottotietosi, voit silti ottaa vastuuta omasta elämästäsi ja ryhtyä luomaan uusia, omia elämäntapoja. Kaltaisiasi luottotiedottomia on muitakin, joten vertaistukeakin varmasti on tarjolla. Jotkut hyötyvät paljon myös esim. osallistumalla vapaaehtositoimintaan, joka luo elämälle merkitystä ja mielekkyyttä.
Tarvitset nyt aikaa sopeutua uuteen tilanteeseen, voimia käsitellä kriisi ja tunneälyä ymmärtää tapahtunut ja hiljalleen hyväksyä se oman elämäsi tarinaksi.
Diakoni Merja
Ymmärrän asiaa miehesi näkökulmasta. Olen elättänyt vaimoa vuosia ja hänellä on ollut myös mielenterveysongelmia.
Oma jaksaminen on ollut todella koetuksella! Olen yrittänyt "pitkittää" eroa ja toivoa kaiken järjestyvän, mutta ajautunut vaan syvemmälle ongelmiin.
Toisaalta en tiedä miten vaimo pärjää yhteisen lapsen kanssa kun elämänhallinta ei ole aina sieltä parhaasta päästä. Itse pelkään yksinäisyyttä.
Olisikohan mitenkään mahdollista että SINÄ ottaisit sen päävastuun lapsesta!
Sinä pelkäät yksinäisyyttä! No mites se yhteinen lapsi, eiköhän se nyt ole se pääasia!
Ei se ole mahdollista. Mies ei voi tässä yhteiskunnassa ottaa päävastuuta lapsesta vaikka kuinka haluaisi.
Täytettyään 12 vuotta saa lapsi itse valita kumpi vanhemmista on lähivanhempi ja kumpi etävanhempi. Tällöin myös isä voi olla lähivanhempi. Muuta perustetta ei tarvitse kuin lapsen oma tahto. Mutta lähtökohta Suomessa on, että jos ei vakavia perusteita ole, lapset jäävät äidille. Ja luottotiedot eivät ole vakava peruste.
Aloittajalle lohduksi, että ero, kuolema, työttömyys ym vastaavat kuuluvat elämään.
Ne ovat sitä elämän kovuutta jota ilman ei kukaan jää. Muistoista kuolevat yleensä vain ne mitkä ihminen haluaakin unohtaa. Jos liittonne rakkaus on ollut vilpitöntä, ei eropäätös ole ollut eikä ole helppo. Puhdas rakkaus ei sido toista. Valinnanvapaus pitää sietää. Hyväksymällä tämän, löydät nopeammin voimia kerätä luusi ja kamppeesi nuollaksesi haavasi, jotta voit laittaa ja rakentaa elämäsi uuteen järjestykseen. Itse ero ei ole muuta kuin uusi osoite. Ei pidä liioitella sitä.
Miksi helwetissä tuollaiset ihmiset, jotka eivät osaa hoitaa edes omiaan, tekevät vielä lapsia kärsimään vanhempien sekasotkuista?
No me mentiin ainakin kimppaan nuorena ja sellaisia ennustajanlahjoja en omannut, että olisin tiennyt tarkalleen mihin suuntaan elämä menee.
Kääntäen: Jos olisit itse ryssinyt asiasi, olisiko kiva että sinut jätetään?
Lapsesta olet joka tapauksessa vastuussa 50 prosenttisesti vaikka eron ottaisitkin niin kauan kun hän on täysi-ikäinen. Ei voi vaan sanoa että hoida emo sinä...
ap:lle kommentti.
Mitäpä jos lopettaisit sen itkemisen, se kun ei johda mihinkään ikinä vaikka vollottaisi viisi vuotta putkeen. Alkaisit tehdä konkreettisia pieniä asioita elämäsi laadun parantamiseksi. Vaikka kuinka väsyttää, niin listaa joka päivälle muutama sellainen asia jonka teet, ja teet ne kanssa. Totta kai se vaatii paljon pestä koneellinen pyykkiä, tehdä ruoka, käydä tunnin kävelyllä päivittäin, mutta siitä se lähtee, pienistä asioista.
"Lapsesta+olet+joka+tapauksessa+vastuussa+50+prosenttisesti"
Hyvä ja hieno kommentti "omissakäsissä". Ainoa oikea ja tervehenkinen tapa pitää elämänsä hollilla ja järjestyksessä on pitää arjen "pienet" jutut hanskassa. Silti vaikka ne tuntuvat joillekin olevan ylitsepääsemättömän isoja ja vaikeita hommia.
En myöskään ymmärrä tuota "lapsista olet vastuussa"-syyllistämistä. Olen ihan normaali työsskäyvä mies ja en ole katoamassa mihinkään lähimetsään kaljaa kittamaan.