Ymmärrättekö itseänne tai isiänne ja äitejänne?

Kertoisit nyt itse, mitä itse ymmärrät?

Minä muistan isäni hyvinkin mukavana, mutta kyllä hänkin hermostui, jos hyppäsimme ruutua ikkunan alla, joka oli kamarin kupeessa ja iskä oli nukkumassa ja myös sen, että me lapset kikattelimme, kun olisi pitänyt nukkua, niin silloin kyllä komento tuli, jota toteltiin!D

Minun elämääni ei isän sotakokemukset vaikuttaneet, koska niukasti hän kertoi niistä, vaikka muistan heidän, näiden "sotakavereiden"jutut, mutta lapset oli silloin pois, ..ankaralla komennuksella ja sotakaveritkin joutuivat juttunsa lopettamaan.

Myöhemmin, isän kuoltua löysin hänen sotapäiväkirjansa ja olihan se "kuinka sen sanoisin"sellaista luettavaa, että silloin aloin myös ymmärtämään hänen varoituksensa, että illalla voi olla Jääkarhuja ulkona, ja meidän piti olla sisällä, eikä ulkona leikkimässä.

Senkin muistan, että pimennysverhot oli pidettävä aina alhaalla, mutta eihän se lapsia silloin ihmetyttänyt, paitsi nyt, kun ajattelen, niin isäni pelkäsi desantteja vielä sodan loputtuakin ja ilmeisesti ei ollut ainoa. Asekätköjä meillä ei kuitenkaan ollut, paitsi isän "joku pistooli", joka ilmeisesti ei ollut laillinen.

Muistan lapsuudessa puhutun paljon sota-ajasta. Isäni ei mitenkään erityisen kiihkoisa, mutta kun hänen setänsä kävi, silloin puhuttiin. Jos kävi 60-70 -luvulla jossain ravintolassa, siellä puhuttiin vain sodasta.
Asiasta hiukan poiketen, on myös toisenlaisia muistelijoita. Jotkut jopa kirjoihin ujuttaa katkeruuksia viime vuosisadan alusta laittaen jonkun syntipukiksi esim. konkurssiin. Sellainen on häijjyä lastenlasten kannalta. Ei ole enää elossa puolustajia ja mitä nämä myöhemmille sukupolville kuuluvat. Tietoja ujutetaan mukamas historiakirjoihin.

Paljon olen ajatellut vanhempieni ( lähinnä äitini isäni kaatuessa -41) elämänjaksoja, heidän omista kertomuksistaan.
Mielenkiintoista on ollut tajuta sitä eteenpäin pyrkimystä, mitä pikku äitini osoitti 16 vuotiaana, lähtiessään itsenäistymään Helsinkiin .
Päivisin työ, illat ammattiin kouluttautumista, johon opiskelu tulikin myöhemmin tarpeen, jäädessään sotaleskeksi 2 lapsen kanssa.
Nyt meneillään oleva Tv sarja Suomi on venäläinen, tuo maamme historiasta lisävalaistusta vanhempienikin vaikutteisiin ja aikakauteen.
Oman isäni ajatuksiin en ole saanut tutustua , kuulopuheiden mukaan hän oli musikaalinen, kuvista päätellen puhdaspiirteinen mies. Isoisä piirtyy mieleeni ryhdiltään arvokkaana, ja hänenkin elämänvaiheensa on pääpiirteittäin tuttu.

Mutta niinkuin sanoin, on äidin suku tutumpi,...turhia jaarittelematon oli oma äitikultani, vaikkakin iloluonteinen.

Pitääpä katsoa, mitä tuo ohjelma sisältää, kiitos 😊

Etkös sinä itse ollut teiniäiti, niin olet täällä kertonut ? Olet siis itse itsenäistymyt melkein lapsena. Vaikuttiko sotalapsena olo siihen jotenkin? Unohtuiko äiti niinä vuosina ?

Valitettavasti aloin ymmärtämään liian myöhään. Vasta isäni kuoleman jälkeen aloin ymmärtämään hänen asenteitaan ja toimiaan.
Pahansuopaisuutta ja myrkkyä tihkuvaa äitiäni ymmärsin jo kohtuullisen varhain. Äitini luonne ja toiminta teki ymmärrettäväksi eräitä isäni piirteitä joiden syytä en aikanaan tajunnut.
Kun "viimeistelyhallista" tuli ilmoitus äitini viimeisistä tunneista niin minulle ei ollut ajatuksen tynkääkään mennä katsomaan häntä.
Kyse olisi ollut noin 15min matkasta.
Olin sentään hautajaisissa.

Isäni oli sodassa joukkueen johtaja, ylikersantti, sota tietenki oli jättäny jälkensä jossainmäärin hän oli äkkipikanen suuttu nopeesti jos asiat ei menny niinkuin hän oli suunitellu, mutta leppyi myös nopeesti, kokonaisuudessaan hän oli hyvi rakas lämmin ihminen symppis hyvin älykäs tekninen ihminen,
sodan jälkeen hän oli kunnailspolitiikassa mukana,
sen lisäksi hän teki lujasti työitä oli maatila mutta myös teknisiä töitä koko kylän hyödyksi, oli koko kylän luottomies, kyläläiset kävi kyselemässä neuvoja ja kaikenlaista apua omgelmiinsa,
äiti oli hiljanen hissukka, kiltti, itepäinen, kasvatti jyrkat rajat erikoisesti ainoalle tyttärelleen,
siksipä meikä elää nykyään yksin puolison kuoleman jälkeen,
noin viisivuotta on hänen kuolemasta,
tietenki olisin jo vapaa elämään omaa elämää, en vaan osaa,
edelleen tunne kuin olisin aviossa vain puolisoni omaisuutta,
kyllä myös pojat siis veljeni sai opista osansa,
vanhempani olivat maailman parhaat vanhemmat, heitä kaipaan ikuisesti,
tämä oma vanhuus vaan harmittaa,
elämä on armotta takana,
edessä vain kuoleman läheisyys,,
vanhemmistani olisi valtavan paljon kerrottavaa, saisin paksun kirjan heidän ja omasta elämästäni,
en vaan enää jaksa alkaa niin suureen työhön,
muistot jääköön omiksi muistoikseni,
josku jotain lipsahtaa muistojen verojen takaa julkisuuteen,
mutta ei kerralla suuria määriä,

siis loppukaneeti, vanhempani kasvatti kahleet jyrkät rajat,
olen ikuisesti itseni vanki,

naimisiin menimme ilman seksikokemuksia, niitä alettiin hääyönä vasta harjoitella.

Synnyin sotienjälkeiseen suureen ikäluokkaan, uutta luotiin silläkin saralla. Lapsen mieleeni ei ole jäänyt sotakertomuksia, ja jälkeenpäin vahempani sanoivatkin tarkoituksella välttäneensä aihetta ainakin lasten kuullen . Traumoja varmasti oli, isäni upseerina oli raskaissa ja vastuullisissa tehtävissä sodassa, äiti maatalon tyttärenä joutui tarttumaan miestenkin töihin. Isäni nuorin veli kaatui ja minun jälkeeni syntynyt veljeni ristittiin hänen mukaansa, molemmat etunimet. Muistan, miten isä kyyneleet silmissä myöhemmin kertoi nimen historiasta. Äitini eno menetti jalkansa ja hevosensa sodassa, tekojalka muistutti aina tapahtuneesta , hevosen kohtalokin oli vaikea paikka, vaikka niistä ei sen enempää numeroa tehtykään.
Luokkatovereissani oli evakkojen lapsia ja lastenkodin lapsia, heidän kauttaan sodan uhraukset tulivat konkreettisiksi.

Meillä kotona korostettiin rauhan merkitystä, ihan sisarusten ja naapurien leikkikaverien välisistä nahinoista alkaen. Kaikki piti ottaa mukaan leikkiin, herkutkin piti jakaa kylään sattuneille kavereille. Joskus harmitti, kun jäätelöpaketti oli muutenkin jaettava monen sisaruksen kesken, siitä jäi entistä pienempi pala itselle. Koulunkäynti oli myös arvostettu asia, ja meillä olikin etuoikeus asua vajaan puolen kilometrin päässä oppikoulusta ja lukiosta. Muutaman vuoden meillä asui kouluviikot ystäväperheen tyttö, jonka oli mahdoton käydä oppikoulua kotoaan käsin. Häntä kohdeltiin kuin omaa lasta ja side on säilynyt. Yleisenä ilmapiirinä oli, että iIoittiin rauhasta ja siitä, että lapsille oli luvassa parempi tulevaisuus.

Äiti oli kotona, kädet täynnä työtä. Isä oli arkipäivät ansiotyössään ja lisäksi lukuisissa luottamustoimissa, sillä tavalla vähemmän läsnä . Kello viiden ruoka oli kuitenkin se hetki, jolloin kaikki istuivat täsmällisesti ruokapöydässä ja isä kysyi, miten päivä on sujunut ja joko koulureppu on tuuletettu. Ei sitä ehkä vaadittu, mutta varsinkin meihin tyttäriin juurtui halu olla tuottamatta kenellekään pahaa mieltä, sovitella ja joustaa. Yhdellä sisaruksellamme on vanhempiemme sodan aikainen kirjeenvaihto tallessa, mutta minusta se liian henkilökohtaista luettavaksi, vaikka molemmat vanhempamme antoivat luvan. Henkinen perintö on kuitenkin välittynyt ja arvostan juuriani.