Hylätyksi tulemisen pelko

Tapasimme pääasiassa viikonloppuisin sekä hänen että minun kotona. Arkisin emme juuri kuin otettuina vapaina koska asumme 200km päässä toisistamme. Esti minut varmaan kiusaksi koska puhuin että eniten minua sattui edellisessä suhteessani se että viestiyhteydet bannataan kunnes on saatu oma sanottavansa sanottua. Mulle pahinta piinaa on tietämättömyys. Siksi se lienee helpoin kiristys väline minuun. Jokainen voi kuvitella miltä tuntuu se että kyselet ja pyytelet vastausta mutta sinulle ei sitä suoda päiväkausiin. Onko tuo oikein vaikka olisin kuinka väärin tehnyt? Miksi sanomastani mielipiteestä rangaistaan sitten julmimmalla mahdollisella tavalla eli tekeytymällä näkymättömäksi. Miksi mun perusteluja ei kuunnella. Miksi mulle ei anneta mahdollisuutta puolustautua sanojeni taakse vaan heti paetaan vaikka on annettu ensin ilmi kaikki yleistys ja puheet sekä lapsille että sukulaisille kuinka ihana muka olen.

Jatkoa...taisin olla yläasteella koulussa kun painin vastaavat asiat päästäni. Tämän jälkeen kyllä seurustelin kolmen eri henkilön kanssa joitakin vuosia kunnes ymmärsin sen että oma elämä pitää ensin laittaa kuntoon niin että pärjää täysin omillaan ja tukevasti jaloillaan. Se otti vuosia ja irtiottoa päihteistä niin että vain jokunen drinkki joskus. Olin 33-35 kun aloin tosissani etsimään puolisoa. Ravintolat, bubit, eurosinkut puistattivat joten menin nettiin. Tuolloin suomessa nettideittailu oli vielä kauheus ja leimattu luusereille. Piutpaut välitin mutta tarjonta liian kapea tuolloin ja tuntui useat epävakailta kuten aloittaja. Niinpä kirjoittelin ympäri maapallon ihan vain harrastuksena ja matkailukohde mielessä. Vei noin kymmenen vuotta löytää puoliso joten työtä riitti. Nyt naimisissa yhdeksän vuotta ja lapsi. Aivan nappivalinta, meillä menee hyvin. Joten jos et ole sinut itsesi kanssa ja seiso omilla jaloillasi, kerää ikää ja selvitä pääsi.

En olekaan sinut itseni kanssa ja olen asiaa puinut myös psykologilla. Olen keskustellut mistä jättämisen pelkoni tulee mutta ei se ole silti kantanut puusta pitkään. Näen ongelmaksi sen että näkemyksiäni tiettyihin asioihin ei hyväksytä. En ole ehdoton mutta haluan silti tiettyä vakautta. Ikääkin minulla on jo lähes neljäkymmentä. Joten on myös suhteita ja elämää takana. Jos suhteemme menee muuten hyvin mutta tietyssä asiassa kumppani ottaa liiaksi itseensä niin onko se silloin minun vikani? Miksi minun pitäisi myötäillä sellaista asiaa josta olen eri mieltä vaan siksi että suhde pysyy kasassa? Toki taustallani on myös ne jättämisen pelkoni mutta olen myös omista asioistani kiinni pitävä. Mutta en ehdoton. Ehdottomaksi se tosin myös usein nähdään. Miten sitten teillä ratkotaan erimielisyydet? Onko suhde vain aina toisen myötäilemistä vai voiko kompromisseja rakentaa myös toisen eriäviin mielipiteisiin? Näin kuvittelisin. Jos kumppanini sanoisi että hyppää pää edellä kaivoon pitääkö minun sinne hypätä vaan pitääkseni suhteen yllä vai jos perustelen miksi en halua sinne hypätä onko se silloin peruste suhteen päättymiseen?

Ehdottomuus taitaa parisuhteen tappaa. Ei meillä ole vakavia ehdottomuus tms ongelmia koska maaimankuvamme on yllättävän lähellä toisiaan. Kunnioitamme toistemme mielipiteitä ja niistä keskustelemme. Ei meillä vain ole suuria näkemyseroja tms, poliittisesti eroamme myös mutta se on demokratiaa. Kulttuurieroista moni myös jauhaa. Puolisoni on Kiinasta ja totuus on että hän on lähempänä minua kuin yksikään tapaamani suomalainen, jopa äitini on kauempana.

Jos olet kovin ehdoton,, voi olla vaikea löytää omanlaistaan. Tosin olen seurannut monen läheisen parisuhdetta ja todennut etten tuossa olisi hetkeäkään mutta niin ne vain on, taistelevat virtaset.

Jos parisuhde ei taivu niin kyllä sekin pitää itselleen myöntää ja pysyä erossa. Itse olen tavallani ronkeli mutta työllä löysin sen oikean. Jos toisesta ei halua päästää irti niin pitäisi etsiä se toinen samanlainen. Tosin riskinä on se että ehkä tukahduttaa elämänsä kun muuta ei ole. Opettaisiko tuo tukahtuminen sinut hyväksymään eron ?

Me teimme sopimuksen siitä että perhe perustetaan. Selväksi tein sen ettei tänne kannata tulla mikäli kaveripiiri, harrastukset, lemmikit tms on se tärkein asia. Rankkasin kaikki eläin ym harrastajat pois koska heitä pyörittää harrastus, minua parisuhde ja perhe.Perhe on nro1, muu sitten jos aikaa riittää. Mustasukkasuutta ei ole koska pidämme parisuhdetta yllä ja arvostamme toisiamme.

Tuo onkin suo. Toinen ei kuuntele vai eikö toinen osaa kertoa niin että olisi mitä kuunnella? Kumpikin kuuntelee mutta ajatukset täysin erilaiset, vastaus -joo. Toinen kertoo kaikkea minkä toinen kokee täysin turhaksi löpinäksi. Kumpikin puhuu muttei kuuntele tai ymmärrä toista. Asiasta keskusteltu jankuttamiseen asti muttei vain etene kun mielipide ei kohtaa. Jne.

Pitää myös hyväksyä ettei parisuhde toimi. Joko jatketaan niin tai sitten ei. Monet vaan tuskailee kun ratkaisu pitäisi tehdä ja lähteä eri suuntiin tai kasvattaa lapset ja lähteä sen jälkeen.

Elämä pitää hyväksyä rehellisesti niin kuin se on, peili ei valehtele mutta moni ihminen valehtelee myös itselleen eikä sitä huomaa kun se on tapa.

Niinpä. Mun ongelmani on se että tiedän että en ole sellainen joksi minua kuvitellaan. Koska minusta kuvitellaan ihan jotain muuta se sattuu. Tällainen ratkeaisi puhumalla ei vaikenemalla. Kuvitelkaa tilanne että tiedätte tasan tarkkaan olevanne aivan joku muu mutta teitä kuvitellaan toiseksi mitä olet. Kun kuvitelma ratkaistaan vielä lopettamalla kaikki viesti yhteydet sehän on pahinta piinaa ikinä. Joku sanoisi että anna olla mutta mä en pysty koska en ole sellainen paha joksi minua luullaan, Jos suhteet todella on tällaista en koskaan enää uskalla sellaiseen tarttua. Pelkään entistä enemmän jokaista mahd suhdetta.