Vähän aikaa sitten mieheni kuoli tapaturman vuoksi. Yksin jäin. Mitenkähän tästä selviää. Vaikeaa lähteä mukaan mihinkään. Vaikea tutustua uusiin ihmisiin, mutta juttuseuraa kaipaan.
Mitä tarkoitat hunksz? Tuoli, jossa on rullat? Rullat voi olla esim. toimistotyötuolissa, miten se tähän asiaan liittyy, ei siitä nyt ainakaan apua ole. Tarkoitatko ehkä pyörätuolia? Miksi yli-kokoinen, et sinä tiedä minkä kokoinen olen, ihan tavallisessa ja tavallisen kokoisessa tuolissa istun. Tarkoititko olla hauska vai ilkeä?
0Äänestä
Inhottava.ihminen
Hooko, toinen vaikka surun murtama hän suorastaan nauttii siitä että saa ivailla, huomannu aiemminkin.
Ainut neuvo on että lähde ihmisten ilmoille. Kotiin ei tule kukaan, paitsi jos kutsut, sekin mahdollisuus on. Minulla oli onnea tavata ihmnen jonka kans viihdyn. Hän käy joka viikonloppu, on vielä työelämässä. Muuten olen yksin, todella yksin viime viikonkin, maanataista perjantai-iltaan en nähnyt ketään ihmistä, mökillä kissa seurana. Viihdyn mainiosti omassa seurassani, ehkä siitä syystä että yksin olo on vapaaehtoista. Toivon että löydät mukavaa juttuseuraa.
1Äänestä
Jutteluseuraa
vailla olen itsekin mieheni kuoleman jälkeen ollut ja sitä toivonut.
Muistikerhossa luulin voitavan kokemusmuistoja kertoilla ja vertaistukea sitä kautta saada, mutta siellä tehtiinkin pieniä tehtäviä paperille lyijykynällä.
Kun kotonani usein teen kaikki ristisanat lehdistä, niin se on liian samanlaista minulle.
1Äänestä
Miksi.näin
On näköjään yksilöllistä, itselläni totuin yksin oloon aika pian, kun siltä tuntuu on lähdettävä ihmisten ilmoille.
1Äänestä
Heikunkeikku
Otan osaa menetykseesi. Ensimmäinen vuosi on raskasta. Ensimmäisen vuoden aikana tulee eteen monta asiaa, jotka vaan täytyy käydä läpi. Kun ei muutakaan voi. On ensimmäinen joulu yksin, on ensimmäinen juhannus, äitienpäivä, isänpäivä syntymäpäivät ja niin edelleen. Tapasin viime kesänä henkilön, joka oli vähän aikaa sitten menettänyt puolisonsa. Hänen puheensa koskettivat kovasti ja olemme nyt kesän jälkeen jutelleet puhelimessa toistemme kanssa viikottain. Hän ei asu täällä Vaasassa. Hänen on helppoa (hänen sanojen mukaan) jutella kanssani, koska itsekin olen kokenut puolison menetyksen.
Selviät kyllä, vaikka tällä hetkellä tuntuu toisin. Aika on asia, joka tuo helpotuta ja välimatkaa tapahtuneelle. Jokaisella on oma aika surulle. Anna tilaa surulle. Minun mielestäni on hyvä asia, jos omista tuntemuksista puhuu mahdollisimman paljon. Jokaisella on kuitenkin oma tapa surra, enkä tahdo antaa neuvoja, koska on tärkeää jokaisen tehdä ja surra juuri sillä tavalla kuin itselleen sopii. Minulle sopi aikanaan se, että sain ystäville asiasta puhua. Tämä jonka kanssa puhelimitse keskustelen, niin myös hän tahtoo asiasta puhua. Hänellä ei ole lähellään ihmisiä, joille voisi puhua. Minä oon jaksanut kuunnella, koska oon tuntenut, että se tekee hyvää hänelle. Jaksamista sinulle toivon.
1Äänestä
Campanula
Kiitos paljon kannustavista kommenteistanne. Normaaliarkeen paluuta edustanee, että laitoin ruisleipätaikinan tekeytymään ja huomenna leivon itselleni kunnon ruisleipää ja sitä syödessäni muistan teitä, jotka olette ystävällisesti kirjoittaneet tänne. Joulun jälkeen taas alkaa tietojen keruu perunkirjoitusta varten. Nämä asioinnit koen nyt melko kuormittavina mutta yritän ne nyt Jouluksi jättää mielestäni.
2Äänestä
Teennäistä
Hekoheko!
0Äänestä
Vanhalurppa
Teennäistä kirjoitti:
Hekoheko!
Sinä olet teennäinen ja tunteeton, jos et pysty erottamaan ihmisen tuskaa ja ikävää.
1Äänestä
näinsennäin
Vanhalurppa kirjoitti:
Sinä olet teennäinen ja tunteeton, jos et pysty erottamaan ihmisen tuskaa ja ikävää.
ahaah se ootkin sinänyt ymmärrän.
1Äänestä
Heikunkeikku
Teennäistä kirjoitti:
Hekoheko!
En ymmärrä, miksi pilata tällainen aloitus? On erilaisia aloituksia ja luulisi, että riittäisi huumorillekin aloituksenpoikasia. Onko niin, että jos joku tahtoisi omasta pahasta olostaan kirjoittaa, niin se tyrmätään tuosta noin vain? Saako, saahan, eikö saa vai miten on, että voiko tuntemuksiaan kertoa tällä palstalla niin, että ei joku pistä leikiksi? Ihmettelen joskus tätä.
1Äänestä
Olevilpitön
Heikunkeikku kirjoitti:
En ymmärrä, miksi pilata tällainen aloitus? On erilaisia aloituksia ja luulisi, että riittäisi huumorillekin aloituksenpoikasia. Onko niin, että jos joku tahtoisi omasta pahasta olostaan kirjoittaa, niin se tyrmätään tuosta noin vain? Saako, saahan, eikö saa vai miten on, että voiko tuntemuksiaan kertoa tällä palstalla niin, että ei joku pistä leikiksi? Ihmettelen joskus tätä.
No, eikös ihan samanlailla ollut hunkszin vastaus tämän aloituksen pilaamista. Taidat olla nyt puolueellinen, kun menit myöntämään hänelle luvan kirjoitella tänne paskaviestejään?
0Äänestä
Heikunkeikku
Olevilpitön kirjoitti:
No, eikös ihan samanlailla ollut hunkszin vastaus tämän aloituksen pilaamista. Taidat olla nyt puolueellinen, kun menit myöntämään hänelle luvan kirjoitella tänne paskaviestejään?
En ole puolueellinen. Kukin kirjoittaa kuten kirjoittaa. Minä olen sanonut mielipiteeni. Se riittää. Toivottavasti.
1Äänestä
Campanula
Olevilpitön kirjoitti:
No, eikös ihan samanlailla ollut hunkszin vastaus tämän aloituksen pilaamista. Taidat olla nyt puolueellinen, kun menit myöntämään hänelle luvan kirjoitella tänne paskaviestejään?
No, tällainen minä olen. Leivän leipominen on minusta jotakin alkukantaista ja voimauttavaa olen oppinut sen jo melko lapsena ja rusleivän juuri on säilynyt suvussa vuosia. Minulle ei ole teennäistä tehdä leipää ja antaa jollekin toisellekin ja samalla muistaa myös ihmisiä, jotka ovat ystävällisyyttä osoittaneet. Minulla on tämä ajatus ja sinulla omasi. Et tunne minua, joten en pahastu sen kummemmin. Totta on, että olen kokemastani menetyksestä suruissani ja uuvuksissa ja siksi olen hyvilläni, että jaksan edes leipää tehdä jouluksi.
No, tällainen minä olen. Leivän leipominen on minusta jotakin alkukantaista ja voimauttavaa olen oppinut sen jo melko lapsena ja rusleivän juuri on säilynyt suvussa vuosia. Minulle ei ole teennäistä tehdä leipää ja antaa jollekin toisellekin ja samalla muistaa myös ihmisiä, jotka ovat ystävällisyyttä osoittaneet. Minulla on tämä ajatus ja sinulla omasi. Et tunne minua, joten en pahastu sen kummemmin. Totta on, että olen kokemastani menetyksestä suruissani ja uuvuksissa ja siksi olen hyvilläni, että jaksan edes leipää tehdä jouluksi.
Halaus ja rutistus. Muistan tuon ajan, kun aamulla tuntui, ettei halunnut tulla peiton alta pois. Itku tuppasi vähän päästä. Kun oli kulunut yli puoli vuotta, ja aina välillä tuli pohjaton suru, sanoi tyttäreni: "Et kai sinä äiti ole vaan masentunut.?" Juttelin asiasta lääkärilleni. Hän sanoi: "Et sinä ole masentunut, sinä olet vaan surullinen. Ei surulla ole määräaikaa." Se oli paras neuvo. Niinpä vuoden kuluttua mieheni kuolemasta tilasin pihallemme 1500 kg sepeliä. 500 kg kuorikatetta, ja ison kuormallisen multaa. Kaivoin talomme koko kivijalan vierustan auki, lapioin ja kärräsin sinne ne sepelit, lapioin. samoin tein sille kuorikatteelle, pitkin pensasaitojen juuria, multasin kaikki kukkapenkit ja kasvien juuret. Olin iltaisin niin lopen uupunut, etten jaksanut edes surra. Se pikkuhiljaa paransi minut.
Jokainen tekee tavallaan, sinä teet leipätaikinaa, se on terapeuttista. Jossain vaiheessa, aikojen kuluttua, voi päivä paistaa taas risukasaan.
Kaikkea hyvää elämääsi.
1Äänestä
Oma.apu.paras.apu
Mä olen selvinnyt jo 24 vuotta, kun mieheni huoraamisen jälkeen otti ja lähti 20 avioliittovuoden jälkeen. Hyvin olen selvinnyt vaikkei ole ollut edes vakituista työpaikkaa. Enkä kertaakaan ole sossusta rahaa pyytänyt. Se on vain kumma asia että kun päättää selvitä niin sitä selviää. En kyllä ymmärrä miten olen pysynytkin fyysisesti ja psyykkisesti terveenä enkä ole käyttänyt sukulaisia tukiverkostona. Olin jo lapsena tosi itsenäinen. Ei kannata mielestäni liikaa tukeutua muiden ihmisten varaan, painotus sanalla liikaa. Sitä tulee vieläkin haavoittuvaisemmaksi jos puolison menettämisen jälkeen alkaa menettää tukiverkostoa.
2Äänestä
Campanula
Kiitän taas teitä kannustavista viesteistä. Sain myös hyviä neuvoja ja kerroitte kokemuksistanne. Nuo viestit tekevät hetkistä valoisammat.
1Äänestä
surulla-ei-eräpäivää
Ruisleipää aamuin illoin piristääpi päivää silloin voita päälle, makkarata sielulle päivänkakkarata
1Äänestä
Puijaatko
Aika ristiriitaista: otsikko kertoo että olet ollut ensimmäisen vuoden yksin, mutta perunkirjoitus täytyy kyllä suorittaa kolmen kuukauken kuluttua kuolemantapauksesta.
0Äänestä
Campanula
En puijaa. Otsikko kertoo,että nyt juuri on alkanut ensimmäinen vuoteni yksin eikä perunkirjoitus ole myöhässä, meneillään on toinen kuukausi tapaturmasta. Ei minulla ole mitään aihetta puijata. Kirjoitin tähän ryhmään yksinäisyydenpuuskassani, ajattelin ja toivoin, että joku ymmärtäväinen kirjoittaisi vastaan.
1Äänestä
Bengalitikku
Campanula kirjoitti:
En puijaa. Otsikko kertoo,että nyt juuri on alkanut ensimmäinen vuoteni yksin eikä perunkirjoitus ole myöhässä, meneillään on toinen kuukausi tapaturmasta. Ei minulla ole mitään aihetta puijata. Kirjoitin tähän ryhmään yksinäisyydenpuuskassani, ajattelin ja toivoin, että joku ymmärtäväinen kirjoittaisi vastaan.
Minulla ei ole kokemustasi. Jos on pitkä ihmissuhde kyseessä, onhan muutos suuri. 2lesken tuolla alhaalla kirjoittaa aidosti omasta tilanteestaan toisen kuoleman jälkeen. Jos tämä palsta on jonkinlainen varaventtiili, toivottavasti saat siitä jotain itsellesi. En ole ollenkaan varma, pitääkö pyrkiä edes pois tunteistaan ja ajatuksistaan. Kaikenmaailman letkautuksista ei kannata piitata täällä, kuten Porvoon Paroninkin aloituksesta huomaat. Mitäpä osaan rohkaisuksi sanoa? Jaksamista. Onhan tuo, että uskalsit avautua, jo iso juttu.
1Äänestä
Asiannimi
Nooo, otsikointi tuntuukin olevan ylimääräisen vaikea aihe monelle muullekin. Kuulostat reippaalta, kyllä sinä pärjäät hyvin ja löydät seuraakin jos / kun sitä tahdot ja haluat.
0Äänestä
sellaistavaan
Campanula kirjoitti:
En puijaa. Otsikko kertoo,että nyt juuri on alkanut ensimmäinen vuoteni yksin eikä perunkirjoitus ole myöhässä, meneillään on toinen kuukausi tapaturmasta. Ei minulla ole mitään aihetta puijata. Kirjoitin tähän ryhmään yksinäisyydenpuuskassani, ajattelin ja toivoin, että joku ymmärtäväinen kirjoittaisi vastaan.
Asioilla on tapana järjästyä,vuoden päästä elämäsi näyttää paljon paremmalta.
0Äänestä
EnKärsi
Ei yksin olon ainakaan helposti kuole, pian olen ollut yksi elämässä jo seitsemänkymmentä vuotta ja elä senkun jatkuu.
Mieheni kuolema viisivuotta sitten oli elämäni pahin järkytys.
Hän sai massiivisen aivoverenvuodon, toipui jotenkin siitä. Minusta tuli hänen omahoitajansa.
Mutta saamansa sairaalabakteeri teki jalkaan tuhoa. Jalka jouduttiin amputoimaan reidestä asti. Lopuksi tuli keuhkoveritulppa ja kuolema.
Hoidin käytännön asioita kuin jossain horroksessa. Arkun ostaminen oli pahinta.
Kylmetin sisimpäni, enkä edes itkenyt alkuun ollenkaan.
Lähdin jokapäivä ulos. Menin joko bussilla keskustaan tai kävelin metsälenkkejä.
En halunnut mihinkään leskiryhmään, kun en ole ollenkaan sosiaalinen.
Kun mieheni vanhoja työkavereita käveli vastaan, minulla oli suuri tarve kertoa heille kuolemasta.
Näin monen miehen kyyneleet.
Perukirjoituksen hoisi oikeusaputoimisto. He selvittivät kaikki mieheni asuinpaikat ja tekivät paperit.
Sen vuoden joulusta en muista mitään.
Kun perukirjoitus oli valmis, romahdin totaalisesti. Olin kuin robotti.
En muista oikeastaan sitä aikaa laisinkaan. Olin yksin ja syvässä kuilussa.
Kävelin ulkona, söin jotain valmista ja makasin sängyssä turtana.
Puolen vuoden jälkeen tapahtui jonkinlainen ihme. Joku, ohiminennen näkemäni mies, koiransa kanssa, soitti ovikelloa ja pyysi mukaansa lenkille.
Se oli käänteentekevä tapaus.
Tänäpäivänäkin olen miehen kanssa kaveri, mutta koiran kanssa sydänystävä.
Koirasta tuli minun personal trainerini ja mielenterveyden pelastaja.
Suruun, ikävään, kaipuuseen ei auta muu kuin aika.
0Äänestä
kaukoputki
Elämä on ihmeellistä, kun löytyy tuki kuin taivaan tuomana lahjana.
1Äänestä
Kaikkihyvintaas
Asiat tuntuvat rullaavan hyvin. Onnea jatkoon.
1Äänestä
niinvainäin
Itselläni myös kokemuksia, samana vuonna tapahtui että mies kuoli, työpaikan vaihto ja asunnon vaihto siihen perään. Nyt vuosien päästä olen ajatellut, että selvisin siitä vuodesta. Suru ei koskaan häviä se vain muuttaa muotoaan.
Omasta kokemuksestani voin kertoa, että vaikea ja yksinäinen hetki oli sen jälkeen, kun kaikki viralliset asiat olin hoitanut alta pois, eli ensimmäiset kolme kuukautta, aika perunkirjoitusten jälkeen, Siihen asti on paljon asioita hoidettavana, ihmiset muistivat ja ottivat osaa, ja oli vaikka minkälaista avustajaa ja kuuntelijaa, jokainen sanoi, että jos vaan sitä ja tätä... sitten kaikki hiljeni. Lopulta jäi muutamia ystäviä, jotka olivat läsnä vaikeissakin hetkissä ja yksi tärkeä vertainen, joka oli samanlaisessa tilanteessa ollut vuosia aikaisemmin.
Ei niitä omia juttujaan joka paikassa jokaiselle halua kertoa, mutta kertominen helpottaa ja puhuminen yleensä, jos sattuu olemaan sen sorttinen. Jokaisella lienee ihan omat kuviot selvitä surusta, itselleni se oli kirjoittaminen, yksin metsän keskellä syrjäkylillä, pimeässä mökissä ja kylmässä talvessa sain suurimman lohdutukseni kirjoittamisesta.
Tuntuu hyvältä lukea ruisleivän leipomisestasi, arkea on hyvä elää ja elämä jatkuu surusta huolimatta. Suru se kuuluu elämään ja jokaisella vie oman aikansa. Loppuelämän se kulkee jossain muodoissa mukana, ainakin muistoissa. Näin vuosien jälkeen tuntee kiitollisuutta, että sai elää sen ajan ennen surua ja sen surun kokemalla ja elämällä olisi minusta ainakin tullut ihan erilainen ihminen.
Päivä kerrallaan, voimia sinulle suruusi, tunsin melkein sen leipomasi tuoreen ruisleivän tuoksun kuin luin viestejäsi.
Elitkö yksin miehellesi, eikö ympärillänne ollut ihmisiä miehesi eläessä? EKävittekö missään, oliko harrastuksia, lapsia, lapsenlapsia?
0Äänestä
Olemisen.keveys
Avioliitto ei onnistunut, vaikka ei eroa otettukaan. En voinut jättää miestä ilman asuntoa ja huolenpitoa, sillä alkoholi oli niin iso osa hänen elämässään, että vain tiukalla asiainhoidolla pysyttiin elämässä kiinni. Minä hoidin kaiken, ja puolet avioliiton ajasta hän suhtautui minuun kuin äitiin, joka hoitaa asiat, ja jolle voi vähän heittää luikuria omista asioista. Hän oli kyllä ihan mukava ja avulias, hoiti pihatyöt ja remontit, mutta eihän meillä ollut sellaista avioliittoa, johon olin sitoutunut nuorena ja ymmärtämättömänä.
Surutyön tein siis jo vuosikymmenet ennen kuin hän lopulta sairastui ja menehtyi. Viime aikoina hoidin häntä kuin ainakin perheenjäsentä, ei minulla mitään kaunan tunteita tai katkeruutta ollut eikä ole. Mutta suru on kaukana takana.
Yksin opin piankin olemaan. Olen oppinut tekemään kaiken yksin, auton myin, kun en viitsinyt maksaa sen kustannuksia pienestä eläkkeestäni, ja nyt olen aika lailla eristyneenä kaukana keskustasta. Netti on ikkuna maailmaan, siitä olen kiitollinen.
Avioliittoni opetti minut selviytymään yksin ja ilman ystäviä. Mikään ei ole muuttunut.
1Äänestä
Sama.vielä
Olemisen.keveys kirjoitti:
Avioliitto ei onnistunut, vaikka ei eroa otettukaan. En voinut jättää miestä ilman asuntoa ja huolenpitoa, sillä alkoholi oli niin iso osa hänen elämässään, että vain tiukalla asiainhoidolla pysyttiin elämässä kiinni. Minä hoidin kaiken, ja puolet avioliiton ajasta hän suhtautui minuun kuin äitiin, joka hoitaa asiat, ja jolle voi vähän heittää luikuria omista asioista. Hän oli kyllä ihan mukava ja avulias, hoiti pihatyöt ja remontit, mutta eihän meillä ollut sellaista avioliittoa, johon olin sitoutunut nuorena ja ymmärtämättömänä.
Surutyön tein siis jo vuosikymmenet ennen kuin hän lopulta sairastui ja menehtyi. Viime aikoina hoidin häntä kuin ainakin perheenjäsentä, ei minulla mitään kaunan tunteita tai katkeruutta ollut eikä ole. Mutta suru on kaukana takana.
Yksin opin piankin olemaan. Olen oppinut tekemään kaiken yksin, auton myin, kun en viitsinyt maksaa sen kustannuksia pienestä eläkkeestäni, ja nyt olen aika lailla eristyneenä kaukana keskustasta. Netti on ikkuna maailmaan, siitä olen kiitollinen.
Avioliittoni opetti minut selviytymään yksin ja ilman ystäviä. Mikään ei ole muuttunut.
Tämä ei ollut aloittajan vastaus nimimerkille "siilivain". Kommentoin kysymyksen asetteluun vahingossa.
Avioliitto ei onnistunut, vaikka ei eroa otettukaan. En voinut jättää miestä ilman asuntoa ja huolenpitoa, sillä alkoholi oli niin iso osa hänen elämässään, että vain tiukalla asiainhoidolla pysyttiin elämässä kiinni. Minä hoidin kaiken, ja puolet avioliiton ajasta hän suhtautui minuun kuin äitiin, joka hoitaa asiat, ja jolle voi vähän heittää luikuria omista asioista. Hän oli kyllä ihan mukava ja avulias, hoiti pihatyöt ja remontit, mutta eihän meillä ollut sellaista avioliittoa, johon olin sitoutunut nuorena ja ymmärtämättömänä.
Surutyön tein siis jo vuosikymmenet ennen kuin hän lopulta sairastui ja menehtyi. Viime aikoina hoidin häntä kuin ainakin perheenjäsentä, ei minulla mitään kaunan tunteita tai katkeruutta ollut eikä ole. Mutta suru on kaukana takana.
Yksin opin piankin olemaan. Olen oppinut tekemään kaiken yksin, auton myin, kun en viitsinyt maksaa sen kustannuksia pienestä eläkkeestäni, ja nyt olen aika lailla eristyneenä kaukana keskustasta. Netti on ikkuna maailmaan, siitä olen kiitollinen.
Avioliittoni opetti minut selviytymään yksin ja ilman ystäviä. Mikään ei ole muuttunut.
Paljosta olet luopunut. Elä nyt itsellesi . Jos kärsit eristyneisyydestä muuta taajamaan.
Paljosta olet luopunut. Elä nyt itsellesi . Jos kärsit eristyneisyydestä muuta taajamaan.
Ok. Luulin jotta mulle joten vastasin :).
0Äänestä
Olemisen.raskaus
Olemisen.keveys kirjoitti:
Avioliitto ei onnistunut, vaikka ei eroa otettukaan. En voinut jättää miestä ilman asuntoa ja huolenpitoa, sillä alkoholi oli niin iso osa hänen elämässään, että vain tiukalla asiainhoidolla pysyttiin elämässä kiinni. Minä hoidin kaiken, ja puolet avioliiton ajasta hän suhtautui minuun kuin äitiin, joka hoitaa asiat, ja jolle voi vähän heittää luikuria omista asioista. Hän oli kyllä ihan mukava ja avulias, hoiti pihatyöt ja remontit, mutta eihän meillä ollut sellaista avioliittoa, johon olin sitoutunut nuorena ja ymmärtämättömänä.
Surutyön tein siis jo vuosikymmenet ennen kuin hän lopulta sairastui ja menehtyi. Viime aikoina hoidin häntä kuin ainakin perheenjäsentä, ei minulla mitään kaunan tunteita tai katkeruutta ollut eikä ole. Mutta suru on kaukana takana.
Yksin opin piankin olemaan. Olen oppinut tekemään kaiken yksin, auton myin, kun en viitsinyt maksaa sen kustannuksia pienestä eläkkeestäni, ja nyt olen aika lailla eristyneenä kaukana keskustasta. Netti on ikkuna maailmaan, siitä olen kiitollinen.
Avioliittoni opetti minut selviytymään yksin ja ilman ystäviä. Mikään ei ole muuttunut.
Koskettaa niin tuonlaiset avautumiset, ettei voi olla ottamatta osaa, kun omakin liitto on mennyt päin p......ä. Alkoholismi on paha sairaus, joka on pilannut monta avioliittoa. Vaimollani on alkoholismiin verrattava sairaus, syömishäiriö, tarkemmin ahmimishäiriö. Suklaata menee tolkuttomat määrät. Sairaalloinen lihavuus, paniikkihäiriö, verenpainetta, lonkat ja polvet huonona, säärihaavaa, virtsanpidätyskyvyttömyyttä. 32 vuotta sitten tavattiin. Alunperinkin hoidin vähintään puolet yhteisestä huushollista ja viimeiset kymmenen vuotta kaiken, viimeiset pari vuotta jopa vaimon pyllyn pyyhkimistä myöten. Vielä vanha, remonttia kaipaava omakotitalo. Ei rahoja teettää ja oma aika ja voimat kortilla. Jos vaimolla olisi sairaus nimeltä alkoholismi, en syyttäisi häntä. Enkä syytä nytkään. Enempi syytän yhteiskuntaa, kun apua ei saa. Omasta tilanteestani kuitenkin syytän vain itseäni. 13 vuotta sitten vaimo halusi eron. Suurin syy hänen henkilökohtaiset ongelmansa, jotka paljolti juonsivat hänen lapsuudestaan. Parin vuoden päästä halusi takaisin. Elämäni suurin virhe, kun otin hänet takaisin. Nyt vain odottelen, kauanko hän vielä pääsee sänkyyn tai siitä ylös. Vai näännynkö ensin itse taakkani alle. Kuitenkin, pahinta on rakkauden puute.
Koskettaa niin tuonlaiset avautumiset, ettei voi olla ottamatta osaa, kun omakin liitto on mennyt päin p......ä. Alkoholismi on paha sairaus, joka on pilannut monta avioliittoa. Vaimollani on alkoholismiin verrattava sairaus, syömishäiriö, tarkemmin ahmimishäiriö. Suklaata menee tolkuttomat määrät. Sairaalloinen lihavuus, paniikkihäiriö, verenpainetta, lonkat ja polvet huonona, säärihaavaa, virtsanpidätyskyvyttömyyttä. 32 vuotta sitten tavattiin. Alunperinkin hoidin vähintään puolet yhteisestä huushollista ja viimeiset kymmenen vuotta kaiken, viimeiset pari vuotta jopa vaimon pyllyn pyyhkimistä myöten. Vielä vanha, remonttia kaipaava omakotitalo. Ei rahoja teettää ja oma aika ja voimat kortilla. Jos vaimolla olisi sairaus nimeltä alkoholismi, en syyttäisi häntä. Enkä syytä nytkään. Enempi syytän yhteiskuntaa, kun apua ei saa. Omasta tilanteestani kuitenkin syytän vain itseäni. 13 vuotta sitten vaimo halusi eron. Suurin syy hänen henkilökohtaiset ongelmansa, jotka paljolti juonsivat hänen lapsuudestaan. Parin vuoden päästä halusi takaisin. Elämäni suurin virhe, kun otin hänet takaisin. Nyt vain odottelen, kauanko hän vielä pääsee sänkyyn tai siitä ylös. Vai näännynkö ensin itse taakkani alle. Kuitenkin, pahinta on rakkauden puute.
Olipa surullinen tarina, ja varmasti ihan oikeasta elämästä. Olen sanaton. Ei ole antaa neuvoja. Myötätuntoni on puolellasi.
Koskettaa niin tuonlaiset avautumiset, ettei voi olla ottamatta osaa, kun omakin liitto on mennyt päin p......ä. Alkoholismi on paha sairaus, joka on pilannut monta avioliittoa. Vaimollani on alkoholismiin verrattava sairaus, syömishäiriö, tarkemmin ahmimishäiriö. Suklaata menee tolkuttomat määrät. Sairaalloinen lihavuus, paniikkihäiriö, verenpainetta, lonkat ja polvet huonona, säärihaavaa, virtsanpidätyskyvyttömyyttä. 32 vuotta sitten tavattiin. Alunperinkin hoidin vähintään puolet yhteisestä huushollista ja viimeiset kymmenen vuotta kaiken, viimeiset pari vuotta jopa vaimon pyllyn pyyhkimistä myöten. Vielä vanha, remonttia kaipaava omakotitalo. Ei rahoja teettää ja oma aika ja voimat kortilla. Jos vaimolla olisi sairaus nimeltä alkoholismi, en syyttäisi häntä. Enkä syytä nytkään. Enempi syytän yhteiskuntaa, kun apua ei saa. Omasta tilanteestani kuitenkin syytän vain itseäni. 13 vuotta sitten vaimo halusi eron. Suurin syy hänen henkilökohtaiset ongelmansa, jotka paljolti juonsivat hänen lapsuudestaan. Parin vuoden päästä halusi takaisin. Elämäni suurin virhe, kun otin hänet takaisin. Nyt vain odottelen, kauanko hän vielä pääsee sänkyyn tai siitä ylös. Vai näännynkö ensin itse taakkani alle. Kuitenkin, pahinta on rakkauden puute.
Vaikeita tilanteita. Jos rakkautta ei ole sinulla ei sitä varmaan ole vaimollasikaan, siis ainakaan teidän välillänne vai? Avainkysymys onkin että jaksaako tai kannattaako uhrautua toisen puolesta ja olla itse onneton. Ratkaisuja on, ne pitää vain löytää.
Yksin jäätyä juuri ensimmäinen vuodenkierto tuntui niin vaikealta, koska sitä on vielä niin tuoreessa muistossa kaikki se, mitä menetetyn kanssa yhdessä tehtiin menneenä vuonna. Millainen oli viime joulu, viime pääsiäinen, mimmoiset synttärit pidettiin, matkustettiin siellä ja lomailtiin silloin siellä jne
Monilla järjestöillä, kirkolla on ryhmiä erilaisissa vaikeassa elämäntilanteessa oleville, hakeudu niihin. Täältä SUOMI24 ryhmistä saat vain lokaa niskaasi jota heikon itsetunnon omaavat ihmiset heittävät....huomaat varmaan itsekin tämän.
Ihan samalla tavalla itse teit tuonne paroonin hyvään itsari keskusteluun, et ole yhtään muita parempi vaikka ehkä kuvittelet niin.
Itsemurhista keskustelu yleisellä foorumilla ruokkii vain uteliaisuutta eikä auta ketään, mielenterveysseuran sivuilla voi keskustella, siellä valvotaan ja karsitaan asiattomat ja luokkaavat viestit pois. Tänne jokainen voi kirjoitella mitä tahansa, pahimmassa aiheuttaa itsemurhia,
0Äänestä
Pata.kattilaa
AimoMatinpoika kirjoitti:
Itsemurhista keskustelu yleisellä foorumilla ruokkii vain uteliaisuutta eikä auta ketään, mielenterveysseuran sivuilla voi keskustella, siellä valvotaan ja karsitaan asiattomat ja luokkaavat viestit pois. Tänne jokainen voi kirjoitella mitä tahansa, pahimmassa aiheuttaa itsemurhia,
Ihan selvää uskisten pelottelua, ei ihmekään kun kirkolla menee niin huonosti. Ihmisten välinen vapaa keskustelu voittaa seurat.
Vastaukset 52
Vanhimmat
Osanottoni. Kyllä se siitä.
Auttaisikohan joku yli-kokoinen rulla-tuoli?
H.
Mitä tarkoitat hunksz? Tuoli, jossa on rullat? Rullat voi olla esim. toimistotyötuolissa, miten se tähän asiaan liittyy, ei siitä nyt ainakaan apua ole. Tarkoitatko ehkä pyörätuolia? Miksi yli-kokoinen, et sinä tiedä minkä kokoinen olen, ihan tavallisessa ja tavallisen kokoisessa tuolissa istun. Tarkoititko olla hauska vai ilkeä?
Hooko, toinen vaikka surun murtama hän suorastaan nauttii siitä että saa ivailla, huomannu aiemminkin.
Kusipäiden kusipää.
Kaikkia ei voi miellyttää vai mitenkä lepertelyt maailmaa syleilevässä lepertelyviestissäsi?
Ahaah se ootkin sinä nyt ymmärrän.
"sanokoot sitten suoraan kyseiselle nimimerkille"
Eikä ole kyse minun miellyttämisestä.
Ainut neuvo on että lähde ihmisten ilmoille. Kotiin ei tule kukaan, paitsi jos kutsut, sekin mahdollisuus on.
Minulla oli onnea tavata ihmnen jonka kans viihdyn.
Hän käy joka viikonloppu, on vielä työelämässä.
Muuten olen yksin, todella yksin viime viikonkin, maanataista perjantai-iltaan en nähnyt ketään ihmistä, mökillä kissa seurana.
Viihdyn mainiosti omassa seurassani, ehkä siitä syystä että yksin olo on vapaaehtoista.
Toivon että löydät mukavaa juttuseuraa.
vailla olen itsekin mieheni kuoleman jälkeen ollut ja sitä toivonut.
Muistikerhossa luulin voitavan kokemusmuistoja kertoilla ja vertaistukea sitä kautta saada, mutta siellä tehtiinkin pieniä tehtäviä paperille lyijykynällä.
Kun kotonani usein teen kaikki ristisanat lehdistä, niin se on
liian samanlaista minulle.
On näköjään yksilöllistä, itselläni totuin yksin oloon aika pian, kun siltä tuntuu on lähdettävä ihmisten ilmoille.
Otan osaa menetykseesi. Ensimmäinen vuosi on raskasta. Ensimmäisen vuoden aikana tulee eteen monta asiaa, jotka vaan täytyy käydä läpi. Kun ei muutakaan voi.
On ensimmäinen joulu yksin, on ensimmäinen juhannus, äitienpäivä, isänpäivä syntymäpäivät ja niin edelleen.
Tapasin viime kesänä henkilön, joka oli vähän aikaa sitten menettänyt puolisonsa. Hänen puheensa koskettivat kovasti ja olemme nyt kesän jälkeen jutelleet puhelimessa toistemme kanssa viikottain. Hän ei asu täällä Vaasassa. Hänen on helppoa (hänen sanojen mukaan) jutella kanssani, koska itsekin olen kokenut puolison menetyksen.
Selviät kyllä, vaikka tällä hetkellä tuntuu toisin. Aika on asia, joka tuo helpotuta ja välimatkaa tapahtuneelle. Jokaisella on oma aika surulle. Anna tilaa surulle.
Minun mielestäni on hyvä asia, jos omista tuntemuksista puhuu mahdollisimman paljon.
Jokaisella on kuitenkin oma tapa surra, enkä tahdo antaa neuvoja, koska on tärkeää jokaisen tehdä ja surra juuri sillä tavalla kuin itselleen sopii.
Minulle sopi aikanaan se, että sain ystäville asiasta puhua. Tämä jonka kanssa puhelimitse keskustelen, niin myös hän tahtoo asiasta puhua. Hänellä ei ole lähellään ihmisiä, joille voisi puhua. Minä oon jaksanut kuunnella, koska oon tuntenut, että se tekee hyvää hänelle.
Jaksamista sinulle toivon.
Kiitos paljon kannustavista kommenteistanne. Normaaliarkeen paluuta edustanee, että laitoin ruisleipätaikinan tekeytymään ja huomenna leivon itselleni kunnon ruisleipää ja sitä syödessäni muistan teitä, jotka olette ystävällisesti kirjoittaneet tänne. Joulun jälkeen taas alkaa tietojen keruu perunkirjoitusta varten. Nämä asioinnit koen nyt melko kuormittavina mutta yritän ne nyt Jouluksi jättää mielestäni.
Hekoheko!
Sinä olet teennäinen ja tunteeton, jos et pysty erottamaan ihmisen tuskaa ja ikävää.
ahaah se ootkin sinänyt ymmärrän.
En ymmärrä, miksi pilata tällainen aloitus?
On erilaisia aloituksia ja luulisi, että riittäisi huumorillekin aloituksenpoikasia.
Onko niin, että jos joku tahtoisi omasta pahasta olostaan kirjoittaa, niin se tyrmätään tuosta noin vain?
Saako, saahan, eikö saa vai miten on, että voiko tuntemuksiaan kertoa tällä palstalla niin, että ei joku pistä leikiksi?
Ihmettelen joskus tätä.
No, eikös ihan samanlailla ollut hunkszin vastaus tämän aloituksen pilaamista. Taidat olla nyt puolueellinen, kun menit myöntämään hänelle luvan kirjoitella tänne paskaviestejään?
En ole puolueellinen.
Kukin kirjoittaa kuten kirjoittaa.
Minä olen sanonut mielipiteeni. Se riittää. Toivottavasti.
No, tällainen minä olen. Leivän leipominen on minusta jotakin alkukantaista ja voimauttavaa olen oppinut sen jo melko lapsena ja rusleivän juuri on säilynyt suvussa vuosia. Minulle ei ole teennäistä tehdä leipää ja antaa jollekin toisellekin ja samalla muistaa myös ihmisiä, jotka ovat ystävällisyyttä osoittaneet. Minulla on tämä ajatus ja sinulla omasi. Et tunne minua, joten en pahastu sen kummemmin. Totta on, että olen kokemastani menetyksestä suruissani ja uuvuksissa ja siksi olen hyvilläni, että jaksan edes leipää tehdä jouluksi.
Halaus ja rutistus. Muistan tuon ajan, kun aamulla tuntui, ettei halunnut tulla peiton alta pois. Itku tuppasi vähän päästä. Kun oli kulunut yli puoli vuotta, ja aina välillä tuli pohjaton suru, sanoi tyttäreni: "Et kai sinä äiti ole vaan masentunut.?" Juttelin asiasta lääkärilleni. Hän sanoi: "Et sinä ole masentunut, sinä olet vaan surullinen. Ei surulla ole määräaikaa." Se oli paras neuvo. Niinpä vuoden kuluttua mieheni kuolemasta tilasin pihallemme 1500 kg sepeliä. 500 kg kuorikatetta, ja ison kuormallisen multaa. Kaivoin talomme koko kivijalan vierustan auki, lapioin ja kärräsin sinne ne sepelit, lapioin. samoin tein sille kuorikatteelle, pitkin pensasaitojen juuria, multasin kaikki kukkapenkit ja kasvien juuret. Olin iltaisin niin lopen uupunut, etten jaksanut edes surra. Se pikkuhiljaa paransi minut.
Jokainen tekee tavallaan, sinä teet leipätaikinaa, se on terapeuttista. Jossain vaiheessa, aikojen kuluttua, voi päivä paistaa taas risukasaan.
Kaikkea hyvää elämääsi.
Mä olen selvinnyt jo 24 vuotta, kun mieheni huoraamisen jälkeen otti ja lähti 20 avioliittovuoden jälkeen. Hyvin olen selvinnyt vaikkei ole ollut edes vakituista työpaikkaa. Enkä kertaakaan ole sossusta rahaa pyytänyt.
Se on vain kumma asia että kun päättää selvitä niin sitä selviää. En kyllä ymmärrä miten olen pysynytkin fyysisesti ja psyykkisesti terveenä enkä ole käyttänyt sukulaisia tukiverkostona.
Olin jo lapsena tosi itsenäinen. Ei kannata mielestäni liikaa tukeutua muiden ihmisten varaan, painotus sanalla liikaa. Sitä tulee vieläkin haavoittuvaisemmaksi jos puolison menettämisen jälkeen alkaa menettää tukiverkostoa.
Kiitän taas teitä kannustavista viesteistä. Sain myös hyviä neuvoja ja kerroitte kokemuksistanne. Nuo viestit tekevät hetkistä valoisammat.
Ruisleipää aamuin illoin
piristääpi päivää silloin
voita päälle, makkarata
sielulle päivänkakkarata
Aika ristiriitaista: otsikko kertoo että olet ollut ensimmäisen vuoden yksin, mutta perunkirjoitus täytyy kyllä suorittaa kolmen kuukauken kuluttua kuolemantapauksesta.
En puijaa. Otsikko kertoo,että nyt juuri on alkanut ensimmäinen vuoteni yksin eikä perunkirjoitus ole myöhässä, meneillään on toinen kuukausi tapaturmasta. Ei minulla ole mitään aihetta puijata. Kirjoitin tähän ryhmään yksinäisyydenpuuskassani, ajattelin ja toivoin, että joku ymmärtäväinen kirjoittaisi vastaan.
Minulla ei ole kokemustasi.
Jos on pitkä ihmissuhde kyseessä, onhan muutos suuri. 2lesken tuolla alhaalla kirjoittaa aidosti omasta tilanteestaan toisen kuoleman jälkeen.
Jos tämä palsta on jonkinlainen varaventtiili, toivottavasti saat siitä jotain itsellesi.
En ole ollenkaan varma, pitääkö pyrkiä edes pois tunteistaan ja ajatuksistaan.
Kaikenmaailman letkautuksista ei kannata piitata täällä, kuten Porvoon Paroninkin aloituksesta huomaat.
Mitäpä osaan rohkaisuksi sanoa?
Jaksamista.
Onhan tuo, että uskalsit avautua, jo iso juttu.
Nooo, otsikointi tuntuukin olevan ylimääräisen vaikea aihe monelle muullekin. Kuulostat reippaalta, kyllä sinä pärjäät hyvin ja löydät seuraakin jos / kun sitä tahdot ja haluat.
Asioilla on tapana järjästyä,vuoden päästä elämäsi näyttää paljon paremmalta.
Ei yksin olon ainakaan helposti kuole, pian olen ollut yksi elämässä jo seitsemänkymmentä vuotta ja elä senkun jatkuu.
Mieheni kuolema viisivuotta sitten oli elämäni pahin järkytys.
Hän sai massiivisen aivoverenvuodon, toipui jotenkin siitä.
Minusta tuli hänen omahoitajansa.
Mutta saamansa sairaalabakteeri teki jalkaan tuhoa.
Jalka jouduttiin amputoimaan reidestä asti.
Lopuksi tuli keuhkoveritulppa ja kuolema.
Hoidin käytännön asioita kuin jossain horroksessa.
Arkun ostaminen oli pahinta.
Kylmetin sisimpäni, enkä edes itkenyt alkuun ollenkaan.
Lähdin jokapäivä ulos.
Menin joko bussilla keskustaan tai kävelin metsälenkkejä.
En halunnut mihinkään leskiryhmään, kun en ole ollenkaan sosiaalinen.
Kun mieheni vanhoja työkavereita käveli vastaan, minulla oli suuri tarve kertoa heille kuolemasta.
Näin monen miehen kyyneleet.
Perukirjoituksen hoisi oikeusaputoimisto.
He selvittivät kaikki mieheni asuinpaikat ja tekivät paperit.
Sen vuoden joulusta en muista mitään.
Kun perukirjoitus oli valmis, romahdin totaalisesti.
Olin kuin robotti.
En muista oikeastaan sitä aikaa laisinkaan.
Olin yksin ja syvässä kuilussa.
Kävelin ulkona, söin jotain valmista ja makasin sängyssä turtana.
Puolen vuoden jälkeen tapahtui jonkinlainen ihme.
Joku, ohiminennen näkemäni mies, koiransa kanssa, soitti ovikelloa ja pyysi mukaansa lenkille.
Se oli käänteentekevä tapaus.
Tänäpäivänäkin olen miehen kanssa kaveri, mutta koiran kanssa sydänystävä.
Koirasta tuli minun personal trainerini ja mielenterveyden pelastaja.
Suruun, ikävään, kaipuuseen ei auta muu kuin aika.
Elämä on ihmeellistä, kun löytyy tuki kuin taivaan tuomana lahjana.
Asiat tuntuvat rullaavan hyvin. Onnea jatkoon.
Itselläni myös kokemuksia, samana vuonna tapahtui että mies kuoli, työpaikan vaihto ja asunnon vaihto siihen perään. Nyt vuosien päästä olen ajatellut, että selvisin siitä vuodesta. Suru ei koskaan häviä se vain muuttaa muotoaan.
Omasta kokemuksestani voin kertoa, että vaikea ja yksinäinen hetki oli sen jälkeen,
kun kaikki viralliset asiat olin hoitanut alta pois, eli ensimmäiset kolme kuukautta, aika perunkirjoitusten jälkeen, Siihen asti on paljon asioita hoidettavana, ihmiset muistivat ja ottivat osaa, ja oli vaikka minkälaista avustajaa ja kuuntelijaa, jokainen sanoi, että jos vaan sitä ja tätä... sitten kaikki hiljeni.
Lopulta jäi muutamia ystäviä, jotka olivat läsnä vaikeissakin hetkissä ja yksi tärkeä vertainen, joka oli samanlaisessa tilanteessa ollut vuosia aikaisemmin.
Ei niitä omia juttujaan joka paikassa jokaiselle halua kertoa, mutta kertominen helpottaa ja puhuminen yleensä, jos sattuu olemaan sen sorttinen.
Jokaisella lienee ihan omat kuviot selvitä surusta, itselleni se oli kirjoittaminen, yksin metsän keskellä syrjäkylillä, pimeässä mökissä ja kylmässä talvessa sain suurimman lohdutukseni kirjoittamisesta.
Tuntuu hyvältä lukea ruisleivän leipomisestasi, arkea on hyvä elää ja elämä jatkuu surusta huolimatta. Suru se kuuluu elämään ja jokaisella vie oman aikansa. Loppuelämän se kulkee jossain muodoissa mukana, ainakin muistoissa.
Näin vuosien jälkeen tuntee kiitollisuutta, että sai elää sen ajan ennen surua ja sen surun kokemalla ja elämällä olisi minusta ainakin tullut ihan erilainen ihminen.
Päivä kerrallaan, voimia sinulle suruusi,
tunsin melkein sen leipomasi tuoreen ruisleivän tuoksun kuin luin viestejäsi.
Elitkö yksin miehellesi, eikö ympärillänne ollut ihmisiä miehesi eläessä? EKävittekö missään, oliko harrastuksia, lapsia, lapsenlapsia?
Avioliitto ei onnistunut, vaikka ei eroa otettukaan. En voinut jättää miestä ilman asuntoa ja huolenpitoa, sillä alkoholi oli niin iso osa hänen elämässään, että vain tiukalla asiainhoidolla pysyttiin elämässä kiinni. Minä hoidin kaiken, ja puolet avioliiton ajasta hän suhtautui minuun kuin äitiin, joka hoitaa asiat, ja jolle voi vähän heittää luikuria omista asioista. Hän oli kyllä ihan mukava ja avulias, hoiti pihatyöt ja remontit, mutta eihän meillä ollut sellaista avioliittoa, johon olin sitoutunut nuorena ja ymmärtämättömänä.
Surutyön tein siis jo vuosikymmenet ennen kuin hän lopulta sairastui ja menehtyi. Viime aikoina hoidin häntä kuin ainakin perheenjäsentä, ei minulla mitään kaunan tunteita tai katkeruutta ollut eikä ole. Mutta suru on kaukana takana.
Yksin opin piankin olemaan. Olen oppinut tekemään kaiken yksin, auton myin, kun en viitsinyt maksaa sen kustannuksia pienestä eläkkeestäni, ja nyt olen aika lailla eristyneenä kaukana keskustasta.
Netti on ikkuna maailmaan, siitä olen kiitollinen.
Avioliittoni opetti minut selviytymään yksin ja ilman ystäviä. Mikään ei ole muuttunut.
Tämä ei ollut aloittajan vastaus nimimerkille "siilivain". Kommentoin kysymyksen asetteluun vahingossa.
Paljosta olet luopunut. Elä nyt itsellesi . Jos kärsit eristyneisyydestä muuta taajamaan.
Ok. Luulin jotta mulle joten vastasin :).
Koskettaa niin tuonlaiset avautumiset, ettei voi olla ottamatta osaa, kun omakin liitto on mennyt päin p......ä. Alkoholismi on paha sairaus, joka on pilannut monta avioliittoa. Vaimollani on alkoholismiin verrattava sairaus, syömishäiriö, tarkemmin ahmimishäiriö. Suklaata menee tolkuttomat määrät. Sairaalloinen lihavuus, paniikkihäiriö, verenpainetta, lonkat ja polvet huonona, säärihaavaa, virtsanpidätyskyvyttömyyttä.
32 vuotta sitten tavattiin. Alunperinkin hoidin vähintään puolet yhteisestä huushollista ja viimeiset kymmenen vuotta kaiken, viimeiset pari vuotta jopa vaimon pyllyn pyyhkimistä myöten. Vielä vanha, remonttia kaipaava omakotitalo. Ei rahoja teettää ja oma aika ja voimat kortilla.
Jos vaimolla olisi sairaus nimeltä alkoholismi, en syyttäisi häntä. Enkä syytä nytkään. Enempi syytän yhteiskuntaa, kun apua ei saa.
Omasta tilanteestani kuitenkin syytän vain itseäni. 13 vuotta sitten vaimo halusi eron. Suurin syy hänen henkilökohtaiset ongelmansa, jotka paljolti juonsivat hänen lapsuudestaan. Parin vuoden päästä halusi takaisin. Elämäni suurin virhe, kun otin hänet takaisin. Nyt vain odottelen, kauanko hän vielä pääsee sänkyyn tai siitä ylös. Vai näännynkö ensin itse taakkani alle.
Kuitenkin, pahinta on rakkauden puute.
Olipa surullinen tarina, ja varmasti ihan oikeasta elämästä. Olen sanaton. Ei ole antaa neuvoja. Myötätuntoni on puolellasi.
Vaikeita tilanteita. Jos rakkautta ei ole sinulla ei sitä varmaan ole vaimollasikaan, siis ainakaan teidän välillänne vai? Avainkysymys onkin että jaksaako tai kannattaako uhrautua toisen puolesta ja olla itse onneton. Ratkaisuja on, ne pitää vain löytää.
Yksin jäätyä juuri ensimmäinen vuodenkierto tuntui niin vaikealta,
koska sitä on vielä niin tuoreessa muistossa kaikki se,
mitä menetetyn kanssa yhdessä tehtiin menneenä vuonna.
Millainen oli viime joulu, viime pääsiäinen, mimmoiset synttärit pidettiin,
matkustettiin siellä ja lomailtiin silloin siellä jne
Onpa hirveitä kohtaloita.
Kari Tapio laulaa...
Ensimmäinen joulu yksin
tuntuu erityisen haikealta.
https://youtu.be/HxChg38q50g
Monilla järjestöillä, kirkolla on ryhmiä erilaisissa vaikeassa elämäntilanteessa oleville, hakeudu niihin. Täältä SUOMI24 ryhmistä saat vain lokaa niskaasi jota heikon itsetunnon omaavat ihmiset heittävät....huomaat varmaan itsekin tämän.
Näetkö vaan tuon loan ja niiden heittäjät.
Kyllä tässäkin ketjussa on montakin asiallista osaa ottavaa kommenttia.
Onhan siellä muutamia, tämän suomi24 sivuston profiili on ilkeät, kateelliset pahansuovat ihmiset, purkavat omaa pahaa oloaan tänne.
Ihan samalla tavalla itse teit tuonne paroonin hyvään itsari keskusteluun, et ole yhtään muita parempi vaikka ehkä kuvittelet niin.
Itsemurhista keskustelu yleisellä foorumilla ruokkii vain uteliaisuutta eikä auta ketään, mielenterveysseuran sivuilla voi keskustella, siellä valvotaan ja karsitaan asiattomat ja luokkaavat viestit pois. Tänne jokainen voi kirjoitella mitä tahansa, pahimmassa aiheuttaa itsemurhia,
Ihan selvää uskisten pelottelua, ei ihmekään kun kirkolla menee niin huonosti. Ihmisten välinen vapaa keskustelu voittaa seurat.