Aikuiseksi kasvamisesta parisuhteessa

******
Miten tota sun mielestä tällaset näkyy sitten tänäpäivänä ihmissuhteissa? Että siellä ihmissuhteissa on niitä 'pieniä lapsia', jotka ei oo vielä ehken kauheen tietoisia siitä, että hei mä putoilen tällassen lapsen tilaan.
No se näkyy ihan draamoina. No sillätavalla kun suhteessa on ongelmia, niin miten siinä se ongelma näkkyy toisessa ihmisessä. Esimerkiksi.
"Kun sinä olet tollanen." ja
"Kun sinä olet tällanen",
"kun sä et koskaan" ja
"sä aina vaan" ja tän tyyppisesti.
"Mä olen kyllästynyt sinuun."
Ihan niinku kaikki, siis sellanen "jotenkin tämmönen fiilis"
Et "nyt mulla on tämmönen ja tämmönen fiilis." Esimerkiksi. On monta muitakin juttuja.
Tai sitten toinen osapuoli kokoajan syyllistää itseään.
"Että mä olen tämmönen huono.",
"Mä en kelpaa.",
"Mä olen kelvoton."
Kaikki nää on niinkuin haavoittuneen lapsen puhetta. Ei aikuisen puhetta. Se näkyy sellassena että;
Tyypillinen parisuhde kuitenkin edelleen on, meillä suomessakin, on sellanen että perheessä on äiti jolla on biologiset lapset ja sitte se aikuinen lapsi. Eli mies on se aikuinen lapsi.
Ei ole sattumaa eikä naisten vika, että kun naisten keskustelua kun kuuntelee, niin ei voi tietää puhuuko ne lemmikeistään, lapsistaan vai miehistään. Miesten keskusteluissa ei koskaan tämmöistä ongelmaa ole. Selkeästi tulee esille kestä keskustellaan.
Naisille parisuhteessa on tyypillisin selviytymiskeino, mitä monet naiset uskovat olevan myöskin oma persoona.
Et "tällainen vaan minä olen"
Eli he ovat niinkuin tällaisen 'kovan jätkän' ja äidin yhdistelmiä. Pidetään langat käsissä kokonaisuudesta, luovitaan sopivalla tavalla että se mies kokee olevansa mies, että se hoitaisi sen oman osuutensa edes jollakin tavalla tässä. Ollan pettyneitä, loukkaantuneita, koetaan yksinäisyyttä siitä että mies ei herää missään vaiheessa. Mutta kuitenkin, jos ei käytännössä, niin emotionaalisella tasolla muistetaan pestä pyykit ja laittaa ruokaa, niin että se mies ei kuitenkaan särkys liikaa.
Ja sitten se vielä yhteiskunnallisessa keskustelussa näkyy vielä sellassena että naisia varoitellaan olemasta liian armottomia meille miehille. Että meiltä ei saa vaattia liikaa, että meille pitäis antaa niinkuin tilaa kasvaa mieheksi ja ottamaan paikkamme.
Ja tämä on sellaista, että jos mä kuuntelen miehenä, niin tämähän on hyvin halventavaa puhetta. Ikäänkuin sun naisena pitäs nyt jotenkin niinkuin antaa mulle tilaa, kun "koska mä nyt olen tällanen pojanviikari joka ei [...] en mä vaan kykene. Multa ei voi vaatia sitä, koska mä olen tällanen pojanviikari." Ja sillä tavalla heikko ja haavoittuvainen ja "anna mun pitää tämä että mä en romahda kokonaan."
Elikkä jos naisilla on se äitiys ja äitinä oleminen ja kovan jätkän rooli selviytymiskeinoina, niin meillä miehillä on se pikkupoika.
*****
Se on juuri näin että jokainen on vastuussa omista teoistaan ja miten suhtautuu toiseen ihmiseen. Esimerkiksi. Näin se on. Ja se, toi mitä sä kuvaat. Siinä se piilee, tai siellä se on miksi naiset ovat kehittäneet tällaisen kovajätkä-äiti selviytymiskeinon. Paketin. Siksi että ei käy huonosti. Että lapsille ei käy huonosti.
Jos mä viel katson omaa lapsuuden perhettä, niin se oli suurta viisautta että ne naiset luovi siellä. Koska oma ukkini oli juuri sellainen mies että ei voinut edes ajatuksissaan päästää sellaista pulpahtamaan mieleen että mitäs jos ukki ottais vastuuta vähääkään käytöksestään. Mitäs jos se vähän kyseenalaistais omaa tapaansa toimia tyrannina ja diktaattorina siellä perheessä. Se oli hengenvaarallista. Oliko se todellisuudessa vaiko ei, mutta se tunnelma oli jotenkin niin että jos tässä pikkasen raapaseekin pintaa, niin helvetti on irti. Ja kukaan ei tiedä mitä siitä seuraa, joten luovimalla, väistelemällä, johdattelemalla, ohjaamalla, pitämällä se peto jotenkin tyytyväisenä. Niin sitäkautta me selvitään ainakin hengissä.
Ja kun me sellaisessa ilmapiirissä kasvetaan, niin me opitaan suhtautumaan omiin itseemme ja toisiin tätäkautta.
Joku taas saattaa oppia suhtautumaan elämään niin että on sellainen oikein hankala, agressiivinen ja häiritsevä lapsena. Ne huomaa että sitäkautta saa aikuisten huomiota. Vaikka se olis väkivaltaa, isä taika äiti retuuttaa, niin siitä huolimatta ei jää yksin niiden pelkojen kanssa mitä siellä vihan takana on.
Tai toinen juttu on et huomaa kun pistää oikein hanat kaakkoon, tänäpäivänä lapsilla on paljon tätä puolta, et kun heittäytyy oikein hankaliks ja vaativiks niin vanhemmat antaa periks. Elikkä he ottaa johtajan paikan ja pistävät vanhemmat palvelemaan. Jonka jälkeen voi vaan kuvitella mitä parisuhteessa tapahtuu. Millassen ihmisen he hakevat. On se mies tai nainen. Tässä niinkun menee taas sitten se että miten se näkyy. Et yhtälailla mies voi olla siellä; itsellä on tästä kokemusta, että syyllistyn jokaisesta [asiasta].
Koska kiltti lapsi, on se sitten mies tai nainen, niin meidän syndrooma on se että jos jotakin tapahtuu niin se on minun syy. Aina, automaattisesti, minun syy.

Heräs sellanen kysymys, että mitenkä niitä omia haavoja vois kohdata suhteessa, just sellassella rakentavalla, rakkaudellisella, aikuisella tavalla?
No ihan jo se ymmärtäminen, että jos minä ärsyynnyn, loukkaannun, ahdistun nyt sinun kanssa elämisestä. On se hetkellistä tai pitkäaikaisempaa, niin kysymys on aina siitä että minua pelottaa. Mua pelottaa se että mä en voi/pysty kokemaan rakkautta. Elikkä mua pelottaa että mä tulen jotenkin rakkauden hylkäämäksi. Että mä en tunne sitä rakkautta, että mä en tunne olevani rakastettu. Ja sillon mä katson sitä tilannetta ihan eri tavalla. Mulla ei ole enää tarvetta muuttaa sinua, vaan jotenkin mä voin ilmaista jo siinä vaiheessa että; ollaan pitkällä jo kun voin sanoa että "mua pelottaa", "Mulla ei ole hyvä olla tässä". Sillon ollaan heti jo siellä ytimessä. Ei tartte taas riidellä ollenkaan.
Samalla tavalla jos mä huomaan että sinä oireilet jotenkin käytökselläsi, olet mykkäkoulua, tai nalkutat tai sitten jotenkin annat ymmärtää. Niin sua pelottaa. Sä olet tällä hetkellä turvaton.
Ja sama asia mitä mä tossa... Että mä en miehenä koe rakkautta. Mä en koe yhteyttä rakkauteen sillä hetkellä. Ja jos me katotaan vielä sitä, miten me ollaan ei tasa-arvoisia rooleissamme parisuhteissa. On se että jotta sinä naisena voisit vapautua olemaan nainen, niin sinun täytyy olla minun kanssa turvassa. Miehen rakkaus parisuhteessa ja isyydessä on nimenomaan turvallisuudesta huolehtimista. Siksi mä näen että meillä miehillä ei ole samanlaista oikeutta kiukutella ja olla mahdottomia teille naisille, kun teillä naisilla on taas meille miehille.
Joka kerran kun mä kuulen jonkun miehen sanovan että
"hänen naisestaan on tullut ihan mahdoton pakkaus", että
"mihinkä se unelmien nainen on hävinnyt",
"nyt se on kuin pelkkä riivinrauta", tai jotain muuta.
Niin mä sanon että "onneks olkoon".
Ne kysyy että "minkä takia?"
No siksi että hän pitää sua aikuisena. Hän ei ole sulle äiti eikä kovajätkä, vaan hän kipuilee sen kanssa että uskaltaako hän olla nainen. Ja nyt se tiedostamattaan testaa sua, että saako hän tiputettua sut alas. Jos se saa tiputettua alas, niin se tietää että hän ei ole turvassa, joten hän ottaa sen äidin tai kovan jätkän roolin. Mutta jos se ei saa sua tiputettua sieltä alas mitenkään. Niin yhtäkkiä sä saatat huomata että se istuu sun sylissä ja kattoo silmiä aika syvälle jonka jälkeen sulla on aika HUH! HUH! Melkonen pakkaus sylissä.

No miten sitten miehen kiukuttelu, sun näkökulmasta, mistä se viestii?
No se on samaa. Turvattomuushan siellä takana on. Elikkä jos mä miehenä kiukuttelen, kapinoin, se voi olla monenlaista. Se voi olla niinkuin aktiivista kiukuttelua tai mitätöintiä. Se voi olla sitä että mä pakenen sinne autotalliin tai telkkariin tai ihan minnevaan.
Niin sanottuun miesluolaan. Se pitäis olla poikaluola. Ei miehet mitään luolaa tarvii. Kyllä ne pojat luolassa leikkii. Eikä siinä mitään pahaa sinäänsä että jos haluaa välillä olla poika.
Aikuisena miehenä se ykkönen on rakkaiden turvallisuus. Että jos mä tarviin sitä miesluolaa tai tarviin sitä autotallia tai tarviin sitä urheilua, niin se ei koskaan tapahdu rakkaiden kustannuksella.
Se on myöskin se että, me miehet kiukutellan myöskin sen takia että miellä on syvä tarve myöskin huolehtia rakkaiden turvallisuudesta. Mä en ole tavannu vielä tähän päivään yhtään miestä [joka sanoo] "En mä haluu olla turvallinen"
Kun meiltä puuttuu se isyys meiltä miehiltä, joka on opastanu meidät aikuisuuteen. Se puuttuu niinkuin henkilökohtaisella tasolla, mutta myöskin yhteiskunnallisesti. Meillä on sellanen tuntematon alue et me ollaan[...] Meillä on se tarve huolehtia rakkaidemme turvallisuudesta ja samaan aikaan me koetaan suurta avuttomuutta sen edessä.
Sitten me huudetaan äitiä hädissämme apuun parisuhteessa, kun se tuska on niin kova. Mutta me ei tunnisteta sitä asiaa. Siinä kohtaa kun nainen rupee sitten ottaa siihen syliinsä, rinnoille niinsanotusti imetettäväksi. Siinä vaiheessa mä jään pojaksi. Se ylläpitää sitä draamaa.
Meidän miesten ainoa tie kasvaa mieheksi on mennä ja ottaa elämältä turpaan kunnolla. Ei niin että se tapahtuu rakkaudettomasti, vaan niin että turvallisuus on tai ei ole. Jos mä en huolehdi turvallisuudesta, niin sattuu polviin kun paukahdan maahan. Tai sattuu rakkaideni polviin. Tai sattuu vähän enemmänkin.
Aina kun nainen lähtee helpottamaan meitä miehiä, meidän mieheksi kasvamisessa, tai opastamaan minkälaista pitää olla. Niin aina nainen ottaa äiti-roolin ja jokakerta me miehet taannutaan takaisin siihen että me ei koskaan lähdetä kasvamaan.
Me ollan koko elämämme sitten niitä miehiä joilla oli valtava potentiaali.
Sitten naiset ihmettelee että miksi se ei vaan ota sitä askelta.
Ei tietenkään.
Koska siellä on se äidin, tiedätkö pulla tuoksuu ja puhtaat vaatteet ja nainen on armollinen sille miehelle.

Oletko koskaan harkinnut parisuhdeterapiakirjan kirjoittamista?
Oli niin paljon tekstiä ettei kaikkea enää muista mutta muutama kommentti.

Lapset ovat aina kokeilleet rajojaan, testanneet kuinka vanhemmat reagoivat. Se miten sinun omat vanhempasi ovat reagoineet teki sinusta sen kuka ja mikä nyt olet. Lapset tarvitsevat rajoja ja rakkautta, aikaa ja ymmärrystä, opettamista opettelua ja yhdessäoloa. Omat vanhempamme, ympäristö ja mahdollisuudet luovat siis sen pohjan omille parisuhteillemme, asioille joita itse arvostamme. Meille tulee tapoja ja mielipiteitä heijastuksina lapsuuden kokemuksista ja niitä jalostamme läpi elämän. Nainen on aina uudestaan äiti, ainakin kun hänelle itselleen syntyy vauva. Tuo on muuten miehen elämässä se yksi suuri kokemus kun saa muuttua lapsesta aikuiseksi isäksi iästä riippumatta. Joudut ensimmäistä kertaa ottamaan vastuun "olennosta" joka siihen ei itse kykene. Samalla se sorja neito alkaa muuttua "mammaksi".

Itse mietin ettei yksikään mies jolla ei ole omaa lasta ja joka ei olisi kasvattanut lasta ole oikeasti mies, hän kuvittelee olevansa mutta henkisesti hän on keskeneräinen hieman itsekäs poika.
Tuollaisille pojille se äitimäinen nainen voisi sopia oikein hyvin:)

Onko tällä Eevi Minkkisellä muuten jotain tekemistä Sami Minkkisen kanssa?