Kadonneen herra Y:n tapaus

Kiinalaisilla on aivan oma logiikkansa nimien keksimisessä, ja kun otetaan huomioon, että ravintoloitsijan kantapaikalleni antama nimi oli "Keltainen vesi", saattoi nimeämisoikeuden antaminen hänelle olla huono päätös, mutta eihän nimi firmaa pahenna jos ei firma nimeäkään. Ravintolan nimi tuli tietysti siitä, että aikoinaan keltainen oli keisarin väri ja siten arvokkain kaikista, vedellä puolestaan tahdottiin sanoa, että se virvoittaa uupunutta. Ravintola oli siten nimensä perusteella arvokkain virvoittaja.

Koska ravintoloitsija, eli Herra Wang, odotti yhteisyritykseltämme suurta menestystä ja nopeaa rikastumista, antoi hän sille nimeksi "Kultainen Suihku". Mitä tulee toimiston sijaintiin, oli hra Wang välttämättä tahtonut, että osoitteessa tuli olla numero 88. Tämä siksi, että 8 oli onnennumero ja mitä enemmän niitä oli, sitä parempaa onnea se tiesi. Keskustan alueella lähinnä Mannerheimintie tuli kyseeseen, sillä muilla kaduilla numerot loppuivat yleensä ennen kasikasia. Onneksi hra Wang ei vaatinut kolmea kasia, sillä silloin olisin vuokrannut toimistoni jostain maaseudulta.

Keskustelin rouva Y:n kanssa vielä hetken laskutuksesta ja muista käytännöistä, joiden jälkeen saatoin todeta, että etsivätoimisto Kultainen Suihku oli saanut ensimmäisen toimeksiantonsa: Minun tuli löytää herra Y mitä pikimmiten.

Aloitin työt heti rouva Y:n lähdettyä toimistostani. Istuin kaikessa rauhassa ja mietin miten ja mistä tutkimukset tulisi aloittaa. Tunsin oloni janoiseksi ja päätin aloittaa Kalastajatorpan terassilta, sillä olihan nyt kesä ja kaupunki oli kuuman lisäksi vielä pölyinenkin.

Terassille päästyäni istahdin syrjemmälle siististi pukeutuneista herroista ja päätin edetä tutkimuksissani pienin askelin. Ottaisin ensin juotavaa itselleni, jonka voisin kulujen muodossa veloittaa rouva Y:tä.

Aloitin keskioluella, minkä koppavan näköinen tarjoilija toi ilmeisesti asiaankuuluvan viivyttelyn jälkeen pöytään. Maksoin kortilla ja laitoin kuitin visusti lompakkooni talteen. Kalja oli tässä paikassa huomattavasti kalliimpaa kuin "Keltaisessa Vedessä".

Mietin, että tulisiko minun lähestyä kysymyksineni ensin koppavaa tarjoilijaa, siististi pukeutuneita asiakkaita vaiko jotain hovimestarin kaltaista. Näitä pohtiessani tilasin toisen kaljan ja jallun näkäräiseksi. Vähitellen stressi laukesi ja päätin ottaa vielä toisen satsin jallua ja kaljaa. Nyt aloin toden teolla pohtia tapausta ja tulin tulokseen, että tarjoilija olisi varmasti paras tiedonlähde. Kysyisin siis häneltä, että muistaako hän herra Y:stä mitään. Hän ei varmastikaan tiedä kuka on herra Y, joten minun tulisi käyttää hänestä hänen oikeaa nimeään. Kauhukseni huomasin, etten muistanut sen enempää herra Y:n etu- kuin sukunimeäkään.

Tilasin uuden satsin, että saisin aikaa pohtia nimeä, mutta vähitellen asiaintila alkoi paljastua minulle. En muistanut enää rouva Y:n sukunimeä, enkä ollut kirjoittanut sitä muistiin minnekään. Onneksi rouva oli allekirjoittanut toimeksiantosopimuksen, joten nimen selville saamiseksi olisi vain lähdettävä takaisin toimistolle. Päätin kuitenkin ottaa sitä ennen muutamat näkäräiset ja tutustua siististi pukeutuneisiin herrasmiehiin.

Muistan tehneeni tuttavuutta herroihin ja kysyneenikin heiltä jotain asiaan liittyvää, mutta koska he olivat kaikki japanilaisia, eikä meillä ollut yhteistä kieltä, jäi tiedonsaaminen vähäiseksi. Seuraavaksi muistan olleeni jälleen Töölössä ja päättäneeni raportoida herra Wangille saamastani asiakkaasta. Hän olisi varmasti riemuissaan, ja muistankin tehneeni Keltaiseen Veteen päitäkääntävän sisääntulon. Siinä oli semmoista Jamesbond-meininkiä, sillä olin valinnut lähtiessäni omistamistani pikkutakeista sen kalliimman, minkä hinta oli ollut jo kierrätyskeskuksenkin hintatasolla huomattava. Kävin silmäpeliä asiakkaiden joukossa olevien paremman näköisten naisten kanssa ja muistan herra Wangin hymyilleen ja olleen tyytyväinen ensimmäisen asiakkaan saamiseen ja saavutuksiini sen tiimoilta.

Heräsin seuraavana päivänä toimistolta ja toimeksiantosopimus oli pöydällä. Rouva Y:n allekirjoitus oli pitkälti pelkkää viivaa, joten se tutkimuslinja ei veisi mihinkään. Totuus alkoi vähitellen raastaa itseään tietoisuuteen. Nyt minulta oli kateissa sekä herra että rouva Y.

Päätin lähteä Keltaiseen Veteen parantamaan krapulaani ja salaamaan parhaimpani mukaan mokaukseni, mikä osoittautui turhaksi toivoksi molempien osalta. Herra Wang ei nimittäin tarjonnut minulle olutta, vaan sen sijaan kertoi rikkonaisella suomellaan, että olin edellisenä iltana ilmaantunut baariin likaisissa vaatteissa, ikään kuin olisin ryöminyt pitkin pusikoita, ja että kaiken lisäksi olin levittänyt kengänpohjissani ollutta koiranpaskaa pitkin hänen baarinsa lattioita, tai ainakin hän toivoi jätöksen olleen koirasta peräisin, sillä huomatessaan minun myös kusseen housuihini, oli hänellä perusteltu syy epäillä jätöksenkin olevan ihmisperäistä.

Öisestä ja itkuisesta sönkötyksestäni hän oli ymmärtänyt, etten tiennyt toimeksiantajani nimeä, vaikka olin tämän laskuun ryypännyt koko illan jokseenkin hintavassa ravintolassa. Tästä syystä herra Wang antoi minulle vain yhden ohjeen, mikä kaikkine kiinalaisine kirouksineen tarkoitti, että minun tulisi häipyä hänen silmistään.

Minulla ei ollut Rouva Y:n nimeä eikä osoitetta, mutta tiesin hänen asuvan töölössä. Helsinginseudulla ei asu montaakaan henkilöä, joilla on Y:llä alkava sukunimi. Töölössä heitä asuu sitäkin vähemmän, joten asia selviäsi puhelinluetteloa selaamalla. Ongelmana oli, että kenellä hitolla nykyään olisi puhelinluettelo, ei minulla ainakaan. Päätin sen vuoksi aloittaa tutkimukset loogisimmasta paikasta eli Töölöstä. Lähtisin pohjoisesta ja etenisin rappukäytävä kerrallaan keskustaa kohti. Nimitaulusta näkisin asuisiko rapussa yhtäkään Y:llä alkavan nimen omaavaa henkilöä, ja mikäli asuisi kävisin soittamassa ovikelloa.

Havaitsin heti ensimmäisellä ovella, että se oli lukittu ja jouduin odottelemaan aikani että pääsin sisään samalla oven avauksella rapusta poistuvan kanssa. Luin nimitaulussa olevat nimet, eikä sillä kertaa tärpännyt. Seuraavalla rapunovella jouduin odottelemaan taas, mikä enteili että tutkimukseni tulisi kestämään aikansa. Päätin suhtautua tehtävään kuin mukavaan kesäiseen retkeen Töölön viihtyisässä kaupunginosassa ja nauttia kesäisestä kaupungista. Ostin eväitä pikkukaupoista ja Kätilöopiston lähellä olevasta Alkosta ja nautiskelin niitä auringonpaisteisissa puistoissa. Kuitit otin talteen, koska saattaisin jollain verukkeella pystyä veloittamaan ne kuluina Rouva Y:ltä.

Rapunovien ja porttikäytävien edustoilla norkoilu sai aikaiseksi paheksuvia katseita joissain tapauksissa, mutta useimmiten sisäänpääsy ei tuottanut odottelun lisäksi ongelmia. Aikaa tehtävä vei kuitenkin useita päiviä.

Kolmantena päivänä Töölön tutkimukset aloitettuani olin ostamassa evääkseni lenkkimakkaraa ja keskiolutta eräässä viihtyisässä Alepassa. Kassajonossa seistessäni huomasin Iltiksen kirkuvan otsikon: "Töölön hiippari herättää pelkoa asukkaissa". Pienehkö viha heräsi sisälläni ja päätin, että kun kerran seudulla liikuin, tarkkailisin ympäristöä myös hiipparin varalta, ja mikäli hänet itseteosta yllättäisin, antaisin sille runkkarille päin näköä niin että tuntuisi.

Jäin syömään ja juomaan eväitäni kaupan uloskäynnin luokse, missä oli mukavan viileätä muualla paahtavaan kesäiseen helteeseen verrattuna. Istuskeltuani aikani pyörätelineen päällä ja jalkojani pitkän kävelyn päätteeksi leputettuani tuli aika lähteä töihin jälleen. Sitä ennen päätin kuitenkin tyhjentää rakkoni viereiseen nurkkaukseen, sillä yhtäkään asiakasta ei ollut kauppaan menossa taikka sieltä tulossa.

Tapahtui kuitenkin niin, että juuri kun olin virtsan ulospäästämisen aloittanut, enkä sitä voinut enää lopettaa, ajoi poliisiauto kaupan edustalle. Välittömästi auton pysähdyttyä loikkasi sieltä konstaapeli ulos ja kiirehti minun luokseni. "No niin kusiainen, mennäänpäs tunnistukseen", hän sanoi, tarrasi käsivarteeni kiinni ja lähti raahaamaan minua poliisiauton luokse. Sillä aikaa toinen poliisimies avasi maijan oven ja kuulin auton sisältä naisäänen sanovan, että juuri tuo mies kävi rapunovea nykimässä monta kertaa tänään. Yritin hätäisesti saada virsasuihkun lakkaamaan ja tungettua vehkeeni takaisin housuihin, mutta kun vilkaisin nolona poliisiautoon päin, huomasin että minut tunnistanut nainen oli kuin ihmeen kautta Rouva Y.

Katselimme rouvan kanssa toisiamme hetken ja myös hän tunnisti minut. Hän kertoi poliisimiehille oitis, että tunsi minut ja että asiassa on tapahtunut erehdys, sillä olin hänen palkaamansa yksityisetsivä. Kun sain vetoketjuni suljettua, pahoittelivat poliisit erehdystään, ja pyysivät minua ammattimiehenä ilmoittamaan poliisille, mikäli havaitsisin hiipparin. Tämän jälkeen he poistuivat tärkeämpiin tehtäviin ja minä pääsin jututtamaan rouva Y:tä kaikessa rauhassa.

Päätimme lähteä rouva Y:n kanssa hänen asunnolleen, missä olisi mukavampi keskustella kuin pölyisessä ja ikävän hajuisessa nurkkauksessa. Kun pääsimme rouvan asuintalon luokse, painoin sekä talon että rapun osoitteen visusti mieleeni. Se oli talo, jonka nurkalla olin norkoillut sinä aamupäivänä, mutten ollut päässyt sisään. Rappukäytävään päästyäni vilkaisin nimitaulua, eikä siinä ollut Y:llä alkavaa nimeä, joten en olisi rapussa päässyt puusta pidempään, vaikka olisin sinne omin toimineni onnistunut pääsemäänkin.

Rappukäytävä oli siisti ja sen seiniä koristivat koristemaalaukset. Askeleemme kopinan vaimensi lattialle levitetty punainen ja koristekuvioitu matto, mikä alkoi heti ulko-ovelta ja jatkui pitkin rappusia päätyen ilmeisesti ylimpään kerrokseen asti. Talo oli kadulle näkyvän julkisivunsa perusteella yhtä vanha kuin naapuritalotkin, mutta rappukäytävässä oleva hissi oli moderni ja lähes äänetön. Vaikutti jossain määrin kuin olisin ollut pikemminkin hotellissa kuin asunto-osakeyhtiössä.

Rouvan kerros oli viides ja hissin ovien avauduttua huomasin, ettei siinä kerroksessa ollut kuin yksi asunnon ovi ja sen postiluukussa luki nimi "Vinkel". "Tämäkö ei olekaan teidän asuntonne", kysyin rouvalta, ja hän vastasi että asunto oli bulvaanin. Painoin nimen mieleeni, sillä herra Bulvan Vinkelillä saattaisi olla jotain tekemistä herra Y:n katoamisen kanssa.

Asunto oli siistiäkin siistimpi ja sisustettu sekä modernisti että minimalistisesti. Siellä ei siis ollut lainkaan sellaista kirpputori- ja kierrätyskeskusroinaa, mitä minun luukustani löytyi Ikean koottavien lisäksi. Jo eteisen seinät olivat maalatut tilaa ja valoa tuovilla kylmillä sinisen, vihreän ja keltaisen sävyillä, mutta niiden lisäksi seiniin oli maalattu myös hailakoita maalauksia. Itseasiassa seinät olivat maalauksia kautta koko huoneiston, mikä selvisi minulle hetkeä myöhemmin. Lattiat olivat osittain parkettia, laattaa ja kaakelia. Nekin muodostivat erilaisia koristekuvioita, mutta hyvin hillitysti, mikä oli koko sisustuksen kantava teema kaikessa ylellisyydessään.

Menimme rouvan kanssa keittiöön ja missä hän kysyi minulta että teetä vai kahvia ja kattoi alta aikayksikön kupit ja kristallit pöytään. Heitin huumorina, että onko palvelusväki mennyt lakkoon kun rouva kattaa itse. Hän vastasi, ettei kesäisin kannattanut pitää väkeä Töölössä, kun siellä oltiin niin harvoin.

Nieleksin rouvan vastauksen parhaimman ikinä juomani teen kera ja katselin häntä sitä nauttiessani. Olin saanut hänen hiustensa värin ja muutaman rypyn perusteella saanut vaikutelman, että hän olisi kuusikymppinen. Nyt kun häntä katselin ei hän näyttänyt lainkaan sen ikäiseltä, vaan ainoastaan vähän yli nelikymppiseltä. "Ette ole tainnut sittenkään olla ollut naimisissa 35 vuotta, kuten ensitapaamisellamme sanoitte", kysyin. "Emme tosiaan ole olleet niin kauan naimisissa, ainoastaan 25 vuotta. Olette hyvin tarkkasilmäinen". Tämän sanottuaan hän kertoi, että on valehdellut avioliittovuosiensa määrän, koska hänen miehensä on paljon häntä vanhempi. Itseasiassa hän on värjännyt hiuksiaan harmaiksi jo jonkin aikaa ja keinotekoisesti ikäännyttänyt itseään julkisia tilaisuuksia varten.

Hän myös kertoi, että hänen miehensä on huomattavan rikas, ellei jopa Suomen rikkain mies, mutta heitä ei nähty lehtien otsikoissa eikä juorupalstoilla, koska hänen miehensä ei halunnut näkyvyyttä ja saattoi halutessaan vedota suhteisiinsa, ettei hänestä julkaistaisi yhtäkään kuvaa. "Milloin sitten menitte naimisiin", kysyin. Hän kertoi sen tapahtuneen presidentti Koiviston viimeisen kauden toiseksi viimeisenä vuotena ja presidentin luvalla, sillä rouva oli tuolloin ainoastaan 16 vuotias ja avioitumiseen tarvittiin presidentin lupa. Hän kertoi myös, että presidentti Koivisto antoi juhlallisen luvan myös hääseremoniassa, sillä hän osallistui siihen henkilökohtaisesti. Kysyin huvittuneena, että olivatko häissä mukana myös Clinton ja Jeltsin, johon rouva vastasi, että eivät, mutta lähettivät onnittelusähkeet kumpikin.

Kulautin rouvan kristallilasiin kaataman viinin suuhuni ja päätin kysyä hänen miehensä liiketoimista. Rouva kertoi, että hänen miehellään oli bisneksiä pitkin maailmaa, mutta hänellä ei ollut mitään tietoa liiketoimien sisällöstä. Jotain erikoista niissä kuitenkin oli, sillä kaikkea ympäröi aina läpitunkematon salamyhkäisyys. Kysyin, että oliko asunnossa kenties hänen miehensä työhuonetta ja että voisimmeko mennä tutkimaan sitä. Rouva oli empivä, sillä lähtökohtaisesti häntä oli kielletty sekaantumasta taikka ottamasta millään tavalla selvää miehensä liiketoimista.

Rouva pohti selkeästi asiaa ja näytti huolestuneelta aikansa, mutta päätti selkeästi että hänen oli astuttava asetettujen rajojen yli. Lähdimme rouvan kanssa yhdessä hänen miehensä työhuonetta kohti ja kävelyn aikana hän kertoi miehensä tuoreista suhteista japanilaisten kanssa, mikä pisti korvaani, sillä olin Kalastajatorpalla tavannut japanilaisia. Asiaan oli palattava mitä pikimmin, sillä kuinka monta japanilaista Suomessa ylipäätään oli. Heillä täytyi olla jotain tekemistä herra Y:n katoamisen kanssa.

Päästyämme työhuoneen ovelle, oli se lukittu eikä rouvalla ollut avainta siihen. Ovi oli terästä, joten minun oli turha yrittää potkia sitä auki. Se aukeaisi ainoastaan polttoleikkaamalla.