Oli tehtävä ihan oma aiheavaus, kun Korppikotkan kevätmuistelot herätti aiheen
Minulle on jäänyt mieleen Nuas järvi Korppikotkan kuvauksista, joten katsoin nyt tarkemmin sen sijainnin. Melko suuri ja syväkin järvihän siellä Suomen vyötärön kohdalla on itärajalla, missä Kainuu ja Kajaani sijaitsee.
Retkeilin läpi Nälkämaan laulun sanojen taas, upea viimeinen säkeistö sävähdytti jo kouluaikana, samoin kuin vieläkin tuo realismi Savonmaan laulussa: "joka kynsi kylmeni"
Ankaraa on ollut selviäminen katovuosina 1860 luvulla, eikä se ollut vain Kainuussa Suomessa, vaan muutkin Pohjoismaat ja laaja Venäjäkin kuului samaan.
Hämeen härkätien pientareet jäi monien "pakolaisten" viimeiseksi leposijaksi. Ajan sanomalehdistä sukuluettelossa, ja suvun tarinoista tajuaa katovuosien koko laajuuden.
Mikä taas oli mielenkiintoista itäsuomessa Pietari Brahen aikakautena, oli naapurimaiden väestön liikkuvuus. Kajaanissa kävivät läpikulkumatkoillaan norjalaiset, valloittajina tietty ruotsalaiset, ja vielä venäläisetkin lähinaapureina pyrkivät Kajaaninlinnaa valloittamaan.
Itäistä kansainvälisyyttä syntyi näihin vanhoihin Novgorodin piirin aluesiin Kajaanista Laatokan Karjalaan. No, itäsuomen alueiden ja Vanhan Viipurin vaikutus etenkin, on rikastuttanut kulttuuriantia Suomen historiassa.
Karealismin aika sai monet taiteilijat hakeutumaan puhtaisiin ja alkuperäisiin vaara ja koskemattomiin korpimaisemiin, joista syntyi unohtumattomia sävellyksiä ja kuvataidetta!
Palstallakin on rikkautena eri maakunnista vai( lääneistäkö nykyään) kirjoittajat,..erilaisine geeneineen, ja oman ympäristönsäkin muovaamia.
Kuuntelin korpikuusten kuiskintaa
44
<50
Vastaukset
Isoisäni oli syntynyt 1863, juuri noina nälkävuosina. Isä kertoi kerrotun, että mummi olisi kai antanut viimeisen leivänpalan ovella odottaville kerjäläisille, ellei talon aikamiespojat olisi sitä estäneet.
säälivä hän oli ollut myös isää kohtaan, joka jäi täysorvoksi 5 vuotiaana, mutta nuorin setä oli opettaja vaimoineen piru, kohtelivat huonosti isääni..jne.., muttei luoja heille omia lapsia sitten antanutkaan.- Anonyymi
Varmaan olemme kaikki saaneet kuulla suvuissamme kaikuja niistä ajoista. Silloisessa sääty-yhteikunnassa oli 1800 luvulla oli uskomatonta, että70% kansasta oli vailla minkäänlaista säätyä...
Irtolaisiksi, löysäläisiksi luokiteltiin heitä, jotka palvelivat säätyläisiä ( aatelisto, papisto talonpojat mäkitupalaiset) joko muonamiehinä, renkeinä tai piikoina.
Kaupunkien kehittyessä sentään käsi-ja tehdastyöläiset olivat jo kunnioitettuja ammattikuntia. On ajat muuttuneet, mutta ymmärtää voi miten pienten tilojen nuorimmat lapset joutuivat kokemaan lähtiessään.
Silloinen elinehto näinkin pohjoisessa oli ainoastaan maanviljelys ja kotieläintuotanto. Siihen taas oli oltava maanomistaja peltoineen, ruuan saanti kun yhteikunnassa oli se tärkein , kuten vieläkin.
Tosin jokamiehen hankintoihin liittyi myös kalastus ja ansastus, taisi silloin pyssyjä ollakin vain herrasväellä.
Eipä siinä tarvittu kuin 2-3 peräkkäistä katovuotta, niin köyhempien eväät oli syöty.
Jos jokin lohtu tästä löytyisi on
tuo, ettei nuo kylmyydestä johtuvat katovuodet ole lähiaikoina todennäköisiä. Alue, missä kesäpaikkani sijaitsee on nimeltään Takkaranta. Kuulin Sotkamon entiseltä kappalaiselta tarinan, että nimi on perua ison vihan ajoilta. Kun venäläiset hyökkäsivät ryöstöretkillään kaupunkiin, kaupunkilaisia pakenivat rehjan kivikkoisille rantatörmille suojaan. Kivien lomassa oli nuotiopaikat ruoanvalmistusta varten, paikkaa ruvettiin kutsumaan takkarannaksi.
Nuasjärvi on järvi Kainuun Sotkamossa.
Kirjoitan Nuasjärvestä, vaikka asustelenkin Rehjan puolella Kajaanissa.
Isäni teki sukututkimusta, mutta olen hukannut nuo tärkeät paperit jonkun muuton yhteydessä. Isäni suku eli Kajaanin kaupungissa.
Isoisäni vanhin sisko lähti Amerikkaan. Toinen sisar muutti Lahteen, rikastui sotien aikana nauloilla. Muistan kuinka kahvipöydässä keskusteltiin rikkaasta Lahden tätistä. Itse en ole häntä koskaan tavannut, tai en muista, että olisin.
Vanhempani pitivät tiivistä yhteyttä Amerikan serkkuihin ja nyt me serkusten jälkeläiset pidämme yhteyttä facebookin välityksellä. Ukkini toimi poliisina aina sisällissotaan asti. Jotain tapahtui, ilmeisesti Suomen poliisit hajoitettiin olisiko ollut politiikalla sormensa pelissä. Ukki ryhtyi maanviljelijäksi. Isäni on kertonut, että elämä muuttui niukemmaksi kun hänen isänsä ei ollut enää poliisin virassa. Isäni olisi halunnut jatkaa opiskelua, mutta maaviljelys vei hänet hevosmiehen hommiin.
Kovalla työllä veljekset etenivät. Isän vanhin veli ja isäni rakensivat yhdessä talon. Myöhemmin isä osti veljensä osuuden talosta se tapahtui joskus syntymäni jälkeen.
Hevosmiehen hommat olivat vaihtuneett sodan aikoina autoilijan ammattiin, isä ajoi kuorma-autolla täydennyksiä rintamalle. Äitini kertoi, että auton kopissa ei ollu kohtaa josta luoti ei olisi mennyt läpi. Isä selvisi, sota oli ohi. Isä haki Ruotsista viiskytluvun alussa perheemme ensimmäisen Bedford-merkkisen kuorma-auton. Muistan, että sain tuliaiseksi nuken, joka sulki silmänsä ja pissasi kun sitä juotti tuttipullosta. Isoveljeni sai sähköjunanradan. Äitini oli sodan aikana hankkinut lehmän ja hän möi maitoa naapureille. Navettaan hankittiin toinen lehmä, sika, lampaita ja kanoja. Perheemme oli omavarainen, oli peruna-ja porkkanamaa, sekä marjapensaita.
Ukkimme oli ihana valkoviiksinen pappa, joka polki pyörällään meitä tervehtimään. Hänen takkinsa taskussa oli aina meille lapsille valkoisia ns. uskovaisten pastilleja.
Olipa kiva muistella lapsuutta.- Anonyymi
Mukava oli lukeakin kertomaasi. Tuo parin lehmän ja possun, kanojen tila oli Kuhmoisten Pihlajakosken mummolakin minulla.
Äidinisä oli Päijänteellä ruumamiehenä kesäisin, ja talvisin ansaitsi valtion metsähakkuilla.
Kesälomalla oli äitini meidän 2 lapsensa kanssa, kun heinäkuussa - 41 tuli tieto isäni kaatumisesta.
Omat vanhempani Helsingissä oli ammattiin opiskelleitä, äiti kaivertaja ja 45- saamani isäpuoli oli Hels.kaupungin hinaajan kippari.
Ruoka oli taattu noilla pientiloillakin, ja kesät oli meille kaupunkilaislapsille ihania seikkailuja.
Ruotsinvuodet sotalapsena Gotlanissa oli suuremmalla maatilalla, missä sain ratsastaa kömpelöillä ardennerhevosilla, lypsää lehmiä laitumella, ja seurata pyörällä traktorista kiinni pitäen kotiin. Fasaanijahtiinkin pääsin mukaan, kaikki kokemukset oli täyttä maalaiselämää.
Bessie koirasta tuli ylin ystäväni, jota kaipasin kaikkein eniten kotona kaupungissa.
Paluu Suomeen ja Helsinkiin sujui kitkatta, siskolla oli kyllä sopeutumisvaikeuksia vieraannuttuaan äidistä. Ainoa mihin reagoin, oli säännöstely kotimaassa,..ei saanut juoda maitoa janoonsa, eikä samoja herkkuja ollut pöydässä. Mutta,..eipä se kauan kirpaissut kun säännöstely täällä loppui.
sini.sirkun muistelmia - Anonyymi
isä oli sodassa parhaan kuntonsa menettänyt sekatyömies, kuuluen siten alimmaksi katsottuun ammattiryhmään. Parhaassa tapauksessa sai työtä radan topparoikasta,,muuten oli raha leipää ja mahdolliseen särpimeen saatava raskaista metsätöistä.
Mökki sentään oli oma,rintamamiessellainen. Kivikkoisesta eteläsavolaisesta maaperästä ei ollut viljelysmaaksi. Perheellä oli kyllä yksi rikkaus: lapset, joita oli seitsemän.
Äiti määräsi päivittäisistä ostoksista. Raha ei hänen tallessaan kauan säilynyt. Kaupasta ostettiin tavaraa velaksi ja lapsilisät riittivät juuri ja juuri edellisten velkojen maksuun. Kuntakin auttoi . Isän hankkeilla ei paljoa juhlittu.
Tiesi mitä on köyhyys, vaikka ei sitä silloin mielellään tunnustanut..
Joka viikonloppuun kuului vanhempien keskeinen riidanpito. Se loppui odottamatta, kun äidin vei sydänkohtaus tästä maailmasta pitkälti alle viisikymppisenä.
Mitä sen jälkeen tapahtui, se olisi jo eri luku. Todettakoon kuitenkin, että kaikki seitsemän lasta ovat edelleen elossa ja selviytyneet elämän kolhuista kohtuullisen hyvin. Kaikesta huolimatta he kaikki antavat arvoa lapsuuden kodilleen.
Tarina tämäkin.- Anonyymi
Tunnustaa havumetsäin mies:
Täytyy tunnustaa, että tuossa kuvauksessa on paljon omakohtaisestikin koettua.
- Anonyymi
Selkeää ja rehellistä kerrontaa kivikkoisten peltojen kasvatilta!
Miten voikaan sanat ikäänkuin saada kuvan elämään 7 lapsisesta perheestäsi, häärimässä siellä pirteissä,....
Voi että,... käsitellessäni pintapuolisesti itäisen Suomen merkitystä Karealismissä ja maamme kultturielämässä, unohdin musiikin ja kuvataiteen ohella kirjallisuuden!
Runoilijamme EINO LEINO on ihan syntyisin Kainuun poikia, samoin voi sanoa kirjailija ILMARI KIANTO joka jo 4 vuotiaana muutti pappisisänsä myötä ensin Suomussalmelle, siirtyen aikuisena vaikuttamaan Kajaaniin.
Ikimetsät, nuo jylhät korpikuuset kuiskinnallaan, sellaisina kuin ne molempien tuotannossa puhuttelevat, on tuttuja lukijoilleen,..
Herkkyys ja maiseman kauneus Nocturne runossa
"ruislinnunlaulu korvissani, tähkäpäiden yllä täysikuu"
runo antaa nähdä elokuun lämpimät värit, niin korsien kantamissa tähkäpäissä kuin pellon laidalla seisovan runoilijan kaihosta metsän tummuuteen.
Menemättä Iki KIannon vahvaan kerrontaan elämän realismistä, palaan nyt omaan aamukahvin keittooni.. sini.sirkkuIlmari Kianto se oikea Korpikirjailija oli persoona, joka osasi elää omanlaatuista elämää, mies, jolle kirjoittaminen sujui ja elämä maistui. Ystävälläni on valokuva, Ilmarista, kuva juhannusaatosta ystäväni kotipihalla Suomussalmella. Ilmari istuu talvireessä talonväen ympäröimänä. Hän tuli hevosella metsän läpi naapureitaan tervehtimään susiturkki päällä. Alkoholilla lie ollut osuutta kuljetusvälineen valinnassa. Ilmari on kirjoittajana, eläntyylillään ja ulkonäöllään liittynyt monin tavoin elämääni.
Kunhan tästa päivään tokenen ajattelin kirjoittaa tarinan äitini erilaisista elämän vaiheista.
Mielenkiintoisia elämänkohtaloita teillä. Minä elin uusmaalaisessa pitäjässä koko lapsuuteni, eikä siellä sota juuri koskettanut. Lentokoneet menivät korkealta päämme yli Helsinkiä pommittamaan, ja hälytykset eivät meitä hetkauttaneet. Ei olisi ollut pommisuojaakaan missään,. Muistan, että kerran venäläinen lentokone tuli miltei maata viistäen juuri talomme yli juuri ja juuri koivun latvoja hipoen, Muistelen, että näin hänen kasvonsa ja suuret mustat lasit. kun hän tarkkaili alla olevaa maastoa. Tietysti luulin, että hän tarkkailla MINUA ja luulin viime hetkeni koittaneen. Neljän kilometrin päässä oli järvi, jonka jäälle kone teki pakkolaskun ja lentäjä antautui paikalle ryntääville asukkaille.
Ruokapuoli oli kehnoa, sen muistan. Peruna oli pääruoka, sienet ja marjat. Muistan, kuin hirmu hyvää oli kun saimme aamiaiseksi paistettuja perunoita ja puolukkahilloa! Ja näkkileipää. Oi onnea.
Talvisodan pakkaset olivat ennenkuulumattomat. Asuimme vastarakennetussa hirsitalossa, jonka seinät jäätyivät ja paukkuivat. Huoneiden kulmat olivat sisäpuolellakin huurteessa. Opin pikkutyttönä jo lämmittämään uuneja. Isä sanoi, että kyllä tulen pitää syttyä ensimmäisellä tulitikulla, ja kyllä opin asettelemaan sytykkeet siten, että osasin tulen sytyttää.On tuo taito ollut hyvä oppia, niin saunan kuin muidenkin tulisijojen sytyttelyssä. Sain minäkin oppia jo Liljendal'issa vanhan muuratun lieden käytön, kas muuta keittomahdollisuutta kun ei vanhassa leivintuvassa ollut.
On mielenkiintoista kuulla tuttujen kirjoittajien varhaisimmista lähtokohdista, on ne meitä muovanneet ja antaneet eväät tälle aikuistumismatkalla.
Ilmari Kiantoon vielä palatakseni, hänen lyyriseen puoleensa. Nuorukainen Kianto kirjoitti Ilmari Calamnius nimellä esikoisteoksensa, joita en tässä siteeraa, vain linkin Oskar Merikannon säveltämään runoon ,....Soipa kieli
Myynnissä löytyy yhä I.KIannon varhaisrunoutta, melko hinnakkaita tosin.https://www.youtube.com/watch?v=mqFOfN9jLO0
Tosi nostalginen Saksassa tehty levytys, tosin kiinnostuin vain sanoista tällä kertaa 🐿"Tuoksut vanamon ja varjot veen" on suomalaisen sielun herkkää kuvausta, kansallisrunoilijamme Eino Leinon , Paltamon pojan luonnonläheistä runoutta. Monta kertaa on Leinon runous ollut esillä Kajaanin Sana ja sävel -runoviikolla ja . En edes muista, montako kertaa runoviikkoon olen osallistunut, kahden käden sormet tuskin riittävät, kaverina Kajaanissa asunut ystäväni. Hän on vienyt minua myös Kuhmon kamarimusiikkitapahtumaan monta kertaa, saa nähdä innostummeko enää, kun hän ei asu enää Kajaanissa.
Tuoksut vanamon...Vanamo liittyy myös Kajaanissa lääkärinä toimineeseen ja sieltä käsin runonkeruumatkoja Karjalaan tehneeseen Elias Lönnrotiin, joka puhuu suikertavalehtisestä vanamosta rohtokasvinakin. Lönnrotia voi pitää monilahjakkuutensa takia Suomen Leonardo da Vincinä, hän sepitti muun hämmästyttävän laaja-alaisen toimintansa ohella paljon kasvisanastoa ja loi laajan Flora Fennican. Eikös olekin ihastuttavia sanoja tällaiset : hede, emi, palho, ponsi, suikea, puikea, sepivä :) !
Lapsuuteni koti sijaitsi pohjoissavolainen kirkonkylässä , ympärillään peltoviljelmiä, lempeää järvimaisemaa saarineen , aavoja järvenselkiä, koskia , virtoja, vehmaita lehtoja, tummia kuusikoita ja majesteettisia hongikkoja, veteen putoavia kalliojyrkänteitä . Onneksi saimme luonnon upeimpia osia 2014 perustettuun Etelä-Konneveden kansallispuistoon, uljaan kalasääsken kotimaisemaan. Tuntuu hyvältä , kun nyt lapsemme puolisoineen harrastavat polkujuoksua tässäkin maisemassa muiden kansallispuistojen ohella. Minusta ja miehestäni ei ole enää vaativassa maastossa juoksijoiksi, mutta patikoimme sopivia reittejä.Oli talvi 1920-luvun lopulla. Paltamon Vaarankyläläisen talon pihalla seisoi hevonen.
Hevosen reessä istui kuusi lasta, vanhin 16-vuotias ja nuorin 3-vuotias. Hevosmies komensi hevosen matkaan, reki heittelehti lumisella pihalla. Tielle kääntyessään reki osui aidan tolppaan ja kaatui, lapset lensivät reestä lumihankeen.
Näin kuvaili äidin sukulaismies, äitini lähtöä syntymäkodistaan.
Äidinäiti oli kuollut synnytykseen, lapsikin kuoli kuukauden ikäisenä. Äidinisä seurasi vaimoaan parin kuukauden päästä samaan hautaan. Keuhkokuume vei äidiltä isän.
Orpolapset vietiin sukulaistaloihin. Vanhin tytär yritti vielä ukkinsa kanssa hoitaa talon asioita, mutta talo päätyi vähin äänin sukulaisten omistukseen. Ei lapsista ollut omaisuutensa puolustajiksi, eikä ukkikaan kyennyt lasten etua ajamaan.
Lapset kasvoivat, kävivät kiertokoulun ja muuttivat vartuttuaan kukin taholleen.
Kajaaniin äiti muutti parikymppisenä. Työtä löytyi herrasväen piikana. Ei äiti koskaan valittanut piian osaansa hyviä olivat työnantajat häntä kohtaan olleet.
Eräänä kesäiltana äitini oli tanssimassa ystävättärensä kanssa. Häntä haki tanssimaan tuon tuosta pienikokoinen mies. Äidin ystävätär kiusoitteli äitiä, sinua saattaa tänä iltana pieni mies. Äitiä ei kiinnostanut tuo pieni mies ja hän vastasi ystävättärelleen, että minua saattaa kotiin tänä iltana tanssisalin pisin mies.
Isäni, pitkä mies, haki äitiä tanssimaan, siitä alkoi näiden kahden nuoren rakkaustarina.- Anonyymi
Ei yhtään varsinaisia sota-ajan pommituksia kokeneita ole kirjoittanut, Makriinan näkemää lentokoneen syöksyä lukuunottamatta.
Ennen Ruotsiin lähtöä koimme siskon kanssa monet yöt kellarissa, 4-5 vuotiaana huopaan käärittynä, herätettynä kesken unien. Hiekkaa rapisi niskaan katosta, ja jyske tärinöineen tuntui lattiassa. 5 kerroksisen talon kellari ei todella ollut turvallinen täysosumaa ajatellen, mutta sirpalesuojana parempi kuin ei mitään.
Pahimpien pommitusyöiden aikana pääsimme sentään Johanneksen kirkon alle louhittuun kalliosuojaan, mutta kylmä kosteus tihkui seinistä, ja wc jonossa sai torkkua puoli yötä.
Kamalinta oli nähdä paareilla kannettuja verisiä ihmisiä Punaisen ristin ensiapuasemalle kalliosuojan perällä, en ihmettele, että äiti meidät lähetti turvaan Ruotsiin noista kauhujen ajoista.
Kun ajattelee lähi-idässä Syyriankin lapsia, jotka vuosikausia on joutuneet kokemaan kauhua ja menetyksiä, nälkää ja kurjuutta, voi vain aavistaa miten sota on kovettanut lastenkin luonnetta.
Eipä taida ihmiskunta osata vieläkään elää niin, ettei jossakin aina ole yhteenottoja, kuuluuko se peräti ihmisluontoon jo Afrikan heimosodista lähtien?
Niinhän muurahaisyhdyskunnatkin sotivat ja tuhoavat toistensa "kaupunkeja" elintilaa vallatessaan/puolustaessaan.
sini.sirkku- Anonyymi
Ne pommitusten kokijat taitaa olla vähän vanhempia kuin 70 v ja vain isoja kaupunkeja pommitettiin. Syyrian lapset jäi kauhujen keskelle, kun aikuiset miehet luikki turvaan pohjoismaihin asti. Mitä mieltä olet siitä ? Helsingin lapset lähetettiin enimmäkseen turvaan Suomen maaseudulle, säilyi oma kieli ja yhteys perheeseen.
- Anonyymi
Tuntematta Syyrian sodan tilannetta en rinnasta heitä omiin sotilaisiimme, maan sisäistä jakautuneisuutta seurasi Isis ja Assar'in hallinnon erimielisyyskin.. Kuuden vuoden sota-aika, melko nuoria on olleet nuo tulijat, liekö sotaväen koulutustakaan heillä ? niissä sekavissa melskeissä.
Nyt onkin illan filmin aika, kiitos osallistumisesta! sini.sirkkuSyyrian sodan varjolla liikkeelle lähti Suomeen paljon muita kuin syyrialaisia.
Wikipedialta
https://fi.wikipedia.org/wiki/Syyrian_sisällissodan_pakolaiset
"Vuodesta 2011 lähtien Suomeen on saapunut noin 600 syyrialaista turvapaikanhakijaa"
Huom! Siis vain 600 on ollut näitten vuosien aikana syyrialaisia pakolaisia, niitä, jotka parhaiten tarvitsivat turvapaikkaa sodan jaloista.
Suurin osa Suomeen tulleista ns "pakolaisista" on ollut seikkailunhaluisia irakilaisia nuoria miehiä, joita on syötetty ja hyysätty pakolaisraukkoina Suomessa, koska muut maat olivat järjestäneet palautussopimuksen Irakin kanssa, joka katsottiin jo jotakuinkin turvalliseksi maaksi. Veivät/vievät vieläkin tilaa niiltä oikeilta pakolaisilta.
Jatketaan muistojen kirjaamista, kukin tavallaan. En ole ihminen, joka rypee elämän ns. kurjuudessa. Rakastan kauniita kertomuksia, kauniita asioita ympärilläni, kauniita muistoja ja vaikka muistot eivät aina kauniita olekaan ne muuttuvat kauniiksi jos niin haluamme ja niiden muistojen kanssa on helppo elää onnellisena kun karsimme kokemamme vääryydet.
Kaikilla on muistoja, jotka haluaa unohtaa ne unohtuvat kun niitä ei jauha, kauniit muistot niitä pitää jauhaa ne kantavat. Kauniit muistot jättävät hymyn huulille kun nukahdamme.- Anonyymi
Tuo on valheessa elämistä, kyllä ikävät ja surulliset asiat kuuluu elämään siinä missä iloiset ja onnelliset. Tuskin vanhojen ihmisten elämä niin kaunista kaiken aikaa on , miksi pitää uskotella muuta itselle ja jopa vieraille ihmisille keskustelupalstoilla ?
- Anonyymi
On kovin ykainkertaista olettaa, että ikävät asiat noin vain tahdon voimasta unohtuvat.
Niitäkin pitää muistella ja niistä pitää voida puhua toiselle ihmiselle,lähimmäiselle.
Joku voi lainata tunnettu sanontaa "Ken vaivojansa vaikertaa, on vaivojensa vanki." Asia on juuri päinvastoin. Ei ole runoilija laukaissut elämänviisautta - Anonyymi
Tuollainen roskien lakaisu maton alle on tapana joissakin suvuissa. Käsittelemättömät asiat jäävät kuitenkin hiertämään ja painamaan. Hammasta purren pitää näyttää ulospäin että kaikki on ok. Se on kuin huumaavien aineiden aikaansaama tila, jossa velatkin tuntuu saatavilta. Pitää mennä lujaa ja touhottaa koko ajan, ettei tarvitse pysähtyä huomaamaan todellisuutta.
- Anonyymi
Anonyymi kirjoitti:
Tuollainen roskien lakaisu maton alle on tapana joissakin suvuissa. Käsittelemättömät asiat jäävät kuitenkin hiertämään ja painamaan. Hammasta purren pitää näyttää ulospäin että kaikki on ok. Se on kuin huumaavien aineiden aikaansaama tila, jossa velatkin tuntuu saatavilta. Pitää mennä lujaa ja touhottaa koko ajan, ettei tarvitse pysähtyä huomaamaan todellisuutta.
Tehkäähän nyt oma aloitus vaikka roskista siellä maton alla, tai ihmisistä hammasta purren suorittajista. Tai heistä jotka pitävät oikeutenaan niitä purkaa!
Yhteenvetona totean opposition --- jälleen kerran--- kyseenalaistavan raivolla korppiksen omaa elämänkokemusta. - Anonyymi
Ei noissa ajatuksissa ole kyse jonkun korppiksen elämänkokemuksen arvostelusta, vaan korppiksen kehottamista 'muistojen kultaamisista'!
Anonyymi kirjoitti:
Tehkäähän nyt oma aloitus vaikka roskista siellä maton alla, tai ihmisistä hammasta purren suorittajista. Tai heistä jotka pitävät oikeutenaan niitä purkaa!
Yhteenvetona totean opposition --- jälleen kerran--- kyseenalaistavan raivolla korppiksen omaa elämänkokemusta.Huomenta ja kiitos ystävä 😊
Tähän muisteloon kuten jo kirjoitin, kirjoittakoon itse kukin ihan ikiomia ajatuksiaan.
Lakaiskoon kukin ongelmansa tai olkoon lakaisemata. Minä luen teidän muisteloita ja kirjoitan omiani.
Tässä ketjussa olen kertonut isovanhempieni ja vanhempieni elämästä. Kirjoittamani on vanhempieni kertoman mukaisia.
Itse sain elää hyvässä kodissa rakasvavien vanhempieni yhtenä neljästä lapsesta.
Vanhin sisaremme oli kuollut sota-aikana keuhkokuumeeseen.
Me neljä pääsimme alkuun paremmin eväin. Kaikilla perheemme lapsilla on samoja, mutta myös eriäviä muistoja lapsuudesta ja nuoruudesta. Pikkuveljelläni on traumaattisia muistoja kouluajoista. Kuten kun äitimme osallistui koulun vanhempain iltaan, oli opettaja kysynyt seuraavana päivänä häneltä, eikö äitisi päässyt vanhempainiltaan kun mummosi tuli.
Äitini sai pikkuveljeni 40-vuotiaana. Äidilläni oli huonot jalat ja hän muistutti kuuskytluvun lopulla enempi pientä pyöreää mummia kuin teini-ikäisen pojan äitiä. Me muut lapset olimme jo lentäneet pesästä. Pikkuveljellämme ei ollut sisaruksia enää kotona, joille olisi pystynyt huoliaan purkamaan.
En ole ikinä ollut perheemme helpoin lapsi, vaan voimakastahtoinen puolensa pitävä tyttö. Äiti ja isä ymmärsivät minua, kannustivat vaikka en todellakaan ollut se kiltti rusettipää. Kasvoin vuotta vanhemman veljeni kanssa, olimme pestikset.
En ole koskaan elänyt valheessa, en nytkään. En ole koskaan kaunistellut totuutta, en nytkään. Sillä en ole alistettavissa. Jokainen joka haluaa hyökätä kokemuksiani vastaan hakkaa päätään korven mäntyyn.
Kertokaa muistojanne, ymmärtäen ajan olleen toinen, kuten poikieni isän isä kertoi minulle. Ei ollut kiva herätä aamulla vanhassa pirtissä kun hiukset olivat jäätyneet lattiaan kiinni.
Niin ja jos luette muistelmia, sini.sirk. kyseli pommitusten perään, sellaisia muistoja ei minulla ole ja siihen keskustelun osioon vastasin. En kehoittanut en käskenyt, totesin.Anonyymi kirjoitti:
Ei noissa ajatuksissa ole kyse jonkun korppiksen elämänkokemuksen arvostelusta, vaan korppiksen kehottamista 'muistojen kultaamisista'!
Muistojen kultaamiseen sanaa eikö siis hyväksytä ? Eihän niitä surullisia muistoja konkreettisesti KULLATA heh heh.,Aajatuksena on siinä antaa vaikeiden tuskallisten muistojen painua elämässä koettuihin , ne ymmärrettyään.
Mikä sen kauniinpaa ja oikeampaa voi olla ❤️ sehän on sama kuin elämälle tai ihmisille anteeksi antamista.
Se on minusta muistojen kultaamista.
PS. Esko Valtaoja ihastutti jälleen mailmaan ihastumisellaan ja rakastumisellaan 😍
Nyt ruuanlaittoon ja sassiin, että valmistakin sais, moi!Anonyymi kirjoitti:
Tuollainen roskien lakaisu maton alle on tapana joissakin suvuissa. Käsittelemättömät asiat jäävät kuitenkin hiertämään ja painamaan. Hammasta purren pitää näyttää ulospäin että kaikki on ok. Se on kuin huumaavien aineiden aikaansaama tila, jossa velatkin tuntuu saatavilta. Pitää mennä lujaa ja touhottaa koko ajan, ettei tarvitse pysähtyä huomaamaan todellisuutta.
Ei joka huushollissa ole "roskia maton alla". Moni elämänsä läpi elänyt on tehnyt työnsä, hoitanut asiansa ja arkensa ilman salattavia tapahtumia tai tekoja.
Eri asia on, kertooko kaikista elämänsä vaiheista kaikille, vai katsooko, että omat asiat eivät muille kuulu. Amerikkalaisissa elokuvissa ystävä aina kysyy huolten painamalta: Haluatko puhua siitä. Moni suomalainen hätkähtäisi. Hän puhuu, jos on sydän täynnä, ja vain luotettavalle ystävälleen.
Ihan oikein.
On mentävä eteenpäin vastoinkäymistenkin jälkeen. Ei kuulu kulttuuriimme valitella liiallista työmäärää, sairauksia tai rahahuolia. Ne ovat omia asioita ja omina pysyvät.
Iloisista tapahtumista voi tietenkin kertoa ja jakaa hyvää mieltä, mutta suomalaiseen elämänmuotoon kyllä kuuluu, että lottovoitot ja isot perinnöt pidetään vain omana tietona. Kateus kun on yksi suomalaisten helmasynneistä, sanotaan.- Anonyymi
Anonyymi kirjoitti:
Ei noissa ajatuksissa ole kyse jonkun korppiksen elämänkokemuksen arvostelusta, vaan korppiksen kehottamista 'muistojen kultaamisista'!
Eihän me "kullata muistoja" vaan aika kultaa muistot. Normaalin, tasapainoisen ja harmonisen ihmisen elämä menee juuri noin: mitä pitempi välimatka ajassa (myös paikassa) niin sitä vähemmän yksityiskohtia jää mieleen ja me itse valitsemme sen mitä haluamme muistaa kauan sitten tapahtuneista asioista ja muistoissamme asiat aina vain paranevat. Kesät oli aina aurinkoisia ja kauniita lapsuudessamme, äidin laittama ruoka oli maailman parasta jne.. vrr. lohturuoka.
Mukavaa muuten miten kaksi ihmistä on voinut jakaa saman kokemuksen pitkän aikaa sitten ja kertovat siitä kymmenien vuosien jälkeen aivan eri tavalla. Me itse valitsemme sen minkä haluamme muistaa,
Paloma.se - Anonyymi
sini.sirkku kirjoitti:
Muistojen kultaamiseen sanaa eikö siis hyväksytä ? Eihän niitä surullisia muistoja konkreettisesti KULLATA heh heh.,Aajatuksena on siinä antaa vaikeiden tuskallisten muistojen painua elämässä koettuihin , ne ymmärrettyään.
Mikä sen kauniinpaa ja oikeampaa voi olla ❤️ sehän on sama kuin elämälle tai ihmisille anteeksi antamista.
Se on minusta muistojen kultaamista.
PS. Esko Valtaoja ihastutti jälleen mailmaan ihastumisellaan ja rakastumisellaan 😍
Nyt ruuanlaittoon ja sassiin, että valmistakin sais, moi!Valtaoja on myös minun ehdoton "julkkis" suosikki, ja pitääpä lukea myös hänen kirja suosikkinsa "Toron elämää metsässä", odotan todella pääsyä Valtaojan pään sisään :)
Pirmiina Anonyymi kirjoitti:
Tuo on valheessa elämistä, kyllä ikävät ja surulliset asiat kuuluu elämään siinä missä iloiset ja onnelliset. Tuskin vanhojen ihmisten elämä niin kaunista kaiken aikaa on , miksi pitää uskotella muuta itselle ja jopa vieraille ihmisille keskustelupalstoilla ?
Tietenkin elämässä on vastoinkäymisiä ja epäonnistumisia.
Eihän se muuten elämää edes olisi. Tummat sävyt korostavat valoisampia aikoja. Mutta on ihmisiä, jotka eivät halua kantaa mukanaan elämänsä murheellisia puolia ja vaikeuksia, vaan yrittävät päästä eteenpäin ja pitää mielessä valoisammat ajat. Ei se ole valheellista elämää.
Heitä kutsutaan optimisteiksi.
Jotkut ovat liiankin optimistisia, heille uusi päivä on aina ihana mahdollisuus. Taivaanrannan maalarit.
Tasapaino on löydettävä, että elämä hymyilisi.
Televisiossa muuten oli pari päivää sitten ohjelma, jossa käsiteltiin olemattomia muistoja. Ihminen saattaa ruveta muistamaan tapahtumia, joita ei ole ollut. Äkkinäisestä tilanteesta saattaa mieleen painua jokin seikka, joka on väärinkäsitys tai näköharha. Henkilö kuitenkin voi muistaa sen tapahtuneen. Mitä kauempana ajassa tapahtuma on, sitä epäluotettavammaksi muistikuvat muuttuvat, sillä niistä karsiutuu osa pois ajan saatossa.
Saatamme esimerkiksi unohtaa osan henkilöistä tai muistaa joukkoon henkilöitä, jotka eivät ole olleet paikalla. Myös muilta kuullut kertomukset saattavat sekoittaa omat muistikuvat.
Ehkä tällaiset seikat ovat juuri niitä, jotka "kultaavat muistot". Muistamme mitä haluamme muistaa.- Anonyymi
korpikirjailija kirjoitti:
Huomenta ja kiitos ystävä 😊
Tähän muisteloon kuten jo kirjoitin, kirjoittakoon itse kukin ihan ikiomia ajatuksiaan.
Lakaiskoon kukin ongelmansa tai olkoon lakaisemata. Minä luen teidän muisteloita ja kirjoitan omiani.
Tässä ketjussa olen kertonut isovanhempieni ja vanhempieni elämästä. Kirjoittamani on vanhempieni kertoman mukaisia.
Itse sain elää hyvässä kodissa rakasvavien vanhempieni yhtenä neljästä lapsesta.
Vanhin sisaremme oli kuollut sota-aikana keuhkokuumeeseen.
Me neljä pääsimme alkuun paremmin eväin. Kaikilla perheemme lapsilla on samoja, mutta myös eriäviä muistoja lapsuudesta ja nuoruudesta. Pikkuveljelläni on traumaattisia muistoja kouluajoista. Kuten kun äitimme osallistui koulun vanhempain iltaan, oli opettaja kysynyt seuraavana päivänä häneltä, eikö äitisi päässyt vanhempainiltaan kun mummosi tuli.
Äitini sai pikkuveljeni 40-vuotiaana. Äidilläni oli huonot jalat ja hän muistutti kuuskytluvun lopulla enempi pientä pyöreää mummia kuin teini-ikäisen pojan äitiä. Me muut lapset olimme jo lentäneet pesästä. Pikkuveljellämme ei ollut sisaruksia enää kotona, joille olisi pystynyt huoliaan purkamaan.
En ole ikinä ollut perheemme helpoin lapsi, vaan voimakastahtoinen puolensa pitävä tyttö. Äiti ja isä ymmärsivät minua, kannustivat vaikka en todellakaan ollut se kiltti rusettipää. Kasvoin vuotta vanhemman veljeni kanssa, olimme pestikset.
En ole koskaan elänyt valheessa, en nytkään. En ole koskaan kaunistellut totuutta, en nytkään. Sillä en ole alistettavissa. Jokainen joka haluaa hyökätä kokemuksiani vastaan hakkaa päätään korven mäntyyn.
Kertokaa muistojanne, ymmärtäen ajan olleen toinen, kuten poikieni isän isä kertoi minulle. Ei ollut kiva herätä aamulla vanhassa pirtissä kun hiukset olivat jäätyneet lattiaan kiinni.
Niin ja jos luette muistelmia, sini.sirk. kyseli pommitusten perään, sellaisia muistoja ei minulla ole ja siihen keskustelun osioon vastasin. En kehoittanut en käskenyt, totesin.Samassa sisarussarjassa on tosiaan hyvin erilaisia lapsia ja koemme ehkä eri tavoin vanhempamme. Olen perheen toiseksi vanhin, suurten ikäluokkien lapsi ja äiti oli syntyessäni vasta vähän yli 20, isä kymmenisen vuotta vanhempi, nuorin veljeni syntyi , kun olin jo 17-vuotias, ja häneen olen tutustunut oikeastaan vasta aikuisena. Synnyin virkamiesperheeseen, isäni ensimmäinen korkeakoulutettu talollisten suvussa. Äitikin oli talon tytär, jolla oli opettajan ammatti haaveena, mutta sota katkaisi ne unelmat. Miehet joutuivat talosta lähtemään sotaan, työt jäivät ukin ja naisten harteille. Lotaksikaan ei ollut mahdollista ryhtyä, kotirintaman piti tuottaa ruokaa sotilaille ja siviileille. Tätä äiti joskus harmitteli, vaikka tunsikin löytäneensä paikkansa suurperheen äitinä ja ehti olla monissa järjestöissäkin mukana, harrastaa kuorolaulua ja hienoja käsitöitä. Siihen aikaan sai helposti kotiapulaisia, se antoi omaakin aikaa eikä meillä ollut viljelyksiä eikä karjaa.
Vanhemmistani minulla on vain hyvää sanottavaa ja muisteltavaa. Tärkeintä lapsuuskodin perintöä oli oikeudenmukaisuus ja tasapuolisuus siskosten kesken, jokaista kannustettiin löytämään omat vahvuutensa ja sai olla omat heikkoudet myös. Tuen tarpeessa olevia tuli auttaa, naapuriapua annettiin, meillä katettiin usein ruokapöytään ylimääräisiä lautasia ja vietiin lämpimäisiä . Minulle jäi vahvasti tunne siitä iloisesta ilmapiiristä, että oli rauha, lapset saivat käydä koulua ja perhe olla yhdessä, rakentaa koko kansana parempaa tulevaisuutta. Luonnonrakkaus jäi myös perinnöksi, myös sen antimien kunnioittaminen ja käyttö. Minulla on aina ollut vahva tunne sukupolvien ketjuun kuulumisesta, uskon sen jatkuvan jälkeenikin.
Muistojen kultaamisesta ja ikävien muistojen hautaamisesta on vaikea sanoa mitään yleistä, ne ovat niin yksilöllisiä asioita. Traumat pitää käsitellä , ei pidä vähätellä surua ja kärsimystä, tehdä niinsanottu surutyö, antaa sen vaatima aika sille . Mutta kaikilla on oma tapansa käsitellä asioita, osin varmaan suvulta perittyinä. Joissakin perheissä ei ole saanut näyttää negatiivisia tunteitaan eikä kapinoida edes murkkuna, on vaan pitänyt olla kiltti ja tottelevainen. Jo lapsena pitää oppia sietämään pettymyksiä, yrittämään uudelleen. Monia hyviä neuvoja olemme varmaan kaikki saaneet : Ei kannata antaa auringon laskea vihan yli. Joka aamu on armo uus. Ei muistella pahalla. Hymyillään kun tavataan. Anteeksi voi antaa, vaikka ei aina pyydettäisikään.
Aurinkoisin terveisin (eilisen räntäsateen jälkeen) Ramoona - Anonyymi
Mielenkiintoinen ketju ainakin tähän asti luettuani, ja enempää en nyt ehdikään,
sillä olen nukahtamaisillani.
Eilen olin ensimmäisen lapsenlapseni valmistujaisjuhlissa tyttäreni perheen kotona.
Pidin juhlasta kaikin puolin, sillä isot ihmisjoukot ovat ihanan voimaannuttavia. Ja se, että isä piti maljapuheen, johon vastavalmistunut vastasi, oli minulle mieleen.
Minusta puhe on kuin juhlan sielu ja sydän, kaikki muukin maistuu silloin hyvältä.
Ystävällisin terveisin
Miaelina Anonyymi kirjoitti:
Samassa sisarussarjassa on tosiaan hyvin erilaisia lapsia ja koemme ehkä eri tavoin vanhempamme. Olen perheen toiseksi vanhin, suurten ikäluokkien lapsi ja äiti oli syntyessäni vasta vähän yli 20, isä kymmenisen vuotta vanhempi, nuorin veljeni syntyi , kun olin jo 17-vuotias, ja häneen olen tutustunut oikeastaan vasta aikuisena. Synnyin virkamiesperheeseen, isäni ensimmäinen korkeakoulutettu talollisten suvussa. Äitikin oli talon tytär, jolla oli opettajan ammatti haaveena, mutta sota katkaisi ne unelmat. Miehet joutuivat talosta lähtemään sotaan, työt jäivät ukin ja naisten harteille. Lotaksikaan ei ollut mahdollista ryhtyä, kotirintaman piti tuottaa ruokaa sotilaille ja siviileille. Tätä äiti joskus harmitteli, vaikka tunsikin löytäneensä paikkansa suurperheen äitinä ja ehti olla monissa järjestöissäkin mukana, harrastaa kuorolaulua ja hienoja käsitöitä. Siihen aikaan sai helposti kotiapulaisia, se antoi omaakin aikaa eikä meillä ollut viljelyksiä eikä karjaa.
Vanhemmistani minulla on vain hyvää sanottavaa ja muisteltavaa. Tärkeintä lapsuuskodin perintöä oli oikeudenmukaisuus ja tasapuolisuus siskosten kesken, jokaista kannustettiin löytämään omat vahvuutensa ja sai olla omat heikkoudet myös. Tuen tarpeessa olevia tuli auttaa, naapuriapua annettiin, meillä katettiin usein ruokapöytään ylimääräisiä lautasia ja vietiin lämpimäisiä . Minulle jäi vahvasti tunne siitä iloisesta ilmapiiristä, että oli rauha, lapset saivat käydä koulua ja perhe olla yhdessä, rakentaa koko kansana parempaa tulevaisuutta. Luonnonrakkaus jäi myös perinnöksi, myös sen antimien kunnioittaminen ja käyttö. Minulla on aina ollut vahva tunne sukupolvien ketjuun kuulumisesta, uskon sen jatkuvan jälkeenikin.
Muistojen kultaamisesta ja ikävien muistojen hautaamisesta on vaikea sanoa mitään yleistä, ne ovat niin yksilöllisiä asioita. Traumat pitää käsitellä , ei pidä vähätellä surua ja kärsimystä, tehdä niinsanottu surutyö, antaa sen vaatima aika sille . Mutta kaikilla on oma tapansa käsitellä asioita, osin varmaan suvulta perittyinä. Joissakin perheissä ei ole saanut näyttää negatiivisia tunteitaan eikä kapinoida edes murkkuna, on vaan pitänyt olla kiltti ja tottelevainen. Jo lapsena pitää oppia sietämään pettymyksiä, yrittämään uudelleen. Monia hyviä neuvoja olemme varmaan kaikki saaneet : Ei kannata antaa auringon laskea vihan yli. Joka aamu on armo uus. Ei muistella pahalla. Hymyillään kun tavataan. Anteeksi voi antaa, vaikka ei aina pyydettäisikään.
Aurinkoisin terveisin (eilisen räntäsateen jälkeen) RamoonaOn luonnollista, että teemme surutyötä vaikeista kokemuksista. Ei surua tai loukattua itsetuntoa voi tuosta noin ohittaa vaan on mentävä suru ja eheytymistyö läpi. Sitten kun elämä taas kantaa, on katkeruus koettuun unohdettava.
Avioero oli minulle hyvin raskas kokemus vaikka sen itse valitsin. Kesti yli 13-vuotta ennen kuin pystyin luomaan tämän nykyisen ja kestävän ihmisuhteen.
Kun olin pikkutyttö, haaveilin isosta perheestä. Elämä eteni, kiertelin kaartelin elämän virrassa, opiskelin tein kesätöitä ulkomailla, kunnes täytin kolmekymmetä. Huomasin olevani 30. kriisissä. Kuusi vuotta kestänyt suhteeni ensimmäisen miesystäväni kanssa oli loppunut.
Lapsuuden haave näytti romuttavan. Olin 30-vuotias, lapseton sinkku.
Palasin lapsuuskotiini, isäni oli kuollut ja äiti tarvitsi apuani. Jatkoin työn ohella opiskeluani. Tapasin tulevan puolisoni, rakastuin, avioiduin ja sain esikoisen 36-vuotiaana. Toisen poikani 42-vuotiaana. Olin onnellinen minulla oli kaksi ihanaa lasta, mutta avioliitto natisi ja lopuksi hajosi.
Perustin ravintola-alan yrityksen ja upottauduin työhöni sekä poikien kasvattamiseen. Ne vuodet olivat raskaita työn täyteisiä vuosia, mutta myös valtavan antoisia. Toimin aktiivisesti poikien koulun vanhempain neuvostossa sekä olin mukana paikallisessa yrittäjäin toiminnassa.
Näiden ihanien ruuhkavuosieni keskellä, opin annoin anteeksi.- Anonyymi
Anteeksianto on vaikeinta silloin, jos loukkaaja on lastasi kohtaan toiminut tietoisesti pahoin, niin että kaikki sen ymmärtävät tahalliseksi, eikä hän koskaan pyydä edes anteeksi.
Olen silti antanut hänelle omassa mielessäni anteeksi. Anonyymi kirjoitti:
Anteeksianto on vaikeinta silloin, jos loukkaaja on lastasi kohtaan toiminut tietoisesti pahoin, niin että kaikki sen ymmärtävät tahalliseksi, eikä hän koskaan pyydä edes anteeksi.
Olen silti antanut hänelle omassa mielessäni anteeksi.Kuinka selvitä vaikeuksista, tiedän. On oltava hyvä luotettava ystävä. Ystävystyin naiseen, jolla oli samanlaiset erokokemukset. Meistä tuli toistemme terapeutteja ja ikuisia ystäviä.
Molempien eksät ovat hyviä isiä lapsilleen.. Ongelmamme olivat parisuhteessa. Onneksi lapset osasivat huitaista kintaalla jos aloin moittimaan heidän isäänsä ollessani kiukkuinen. Älä manipuloi oli molempien reaktio ; )- Anonyymi
Lapsi kuitenkin eniten kärsii aikuisten esim. uskonnollisista vakaumuksista johtuvien riitojen takia, vaikka ei ole niihin edes osallinen.
- Anonyymi
On itsellekin paljon helpompaa puhumattakaan muista jotka joutuvat seuraamaan sivusta jos kertoja keskittyy positiiviseen, kantavaan ja voimaannuttavaan osioon historiasta. Me kaikki olemme tietoisia että menestys ei tule ilman takaiskuja ja onnesta on maksettava hinta, mutta miksi rypeä itsesäälissä, kiusata ja kiduttaa itseään muistelemalla vain ikäviä asioita, repimällä auki haavoja, vähättelemällä saavutuksia ja pieniä onnellisuuden aiheita? MIksi aina vertailla ja arvostella, epäillä ja arvuutella?
Antakaa J u m a l i s t e jo korppiksen kertoa elämästään posittivisesti ja aurinkoisesti ja nauttia siitä mitä hänellä on ja mitä hän on tehnyt ja mitä saanut aikaan.Ei kai se ole kenenkään lautaselta pois, vai ONKO?
Daljoen alajuoksulta, tulppaanit kukkivat.
Med vänlig hälsning Paloma.se (tai siis hieman tuohtuneena)Sunnuntaisin aamupalalla luen HS-viikkolehtiliitteet. Siinä kuluu yleensä pari tuntia. Nyt keskityin kulttuuri-osioon.
Otavan kustannuspäällikkö Lotta Sonninen on kirjoittanut vastaiskun positiivisuuskirjoille. Idea syntyi työpaikan kahvipöydässä. Kirjan nimeksi tuli Pieni pahan mielen kirja. Materiaalia kirjaan oli helppo löytää sosiaalisesta mediasta ja viestipalstoilta, kertoo Sonninen. Lämpimikseen valittaminen yhdistää meitä.
Kirjaa on myyty 31-maahan.
Pitänee lukea.- Anonyymi
Senkun kertoo ihan mitä haluaa, kukapa täällä tahtoisi osia vaihtaa hänen kanssaan, tuskin yksikään. Mutta ei pidä olettaa että kaikki tuollaista elämäntapaa ovat ihailemassa . Tämä on KESKUSTELUpalsta, ei jonkun oman elämän esittelypaikka, kuten blogit. Kaikilla on oikeus kommentoida rehellisesti, mitä mieltä ovat. Kaikkia ei kiinnosta nukkekodit eikä mökillä ravaaminen, ei hollantilaiset ei englannin örrääminen ei savityöt ei ruokalistojen esittely. Se on oikeus ja keskustelupalstalla toivottavaakin että kommentoidaan. Eikä se hänenkään kertominen ole aina niin positiivisessa eikä aurinkoisessa hengessä, turha paloman siinä saarnata.
Anonyymi kirjoitti:
Senkun kertoo ihan mitä haluaa, kukapa täällä tahtoisi osia vaihtaa hänen kanssaan, tuskin yksikään. Mutta ei pidä olettaa että kaikki tuollaista elämäntapaa ovat ihailemassa . Tämä on KESKUSTELUpalsta, ei jonkun oman elämän esittelypaikka, kuten blogit. Kaikilla on oikeus kommentoida rehellisesti, mitä mieltä ovat. Kaikkia ei kiinnosta nukkekodit eikä mökillä ravaaminen, ei hollantilaiset ei englannin örrääminen ei savityöt ei ruokalistojen esittely. Se on oikeus ja keskustelupalstalla toivottavaakin että kommentoidaan. Eikä se hänenkään kertominen ole aina niin positiivisessa eikä aurinkoisessa hengessä, turha paloman siinä saarnata.
Menepäs takaisin ikäistesi ryhmään kiukuttelemaan. Kovasti sinua kiehtoo elämäni seuraaminen, nukkekoteineen, mökkijuttuineen, saven vääntöineen ja etenkin suosiossasi on englannin örräämisineni hollanniksi. Leski menee nyt vaikka Porvoon paronin uutta hellan ostamista ihmettelemään.
- Anonyymi
Discoverilta tulee juuri Velma Pietilän murha
Velman piti ottaa viimeinen työpaikka ennen eläkettä mutta
siellä hänet tapettiin
Koska asiaan liittyy iso raha rikos on kuuluisa USA:ssa
https://www.findagrave.com/memorial/102809523/velma-kristine-pietila - Anonyymi
Isoisäni sai perinnöksi tilan, josta elanto oli saatava, kuulemma kalastaen lisätienestiksi.
Asuntona oli pieni, kai riihestä tai savutuvasta kasattu pieni mökki.
Ukki sairastui vatsasyöpään ja hoidot Kuopiossa veivät varoja ja hän joutui realisoimaan tilan maita rahaksi.
Mutta sen aikaiset hoidot ei auttaneet, niin kuin ei vielä tänäkään päivänä aina.
Syöpä vei hänet v. 32, puoliso oli kuollut kolme vuotta aiemmin.
Siitä alkoi isän orvon tie, joka ei ollut ruusuinen, eikä turvallinen..
Siinä isoisältä jääneess mökissä aloitin tämän maallisen vaellukseni, tai melkein aloitin, sillä olin syntynyt äitini kotisaunassa n. kaksi kuukautta enne.
Muutimme isän perintö tilalle, jossa asui jo setäni perheineen.
Yhteistalouden pito osoittautui pian liian ahtaaksi sa sedän perhe muuttikin perheineen parin sadan metrin päähän rakentamaansa rintamamies taloon. jonne minä kuulemma karkasi vähän väliä, ja vanhin serkkutyttö palautti minut aina takaisin, olin kai jotain kahden - kolmen vanha.
Me jäimme pitämään kanta tilaa. Pian tila jaettiin kahtia veljesten kesken - kummallekin kivistä peltoa ja muutamia kymmeniä hehtaareja metsää.
Maa mittaustoimituksesta muistan ns. vaaksakepin, jolla mitattiin rajat.
En mie kummanen iältäni kai ollut, mutta elävä kuva siitä vieraasta miehestä ja sen aikaisesta takumetristä jäi, mittari oli isän sukua ja pidettiin vieraana kuin sukua ikään.
Sillä paikalla mie kasvoin, mistään ei ollut pulaa, sen aikaisen mittarin mukaan, maitoa ja lihaa saatiin muutamista elikoita, ja rahaa isän kodin ulkopuolisilta töistäkin.
Keväät oli ihanaa aikaa, pääsi vihdoin paljain jaloin sulilla kävelemään, ja salauimaan metsän takana olevassa lammessa, jonne oli kielletty menemästä ennen jäiden lähtöä, vaan uskottiinko me, ei tietenkään ja piiska saunahan siitä tuli.
Näin nyt ajatellen lapsuus oli melko huoletonta; tiirailua taivaan pilvihattaroita selällään pihamaan heinikossa,
Lapsuuteen kului nuorempien huolehtiminen, ja muutamia kertoja unohduin kai omiin haaveiluihini, seurauksineen.
Heti opittuani lukemaan, luin kaikken minkä sain käsiini, jopa isän Kansa taisteli lehteä. Koulun kirjasto kului pian loppuun, joskus valvoin jopa kuun valossa ikkunan äärellä kun sähköä ei saanut tuhlata.. ja ison kiviuunin päällä oli rauhallinen paikka lukea, melulta ja äidin käskyiltä.
Kaunis oli lammen sini välke koivujen läpi..siitä kai kaipuuni veden ääreen..
Pirre Ollessani ruotsinvanhempieni luona kesällä vielä 13 vuotiaana, koin siellä Gotlannissa kansanlauluissa varsinkin nuoren tytön heräävän romanttisuuden ja kauneuden tajun.
Stilla faller sommarskymning
ja
Uti vår hage där växa blåbär
kom hjärtans fröijd,
jäivät mieleeni viehättävinä. Tuo alkuperäinen Jussi Björlingin laulama
"Ack Värmeland du sköna
ock härliga land",...! On kaunis kotimaani nyt vailla vertaistaan,... Mauno Kuusiston laulamana, osoittaa miten monet kansanlaulut ovat pohjoimaissa tuttuja melodioiltaan.
"Säterjentans söndag,... Paimentytön sunnuntai", on myös iki-ihana norjalaisen Ole Bull'in sävellys, eräs lempilailuistani yhäkin.
Monet laulumme ovat myös tulleet Venäjän puolelta, monet alkuperäiset mustalaissävellykset soivat meidänkin lauluissamme, kertoi mieheni, nyt ei tosin muistu mitkä,..
Skandinaavian maihin Suomi ei kuulu, Pohjoismaihin kylläkin, mutta itselleni oli
antoisaa aikanaan tajuta yhteydet naapurikansojen välillä.
Kielieroista huolimatta löysin sävelet musiikissa yli rajojen! 🇫🇮Laulut vievät muistoihin. Kuuluin kristilliseen tyttökerhoon, jossa lauloimme paljon.
Miks leivo lennät Suomehen....Äidin sydän. Osallistuinpa jopa laulukilpailuunkin näillä kahdella laululla. Oli itsetunto korkealla. Äiti torui, mutta yllättyi kun voitin sarjani. En nyt muista montako osallistujaa oli sarjassani ; )Upeaa korppis,...tuo Miks leivo lennät Suomehen, onkin niiin viehättävä laulu,...ja
"senpä vuoksi laulan mä,
kun kannel täällä soipi'
ei missään voi niin riemuita
kuin Suomessa vain voipi!" 😊))
Nyt soi jo mielessäni Reijo Taipaleen laulamana tango:" Mun syömessäni leivon laulu vielä soi",,..
10 laulajia olin aikanaan minäkin, ja musiikki on liittynyt vahvasti elämääni niin kauan kuin muistan.
Sinne jylhän kauniisiin vaara ja havumetsävyöhykkeisiin vie Jean Sibeliuksen Kareliasarjakin sen aistii.
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
Nurmossa kuoli 2 Lasta..
Autokolarissa. Näin kertovat iltapäivälehdet juuri nyt. 22.11. Ja aina ennen Joulua näitä tulee. . .1307054Maisa on SALAKUVATTU huumepoliisinsa kanssa!
https://www.seiska.fi/vain-seiskassa/ensimmainen-yhteiskuva-maisa-torpan-ja-poliisikullan-lahiorakkaus-roihuaa/15256631654310Vanhalle ukon rähjälle
Satutit mua niin paljon kun erottiin. Oletko todella niin itsekäs että kuvittelet että huolisin sut kaiken tapahtuneen533432Mikko Koivu yrittää pestä mustan valkoiseksi
Ilmeisesti huomannut, että Helenan tukijoukot kasvaa kasvamistaan. Riistakamera paljasti hiljattain kylmän totuuden Mi4913069Purra hermostui A-studiossa
Purra huusi ja tärisi A-studiossa 21.11.-24. Ei kykene asialliseen keskusteluun.2932060Joel Harkimo seuraa Martina Aitolehden jalanjälkiä!
Oho, aikamoinen yllätys, että Joel Jolle Harkimo on lähtenyt Iholla-ohjelmaan. Tässähän hän seuraa mm. Martina Aitolehde361723Kaksi lasta kuoli kolarissa Seinäjoella. Tutkitaan rikoksena
Henkilöautossa matkustaneet kaksi lasta ovat kuolleet kolarissa Seinäjoella. Kolmas lapsi on vakasti loukkaantunut ja201631- 911553
Miksi pankkitunnuksilla kaikkialle
Miksi rahaliikenteen palveluiden tunnukset vaaditaan miltei kaikkeen yleiseen asiointiin Suomessa? Kenen etu on se, että1751461Ensitreffit Hai rehellisenä - Tämä intiimiyden muoto puuttui suhteesta Annan kanssa: "Meillä ei..."
Hai ja Anna eivät jatkaneet avioliittoaan Ensitreffit-sarjassa. Olisiko mielestäsi tällä parilla ollut mahdollisuus aito151416