Tässä raskauden alkumetreillä oleva reippaan eskarin emoihminen tiedustelee seuraavaa.Olisiko kuulolla tälläsiä vähän iäkkäämpiä äitejä/isejä joiden kullannuput saavat alkunsa vain ja ainoastaan avustetysti hedelmöityshoitojen avulla.Olisi mukava vaihtaa ajatuksia samaa polkua kulkeneiden kanssa.Vuosien varrella on tullut huomattua,että ajatukset eivät välttämättä kulje samaa latua,jos lapset ovat tulla tupsahtaneet vaivattomasti perhaaseen.
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
PAS-hoidosta raskaana 8:nnella viikolla. Ennen tätä olen läpikäynyt muutaman PAS ja IVF-hoidon, joista tuli negaa. Tämä on eka plussani, muttta en uskalla vielä täysillä hehkuttaa ja uskoa tähän, ennen kuin olen käynyt ekassa ultrassa. Ikää mulla on 31 v.
No moikka,
olen nyt 28- vuotias, 4,5 kk ikäisen tyttövauvan äiti, ja vastaan mielellään sulle. Sitä tosiaan tuntuu,et ajattelee usein asioista eritavalla, kun lapsi on saanut alkunsa hoitojen kautta.
Musta tuntuu, et vasta nyt, kun vauva on jo lähempänä viittä kuukautta iältään en koe enään "pelkääväni" mitään erityistä. Uskallan olla täytsin rinnoin onnellinen vauvastani, kun olemme sen saaneet. Siitä on niin älyttömän kiitollinen.
Mutta se on jännä, et varmasti mieli ja pelot eroaa jollakin tavalla "tavallisesti" siitetyistä raskauksisa, vaikka tietysti pelkoja myös näilläkin äideillä on.
Me yritetty omin voimin yli 6 vuotta saada vauvaa, sitten piti odottaa hoitoon pääsyä, sitten seurata omia kierotoja ja odottaa. sitten aloittaa lääkitystä, odottaa et munasolut kehittyy, sitten jännittää sitä et montako solua kehittyy, sitten et hmoniko niistä hedelmöittyy, sitten parin päivä päästä tehdään siirto, jos käy onni et hyvälaatuisia alkioita saadaan.
no meille tehtiin yks sellanen siirto, joka ei sitten jatkanut elämäänsä, ja kyllä se pettymyt on suuri...tuntu et ei oikeesti jaksa, mutta jotenkin sitä kuitenkin taas jaksoi.
saimme onneksi pari alkiota pakkaseen, ja sitten pitikin taas odottaa, et menee 3 kk, jotta elimistö rauhottuu ja alkaa sit taas laskeen kiertoa ja mittaan ovulaation hetkeä. sitten piti jännittää ja odottaa tulosta siitä, et kestikö kumpikaan 2 alkiosta sulatusta, vai pitääks kaikki aloittaa alusta. yks kesti, ja sen tuloksena meillä nyt ihana vauva! mutta niin se vaan on, et oli kyllä vaikea uskoa todeksi, et se on oikeasti onnistunut eikä tule kesken. loppuraskauden aikan, kun en enää pelänny tietenkään keskenmenoa, aloin ajatella tosi paljon, et jos se on jotenkin vammainen. sit kun se oli syntynytkin, tuli ajatuksiin usein, et niitä katkytkuolemiakinhan tapahtuu...ihan "hulluja" ajatuksia, mutta niin se on, et kyllä se vie hetken, ennen ku lopullisesti ymmärtää, et et oma toive on todellakin tapahtunut, eikä sitä oteta sulta pois.
onk sulla ollu tän tyyppisiä kokemuksia?
sitä mää vielä ajattelin, et miten olet nyt kokenut tämän toisen lapsen raskauden/hoidot? tuntuuko, et oli yhtä rankkaa henkisesti yrittää tätä toista kuin ensimmäistälastanne? itse ahluaisin kans joskus toisen lapsen, mutta nyt onihana vaan keskittyä tähän pieneen ihmeeseen. mä olin ainaski aika hermoraunio ja kireä ku oli hoidot ja epäonnistumiset jne. päällä. oikeen pelottaa ajatella, et miten pystyn oleen hyväntuulinen ja leppoisa äiti, joka haluan lapselleni olla, ku hoidot vie kaiken ajatuksen ja sitä jotenkin on tavallaan niin keskittynyt siihen. vai onko sitä jotenkin rennompi/ vähemmän epätoivoisempi, kun on saanut jo kuitenkin yhden lapsen?
miten sä ajattelet eri tavalla kuin "tavallisesti" lapsensa saaneet äidit? mä huomannu, et koska odotus oli niin pitkä (yli 6 vuotta:)), sitä ehtii ainakin kiettiä paljon asioita, enemmän ku itsestään lapsensa saaneet. ehkä mä ainakin huomaan, et mulle henkiset seikat on tärkeämpiä kuin mun kaveri-äideille, jotka eivät juurikaan joutuneet ponnistelemaan lapsensa saannin eteen.
en osaa oikein selittää sitä, mut tuntuu, et sitä itse pitää lastaan tavallaan kuin taivaan lahjana, sitä arvostaa sellaisenaan ku se on. ei ole tarvetta pukea sitä huippukuteisiin, ostaa kaikkia mailman tavaroita, eikä ehkä niin päteä lapsen osaamisen kanssa. en mä osaa selittää tätä oikein, ymmärrätkö sä mitä yritän sanoa. Tärkeintä mulle on et lapsi tuntee, et sitä rakastetaan kotona, et se isompanakin tietää et kotiin voi tulla vaikka mitä ois, et saa itkeä ja nauraa ääneen, et se on hyvä eikä vähäpätöinen jne. musta tuntuu, et monien mun kavereiden haaveet on lähinnä jotain sen suuntaisia, et lapsen pitäis koko ajan käyttäytyä ja oppia kaikki kauean pienenä, taoi et sillä ois kaikki mahdolliset harrastukset jo alle vuoden ikäisenä ja sellasta, ei mun mielestä kauhean tärkeää.