Kuinka monta mt-diagnoosia ihminen voi saada? Onko rajaa?

Mitäpä väliä onko diagnooseja yksi vai useampia,sama lääkitys niihin on kaikkiin jotakuinkin.

https://madinfinland.org/perusongelmia/

http://www.benfurman.com/blog/2015/02/25/psykiatrisia-palveluja-ei-ole-tehty-asiakkaille-esipuhe-james-daviesin-kirjaan/

Psykiatrisia palveluja ei ole tehty asiakkaille. Esipuhe James Daviesin kirjaan.

Diagnoosien tekeminen on paljon muuta kuin tehdä päätelmiä jostain yksittäisistä oireista ja tuntemuksista. Psykiatrisen diagnoosin tekeminen vaatii erilaisia testejä ja haastatteluita. Niitä ei voi oikopäätä antaa, ja niitä ei missään tapauksessa pidä itse itselleen tai toiselle alkaa asettaa!
Täysin ns. normaalilla ihmisellä voi havaita asioita jotka voidaan liittää moneen psykiatriseen vaivaan, esim. narsismia, masennusta, angstia jne jne. Normaaliin ihmismieleen kuuluu terve narsismi. Jokainen on joskus masentunut ja allapäin. Jokainen pelkää ja jännittää joskus. Ns. normaalin raja on häälyvä. Ihmismieli on paljon monimutkaisempi kuin yleensä uskotaan, ja se että joku poikkeaa toisten asettamasta normista ei vielä tee kenestäkään sairasta.
Olen itse hakeutunut terapiaan, ja terapian alussa tein ison pinkan testejä ja vastasin kyselyihin sekä kävin ja käyn keskustelua terapeuttini kanssa. Testeillä poissuljettiin monia asioita, ja vahvistettiin toisia. NIiden perusteella tehtiin nykyinen diagnoosi (dissosiaatiohäiriö) johon saan nyt terapiaa.
Jos sinusta tuntuu ettet pärjää itsesi kanssa ja olet jotenkin hukassa, hakeudu toki keskustelemaan psykologin kanssa! Jo se että tietää missä mennään helpottaa oloa ja pahalle ololle on olemassa selitys ja tieto siitä että tulee kuulluksi ja uskotuksi sekä autetuksi keventää taakkaa uskomattomasti!
Ei ole häpeä hakea apua jos on paha olo. Suurta tyhmyyttä on olla tekemättä sitä. Ethän jää kotiin hoitelemaan sydäninfarktia tai katkennutta jalkaa? Läheskään kaikkiin vaivoihin ei tarjota lääkitystä, ja itse päätät otatko sen vastaan vai et. Usein vain lääkitys on hyvä olla terapian tukena niin että arkipäivää jaksaa paremmin. Terapia on rankkaa jos siihen sitoutuu ja on motivaatio auttaa itseään.

Dissosiaatiohäiriö on yhtä huono diagnoosi kuin mikä tahansa muukin psykiatrinen diagnoosi. Melkein kaikissa vaikeissa psyykkisissä ongelmissa on jossain muodossa takana dissosiaatiota. Se on yksi mielen perustavista puolustusmekanismeista.

Traumatisoitumista on eriasteisesti kompleksista, ja joskus vaikeat traumat ilmenevät korostuneesti dissosioituneina mielentiloina. Sellaisen ymmärtäminen ei kuitenkaan edellytä välttämättä mitään diagnoosia, ainakaan terapian ehtona.

Olen itse Disso ry:n jäsen, ja pidän hyvänä että se tuo yleiseen tietoisuuteen traumatietoa. Olen kuitenkin kriittinen kaikelle tuolle diagnosointihömpötykselle, jota nykyään medikalisaation puitteissa sovelletaan kaikkiin, jotka tarvitsevat jotain apua mielen ongelmiin.

Aloittaja pähkäili, montako diagnoosia voi olla. Diagnooseja tulee ihmiselle yleensä ajan mittaan aina vaan enemmän mitä kauemmin on mukana mielenterveysjärjestelmässä. Se johtuu siitä, että nykyinen diagnoosijärjestelmä on huono. Se on tieteellisestikin todettu huteroksi. Jokainen lääkäri laittaa omantyylisensä puumerkin, eikä entisiä voida kollegiaalisuuden vuoksi purkaa. Siksi mitä kauemmin pyöriin apukoneiston rattaissa, sitä sairaammalta näyttää, ainakin mitä diagnoosilistaan tulee.

Jonkuntyyppinen dissosiaatiodiagnoosi on sitten (onnekkaassa tapauksessa) tämän jäävuoren huippu. Se on diagnooseista kyllä yksi parhaiten perusteltuja, koska sille on paljon tutkimustietoa ja se kertoo myös jotain olennaista ongelman aiheuttajasta, eli traumatisoitumisesta. Siinä se poikkea muista psyykediagnooseista, jotka kuvailevat vain "oireita." Joten se joka saa disso- tai traumadiagnoosin, voi olla ihan tyytyväinen. Silloin ei tule luokitelluksi niin perusteettomasti kuin muut, ja voi saada jopa parempaa hoitoa. Dissosiaatio on nykyään muotikäsite, ja sillä tulee traumasta kärsinyt otetuksi automaattisesti vakavammin kuin muut.

Joten ihan todella. Mielen kärsimys ilmenee niin monin tavoin, mutta aina on taustalla vaikeat ympäristöolosuhteet. Kannattaa pyrkiä diagnoosiin, jossa nämä tunnustetaan, ja sitä kautta tehokkaaseen apuun, esimerkiksi traumaterapiaan tai muunlaiseen terapiaan sellaisen terapeutin kanssa, joka ymmärtää traumatisoitumisesta jotain. Ihan kaikki eivät ymmärrä , terapeuteistakaan.

Suosittelen tuota James Daviesin kirjaa Hajalla. Jonka esipuheeseen oli jo linkki yllä. Kirja on havainnollinen, tutkimukseen perustuva ja helppolukuinen kuvaus nykypsykiatrian tilasta ja siihen johtaneesta kehityksestä.

Kirjassa kerrotaan mm. juuri diagnostisten järjestelmien kehityksestä, ja eri diagnoosien synnystä. Ja paljastetaan ettei kaikki mitä lääketieteeksi kutsutaan ole ihan sitä mitä tieteeseen luottava ja normijärkeä kannattava tavallinen ihminen luulisi.

Eiköhän useimmilla ole useampi kuin yksi diagnoosi. Omasta mielestäni diagnoosi on eri asia kuin sairaus. Ja etenkin psyykkisten oireilujen diagnosointi on monenkirjavaa. Yksi lääkäri epäilee yhtä, toinen toista, kolmas pitää terveenä jne.

Todennäköisesti tietyt diagnoosit tarvitsevat helpommin muita diagnooseja selittämään ja tukemaan ensimmäistä. Esim. itse en usko masennukseen itsnäisenä sairautena, vaan pidän masennusta oireena. Joten masennuksen kaveriksi tulee helposti muita diagnooseja. Psyykkisiä, mutta myös fyysisiä.

Jokin muu psyyken diagnoosi voi olla niin leimaava, että se estää muiden sairauksien tarpeellisenkin diagnosoinnin. Esim, skitsofreenikon sydänoireiluja pidetään teeskentelynä, vaikka kyseessä olisi aito sairaus.

Diagnoosit ovat olemassa, koska ilman diagnoosia ihminen ei voi saada erilaisia tukia ja tukitoimia. Sivuvaikutuksena diagnoosit voivat olla vääriä, diagnoosit voivat leimata ja diagnoosit voivat estää muiden sairauksien havaitsemista.

ihminen on psyykkinen kokonaisuus ja psykiatrisessa on huomioitu kyllä nämäkin seikat. silloin kun saa kokonaisvaltaista hoitoa. sairas mieli sairaassa kehossa, verenpainetauti, kipuilua selässä, kampurajalka, tinnitus, silmälasien tarve , yhteen kehoon voi tulla ja olla monenlaisia sairauksia ja niite hoidetaan omina oireinaan, lääkekoctail vaan saattaa pistää liikaa naurattamaan mutta ainakin ei kolota ja kipuile sieltä sun täältä.

Ihan sama vaikka sinulla olisi 9 diagnoosia, Zyprexa auttaa kaikkeen. Masennukseen, unettomuuteen, psykoosiin, epävakauteen, käytöshäiriöihin, kaksisuuntaiseen, sairaudentunnottomuuteen, maniaan, anoreksiaan, aivan mihin vain off label! Samalla se saattaa kyllä puhkaista sinulle diabeteksen ja kutistaa aivojasi ja tehdä normaalin ajatteluprosessin lähes mahdottomaksi ja turruttaa sinut kemialliseen huuruun jossa et ole oma itsesi, mutta ei nyt puhuta siitä! Kyseistä lääkitystä saat mm. eräältä osastolta, jossa sitä määrättiin lähes kaikille. Helppoa on psykiatrin työ! Ikinä ei voi mennä metsään, kun ei voi tehdä edes virhettä kun määrää vaan kaikille Zyprexaa! Joku diagnoosi hatusta ja Zyprexaa! Ei mene metsään! Parasta on lääkitä mahdollisimman hyvin, sen sijaan ettei vain alilääkitsisi hyvänen aika sentääs!
Jos potilas ei parane diagnoosilla ja Zyprexalla niin sitten annosta ylös! Ja seuraava antipsykootti sitten. Risperidonikin käy pikkupojasta vanhaan mummoon ja tilaan jos toiseen. Jos potilas ei parane, niin ainakin on kaikki tehty käytäntöjen mukaan!

Eiköhän mennä oireet edellä, mikä/mitkä haittaavat eniten ja sitä kautta lähdetään miettimään mahdollista diagnoosia ja hoitoa. Jos on asianmukainen lääkäri niin ensiksi tutkii huolella eikä tuosta vaan läiskäise diagnoosia (masennus, ahdistus lienee helpommista diagnosoitavista, mutta kyllä nekin selvittelyä vaatii). Siis yhdenkin diagnoosin "saaminen" vie aikaa, jos on huolella tutkittu. Tuskin lääkäri lähtee varta vasten seitsemää diagnoosia tutkimaan, moni muukin ongelma voi korjaantua jo yhdellä diagnoosilla ja asianmukaisella hoidolla.

Mulla on viim. 25 vuoden aikana diagnoisoitu n. 10 eri mt-häiriötä. Matkan varrella jokin diagnoosi on poistunut ja/tai korvaantunut jollain muulla, kun on tullut enemmän näkymää pidemmältä aikaväliltä oireista.

Jos somaattisten sairauksien diagnostiikka olisi yhtä pseudotieteellistä ja sekavaa, niin epämääräiset oireet, kuten hengenahdistus, rintakipu, pahoinvointi, ripulointi, heittää päässä -fiilikset jne. voisivat tuottaa erinäisiä oireita keliakiasta närästykseen ja sydäninfraktiin riippuen vähän siitä, mikä oire on hallitseva minäkin päivänä. . Ajatelepas, jos sinua oirepohjaisten diagnoosien perusteella hoidettaisiin sekä keliaakikkona, sydänsairaana että refluksitautisena? Tämän kaltaista diagnostista järjestelmää kutsutaan pseudotieteeksi.. Siksi on niin helppo lätkäistä kymmenenkin eri diagnoosia ihmiselle, joka tietää omassa pikku päässään oikean ongelmansa olevan vaikka se, että itsetunto romahti koulukiusaamisesta tai että tyttöystävä jätti. Kyse on mielipiteistä, jotka perustuva potilaan sen hetkiseen itsemilmaisuun ja psykiatrien valmiisiin tiedollisiin malleihin itseilmaisun sopivuudesta erinäisiin diagnostisiin kategorioihin. Koska psykiatrisilta diagnooseilta puuttuu täysin etiologia eli niillä ei ole minkäänlaista selitysvoimaa, niin on oikeastaan ihan mahdollista, että sovit jonakin päivänä toiseen diagnostiseen kategoriaan ja toisena johonkin toiseen Itse uskon, että ihmiset itse useimmiten tietävät paremmin, mikä heitä vaivaa, kuin heitä hoitavat lääkärit. Arkinen kuvaus omista ongelmista on usein itse asiassa eksaktimpi ja tieteellisempi, kuin laaja oirepohjainen diagnoosi.

"Itse uskon, että ihmiset itse useimmiten tietävät paremmin, mikä heitä vaivaa, kuin heitä hoitavat lääkärit. Arkinen kuvaus omista ongelmista on usein itse asiassa eksaktimpi ja tieteellisempi, kuin laaja oirepohjainen diagnoosi."

Mutta kun kukaan ei voi PÄTEÄ tällä! Mikä ihmeen ammattilainen se olisi, joka hyväksyy tämmöisiä selityksiä potilailtaan ja kirjaakin niitä, eikä osaa ITSE SANOA MIKÄ HÄNTÄ VAIVAA! Eihän se ole psykologi eikä mikään, eikä psykiatri! Sehän on ihan löperö! Ja sitten käyttää hirveästi aikaa potilaan pelkkään KUUNTELEMISEEN! Eikä edes sano sille yhtään SIVISTYSSANAA niin että se oppis vähän edes kunnioittamaan sitä! Jos sen potilaat sitten tuleekin terveiksi ja toimintakykyisiksi ja iloisiksikin vielä, ja vaan kävelee ulos sieltä mielenterveyspaikasta, ihan ite tosta vaan, niin ...so what, eihän se MEILLE kuulu! Shit happens! Mehän tehdään täällä TÖITÄ, jumalauta, ja saadaan palkkaa siitä, tosi raskaasta ja vastuullisesta työstä, ja meitä pitää siitä sääliä koska koetaan, hyvin ymmärrettävästi, stressiä, ja meiltä menee elämä pilalle kun nykyään psykiatritkin on ihan stigmatisoituja potilaidensa takia. Nii-ih, potilaiden kokema valtava stigma heijastuu meihinkin, ja psykiatreja halveksitaan muiden lääkärien piirissä. Näin paljon me otetaan taakkaa kantaaksemme potilaidemme puolesta! Eikä kukaan, nyyh, kukaan, arvosta! Tavalliset lääkäritkin halveksii, ja hakeutuu mieluummin muihin töihin. Meistä, psykiatreistä, on PULAA, käsitättekste!

Me kärsitään tästä kaikesta niin hirveesti että tarvitaan lisää palkkaa. Onneksi meille on tullut viime aikoina paljon kavereita Virosta ja Venäjältä. On kahvipöytäseuraa. Ja nehän ei potilaita kumartele! Niillä on eri koulutus. Sellaisia vaan lisää tänne, ja me annetaan niille mielellään kaikki valtuudet, ja nehän ei pelkää lääkkeidenmääräämistäkään niin paljon kuin monet näistä nykyajan nuorista psykiatrinynneröistä. Jotka on lukeneet liikaa sellaista Götzscheä ja muuta. Ja kulkee kaiken maailman Mad in Finland-seminaareissa. Tai ainakin niitten kaverit kulkee. Ja nehän käyttää nettiä. Onneksi nää naapurimaan kollegat ei osaa suomea eikä käytä nettiä niin paljon, ja niillä on muistissa vielä hyvin miten asiat hoidettiin vanhoina hyvinä aikoina siellä rautaesiripun toisella puolella! (Kun oli vielä meilläkin se YYA. ) Niih, ammattitaito ei tunne rajoja, tervetuloa vaan aivotuonti! Global, psychiatry goes global. Kyllä me pärjätään. (muuten, oliksulla sitä bentsoa vielä, heitätsä yhen et mä pääsen vastaanotolle?)

Anonyymi
20.8.2019 18:24

Mulla taitaa olla juurikin tuo 7 kappaletta psykiatrisia diagnooseja, oisko? Vakava masennus, sosiaalisten tilanteiden pelko, yleistynyt ahdistuneisuushäiriö, paniikkihäiriö, Add, Pakko-oireinen häiriö, Asperger.

AhdistunutMies

"Mulla taitaa olla juurikin tuo 7 kappaletta psykiatrisia diagnooseja, o"

Älä niistä välitä. Ne eivät kuvaa sinua eikä mitään todellista tilanteessasikaan. Diagnooseja vaan kertyy, kun on pitempään mt-järjestelmässä mukana.

Mitä muuten itse ajattelet diagnooseistasi ja hoidostasi, oletko saanut apua ongelmiisi?

Anonyymi
20.8.2019 18:24

"Lopuksi julistivat persoonallisuushäiriöiseksi jota ei voi auttaa"

Tuokin on puppua. Psykiatria on itse kääntänyt kelkkansa tässä suhteessa jo aikaa sitten. Riippuu siitä, kenen näkemyksen/uskomuksen satut kuulemaan.

Persoonallisuushäiriö ei ensinnäkään ole tieteellisesti validi kategoria, kuten eivät useimmat muutkaan diagnoosit. Toiseksi, sillä tavoin diagnosoituja voidaan auttaa kuten muitakin, esimerkiksi psykoterapialla. Apukeinot vain täytyy räätälöidä yksilöllisiin tarpeisiin. Harva näin diagnosoitu saa oikeaa apua, vaikka useimmat kuitenkin haluaisivat.

Ph-diagnoosien ympärillä tapahtunut ja tapahtuva psykiatrinen toiminta on seurauksiltaan mielenterveyskentän traagisimmasta päästä.

Anonyymi
20.8.2019 18:24

Mulla ainakin diagnoosi oli alkuun masennus ja sitten yhdellä käynnillä se vaihdettiin toistuvaan keskivaikeaan masennukseen, vaikka olo oli huomattavasti parempi.
Ei olla enempää diagnosoitu ja olen nyt terapiassa ankean lapsuutta ja aikuisiän ikäviä tapahtumia purkamassa. Terapeutin sanoin minulla on vaan ollut tosi huono tuuri elämässä, mutta toivoisin sen tuurin joskus kääntyvän.
Omasta mielestä stressi ja pahimpaan varautuminen on ikävien kokemusten takia jäänyt päälle.

" Terapeutin sanoin minulla on vaan ollut tosi huono tuuri elämässä, "

Sun terapeutti ymmärtää ainakin jotain. :)

Anonyymi
20.8.2019 18:24