Somalia. Afrikan Historia, 1989

(s. 62-63)




Ensimmäiset luotettavat tiedot Somalian kaupungeista ovat peräisin islamilaiskaudelta, jolloin uskonnolliset pakolaiset ja kauppiaat asuttivat ja perustivat kaupunkeja.

Uusista kaupungeista olivat suurimpia Adeninlahden Zaila sekä Intian valtameren rannikon Mogadishu, Marka ja Brava. Kaupungeissa asui luultavasti myös somaleja, mutta niiden väestö koostui kuitenkin pääosin arabeista, persialaisista ja intialaisista, Ibn Battuta kertoo, että vuonna 1331 Mogadishua hallitsi vanhempainneuvosto yhdessä sulttaanin johtaman uskonnollisen hierarkian kanssa. Varmoja kirjallisia tietoja kaupunkien asukasluvuista on saatavissa vasta 1800-luvulta. Missään niissä ei tuolloin ollut pysyvää asutusta muutamaa tuhatta enempää.

Kaupunkilaiset näyttävät pysytelleen visusti muuriensa sisäpuolella, mikä maaseudun väestöstä saattoi tuntua varsin rajoittuneelta elämänmuodolta. Käsitystä kuvaa hyvin sanonta: ”Mikäli kaupunkilainen elää kyllin kauan, hän saattaa nähdä kaiken – jopa kamelin syntymän.”

Kaupungit olivat luonnollisesti kaupan keskuksina tärkeitä maaseudun asukkaille. He saivat niiden kautta metallitavaransa, aseensa, vaatteita, riisiä ja taateleita. Mutta toisellakin tavalla kaupungeista saattoi olla hyötyä. Vaikka maalaiset normaalisti vierastivatkin kaupunkeja asuinpaikkoina, niin kriisitilanteissa, tavallisesti kuivuuden vuoksi, niissä voitiin saada turvapaikka. Useimmilla paimentolaisklaaneilla oli kaupungeissa isäntänsä ja suojelijansa kaupankäynnin tai muun yhteydenpidon vuoksi. Mutta päinvastoin kuin paimentolaiset yleensä, somalit kauppasivat hyvin vähän karjaansa tai sen tuotteita. Myynnin pääartikkeleita olivat maustekasvit, suitsukkeet ja norsunluu. Niitä tuotiin sisämaasta pitkienkin matkojen päästä karavaanireittejä pitkin. Edellisiä saatiin pohjoisesta, jälkimmäisiä, samoin kuin sarvikuonon sarvia, kuljetettiin etelästä.

Mitä normaalimpaa elämä oli, sitä pienemmästä sosiaalisesta ja poliittisesta yksiköstä ihminen oli riippuvainen. Kuuluminen yhden poliittisen auktoriteetin alaisuuteen on ollut vasta tämän vuosisadan ilmiö. Silti Somalian historiasta tunnetaan sulttanikuntia, joiden johtajat hallitsivat useita klaaneja ja näiden asuinalueita. Kyse lienee tällöin ollut lähinnä alueellisten resurssien – kauppareittien, kaivojen ja laidunmaiden – valvonnasta, eikä niinkään jonkin alueen sotilaallisesta valtauksesta ja miehityksestä. Elintärkeiden resurssien haltija saattoi alistaa naapureitaan tälläkin tavalla ja vaatia valta-asemansa tunnustamiseksi veroja sekä poliittisia palveluja. Aineellisten etujen lisäksi poliittiseen valta-asemaan pyrkimiseen ja saavuttamiseen saattoi olla muitakin syitä. Sellaisia olivat esimerkiksi uskonnolliset tekijät ja klaanien väliset, usein avioliittojen kautta syntyneet liittoutumat.

Näistä kaikista oli kyse Adjuranin sulttaanikunnassa, joka piti vallassaan suurta osaa eteläisen Somalian rannikosta ja jokialueesta 1400-luvun lopulta 1600-luvulle. Adjuran oli Hawijja-klaanien liittoutuma, jonka johdossa oli Gareenin suku. Suvulla katsottiin olevan uskonollista voimaa, ja sillä oli moitteeton sukupuu. Tämä poliittis-uskonnollinen auktoriteetti nojasi paimentolaisten Hawijja-klaanien sotilaalliseen voimaan, ja perusti hallintopisteitä kaivoille ja jokivarsien viljelykeskuksiin. Avioliittojen kautta vahvistettiin seudun sukujen keskinäistä lojaalisuutta. Luultavasti arabioppineita ja kauppiaita käytettiin apuna hallintokoneistossa, verojen kannossa ja keinokastelujärjestelmien rakentamisessa. Liitot Mogadishun ja Markan johtavien perheiden kanssa tuottivat Adjuranimaamille osingot ylijäämäviljasta ja –karjasta sekä luksustavaroita, jotka kaikki symboloivat hänen korkeaa asemaansa.

Koko Adjuran-sulttaanikunnan historia perustuu lähinnä somalien traditioihin; Somalian ulkopuolella valtamuodostelmaa ei tunnettu. Samoin Adjuranin hajoaminen on rekonstruoitu erityyppisten suullisten perimätietojen avulla. Yleisiksi syiksi valta-aseman vähittäiseen murtumiseen 1620-luvulla 1690-luvulle on päätelty paimentolaisheimojen jatkuva paine viljaville seuduille, Adjuran-liittoutuman sisäiset ristiriidat sekä Gareen-suvun uskonnollisen aseman vähittäinen murtuminen liittolaisavioliittojen ja islaminuskon leviämisen myötä.

Adjuranien kaudella on nähty olleen merkittäväkin historiallinen vaikutus eteläisen Somalian taloudellisiin, poliittisiin ja uskonnollisiin oloihin. Ennen Hawijja-dynastian perustamista Sebelejoen laaksoa viljeli hyvin todennäköisesti bantuväestö, joka vain hyvin vähän oli tekemisissä paimentolaisnaapureidensa kanssa. Uudet vallanpitäjät alkoivat periä veroja viljelijöiltä suojelusta luoden 1900-luvulle säilyneen alistussuhteen paimentolaisten ja maanviljelijöiden välille. Lisäksi mobilisoidessaan maanviljelijöitä Adjuranit luultavasti saivat aikaan maataloustuotannon kasvun. Islaminuskon leviämiseen etelässä Adjuran-vallalla oli myös vaikutuksensa. Vaikka väestö edelleenkin tunsi lojaalisuutta lähinnä klaaniaan kohtaan, niin kuitenkin islami