Parisuhde päättyi

Eiköhän aika auta. Sen tiedät varmasti itsekin. Puhumaton, entinen petturi, ole tyytyväinen, kun et vuotta enempää tuhlannut elämääsi.

Ellei toisen kanssa pysty keskustelemaan mistään muusta kuin sänkyyn liittyvästä, on yllättävää kuinka sinä jaksoit jaaritella sänkyjuttuja kokonaisen vuoden!
Tuota "suhdetta" ei todellakaan voi edes kutsua "parisuhteeksi"
Sinä toimit vain ilmaisena hu.....na.

Mikäli haluat lähellesi ystävän, kumppanin pidemmäksi aikaa, olisiko aihetta aloittaa hiukan eri kantilta.
Kuten painottaa toisen maailmakatsomukseen, muihin ominaisuuksiin ( kuin vain sänkyyn liittyviin), harrastuksiin, ystäviin jne. jne..

Minulla kävi osittain samoin kuin sinulle (aloittaja). Mies oli sekä epäluotettava että sähläsi lähes kaikki arjen pienetkin puuhastelut. Kyse oli siis joko tahallisesta tai tahattomasta henkisestä pettämisestä. Hän ei myöskään kuuden vuoden aikana avautunut yhtään mistään. Aivan, kuusi vuotta jaksoin yrittää, vaikka jo ensimm. vuoden aikana näin ongelmia suhteessamme.
Hän petti minut kerta toisensa jälkeen henkisesti. Se loukkasi pahiten. Myönnän, että suhteen alussa testasin hänen itsetuntoaan ja sietokykyään esim. niin, että muiden tuttujen vieraillessa luonamme ja heidän kuullen, neuvoin häntä vaikkapa ruoanlaitossa. Tein sen ihan ystävällisellä ja fiksulla tavalla. Siitä alkoikin, tai en oikeasti tiedä, mistä alkoi, mutta niiden ihan parin "ohjeistuksen" jälkeen alkoi hänen loputtoman pitkä kostoretkensä. Hän tiuski, muuttui kuuroksi, halveksi, loukkasi, kettuili jonkun toisen kanssa minulle, vaihtoi dissaavia katseita jonkun toisen kanssa minun tekemisistäni tai sanomisistani.
Yht'äkkiä hän sitten pystyi muuttamaan käytöstään.
Ihan aina, siis todellakin aina, hän alkoi kohtelemaan minua kuin rakastava kumppani tekeekin, sanalla sanoen hyvin. Tämän hän teki sillä sekunnilla, kun viimeinenkin vieras/tuttu/sukulainen oli hävinnyt asunnosta tai pihasta kuulo- ja näköetäisyyden ulottumattomiin.
Vihdoin sitten jaksoin alkaa rakentamaan uutta elämääni. Hain ja pääsin aikuiskoulutukseen, ja ilmoitin hänelle että samalla eroan. Hänen reaktionsa oli seuraava: meillä oli kissa, jonka olimme yhdessä hankkineet. Hän teki ihan vaan äkkiä kissanluukun. Tuli sitä minulle esittelemään, kun lähtöni uudelle paikkakunnalle oli käsillä. Kertoi, että teki tämmösen, että kissa pääsee ulkovarastoon "suojaan" kun hän ei ole päästämässä sisään. Asuimme siis jo silloin maaseudulla vanhassa omakotitalossa.
Silloin tajusin ensimm. kerran , että hänen tapansa toimia on todella outoa, vähintäänkin.
Jouduin pitämään hänet hyvällä tuulella, kun sitten muutin pois, jotta kissamme hyvä hoito olisi edes teoriassa mahdollista.
Koska päätimme vuoden eron jälkeen palata yhteen, niin yksi iso peruste oli kissamme hyvinvointi. Kyllä, näin paljon ihminen voi venyä. Toki koin myös yksinäisyyttä, mutta jatkuva huoli ja stressi oli se, miten hän milloinkin kilahtaa ja ärjyy kissalle, jonka epätoivottu käytös johtui pelkästään hänen milloin minkäkinkaisesta mielentilastaan, krapulastaan , humalatilastaan, puhumattakaan kissan pitämistä sijaiskärsijä , koska minä olin hänet jättänyt.
Pian, siis takaisin yhteen muuttamisen jälkeen , samat ongelmat olivat taas läsnä. Jatkan myöhemmin, kun keitän ensin aamukahvin... kun tätä tekstiä nyt vain tulee, että toisetkin samoissa ympyröissä pyörivät heräsivät ajoissa.... niin ja aloittajalle terveisiä, että olen myös jo hieman "vanhempi" naishenk. niin olisi mahtava tutustua lisää!

Mulla on ihan samanlainen tilanne. Mies ei puhu. Eikä osaa keskustella. Riitatilanteissa vaan alkaa huutamaan ja syyttämään. Kiihtyy nollasta sataan hetkessä.
Sit sulkee miut ulkopuolelle kaikesta.

Vähän selvennystä kyllä kaipaisin aloittajalta siihen millaisista asioista mies ei suostunut keskustelemaan.

Itse olen eronnut jo yli 10 vuotta sitten sovussa ja tapaillut muutamia naisia vakavammin eron jälkeen. Minulla on kouluikäisiä lapsia, hyvät välit eksään ja meidän molempien sukulaiset tulevat keskenään toimeen erittäin hyvin, enkä niitä välejä halua rikkoa jatkossakaan.

Muutama vuosi avioeron jälkeen tapasin naisen jonka kanssa kuvittelin että voisi olla enemmänkin. Oltiin yhdessä vajaa vuosi, pistin seurustelun poikki näistä syistä:
a) minun olisi pitänyt "kommunikoida" juurta jaksaen joka ikinen minuutti päivästä.
b) olisi pitänyt selvittää jo ensi metrillä koko menneisyyteni juurtajaksaen.
c) kun vein lapsia eksälle/eksän vanhemmille tai tapasin eksän sukulaisia/kavereitani olisi pitänyt sanasta sanaan kertoa mistä puhuttiin.

Koskaan ei riittänyt vastaukseksi ettei mistään erityisesti, normiarkijuttuja puhutaan. Itkeä tyrski ettei minun kanssa pysty puhumaan mistään, en "kommunikoi", en arvosta häntä, jne jne jne.

Toisen naisen kanssa olin myös vajaan vuoden.
Sama juttu kuin yllä, mutta lievemmässä määrin tämän kanssa tuli iso ongelma lapsistani. Kyse oli toisen lapseni rippijuhlista.Olemme järjestäneet kaikki lasten juhlat eksän kanssa sovussa ja molempien sukulaiset ovat paikalla.
Tämä ei tälle uudelle naiselle sopinut lainkaan että juhlat olisi pidetty eksän kotona ja minä jeesaan rahallisesti tarjoomuksien hankinnassa niin kuin aiemminkin oltiin tehty. Uusi naiseni vaati että minun olisi pidettävä erilliset juhlat minun suvulle meillä ja lasten äidin puoleisille pitäkööt eksän luona.
Oli järjettömän mustasukkainen lasteni äidille ja se näkyi kaikessa kanssakäymisessä ja jopa niissä tavaroissa mitä mun kotona oli. Esim. yksi lipasto oli eksän kanssa kimpassa ostettu ja kun se selvisi naiselle, niin lipasto olisi pitänyt hävittää heti. Sama valokuvien kanssa missä lasteni äiti oli mukana. En todellakaan suostu heittämään omaa menneisyyttäni roskikseen mustasukkaisuuden takia.

Minulla ei ole mitään salattavaa menneisyydessä, mutta olen sitä mieltä, että minulla on oikeus päättää mitä/koska/kenelle asioistani kerron. Kumpikin nainen yritti kaivaa minusta kaikenlaista tietoa ex-vaimosta ja meidän avioliiton eri vaiheista, millainen eksä oli sängyssä jne. Ne asiat ei kuulu kenellekään muulle kuin minulle ja eksälle enkä niitä kertoile uusille naisille heti kättelyssä. Tätä ainakin noiden kahden oli vaikea ymmärtää.

Tämä kakkosseurustelukumppani suunnitteli meidän yhteistä tulevaisuutta ääneen koko ajan. Puhui jo yhteisen asunnon ostamisesta vaikka itse olin vasta ihastumisvaiheessa. Koko ajan oli kalenteri kädessä ja suunnittelemassa mitä tehdään minäkin viikonloppuna. Olin tosi ihastunut tähän naiseen, mutta aika äkkiä siinä silmäni aukenivat kun tajusin, että naisen tavoitteena oli täyttää etenkin lapsilleni varatut viikonloput kauempana olevilla tapahtumilla.

En minä ole heti ostamassa yhteistä asuntoa, en halua viedä heitä tapaamaan eksän sukua enkä omaanikaan, eikä minulla ole tarvetta esitellä uutta naista heti lapsillenikaan. Vasta sitten kun suhde on niin vakaalla pohjalla ja varmaa, nuo asiat ovat ajankohtaisia. Sitä ennen tutustutaan ja katsotaan onko meillä mitään yhteistä vai ei.
Nyt tapailen naisia satunnaisesti, uutta parisuhdetta en näillä näkymin aloita.

Olemme lähes eläkeikäinen aika tuore pariskunta Seurusteltiin pari vuotta, asuttiin omillaan, vihille mentiin ja vasta sitten muutettiin samaan asuntoon. Siitä alkoi alamäki ja vaimon jatkuva nalkuttaminen. Vaimo puhuu hyvin negatiiviseen sävyyn minusta ja muista ihmisistä ja sitä on raskasta kuunnella koko aika.

Vaimo ei sulata minkäänlaista poikkeamaa omasta järjestelmästään, kaikki pitää olla hänen tavalla. Olen vasenkätinen mun laittamana tavarat ovat eri päin kuin vaimolla. Esim: kun latasin astianpesukoneen tai kamat koneesta laatikkoihin, pikkusälät on vaimon mielestä väärään suuntaan, se kiukuissaan kääntelee niitä ja suu käy koko aika. Keuhkoaa pää punaisena kuin pikkulapselle mikset sinä ikinä opi laittamaan näitä oikein. Siinäpä kestoriidan aihe, mikä on oikein, sekö miten mä olen laittanut lusikat omassa keittiössäni 10 vuoden ajan vai se miten vaimo haluaa ne laittaa.
Aluksi heitin takaisin hänelle, että miksi vain sinun tapasi tehdä asioita on meillä se ainoa oikea, mitä haittaa siitä on, jos ne jossain on mun tavalla.
Ei osannut vastata siihen muuta kuin, että kun häntä ärsyttää kun ne on väärin!
Minua ei kuitenkaan saa ärsyttää hänen natinansa. Jos sanon että voisitko joskus puhua mulle niin kuin ihmiselle, niin tulee vain lisää kiljuntaa , miten en osaa ottaa vastaan palautetta.

Sama huuto muissakin kotitöissä. Muutin vanhempien luota 16 vuotiaana ja siitä saakka olen pitänyt kotini siistinä, mutta minun tapa siivota ei kelpaa vaimolle. Eikä minun tekemät ruuat, ei pyykinpesut. Ei meillä ole yhtään sen siistimpää vaimon siivouksen jäljiltä, mutta jos vaikka imuroin tai pesen lattiat, vaimo kulkee perässä nalkuttamassa. Joten nykyään huolehdin vain omista asioistani ja tavaroistani ja siivoan silloin kun vaimo ei ole kotona. Käytän vain yhtä lusikkaa, haarukkaa, kahvimukia, lautasta ja tiskaan ne käsin. En tee ruokaa, ostan valmiita eineksiä, syön jos vaimo on tehnyt safkaa, mutta en kommentoi ruuan laatua. Jos minä teen ruokaa vaimo haukkuu joka kerta miten on liikaa mausteita, on liian vähän mausteita, olisit laittanut tuota tai tätä siihen niin tulisi parempaa. Miitoksen sanaa ei sen suusta tule.
Näitä kestoriidan aiheita olisi vaikka ja kuinka. Ei tule kompromisseja kun vain vaimon tapa on ainoa oikea, vain hän osaa ja muut ei mitään, näin yli kuusikymppisenä en haluaisi enää kenenkään lattiamatoksi ryhtyä.
Kotona on hiljaista, vaimo ei huuda, minä en puhu. Ei ole intiimiä kanssakäymistä, mulla särkee päätä, ei todellakaan huvita. Tätä on jatkunut nyt pari vuotta.
Mun pitäisi aina joustaa, mutta kun koti on alunperin mun, kai minullakin jonkunlaisia oikeuksia on. Olen täysin kypsä tilanteeseen, pistän avioeropaperit vetämään heti joulun jälkeen. Onneksi on avioehto.