vaikea elämä

Minulla on aivan kauhea elämä, mutta en uskalla tehdä itsemurhaa, koska pelkään joutuvani helvettiin.

Tuska kirjoitti:

Minulla on aivan kauhea elämä, mutta en uskalla tehdä itsemurhaa, koska pelkään joutuvani helvettiin.

kuin odottaa Jumalan apua..

Muista, että masennus on sairaus, ja se on parannettavissa oleva sairaus. Itsetuhoiset ajatukset tarkoittavat sitä, että haluaa pois tämänhetkisestä tilanteesta, mutta jos maltat odottaa, niin kyllä se päivä paistaa risukasaankin. Käypä juttelemassa vaikka terveyskeskuslääkärin kanssa. Kannattaisko vaikka lähteä opiskelemaan tai tekemään töitä toisella paikkakunnalla. Tapaisit uusia ihmisiä, ja saisit miettiä vähän asioita.

Elämästä ei kannata ymmärtää kerrallaan enempää kuin ymmärtää. Kuitenkin omaa elämäänsä kannattaisi katsoa arvokkaaksi, koska sitä saa kaikilla aisteillansa elää.

Oma paikkansa, tila ja tavoitteensa olisi pyrittävä löytämään ja kirkastamaan, sillä meillä kaikilla on jokin tehtävä täällä maailmassa, vaikkapa pienikin mutta arvokas.

Uskonto on voimavara, lataamo ja turvapaikka mutta ei elämäntehtävä.
Elämäntehtävä ihmisellä on siinä, millä tavoin hän osaa orientoitua juuri lahjaksi saamaansa mielettömän arvokkaaseen elämäänsä, tehtävänään kasvattaa itseään ja auttaa lähimmäisiään ja ympäristöään.

Huumoria, uskallusta, rehellisyyttä, toiveita, tavoitteita ja ymmärtämystä siihen että vaikeutesi ja pulmasi ovat taatusti suuremmassakin tiedossa.

Luoja auttaa ja armahtaa jos itse ihminenkin tekee sen.

Antro kirjoitti:

Elämästä ei kannata ymmärtää kerrallaan enempää kuin ymmärtää. Kuitenkin omaa elämäänsä kannattaisi katsoa arvokkaaksi, koska sitä saa kaikilla aisteillansa elää.

Oma paikkansa, tila ja tavoitteensa olisi pyrittävä löytämään ja kirkastamaan, sillä meillä kaikilla on jokin tehtävä täällä maailmassa, vaikkapa pienikin mutta arvokas.

Uskonto on voimavara, lataamo ja turvapaikka mutta ei elämäntehtävä.
Elämäntehtävä ihmisellä on siinä, millä tavoin hän osaa orientoitua juuri lahjaksi saamaansa mielettömän arvokkaaseen elämäänsä, tehtävänään kasvattaa itseään ja auttaa lähimmäisiään ja ympäristöään.

Huumoria, uskallusta, rehellisyyttä, toiveita, tavoitteita ja ymmärtämystä siihen että vaikeutesi ja pulmasi ovat taatusti suuremmassakin tiedossa.

Luoja auttaa ja armahtaa jos itse ihminenkin tekee sen.

Lue lisää

Jos ihmisellä on itsetuhoisia ajatuksia, kannattaa ehdottomasti mennä terveyskeskukseen!! Ex-poikaystäväni kärsi syvästä masennuksesta ja uhkaili itsemurhalla. Hän pääsi välittömästi hoitoon. Itse hän ei olisi halunnut hoitoon mennä, vaan puoliväkisin hänet sinne vietiin.

Eihän se tietysti kovin ylevältä kuulosta, jos jonkun aikaa joutuu viettämään esim. mielisairaalassa ja suljetulla osastolla. (Hänellä oli myös jonkin verran harhoja, eihän sinne "tavallisia" masennuspotilaita viedäkään.) Mutta se auttoi! Nyt kun hän on päässyt pois ja lääkitys on kunnossa, mies on taas kuin uusi ihminen! On pirteä ja kiinnostunut asioista, toisin kun ennen. Myöntää itsekin, että hoitoon meno oli parasta mitä hänelle olisi ko. tilanteessa voinut tapahtua. Mielialalääkkeitä ei siis kannata turhaan pelätä.

Ymmärrän kyllä, että hoitoon hakeutuminen voi olla todella korkean kynnyksen takana, varsinkin jos on nuori ja vl-perheestä, missä kulissien periaatteessa pitäisi olla kunnossa. Nuoruus ja etenkin murrosikä voi olla hyvin ahdistavaa aikaa, varsinkin jos elää tiukkojen kieltojen ja rajoitusten keskellä. Itsellänikin oli aikoinaan hirvittävä murrosikä, vaikka en ole vl-perheestä. Kapinointi oli todella rajua ihan tavallistakin perhe-elämää kohtaan, vaikka meillä ei kotona ollut mitään ongelmia ja vanhempanikin ovat ihania ja ymmärtäväisiä ihmisiä. Jos minun olisi pitänyt vielä sopia johonkin tiettyyn "muottiin", olisin varmasti ahdistuksissani karannut kotoa.

Murrosiässä on normaalia tuntea jossain määrin ahdistusta ja vieraantumista muista, mutta kannattaa pitää mielessä, että murrosikä menee ajan myötä ohi. Itsemurhaa ei kannata missään nimessä terveen, ja varsinkaan nuoren ihmisen tehdä, se ei kertakaikkiaan ole varteenotettava vaihtoehto.

Mielestäni onkin sitten asia erikseen, jos ihmisellä on hirvittäviä tuskia eikä mitään toivoa paranemisesta. Tietyin varauksin hyväksyn armomurhan.

Olen itsekin miettinyt, että jos olisin tilanteessa, missä olisin todella vaikeasti loukkaantunut, esim. halvaantunut täysin tai raajaton ja runneltu, ja joutuisin lopun elämäni elämään toisten avun varassa, riistäisin todennäköisesti hengen itseltäni, mikäli siihen vain fyysisesti pystyisin. Mielestäni loputon kärsimys ei jalosta, eikä sillä voi olla mitään suurempaa tarkoitusta loppuelämää ajatellen. Kärsimys ei tee hyvää ihmistä. Penemmät ongelmat ovatkin sitten kokonaan toinen juttu.

Ymmärrän myös ihmisiä, jotka esim. hyppäsivät WTC-torneista alas, eli ottivat kohtalonsa omiin käsiinsä mielummin kuin odottivat mahdollisesti tuskallista kuolemaa liekeissä. Pelastuminen ja jonkin ihmeen odottaminen olisivat tässä tapauksessa olleetkin aivan turhia. Tämä nyt on tietysti ääripään tapaus.

Mutta rohkeutta, hyvät ystävät! Vaikka elämä saattaa nyt näyttää synkät puolensa, voi tilanne esim. vuoden päästä olla jo aivan toinen. Rohkeasti hakemaan apua, jos omat voimat eivät enää riitä!

Ja tästä synkästä keskustelusta huolimatta, Kaunista kevättä kaikille!

Kokenut kirjoitti:

Jos ihmisellä on itsetuhoisia ajatuksia, kannattaa ehdottomasti mennä terveyskeskukseen!! Ex-poikaystäväni kärsi syvästä masennuksesta ja uhkaili itsemurhalla. Hän pääsi välittömästi hoitoon. Itse hän ei olisi halunnut hoitoon mennä, vaan puoliväkisin hänet sinne vietiin.

Eihän se tietysti kovin ylevältä kuulosta, jos jonkun aikaa joutuu viettämään esim. mielisairaalassa ja suljetulla osastolla. (Hänellä oli myös jonkin verran harhoja, eihän sinne "tavallisia" masennuspotilaita viedäkään.) Mutta se auttoi! Nyt kun hän on päässyt pois ja lääkitys on kunnossa, mies on taas kuin uusi ihminen! On pirteä ja kiinnostunut asioista, toisin kun ennen. Myöntää itsekin, että hoitoon meno oli parasta mitä hänelle olisi ko. tilanteessa voinut tapahtua. Mielialalääkkeitä ei siis kannata turhaan pelätä.

Ymmärrän kyllä, että hoitoon hakeutuminen voi olla todella korkean kynnyksen takana, varsinkin jos on nuori ja vl-perheestä, missä kulissien periaatteessa pitäisi olla kunnossa. Nuoruus ja etenkin murrosikä voi olla hyvin ahdistavaa aikaa, varsinkin jos elää tiukkojen kieltojen ja rajoitusten keskellä. Itsellänikin oli aikoinaan hirvittävä murrosikä, vaikka en ole vl-perheestä. Kapinointi oli todella rajua ihan tavallistakin perhe-elämää kohtaan, vaikka meillä ei kotona ollut mitään ongelmia ja vanhempanikin ovat ihania ja ymmärtäväisiä ihmisiä. Jos minun olisi pitänyt vielä sopia johonkin tiettyyn "muottiin", olisin varmasti ahdistuksissani karannut kotoa.

Murrosiässä on normaalia tuntea jossain määrin ahdistusta ja vieraantumista muista, mutta kannattaa pitää mielessä, että murrosikä menee ajan myötä ohi. Itsemurhaa ei kannata missään nimessä terveen, ja varsinkaan nuoren ihmisen tehdä, se ei kertakaikkiaan ole varteenotettava vaihtoehto.

Mielestäni onkin sitten asia erikseen, jos ihmisellä on hirvittäviä tuskia eikä mitään toivoa paranemisesta. Tietyin varauksin hyväksyn armomurhan.

Olen itsekin miettinyt, että jos olisin tilanteessa, missä olisin todella vaikeasti loukkaantunut, esim. halvaantunut täysin tai raajaton ja runneltu, ja joutuisin lopun elämäni elämään toisten avun varassa, riistäisin todennäköisesti hengen itseltäni, mikäli siihen vain fyysisesti pystyisin. Mielestäni loputon kärsimys ei jalosta, eikä sillä voi olla mitään suurempaa tarkoitusta loppuelämää ajatellen. Kärsimys ei tee hyvää ihmistä. Penemmät ongelmat ovatkin sitten kokonaan toinen juttu.

Ymmärrän myös ihmisiä, jotka esim. hyppäsivät WTC-torneista alas, eli ottivat kohtalonsa omiin käsiinsä mielummin kuin odottivat mahdollisesti tuskallista kuolemaa liekeissä. Pelastuminen ja jonkin ihmeen odottaminen olisivat tässä tapauksessa olleetkin aivan turhia. Tämä nyt on tietysti ääripään tapaus.

Mutta rohkeutta, hyvät ystävät! Vaikka elämä saattaa nyt näyttää synkät puolensa, voi tilanne esim. vuoden päästä olla jo aivan toinen. Rohkeasti hakemaan apua, jos omat voimat eivät enää riitä!

Ja tästä synkästä keskustelusta huolimatta, Kaunista kevättä kaikille!

Lue lisää

Myös normaaliin arkeen on olemassa hyvä ohje.
Eli aivan jokainen ihminen usein huomaa että mielessä alkaa pyöriä jokin tai jotkin itsepintaiset ajatukset, jotka eivät ole ollenkaan mukavia. Pahimmillaan ne voivat olla hyvinkin pitkäkestoisia ja piinaavia.

Silloin kannattaa ottaa käyttöön hyvin vanha ns. uskonnollinen mantra, joka syrjäyttää tehokkaasti pahoja ajatuksia ja mietteitä. Ja sitä kannattaa käyttää joutenollessa muutenkin.

Lausu mielessäsi vain toistuvasti ja rukouksenomaisesti näin: Herra Jeesus Kristus Jumalan Poika armahda minua.

Tarkoittaa vain sitä että ajatusten ja tunteiden taso nousisi pahoja ajatuksia korkeammalle. Eli on parempi rukoilla kuin manata.

Kokenut kirjoitti:

Jos ihmisellä on itsetuhoisia ajatuksia, kannattaa ehdottomasti mennä terveyskeskukseen!! Ex-poikaystäväni kärsi syvästä masennuksesta ja uhkaili itsemurhalla. Hän pääsi välittömästi hoitoon. Itse hän ei olisi halunnut hoitoon mennä, vaan puoliväkisin hänet sinne vietiin.

Eihän se tietysti kovin ylevältä kuulosta, jos jonkun aikaa joutuu viettämään esim. mielisairaalassa ja suljetulla osastolla. (Hänellä oli myös jonkin verran harhoja, eihän sinne "tavallisia" masennuspotilaita viedäkään.) Mutta se auttoi! Nyt kun hän on päässyt pois ja lääkitys on kunnossa, mies on taas kuin uusi ihminen! On pirteä ja kiinnostunut asioista, toisin kun ennen. Myöntää itsekin, että hoitoon meno oli parasta mitä hänelle olisi ko. tilanteessa voinut tapahtua. Mielialalääkkeitä ei siis kannata turhaan pelätä.

Ymmärrän kyllä, että hoitoon hakeutuminen voi olla todella korkean kynnyksen takana, varsinkin jos on nuori ja vl-perheestä, missä kulissien periaatteessa pitäisi olla kunnossa. Nuoruus ja etenkin murrosikä voi olla hyvin ahdistavaa aikaa, varsinkin jos elää tiukkojen kieltojen ja rajoitusten keskellä. Itsellänikin oli aikoinaan hirvittävä murrosikä, vaikka en ole vl-perheestä. Kapinointi oli todella rajua ihan tavallistakin perhe-elämää kohtaan, vaikka meillä ei kotona ollut mitään ongelmia ja vanhempanikin ovat ihania ja ymmärtäväisiä ihmisiä. Jos minun olisi pitänyt vielä sopia johonkin tiettyyn "muottiin", olisin varmasti ahdistuksissani karannut kotoa.

Murrosiässä on normaalia tuntea jossain määrin ahdistusta ja vieraantumista muista, mutta kannattaa pitää mielessä, että murrosikä menee ajan myötä ohi. Itsemurhaa ei kannata missään nimessä terveen, ja varsinkaan nuoren ihmisen tehdä, se ei kertakaikkiaan ole varteenotettava vaihtoehto.

Mielestäni onkin sitten asia erikseen, jos ihmisellä on hirvittäviä tuskia eikä mitään toivoa paranemisesta. Tietyin varauksin hyväksyn armomurhan.

Olen itsekin miettinyt, että jos olisin tilanteessa, missä olisin todella vaikeasti loukkaantunut, esim. halvaantunut täysin tai raajaton ja runneltu, ja joutuisin lopun elämäni elämään toisten avun varassa, riistäisin todennäköisesti hengen itseltäni, mikäli siihen vain fyysisesti pystyisin. Mielestäni loputon kärsimys ei jalosta, eikä sillä voi olla mitään suurempaa tarkoitusta loppuelämää ajatellen. Kärsimys ei tee hyvää ihmistä. Penemmät ongelmat ovatkin sitten kokonaan toinen juttu.

Ymmärrän myös ihmisiä, jotka esim. hyppäsivät WTC-torneista alas, eli ottivat kohtalonsa omiin käsiinsä mielummin kuin odottivat mahdollisesti tuskallista kuolemaa liekeissä. Pelastuminen ja jonkin ihmeen odottaminen olisivat tässä tapauksessa olleetkin aivan turhia. Tämä nyt on tietysti ääripään tapaus.

Mutta rohkeutta, hyvät ystävät! Vaikka elämä saattaa nyt näyttää synkät puolensa, voi tilanne esim. vuoden päästä olla jo aivan toinen. Rohkeasti hakemaan apua, jos omat voimat eivät enää riitä!

Ja tästä synkästä keskustelusta huolimatta, Kaunista kevättä kaikille!

Lue lisää

"Olen itsekin miettinyt, että jos olisin tilanteessa, missä olisin todella vaikeasti loukkaantunut, esim. halvaantunut täysin tai raajaton ja runneltu, ja joutuisin lopun elämäni elämään toisten avun varassa, riistäisin todennäköisesti hengen itseltäni, mikäli siihen vain fyysisesti pystyisin. Mielestäni loputon kärsimys ei jalosta, eikä sillä voi olla mitään suurempaa tarkoitusta loppuelämää ajatellen. Kärsimys ei tee hyvää ihmistä. Penemmät ongelmat ovatkin sitten kokonaan toinen juttu."

Kirjoituksestasi jäi paha maku. Ikään kuin pitäisit fyysisesti sairaan, rujon, halvaantuneen jne. ihmisarvoa vähäisempänä ja hänen elämäntilannettaan toivottomana. Hänellä on kuitenkin yhtä suuri oikeus kokea olevansa sellaisenaan arvokas ja hyväksytty ihminen kuin fyysisesti terveellä, mutta mielenterveysongelmista kärsineellä ex-poikaystävälläsi.

Kärsimys ei sinänsä jalosta ketään, mutta se kuuluu väistämättä elämään. Tuskan, kivun, kärsimyksen kanssakin voi oppia elämään täysipainoista, innostavaa ja jopa onnellista elämää. Vaikka olisi minkä sairauden tai onnettomuuden jäljiltä ruma, rampa tai liikuntakyvytön. Vaikeiden asioiden hyväksyminen osaksi omaa elämää ei ole helppoa, mutta siihen haluan kannustaa.

Hyvä pääsiäispupu, oletko saanut selville masennuksesi syitä. Niitä kannaittaisi miettiä ja eritellä.

Itselläni (exvl) on ollut kohtalaisen vaikeitakin masennusjaksoja, ja niihin on ollut osaltaan selkeitä ulkoisiakin syitä. Ongelma ilmenee verenpaineena ja jaksottaisena ahdistuksena.

Itsemurhaa en edes mieti vaikka usein on tuntunut hyvin tarpeettomalta tämä oleminen. Huomaan että tämä elämä hupenee muutenkin liian nopeasti käsistä, joten turha sitä on lyhentää, sillä tuskin itsemurhaajan "olo" siitä paljoa parantuisi.

Oletko tiennyt että jonkin pienen vitamiiniosan puute tuo jo masennuksen.

Hyvä Pääsiäispupu kerro enemmän itsestäsi ja masennuksesi syistä. Haluaisin kuulla ja vaihtaa vaikka kokemuksia, joten niistä voisi olla apua molemmille.