Kaverukset pelko ja ahdistus

Jo lapsesta saakka olen ollut erilainen. Tuntunut etten kuulu joukkoon. Olen aina ollut hiljainen, enkä ole edes uskaltanut puolustaa itseäni. Koulukiusattu. Yksi kaveri oli...sellainen jonka kanssa muut eivät tahtoneet olla kavereita. Yläasteella tuo kaveri vaihtui toisiin, koska yritin olla jotain muuta kuin oikeasti olen. Alkoi ahdistus ja jatkuva esittäminen kävi voimille. Koulun jälkeen nuokin kaverit jäivät. Peruskoulun jälkeen jatkoin ammattikouluun. Jaksoin pari kuukautta, kunnes alkoi ahdistaa liikaa...koulu jäi kesken. Yritin vuoden päästä uudestaan, mutta siitäkään ei tullut mitään.

Sitten menetin läheisen ihmisen ja melko pian sen jälkeen myös toisen. Vaikka elämässä oli jo tuolloin kumppani, niin silti siitä nuoresta tuntui että hän jäi ihan yksin. Alkoi kohtuuton alkoholin käyttö ja joskus tuli kokeiltua muutakin. Tuli tehtyä paljon tyhmyyksiä. Kumppani yritti auttaa ja tukea parhaansa mukaan, antoi hölmöilyt anteeksi. Sitten tapahtui vihdoin jotain hyvää ja tuo elämäntyyli päättyi siihen.

Meni vuosia. Koko ajan monet asiat pelotti ja ahdisti. Oli ylä ja alamäkiä. Oli myös lisää menetyksiä. Yritin päästä työelämään ja sainkin töitä hetkeksi. Mutta pelko ja ahdistus olivat taas paikalla, enkä saanut mahdollisuutta jatkaa työssä. Kävin juttelemassa "kallonkutistajan" kanssa. Sitten erään kerran unohdin tapaamisen, enkä uskaltanut soittaa ja pyytää uutta aikaa. Sen jälkeen olen yrittänyt vain selviytyä itse...pelko ja ahdistus mukana kulkien. Ne kaverukset kulkevat mukana jatkuvasti. Istuvat auton takapenkillä, kun jonnekin on vain pakko mennä. Istuvat ostoskärryissä kauppareissulla ja käskevät hoitamaan asiat pian että päästään takaisin kotiin turvaan. Joskus mukaan yrittää kolmas kaveri, rohkeus. Mutta nämä kaksi pitävät huolen siitä ettei tämä kolmas mahdu mukaan.

Sitten kuvioihin alkoi taas hiipiä alkoholi. Rohkeus sai siitä voimaa olla enemmän esillä. Kroppa ei tuota kuitenkaan kestänyt, vaikka mieli sitä suorastaan vaati. Onnistuin taas jättämään alkoholin vähemmälle elämästäni. En kuitenkaan kokonaan...joskus tulee otettua yksi tai kaksi, että voisi edes hetken tuntea itsensä normaaliksi. Mahdollisimman harvoin...

Elämässä on edelleen hyvä ja huolehtiva puoliso. On myös lapset ja lemmikit. On koti. On päällisin puolin asiat ihan kohtuullisen hyvin. Ei ole ystäviä, ei kavereita. Ei vaikka haluaisi. Ahdistus ja pelko vain. Nämä pitävät huolen ettei muita ole. Ainoastaan yksinäisyys pääsee mukaan.

Yritin taas hakea töitä...ja sainkin paikan. Ahdistus alkoi kasvaa ja pian oli pakko todeta, etten vain pystyisi menemään sinne. Olen hyvin pettynyt itseeni, mutta pelko ja ahdistus juhlivat voittoaan. Nämä kaverukset ovat viimeaikoina vahvistuneet todella paljon. Mieli on maassa ja mikään ei enää tunnu hyvältä. Ne asiat joilla ennen sai kohennettua mielialaansa, eivät enää toimi. Jatkuva ärtymys ja väsymys ovat astuneet kuvioihin. Ahdistus ja pelko ovat sinnikkäästi läsnä nykyään lähes koko ajan. Ei vain jaksaisi enää tätä elämää näiden kaverusten kanssa...
On ikäviä ajatuksia...paljon ja usein. Mutta pelko on pitänyt toistaiseksi huolen, ettei nämä ajatukset toteudu. Saa vain olla toive, että pääsisi pois...ja eroon näistä kaveruksista...