Aikuinen lapsemme kuoli, ainokaisemme. Hän sairasti paranoidista skitsofreniaa 16-vuotiaasta asti. Hän päätti itse elämänsä.
Olemme väsyneitä. Emme pysty puhumaan. Onko muita, jotka ovat kokeneet saman?
Olemme väsyneitä. Emme pysty puhumaan. Onko muita, jotka ovat kokeneet saman?
Vastaukset 6
Vanhimmat
Minun pojallani alkoi pari vuotta sitten sk oireet. Annoin hänelle ravintolisiä, ja olen huomannut että harhaisuus parani, mutta masennusta ollut edelleen kausittain...
Aloitin tämän keskustelun.
Poikani kuoli 28-vuotiaana viisi vuotta sitten. Meillä ei ole muita lapsia.
En osaa asiaa käsitellä. Kaikki on mielessäni levällään. Hiljaisuus on suunnaton. En pysty ottamaan yhteyttä kehenkään. En kutsumaan kotiimme ketään. Jos joku tulisi, keittäisin kahvit. Jos tämä vieras olisi jokin sellainen henkilö, joka tunsi poikani, voisimme ehkä puhua hänestä jotain. Tämä joku voisi olla vaikka hoitaja, joka hoiti häntä. Tai hän voisi olla hänet tuntenut nuori ihminen. Joku tällainen henkilö voisi olla se, jonka kanssa voisin puhua pojastani. Jos vieras olisi joku muu, puhuisimme jostain arjen asiasta ja olisimme välillä hiljaa. En jaksa pitää yhteyttä kehenkään. En itse kutsu ketään. Sukulaiseni eivät tiedä, että poikani on kuollut.
Jostain syystä minulle on jäänyt katkeria tunteita poliisia kohtaan. Mieheni soitti poikamme puhelimeen ja sieltä vastasikin poliisi, joka kertoi täysin yllättäen, että poikamme on kuollut. Kun veljeni kuoli 39-vuotiaana, kaksi poliisia vei kuolinviestin henkilökohtaisesti vanhempieni kotiin. Meille viesti tuli sillä tavalla, että ympäröivä maailma tuntuu vieläkin kylmän välinpitämättömältä. Hiljaisuus. Jostain syystä kello tikittää.
Otan osaa suruusi.
Ymmärrän tuon, että voisit puhua jonkun kanssa, joka oli tavalla tai toisella lähellä poikaanne. Voi tuntua isolta loikkaukselta alkaa puhua jonkun muun kanssa hänestä, kun häntä ja hänen muistoaan ympäröivät niin vaikeat asiat.
Kuulostaa siltä että sinä (ja puolisosi?) tarvitset jotakuta, jonka kanssa puhua nimenomaan pojastanne ja hänen kuolemastaan oman käden kautta. Jos ketään muuta sopivaa puheseuraa ei ole, niin ammattilainen. Vai oletteko jo saaneet tai hakeneet ammattiapua?
Kirjoitit, että sukulaisenne eivät edes tiedä poikanne kuolemasta. Jos sinulla kuitenkin on ok-välit sukulaisiin, ehkä voisit yhdelle kaikkein ymmärtäväisimmälle ja kivoimmalle sukulaiselle kertoa mitä on tapahtunut eli pyytää kahville tai soittaa tai vaikka laittaa sähköpostia jos teillä on sellainen tapa ollut. Ei siitä tarvitse sen enempää puhua, jos ei jaksa. Ja tämänkin voi sanoa siinä samalla, siis ettei jaksa puhua asiasta enempää.
Ainakin omien kokemusteni mukaan (vaikka kokemukseni ovat erilaisia) oma olo helpottuu selkeästi, kun on saanut kerrottua vaikeasta asiasta ja saanut sillä tavalla murrettua salaisuuden. Sekin, että sukulaiset eivät tiedä, saattaa lisätä kokemusta eristyneisyydestä, ajan pysähtyneisyydestä ja hiljaisuudesta. Tärkeästä asiasta puhumattomuus eristää sinua / teitä muusta maailmasta.
Voimia ja parempia aikoja.
Itse en ole kokenut samaa, mutta varmasti on monia muita. Toivon teille voimia surutyössänne.
Kyllä ihmisiltä kuolee lapsia ties mistä syystä ja todennäköisesti se on kova paikka suurimmalle osalle vanhemmista. Jokatapauksessa ei sitä voi jäädä loppuelämäkseen elämään menneisyydessä, tai no voi mutta silloin menee oma elämä hukkaan kun ei niitä edesmenneitä läheisiä nyt vaan saa enää takaisin
Lapsia on kuollut valitettavasti moneltakin vanhemmalta..kaikkien on pitänyt vaan sopeutua ikävään asiaan.Suru pikkuhiljaa antaa tilaa elämälle eteenpäin.Poikanne haluaisi että nautitte elämästä mahdollisimman normaalisti.Voimia ja halauksia ja lohduttavia ajatuksia teille vaan!