vanheneminen

Olen ja kyllä ne sellaisia lahopäitä olivatkin että saivat mennä ja mielellään pysyvästi.

Enpä tiedä. Vanhenpana ei vaan jaksa joka asiaan osallistua. Hyvät ystävät pysyy, mutta tottakai nää ympyrät pienenee.

Joskus aikanaan jostain luin, että kestävimmät ihmissuhteet on luotu alle parikymppisenä. Eli on kannattavaa tai olisi kannattanut ystävystyä lapsena ja pitää lapsuudenystävistään kiinni. Kun noin ajattelee, niin jotkut ihmiset elävät vanhuuteen asti samojen kaverien kanssa, kunnes kukin kuolee, ja jää yksin jäljelle... Yhden tällaisen iäkkäämmän ihmisen vähäisestä suvustani tiedän. Myös sisareni pitää tiiviisti yhtä koulukavereidensa kanssa, eli vahvistaa kyseistä väitettä.

Itselläni ei ole koskaan ollut todella lämpimiä ystävyyssuhteita samaan sukupuoleen. Muutama ystävyyssuhde vastakkaiseen sukupuoleen on. Mutta näyttää siltä, että yksinäinen vanhuus on tiedossa. Nyt olen keski-iässä. Korona-ajan jälkeen täytyy vakavissaan miettiä, missä haluan viettää loppuelämäni ja miten luoda uusia ihmissuhteita. Itse ajattelen, että on löydettävä joku yhteisö, johon kuulua, ja pitää siitä kiinni (eli laulaa vaikka samassa kuorossa seuraavat 20 vuotta) ja asua vakaasti samassa paikassa.

Aivan yhtä helppoa kuin ennenkin.

Ystäviä muutama on. Tosin heidän elämänsä on niin kiinnittynyt omiin perheisiinsä, lastenlapsiin ja lastenlastenlapsiin ettei näytä enää entisiin ystäviin liikenevän aikaa.

Joten taitaa olla aika hankkia uusia tuttavuuksia, heidän joukostaaan varmasti ilmaantuu samalla aaltopituudella joitakin joiden kanssa voi ystävystyä.
Korona luo rajat liikkuvuudelle, mutta kunhan se hellittää, olen varma että jokainen pomppaa ulos kolostaan aivan uudella innolla!

Eipä ole pahemmin tullut etsittyä. Ehkä sitten, jos kohdalle sattuu. Kuka tietää. En ole kovinkaan ihmiskeskeinen. Mielenkiinto löytyy harrastuksista.

Eipä ole tullut vastaan tuota ongelmaa.
Ei ole ollut ystäviä ikinä, mutta en ole potenut koskaan yksinäisyyttäkään.
Lapsena ja nuorena näki koulukavereita koulussa, illat vietin metsissä ja kalassa.
Työikäisenä ihmisiä näki töissä, illat vietin metsissä ja kalassa.
Aviossa ollessa emäntä oli siinä vierellä vuosikymmenet, aikaa vietettiin yhdessä metsissä ja kalalla. Kun hän kuoli, aikaa on vietetty entistä enemmän metsässä ja kalassa.

Kun yksikseen asustelee, tapaa kerran kahdessa viikossa kaupalla yhden tai kaksi saman kylän ihmistä, eipä kauheasti tarvitse miettiä, onko joku tyyppi hyvä vai huono ystävä.
Siinä ne kyläläiset pysyy, joku sairastuu, joku kuolee, jokainen vuorollaan. Sellaista se on tämä elämä.

En ole huomannut tuollaista.
Samat neljä ystävää tässä yhä on rinnalla ja läsnä kuin mitä eka luokalla koulussakin oli. Meillä yhteys ja ystävyys on kestänyt vuosikymmenet vaikka välillä oli tuhansia kilometrejä välimatkaa.
Yllämainittujen ystävien lisäksi työpaikalta tuli kolme hyvää ystävää. Oltiin yli 30 vuotta samoissa hommissa. Ei tehty työtä naama kurtussa, jaettiin yhdessä ilot ja surut. Töihin oli aina mukava mennä ja työporukan takia sitä duuniakin jaksoi tehdä.
Nämä ystävyydet kestää hautaan saakka.

Uusia ystäviä en ole etsinyt kun ei ole niihin ollut tarvetta eikä kyllä aikaakaan. Yllämainittujen lisäksi on puoliso, lapset ja lastenlapset, miniät ja vävyt, muut sukulaiset molemmilta puolilta. Heidätkin voi laskea ystäviksi.

Mulla nyt ei nuorempanakaan ollut kauheasti ystäviä. Nyt vanhempana on vieläkin vaikeampi tutustua uusiin ihmisiin, luotto on mennyt. Olen ollut joku varahenkilö, joka on kelvannut sen aikaa, kun toinen on löytänyt parempitasoista seuraa ja sitten mua ei enää ole tarvittu. En mä taida enää uskoa ystävyyteen, sitä ei mun kohdalle tullut. Mussa on aina ollut liikaa ulkoisia ja sisäisiä vikoja kelvatakseni oikeaksi ystäväksi. Olen joutunut kuuntelemaan mitä kaikkea kivaa toinen on oikean ystävänsä kans tehnyt ja miten hauskaa on ollut. Mun seurassa ollessa tuo tuttava osoitti ettei mun seura ja jutut kiinnosta, kesken mun jutunkin pomppas pois pöydän äärestä ja meni jututtamaan tärkeämpää ystäväänsä ja kun paikalle tuli yks hänen ystävistään, mä muutuin totaallisesti ilmaksi, puhui vaan ystävälleen ja yhtäkkiä lähti tämän kaverinsa kans kävelemään pois pöydästä, jätti mut siihen hölmistyneenä ihmettelemään, ett miks vitussa vaivauduin tulemaan sinne, kun ei edes halunnut mun seurasa olla. Tunsin itseni idiootiksi taas kerran. Päätinkin jo silloin ettei hänen tarvi mua nähdä, jos säälistä muka mun seuraa sietää. Eipä tuolla ole ikävä ole ollut nähdä mua vaikka ei puoleen vuoteen olla nähty. Sinne samaan paikkaan en mene, mulla ei siellä tuttuja ole, saa nähdä ihan rauhassa ilman mua niitä tärkeämpiä tuttujaan, ei tarvi turhan seurassa aikaa kuluttaa. On muuttamassa uuteen kotiin, on jo antanut ymmärtää ettei kutsu mua käymään, muka koronan takia, kyllä hänen paremmat tuttunsa aikoo kutsua käymään. En mä aio myöhemminkään tunkea kylille, en tuppaa kun ei tykätä. Tuskin edes kovin kauaa enää pitää yhteyttä muhun, on vähentänyt reilusti viestittelyä. Mutt jos luulee, ett tarvitessaan joskus voi kaivaa naftaliinista esille ja uhrata jo aikaa mullekin, niin erehtyy. Nykyään ihmissuhteet on kertakäyttökamaa, ei elinikäisiä ystävyyssuhteita ole kuin harvoilla. Mulle olis riittänyt yks hyvä ystävä, jolle olisin oikeasti tärkeä ollut, enkä mikään tukikeppi tai sellainen jota käytetään kun ei parempaakaan ole tarjolla.

Aika kuultaa muistot.
Lapsena ja nuorena oli kaveripiiri. *Kylän kakarat* Joiden kanssa lähinnä urheiltiin, pelattiin, uitiin yms.
Teini-iässä tuli tytöt ja soittaminen.
Esim peruskoulussa ei ollut kavereita.

Töihin päästyä oli enemmän kavereita, joiden kanssa vietettiin vapaa-aikaakin.
Aina oli jotkut menossa jonnekin, joiden mukaan haluttiinkin.

Avioliitto sitten karkotti kaikki muut ihmissuhteet, vei elämän ilon ja terveyden.

Eron myötä oli pohjalta hyvä ponnistaa. Lähentelen kuutta kymppiä. Mut ei mulla ole ollut vaikeuksia rakentaa uutta elämää. Uusi työ ja uusia ihmissuhteita riittävästi. Tietenkin uusi ihana rakas. Vietän nyt ihan parasta aikaa elämästäni.

Nyt on helpompi poimia vain luotettavia ihmisiä ympärille, kuin ennen. Ennen joutui tekemään enemmän kompromisseja.
Yksi hyvä ja erittäin arvokas asia on se, ettei ilkeää anoppia tarvitse enää sietää. Mukava huomata hänen vuorostaan pelkäävän.

Njaa, vanhempana on jo siivonnut elämästään ne ns ”ystävät”, jäljelle jääneet ovat ne kaikkein tärkeimmät ja parhaat.
Päätä pensaaseen vaan...🌳

Ai häviää, en oo huomannut vielä vaikka ikää on alle 90vee 🤘👍👌🤣😎

Mitkä ystävät. Vanhempana ei ole edes tarve monellekaan ystävälle. Vuosia kerryttäessä sitä vain huomaa miten monen tarkoitus pelkästään on kusta ystäviensä muroihin.
Sitä jopa huomaa miten monista eri asioista on saanut syyttä syyt niskaansa.

Yksi ainoa oikea ystävä oli yläasteella mutta hänkin kuoli pian koulun jälkeen, sen jälkeen ei ole oikeita ystäviä ollut, pelkkiä kavereita.
Lapsena asuin niin syrjässä että ei niistä koulukavereistakaan ystäviksi ollut kun ei koulun jälkeen voitu aikaa viettää yhdessä välimatkan takia.
Aikuisena ollut sitten lähinnä vain työkavereita. Nyt eläkkeellä ei niitäkään.

Totta. Eipä ole yhtäkään ystävää, eikä edes tuttaviakaan. Nytkin yks tuttava on pistänyt mut sivuun, kun hänelle on tullut uusia tärkeämpiä ystäviä elämäänsä. On vissiin liiaksi asti hänellä kavereita, jostain pitänyt vähentää ja arpa osui muhun. Pari kuukautta sitten olin tärkeä muka, no, enää en ole, ei siinä mitään, kyllä mä tiesin jo heti alussa, ett tarvi mua itsetuntonsa pönkittäjäksi ja tueksi, kun ei tarvetta mulle enää ole, pistää mut pikkuhiljaa menemään. Toivottavasti ei tarvikaan enää, olisi hänelle noloa joutua turvautuu muhun, kun on mulle antanut ymmärtää ettei mulla ole mitään merkitystä tai arvoa enää. Ei olla nähty kohta vuoteen ja veikkaanpa ettei nähdäkään, asuu kauempana ja mulla ei ole tarvetta sielläpäin kulkea edes, joten se siitä, hänen sanojensa mukaan loppuikäisestä ystävyydestä. Kun tuin häntä, aikoi muka tukea mua tarvittaessa, mutt on jo antanut ymmärtää ettei mun murheet ja jutut kiinnosta paskan vertaa. Läheiseni poismenon aikaankin antoi ymmärtää ettei tukea mulle kauheasti riitä, kun paremmilla ystävilläkin ollut poismenoja ja hänen pitää heistä enempi huolta kantaa kuin musta. Joten en ole rasittanut häntä omilla asioillani, jos jotain kerronkin, ei kommentoi mitenkään, saattoi poistua jopa sometililtä, käsitin asian niin, ettei kiinnosta, joten poistin laittamani jutun, tuntui olevan helpottunut, kun otin asiasta onkeeni ja olen pitänyt mölyt mahassa itsestäni. Ei ole herunut empatiaa mun masennukselle vaan kertoillut bestiksensä masennuksestä antaen ymmärtää ettei mun vointi kiinnosta paskan vertaa. Hyvä ett on tehnyt mulle selväksi paikkani eli en merkitse enää paskaakaan. Eipä ollut eka kerta mulle, mä en vaan kelvannut kellekään oikeasti ystäväksi, kun ei ole hyötyä, heitetään roskiin. Mitäpä tuosta, ihmehän se olisi ollutkin, jos joku olisi pitänyt mua tärkeänä ja arvokkaana, sellasena, jolla on jotain arvoa.

Nehän on hävinneet sitten https://youtu.be/Y8cN6ilFss0
🤣🤣🤣

Minulla ei oikeastaan ole ollut yhtäviä alta 50 v. Siihen mennessä oli pelkästään tilanteen tuomia ystäviä.
Pikkukylässä olin väliinputoaja, kylässä kun oli joko vanhenpia tai nuorempia lapsia ja meitä lapsia oli koko kylässä ympärivuotisesti 8 kpl, joista 6 oli minua vanhempia ja yksi 4 vuotta nuorempi.
Ei siis jäänyt mitään suhteita, kun muutimme kivikylään.
Kouluajoilla oli ne pakolliset kaverijutut ja he katosivat kun meni tehtaalle töihin. Työkaverit katosivat, myös he, joiden luona kävi kylässä, kun vaihtoi työpaikkaa.
Kun omisti moottoripyörän, oli mp-kavereita ja kun osti Dodgen, löytyi jenkkiautoharrastajia kavereista. Kun niistä luopui, katosivat myös nuo kaverit.

>> Itse ajattelen, että on löydettävä joku yhteisö, johon kuulua, ja pitää siitä kiinni <<

Itsellä on 10 vuotta eläkeikään ja olen ollut huomaavinani, että yksinasuvana ihmisenä yksinoloni on vain lisääntynyt vuosien myötä. Vaikka olenkin todella hyvin yksin viihtynyt, niin kyllä vanheneminen pistää miettimään, kuinka sitä jaksaa myöhemmin eläkkeellä ja huonompikuntoisena.

Samaan olen päätynyt, että jokin yhteisö luultavammin kannattaa löytää, jossa viihtyy ja jossa käy säännöllisesti. ja jonka kanssa pääsee ehkä reissuillekin. Tosin esim. seurakunnastakaan ei nykyään enää tahdo löytää niitä arjen ystäviä, vaikka siellä seurakunnassa keskenään puheltaisiinkin. Kaikilla tuntuu jo olevan oma ystäväpiirinsä valmiina. Valmiiseen keittoon on vaikea yrittää mennä lisämausteeksi.

Ehkä jokaiselle vanhemmalle ihmiselle on jo muotoitunut se oma piiri jolla ulkopuolisella ei ole asiaa. Olen itse muuttanut usein nyt aikuisena perheeni kanssa ja toden totta, kaipaan uusia ystäviä jotka olisivat samassa elämäntilanteessa.

En etsi ystävää. Haluan parisuhteen suunnilleen itseni ikäisen kanssa ja kumppani on samalla myös ystävä.

Moi, täällä 54v mies. Mullakin oli lapsena aika montakin kaveria, muutama oikein tosi hyväkin - ehkä ystäväksikin heitä olisi voinut nimittää - kaksi heistä oli tyttöjä, kaksi poikia.
Sitten tuli muutto betonilähiöön, välimatkaa vain kymmenisen kilometriä, sain pari hyvää kaveria ja yhden oikean ystävän.
Sitten tuli tyttöystävä - intin aikaan se meni kuitenkin perseelleen....

Lapsuuden hyvistä ystävistä yksi pojista kuoli tapaturmaisesti pari vuotta sitten, ehkäpä paras miespuolisista muutti viisi vuotta sitten toistamiseen ulkomaille, häntä kaipaan ja jonkin verran sähköpostilla kyllä pidetään yhteyttä.

Niistä tytöistä toisen olen nähnyt livenä 15 vuotta sitten, sama ihminen kuin 11-vuotiaana. Sen jälkeen satunnaisesti on tullut soiteltua ja läheteltyä tekstareita hänen kanssaan.
Jos asiat olisivat menneet toisin, olisin ehkä voinut kosiakin häntä, mutta muutimme kumpikin silloiselta alueelta eri puolille kaupunkia, tuli yläastekaaos ja sen sellaista.
Toinen hyviin ystäviini lukemani tyttö - kaverini isosisko - hän vain jäi jonnekin matkalle - sääli. Tapasin hänet sattumalta autoa ostaessa vuonna 1985. Näin vanhemmiten harmittaa, etten silloin tajunnut pyytää hänen yhteystietojaan...

11 vuotta sitten muutin perheineni 100km päähän pk-seudulta kun lapset olivat pieniä.
Nyt havahduin, ettei minulla ole oikeastaan sen enempää kavereita kuin ystäviäkään - poislukien ulkomailla oleva lapsuudenystäväni.

Olen kuitenkin aika sosiaalinen, vaikka en sosiopaatti. Tuleehan sitä juteltua vaikka kenen kanssa kadulla, ulkoilureitillä, kaupassa....mutta syvempää ystävyyttä huomaan kaipaavani.

Vaimoni on vaimo, mutta ei oikeastaan täytä ystävän paikkaa sisimmässäni.

Olen miettinyt, mistä ystäviä 50 löytäisi? Vilpittömiä, oikeita?

Kaipaan niitä rehellisiä pitkiä keskusteluja nuoruusvuosilta. Hervotonta naurua omille virheille, itselle ja kommelluksille. Vakavaakin joskus, miten tätä elämää pitäisi oikeastaan elää - jotta loppumetreillä ei kaduttaisi se, mikä jäi tekemättä?

Mulle ei ole jäänyt ainuttakaan ystävää nuoruudesta, kouluvuosilta, lapsuusvuosiltakaan ei ole ystäviä. Tuttavia ollut jonkin aikaa, elämä vienyt eri suuntiin. Huonoja kokemuksia tuttavista, nostanut kynnystä tutustua uusiin ihmisiin entisestään, ei halua pettyä. Somekaverit ei oikeita kavereita ole, alkuun viestitelty, sitten sekin vähentynyt toisen toimesta, ei oikeastaan ole syitä enää olla somessa. Kai tähän yksinäisyyteen tottuu, kun on pakko, ei enää ole halua päästää ketään lähelle, luotto ihmisiin hävinnyt. En vaan kelvannut kellekään ystäväksi, se taitaa olla suurin syy mun yksinäisyyteen.

Kyllähän ne ystävät kuuluu samaan luokkaan kuin Joulupukki, keijukaiset, nymfomaanit, enkelit, lentävät lehmät ja muut vastaavat. Eli satukirjoihin. Aivan kaikki, jokaikinen. Joku joskus hämää, mutta ennemmin tai myöhemmin se totuus paljastuu.
Kokemuksella, M 75-80 v.

Olen menettänyt ystäviä, pari ontehnyt sen että yhtäkkiä yhteydenpito loppunut, olen miettinyt pääni puhki mikä oli syy. Yhden miespuolisen ystävän menetin kun sai hepylin mustasukkaisuuttaan, ihan järjetön kuvio.
Kaipaan hyvää ja luotettavaa ystävää mutta näin vanhempana ei halua rakennella mitään suhteita jos ei oikeasti olla samoilla aaltopituuksilka, huumorikin pitäisi natsata ja elämän arvot.

Mulle riittää oma porukka, omat kersat ja lastenlapset, lisänä veljet, niiden vaimot ja niiden lapset puolisoineen ja lapsineen.
Ikähaitarilla 1 vee - 75v kyläilee luonani säännöllisen epäsäännöllisesti. Kohta tulee taas uusi pienokainen sukuun. Aina joku soittaa tai tulee käymään. On paljon hyviä hetkiä viikottain omien läheisten parissa.
Töissä näkee työkaverit, harrastuksessa on populaa josku liikaakin, korva väsyy.
Saa jutella enemmän kuin riittävästi.

Mä käy tuikkaamassa naapurin rouvia ja sit on kolme leski rouvaa joita säännöllisesti useita kertoja, viikossa, en tarvi muita.

Kyllä olen huomannut.
Kaikilla on perhe ja omat ystävänsä.
Mulla ei mitään 🤔🤔

Tuttavia voi kehittyä mutta ystävyys on jollailailla pitemmän ajan tuotos . Jos siihen joku uskaltaa luottaa .

Kyllä oon huomannut vaikea saada mutta olet jo ystäväni vaikka en tiedä kuka olet.🥰

Näinhän se menee, varsinkin jos et itseäsi aktiivisesti ole tyrkyttämässä seuraan esim eläkeläisten yhdistyksessä tms. Itse olen muutaman kerran kokeillut myös erilaisia kirjeenvaihto ja seuranhakupalstoja mutta huonoin tuloksin. Lienen jo liian vanha tai väärät harrastukset kun ketään ei kiinnosta edes sähköpostikirjoittelu.
Aikani kyllä kuluu mainiosti harrastusten parissa mutta olisihan se mukava joskus vaihtaa mielipiteitä tai höpötellä joutavia jonkun muunkin kuin kaupan kassan kanssa. No onneksi edes lapsenlasten kanssa n. kerran kuukaudessa kun ovat yökylässä viikonlopun ja nyt jo pikkuhiljaa pääsee vapaammin pieniä reissujakin tekemään kun bussit kulkee jo aika hyvin. Ruskareissua ootellessa :)

Erittäin mielenkiintoisia komentteja tässä viesti ketjussa. kumma kyllä harvoilla on edes sitä yhtäkään oikeeta ystävää. ja uusia ei saada kun kukaan ei anna itsestään mitään, jokainen vain kyttää josko sais kustua jotakuta ja mieluusti kunnolla.

Olen huomannut että en itse ole jaksanut pitää yhteyttä enään aikoihin kehenkään ja ei minullekaan kukaan soita. Päivät kuluvat nyt eläkkeellä yksin päivästä toiseen . Sisältää aamu- ja iltalenkki , päivisin ristikoita ja kirjojen lukua ,
Ennen koronaa tuli käytyä jumpissa mutta nekin loppu eikä tahdo kukaan edes alkaa vetämään kun kaikki on niin epävarmaa. MASENTAVAA ELÄMÄÄ.

Jaa, näin se menee. Jäljelle jää ne aivan parhaat joiden kanssa haluaakin olla tekemisessä, aivan parasta!

Ihmeellistä on, jos en soita niin jo puhutaan ja jos soitan, niin taas puhutaan. jokin kumma vimma haukumiselle on monella, joten enää en soita.

Kyseessä perinteikäs suomalainen maan tapa.

Minä haluan ystäväksi sellaisen ihmisen, jonka olen tuntenut puolet nuorenpana. On helppoa olla sellaisen ystävä, jonka jo tuntee.