Isän kuolemasta tänävuonna 5 vuotta

Anonyymi

Hei vaan palstalaiset.

En oikein tiedä mistä aloittaa, mutta viimeaikoina näin keväällä kun luonto alkaa taas heräämään eloon on isäni palannut mieleeni hyvinkin voimakkaasti. Sitä vain kovasti tahtoisi isän olevan maan päällä tekemässä normaaleita kevät touhujaan ja olemassa läsnä fyysisesti.

Isä oli perheemme järki, tahto sekä voimavara jonka teot olivat aina sitä mitä nyt voisi miehen kuvitellakin olevan. Piti itsestään huolta sekä henkisesti että fyysisesti, urheili paljon myös, sekä sitten myös muistakin joskus ehkä hieman liiaksikin piti huolta. Tottahan jokaisella ihmisellä heikkoutensa ovat ja ainahan elämä ei kaikilta osin varmasti kenelläkään putkeen mene eikä aina mennyt isälläkään, mutta isä oli kyllä sellainen henkilö, yhtään äitiä väheksymättä jonka olisin tahtonut vielä elävän pitkään viisautensa sekä ainaisen apunsa kanssa, koska häneltä näin poikana olisin voinut vielä paljonkin ammentaa tulevaisuudessa. Siitä olen onnelinen, että kun teinivuosinani välimme olivat jokseenkin ehkä tulehdustilassa, niin viimeisinä vuosinaan ennen jo sairastumistaan lähennyimme todella paljon vaikkakaan en ihmisenä itse aina kovin helppo ole vanhemmillenikaan ollut. Jos olisi ollut pakkovalinta kumpi ensin, niin isän olisin pitempään pitänyt, sillä kaikkihan me vain olemme rajallisen ajan maapallon päällä tässä olomuodossa. Se mikä tässä eritysesti sattuu on se, että jotenkin tässä sai sen isän vanhan roolin, jota ei osaa samallatavalla täyttää äitilleen ja sisaruksilleen kuin isä joka vielä eli. Tajuan olevani edelleen raakile ihmisenä, olen tehnyt paljon elämässäni virheitä, ja ymmärrän nyt paremmin vasta näin vuosia isän kuoleman jälkeen mitä hän yritti opettaa täsmällisyydellä ja asioiden hoitamisella, nämä olivat sellaisia asioita mistä monesti isää muistutin että ottaa rennommin välillä ja monesti oltiinkin törmäyskurssilla mm. näiden perus asioiden takia.

Näin kun 5 vuotta isäni syöpäkuolemasta tulee tänä vuonna täyteen, on jotenkin tajunnut että mistä on jäänyt paitsi, tai onhan sen tajunnut nämä 5 vuotta ja isäni kuolinhetkelläkin kun se itse kuolema tapahtui, olevinaan pääsi asiasta "helpolla" irti. Jotenkin heti isäni kuolinpäivästä eteenpäin koin olevani vahva aikuinen että kyllä tämä tästä selätetään, juttelin paljon isälle ja jonkin verran edelleenkin tulee hänelle terveisiä läheteltyä tuonne jonnekin minne lie, ja tuskin koskaan lopetankaan. Tähän päivään asti on hyvin ollut suru ns. hallinnassa omalta osaltaan, arki sujuu ja asioita hoidetaan ihan normaalisti enkä koskaan lamaantunut. Olin tottakai ns. sairaslomalla töistä ja paljon perheenkin kanssa eli äitini ja sisarusten kesken asiaa vatvottiin silloin kuoleman jälkeen sitten että miksi näin kävi ja millainen isä oli ja hyviä muistoja perkailtiin ja tottakai perkaillaan vielä tänäkin päivänä ja varmasti niin kauan kun täällä kukin elossa olemme. Kuolema tuli kuitenkin yllättäen vaikka oltiinkin jo parantumattomassa tilassa, isäkin sen asian tiesi mutta koskaan ei lähestyvästä kuolemasta puhuttu yhtään mitään eikä isäkään koskaan sanonut että poika, tämä on kohtapuoleen tässä. Ihmettelin vain loppuviikkoina sitä, että kun isällä oli kauhea kiire ja tarve että teen yhtä sun toista , viritellään lamppuja ja muuta ja tällöinkin saatoin vielä hieman olla vastahakoinen kysellen mihin on kiire asia nyt hoitaa, tehnyt pitkän päivän töitä ja nyt pitäisi vielä sählätä jotain? Mutta tiesin isäni kuoleman jälkeen heti, että halusi että saadaan vielä jotain asioita valmiiksi ennenkuin lähtö tulee ja tämän takia piti yrittää vielä viimeisillä voimillaankin touhuta asioita.

Pakko vain asiasta avautua, helpottaa. Kohtalotovereita taitaa kuitenkin löytyä liikaakin näissä asioissa, ja sitten ovat ne, jotka eivät ole vielä elämänsä aikana kerenneet menetyksiä läheltään kokemaan. Loppuviimein asia pitää kuitenkin ajatella näin, että jokaisella on aikansa ja paikkansa, aina voi jossitella mitä jos sairautta ei olisikaan tullut ja mitä olisi voinut tehdä enemmän yhdessä ja mitä ei. Ei näitä asioita silloin ajattele , tai jos ajattelee niin hyvin harvoin kun kaikki on vielä silloin niin kuin ennenkin. Tutusti ja turvallisesti. Onneksi isäni 50 vuoden rajapyykin ja siitä eteenpäin ylittäessään rupesin jo huomattavasti enemmän valmistautumaan siihen että jonain päivänä ei tuotakaan iskää enää vierellä ole, tämän tiedostin jo ennen isän sairastumistakin. Tässä nyt kuitenkin huomaa sen, että kaipuu on suurin silloin kun niitä viisauksia ja apuja tarvitsisi. Nyt on vain pakko hoitaa asiat itse ilman ulkopuolista apua mutta tottahan sen niin pitääkin mennä että itse asiat tavalla tai toisella aina opitaan ja hoidetaan eikä muiden siivellä.

Voimia kaikille ja pitäkää läheisistänne huolta, ja ennenkaikkea itsestänne.

3

55

    Vastaukset

    Anonyymi (Kirjaudu / Rekisteröidy)
    5000
    • Anonyymi

      Ihmiset tekevät omassa elämässään oman osansa. Se jää mieleen. Sinulla on oma osasi. Kukaan ei ole samanlainen ja sinun osasi on vähintään yhtä arvokas kun isäsi.
      Jokainen meistä lähtee tästä maailmasta. Kukaan ei ole selvinnyt vaikka olisi syönyt kaurapuuroa isoja lautasia.
      Meistä kaikista jää jokin muisto.
      Itse en niin muistosta välitä ja siksi en tee isoa numeroa itsestäni.
      Autan ihmisiä ja olen ystävä. Tulen lähelle ja ymmärrän. Sitten menen taas pois.
      Minulla ei ole nimeä, enkä halua olla nimekäs elämäni osalta, koska näen sen ihmisten kasvoista ja silmistä, että heidän on hyvä taas jatkaa eteenpäin.
      Mukavaa kevättä sinullekin. Älä turhaan ainakaan murehdi. Ikävä on kaunista. Jotkut tekevät silloin musiikkia. Jotku arvostavat Luojaa ja kukin kokee erilaisissa elämäntilanteissa sen eritavalla.
      Olen lähelläsi.

    • Anonyymi

      Minä menetin isäni 2kk sitten ja samalla elämäni tukipilarin. Ei siihen eronhetkeen voi varautua vaikka kuinka tietäisi että sairaus tulee viemään ja näkisi miten kuolo lähestyy. Isän kuolema on ensimmäinen niin lähelle osunut ja suruviestin saapuminen löi päin näköä lujasti. Lamaannuin aluksi täysin ja olin saikulla, vähitellen toimintakyky palasi ensishokin laannuttua. Vieläkään en oikein ymmärrä sitä että hän on poissa lopullisesti eikä koskaan tule takaisin. Suru ja kaipaus muuttuvat ajan mittaan, kulkien kuitenkin mukana aina. Menetetyn omaisen paikkaa ja roolia kenenkään ei tarvitse ottaa, kullakin on se oma paikkansa ja roolinsa elämässä, perheissä jne...

      • Anonyymi

        Aloittaja tässä.

        Osanottoni sinnekin. Itsellä lähinnä tuntui ensimmäiset vuodet isän siirtymisestä toisellepuolen siltä, että kaikki hujahtanut kiireellä. Aika vain menee, töitä tekee ja arkisia askereitaan, eiköhän se isäkin sitä halunnut että lopetetaan se itkeminen ja ainainen sureminen ja keskitytään kehittymään elämässä joka jatkuu fyysisessä olomuodossa. En ole vieläkään isän kuolemasta ylitse päässyt, ja tuskin tulen koskaan pääsemäänkään, enkä haluakaan koska isä on kuitenkin ollut lapsuudesta asti henkilö johon on aina voinut turvata ja tukeutua sekä omalta osaltaan ollut tekemässä minusta sellaista kuin tänäpäivänä olen.

        Itse uskon tuonpuoleiseen, että elämä jatkuu henkimaailmassa tai siihen verrattavissa olevassa tilassa ja kiertoa tapahtuu jatkuvasti, vaikea selittää asiaa mutta itse kuulun heihin jotka viestejä on saanut, joko unessa tai muuten selittämättömällä tavalla kuten tunteena. Tiedän isäni olevan jossain muualla ja tapaan hänet jälleen kun aikanaan vuoroni tulee sitten joskus. En voi sanoa pelkääväni kuolemaa nykyisin koska luotan jälleen näkemiseen tai vastaavaan tilaan, mutta pelkään ehkä enemmänkin ihmisen rajallista aikaa tehdä asioita maanpäällä ennen kuolemaansa ja tottakai sitä pelkää kuolemaakin siinä mielessä kun ei voi tietää siitä mitään. Kukapa ei.

        Kukin meistä täällä maapallolla vain hetken viettää, näitä asioita vasta tajuaa hiljalleen enemmän sen jälkeen kun se ensimmäinen iso menetys osuu kohdalle, toiset ovat materialisteja ja materialistisen ajattelutavan valinneita, toiset uskovat muuhunkin. Sen verran lohdutan sinuakin, että elämäsi jatkuu ja isäsi haluaa sinun jatkavan elämääsi täysillä. Aivan varmasti.


    Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.

    Luetuimmat keskustelut

    1. Mitä sinä näet

      kun katsot peiliin?
      Ikävä
      112
      1431
    2. Se helpottaisi oloa jos

      Se toinen tietäisi että molemmat tykkäämme toisistamme. Se on asia mikä vaivaa ja ahdistaa minua vaikka tilanne olisikin
      Ikävä
      88
      1287
    3. Palsta kysely..

      Mikä on mielestäsi hyvä ikäero parisuhteessa? Tulevassa/kuvitteellisessa tulevaisuuden suhteessa, voisitko harkita ”ott
      Sinkut
      134
      1028
    4. Missä väleissä ollaan

      Jatkossa? Vai ollaanko missään? Koetko ikäväksi näkemisen)
      Ikävä
      68
      964
    5. aivan mieletön ikävä

      paha olo 😥🫣 kaipaan sua 😔💔
      Ikävä
      39
      887
    6. Riittääkö vielä

      Pelkät kuvat? 😉
      Ikävä
      71
      863
    7. Haluatko naimisiin kaivattusi kanssa?

      Alttarille astelette
      Ikävä
      97
      857
    8. Mitä toivot

      Välienne olevan?
      Ikävä
      75
      836
    9. Haluaisin nainen vain välillä heilutella peittoa sinun kanssa

      Mutta kuitenkin oltaisiin uskollisia toisillemme.
      Ikävä
      53
      807
    10. Ihmeellistä millaisissa tilanteissa ajatukset kulkuun sinuun

      Eilen seurasin kun ihmiset ajoivat kaupan parkkipaikalle ja menivät yhdessä kauppaan. Iski jotenkin ikävä. Mietin että
      Ikävä
      39
      764
    Aihe