Isän kuolemasta tänävuonna 5 vuotta

Hei vaan palstalaiset.

En oikein tiedä mistä aloittaa, mutta viimeaikoina näin keväällä kun luonto alkaa taas heräämään eloon on isäni palannut mieleeni hyvinkin voimakkaasti. Sitä vain kovasti tahtoisi isän olevan maan päällä tekemässä normaaleita kevät touhujaan ja olemassa läsnä fyysisesti.

Isä oli perheemme järki, tahto sekä voimavara jonka teot olivat aina sitä mitä nyt voisi miehen kuvitellakin olevan. Piti itsestään huolta sekä henkisesti että fyysisesti, urheili paljon myös, sekä sitten myös muistakin joskus ehkä hieman liiaksikin piti huolta. Tottahan jokaisella ihmisellä heikkoutensa ovat ja ainahan elämä ei kaikilta osin varmasti kenelläkään putkeen mene eikä aina mennyt isälläkään, mutta isä oli kyllä sellainen henkilö, yhtään äitiä väheksymättä jonka olisin tahtonut vielä elävän pitkään viisautensa sekä ainaisen apunsa kanssa, koska häneltä näin poikana olisin voinut vielä paljonkin ammentaa tulevaisuudessa. Siitä olen onnelinen, että kun teinivuosinani välimme olivat jokseenkin ehkä tulehdustilassa, niin viimeisinä vuosinaan ennen jo sairastumistaan lähennyimme todella paljon vaikkakaan en ihmisenä itse aina kovin helppo ole vanhemmillenikaan ollut. Jos olisi ollut pakkovalinta kumpi ensin, niin isän olisin pitempään pitänyt, sillä kaikkihan me vain olemme rajallisen ajan maapallon päällä tässä olomuodossa. Se mikä tässä eritysesti sattuu on se, että jotenkin tässä sai sen isän vanhan roolin, jota ei osaa samallatavalla täyttää äitilleen ja sisaruksilleen kuin isä joka vielä eli. Tajuan olevani edelleen raakile ihmisenä, olen tehnyt paljon elämässäni virheitä, ja ymmärrän nyt paremmin vasta näin vuosia isän kuoleman jälkeen mitä hän yritti opettaa täsmällisyydellä ja asioiden hoitamisella, nämä olivat sellaisia asioita mistä monesti isää muistutin että ottaa rennommin välillä ja monesti oltiinkin törmäyskurssilla mm. näiden perus asioiden takia.

Näin kun 5 vuotta isäni syöpäkuolemasta tulee tänä vuonna täyteen, on jotenkin tajunnut että mistä on jäänyt paitsi, tai onhan sen tajunnut nämä 5 vuotta ja isäni kuolinhetkelläkin kun se itse kuolema tapahtui, olevinaan pääsi asiasta "helpolla" irti. Jotenkin heti isäni kuolinpäivästä eteenpäin koin olevani vahva aikuinen että kyllä tämä tästä selätetään, juttelin paljon isälle ja jonkin verran edelleenkin tulee hänelle terveisiä läheteltyä tuonne jonnekin minne lie, ja tuskin koskaan lopetankaan. Tähän päivään asti on hyvin ollut suru ns. hallinnassa omalta osaltaan, arki sujuu ja asioita hoidetaan ihan normaalisti enkä koskaan lamaantunut. Olin tottakai ns. sairaslomalla töistä ja paljon perheenkin kanssa eli äitini ja sisarusten kesken asiaa vatvottiin silloin kuoleman jälkeen sitten että miksi näin kävi ja millainen isä oli ja hyviä muistoja perkailtiin ja tottakai perkaillaan vielä tänäkin päivänä ja varmasti niin kauan kun täällä kukin elossa olemme. Kuolema tuli kuitenkin yllättäen vaikka oltiinkin jo parantumattomassa tilassa, isäkin sen asian tiesi mutta koskaan ei lähestyvästä kuolemasta puhuttu yhtään mitään eikä isäkään koskaan sanonut että poika, tämä on kohtapuoleen tässä. Ihmettelin vain loppuviikkoina sitä, että kun isällä oli kauhea kiire ja tarve että teen yhtä sun toista , viritellään lamppuja ja muuta ja tällöinkin saatoin vielä hieman olla vastahakoinen kysellen mihin on kiire asia nyt hoitaa, tehnyt pitkän päivän töitä ja nyt pitäisi vielä sählätä jotain? Mutta tiesin isäni kuoleman jälkeen heti, että halusi että saadaan vielä jotain asioita valmiiksi ennenkuin lähtö tulee ja tämän takia piti yrittää vielä viimeisillä voimillaankin touhuta asioita.

Pakko vain asiasta avautua, helpottaa. Kohtalotovereita taitaa kuitenkin löytyä liikaakin näissä asioissa, ja sitten ovat ne, jotka eivät ole vielä elämänsä aikana kerenneet menetyksiä läheltään kokemaan. Loppuviimein asia pitää kuitenkin ajatella näin, että jokaisella on aikansa ja paikkansa, aina voi jossitella mitä jos sairautta ei olisikaan tullut ja mitä olisi voinut tehdä enemmän yhdessä ja mitä ei. Ei näitä asioita silloin ajattele , tai jos ajattelee niin hyvin harvoin kun kaikki on vielä silloin niin kuin ennenkin. Tutusti ja turvallisesti. Onneksi isäni 50 vuoden rajapyykin ja siitä eteenpäin ylittäessään rupesin jo huomattavasti enemmän valmistautumaan siihen että jonain päivänä ei tuotakaan iskää enää vierellä ole, tämän tiedostin jo ennen isän sairastumistakin. Tässä nyt kuitenkin huomaa sen, että kaipuu on suurin silloin kun niitä viisauksia ja apuja tarvitsisi. Nyt on vain pakko hoitaa asiat itse ilman ulkopuolista apua mutta tottahan sen niin pitääkin mennä että itse asiat tavalla tai toisella aina opitaan ja hoidetaan eikä muiden siivellä.

Voimia kaikille ja pitäkää läheisistänne huolta, ja ennenkaikkea itsestänne.