Naiset on missejä

Naisia ei "saa" mistään.
Nainen ei ole esine joka saadaan tai hankitaan. Nainen on ihminen.

Jos sinulle tuodaan kakka kultapaperiin käärittynä, otatko hypän kengässä riemusta kiljuen vastaan? Sen kultakääreen takia? Vaikka siellä sisällä on sitä itteensä?
Mieti sitä.

...Haaveissa, poikani, haaveissa ;)

Eipä silti, ei haaveilussa mitään pahaa ole. On ihan terveellistä leijailla välillä pilvilinnoissa ja kuvitella mahdottomiakin. se keventää harmaata arkipäivää eikä ole mitenkään huono tapa paeta hetkeksi siitä.

Kunhan et samaistu siihen liikaa ja ala sekoittaa todellisuutta ja unikuvaa.

Eiköhän nämä vinkujat tiedä hyvin, että vika on heidän korvien välissä. Sitä on vain niin tuskallista myöntää edes itselle ja korjaaminen vuosia kestävän kovan työn takana eikä siinäkään onnistumisesta ole mitään takeita.

Helpompi on uhriutua ja syyttää naisia, kuin ottaa vastuu omasta elämästä. Pidän näitä tapauksia munattomina epämiehinä.

Eiköhän nämä vinkujat tiedä hyvin, että vika on heidän korvien välissä. Sitä on vain niin tuskallista myöntää edes itselle ja korjaaminen vuosia kestävän kovan työn takana eikä siinäkään onnistumisesta ole mitään takeita.

Helpompi on uhriutua ja syyttää naisia, kuin ottaa vastuu omasta elämästä. Pidän näitä tapauksia munattomina epämiehinä.

Jep.
Kyse ei ole siitä, etteivätkö tavismiehet saisi parisuhdetta. Tuollaiset tarrautujat ovat friikkejä, eivätkä lähelläkään tavismiestä.

Anonyymi kirjoitti:

Eiköhän nämä vinkujat tiedä hyvin, että vika on heidän korvien välissä. Sitä on vain niin tuskallista myöntää edes itselle ja korjaaminen vuosia kestävän kovan työn takana eikä siinäkään onnistumisesta ole mitään takeita.

Helpompi on uhriutua ja syyttää naisia, kuin ottaa vastuu omasta elämästä. Pidän näitä tapauksia munattomina epämiehinä.

Lue lisää

Totta. Mutta välttämättä sitä ei edes itse aina tiedä mistä se oma takertuvuus johtuu. Osa tietää ja osa ei, eikä aina edes ymmärrä tai tiedä mistä lähteä hakemaan apua, jos ei koe itse tarvitsevansa apua, vaikka sitä oikeasti tarvitsisi.

Mä olin parikymppisenä kusipäinen takertuja, joka ei pystynyt eron jälkeen päästämään irti. En edes tajunnut tarvitsevani apua siihen. En edes tiennyt mistä se johtui, jos olo tuntui ahdistavalta ja huonolta.

Kerran hain itse apua ja sain masennuslääkkeet, jotka auttoivat tasaten mieltä. Lopetin muutaman kuukauden päästä lääkkeet, koska en tuntenut tarvitsevani niitä enää, mikä oli iso virhe, kuten myöhemmin kävi konkreettisesti ilmi.

Lopulta tulin alas sieltä parvekkeelta. Siitä saadut vammat, ja niiden isot ja pienet korjaukset monine epäonnistumisineen, olivat sen verran iso juttu joka käänsi elämän suunnan.

Mutta mikä tärkeintä, sain psyykkistä apua niin lääkkeiden, kuin myös psykiatrien ja psykiatristen sairaanhoitajien kanssa käymien lukuisien keskustelujen avulla. Aloin parantumaan fyysisesti, mutta myös psyykkisesti.

Se matka on ollut pitkä ja rankka, mutta myös antoisa. Aikuistuin, ja otin vastuun teoistani niin menneisyydessä kuin nykyisyydessä, ja opin tuntemaan itseni pohjamutia myöten. Tietäen mitkä asiat ovat haastavia, ja miksi. Tietäen mitä mieleni kestää, ja missä vaiheessa tulee raja vastaan. Oppien pyytämään apua ennen kuin se on liian myöhäistä, sen sijaan että antaisin itseni mennä jaksamisen rajan yli.

2005 aloittamaan matka ei ole vielä päättynyt, eikä se tule koskaan päättymään, mutta tunnen tällä hetkellä olevani aikuinen, joka pystyy ottamaan itsestään ja teoistaan vastuun, siirtämättä niiden syitä toisten niskoille. Siitä huolimatta, että tällä hetkellä elämäni on yhtä helvettiä fyysisine kipuineen.

Tuo matka teki minusta sisäisesti vahvan, ihmisen, joka ei luovuta vaikka elämä hakkaa päätä seinään yhä uudestaan ja uudestaan. En olisi se kuka nyt olen, ilman tuota tekemääni pitkää matkaa.

En ole enää se täysikäinen kusipää takertuja kakara, joka vierittää syyn toisten niskoille, ja joka olin vielä lähes 20 vuotta sitten. Mutta ymmärrän heitä, ja yritän auttaa heitä ymmärrämään, että jos haluaa muutosta, sen muutoksen on lähdettävä omasta halusta muuttua, eikä kenenkään muun määräyksestä tai tahdosta.

En mä näitä menneisyyteni asioita tänne kerro siksi että kaipaa sääliä ja sympatiaa, itse asiassa inhoan sääliä, vaan osoittamaan että jos oikeasti jotain haluaa, sen eteen pitää tehdä kovaa työtä ja pitkään, ilman että luovuttaa kesken, kun tuloksia ei välttämättä vielä näy päälle päin.

Sille matkalle pitää lähteä vailla tietoa siitä, miltä toisessa päässä näyttää, ja onko siitä matkasta lopulta apua. Mutta jos sille matkalle ei lähde, ei ole myöskään mitään mahdollisuutta saada aikaan muutosta. Sitä pitää myös itse tahtoa, ja olla valmis tekemään niiden muutosten eteen töitä. Myös sen suhteen, ettei myöhemmin palaa vanhoihin tapoihin.

Lauruska kirjoitti:

Totta. Mutta välttämättä sitä ei edes itse aina tiedä mistä se oma takertuvuus johtuu. Osa tietää ja osa ei, eikä aina edes ymmärrä tai tiedä mistä lähteä hakemaan apua, jos ei koe itse tarvitsevansa apua, vaikka sitä oikeasti tarvitsisi.

Mä olin parikymppisenä kusipäinen takertuja, joka ei pystynyt eron jälkeen päästämään irti. En edes tajunnut tarvitsevani apua siihen. En edes tiennyt mistä se johtui, jos olo tuntui ahdistavalta ja huonolta.

Kerran hain itse apua ja sain masennuslääkkeet, jotka auttoivat tasaten mieltä. Lopetin muutaman kuukauden päästä lääkkeet, koska en tuntenut tarvitsevani niitä enää, mikä oli iso virhe, kuten myöhemmin kävi konkreettisesti ilmi.

Lopulta tulin alas sieltä parvekkeelta. Siitä saadut vammat, ja niiden isot ja pienet korjaukset monine epäonnistumisineen, olivat sen verran iso juttu joka käänsi elämän suunnan.

Mutta mikä tärkeintä, sain psyykkistä apua niin lääkkeiden, kuin myös psykiatrien ja psykiatristen sairaanhoitajien kanssa käymien lukuisien keskustelujen avulla. Aloin parantumaan fyysisesti, mutta myös psyykkisesti.

Se matka on ollut pitkä ja rankka, mutta myös antoisa. Aikuistuin, ja otin vastuun teoistani niin menneisyydessä kuin nykyisyydessä, ja opin tuntemaan itseni pohjamutia myöten. Tietäen mitkä asiat ovat haastavia, ja miksi. Tietäen mitä mieleni kestää, ja missä vaiheessa tulee raja vastaan. Oppien pyytämään apua ennen kuin se on liian myöhäistä, sen sijaan että antaisin itseni mennä jaksamisen rajan yli.

2005 aloittamaan matka ei ole vielä päättynyt, eikä se tule koskaan päättymään, mutta tunnen tällä hetkellä olevani aikuinen, joka pystyy ottamaan itsestään ja teoistaan vastuun, siirtämättä niiden syitä toisten niskoille. Siitä huolimatta, että tällä hetkellä elämäni on yhtä helvettiä fyysisine kipuineen.

Tuo matka teki minusta sisäisesti vahvan, ihmisen, joka ei luovuta vaikka elämä hakkaa päätä seinään yhä uudestaan ja uudestaan. En olisi se kuka nyt olen, ilman tuota tekemääni pitkää matkaa.

En ole enää se täysikäinen kusipää takertuja kakara, joka vierittää syyn toisten niskoille, ja joka olin vielä lähes 20 vuotta sitten. Mutta ymmärrän heitä, ja yritän auttaa heitä ymmärrämään, että jos haluaa muutosta, sen muutoksen on lähdettävä omasta halusta muuttua, eikä kenenkään muun määräyksestä tai tahdosta.

En mä näitä menneisyyteni asioita tänne kerro siksi että kaipaa sääliä ja sympatiaa, itse asiassa inhoan sääliä, vaan osoittamaan että jos oikeasti jotain haluaa, sen eteen pitää tehdä kovaa työtä ja pitkään, ilman että luovuttaa kesken, kun tuloksia ei välttämättä vielä näy päälle päin.

Sille matkalle pitää lähteä vailla tietoa siitä, miltä toisessa päässä näyttää, ja onko siitä matkasta lopulta apua. Mutta jos sille matkalle ei lähde, ei ole myöskään mitään mahdollisuutta saada aikaan muutosta. Sitä pitää myös itse tahtoa, ja olla valmis tekemään niiden muutosten eteen töitä. Myös sen suhteen, ettei myöhemmin palaa vanhoihin tapoihin.

Lue lisää

Peukun sait! Ja aiheesta. 💪😊

Kunpa joku osaisi ottaa kopin ja pikkuisen kurkata sinne itseensä. Se ei ole helppo tie, mutta ainoa oikea. Se itseä peilistä katsominen ei ole se kokonaisuus, vaan se katse. Veikkaan, että sinäkin aikoinaan löysit siitä peilikuvan katseesta alistuneen ja hylätyn katseen... js se katse pitäisi itse koittaa saada hymyilemään.

Ammattilaiset osaa auttaa ja antaa työkaluja, mutta se katse pitää tavoittaa ja tietää, että itse sen alistamisen ja mitätöinnin itselleen tekee... ei muut. 🤔

interlocutrice kirjoitti:

Peukun sait! Ja aiheesta. 💪😊

Kunpa joku osaisi ottaa kopin ja pikkuisen kurkata sinne itseensä. Se ei ole helppo tie, mutta ainoa oikea. Se itseä peilistä katsominen ei ole se kokonaisuus, vaan se katse. Veikkaan, että sinäkin aikoinaan löysit siitä peilikuvan katseesta alistuneen ja hylätyn katseen... js se katse pitäisi itse koittaa saada hymyilemään.

Ammattilaiset osaa auttaa ja antaa työkaluja, mutta se katse pitää tavoittaa ja tietää, että itse sen alistamisen ja mitätöinnin itselleen tekee... ei muut. 🤔

Lue lisää

Kiitos sanoistasi. Tein monia virheitä, joita myöhemmin kaduin. Miksi en tehnyt niin tai näin, vaan piti mennä itsensä nolaamaan kokonaan.

Monesti mietteet olivat noita, kun seuraavana päivänä heräsi.

Kyllä, löysin sen katseen peilistä. Pakenin viikonloppuisin baariin juhlimaan, kun kotona yksin oleminen ahdisti niin paljon, että oli pakko päästä ihmisten pariin. Se oli itselle pakopaikka.

En ollut niin onnellinen, kuin mitä olisin voinut olla, mutta piilotin tuskan ja ahdistuksen muilta. Se oli kuitenkin jatkuvasti lähellä pintaa, ja purkautui tekoina ja sanoina, joita näin jälkikäteen häpeän. Esitin että kaikki on hyvin, vaikka suunnittelin elämäni lopettamista, kun voimat loppuivat.

Karkailin päivystyksestä, kun ystäväni olivat soittaneet poliisin ja ambulanssin paikalle, ja joista jälkimmäinen oli vienyt minut päivystykseen lääkehiiltä saamaan.

Lähdin humalassa ajamaan kolmen sadan kilometrin päähän, mutta onnekseni ystäväni olivat ilmiantaneet minut poliisille, enkä ehtinyt muutamaa korttelia pitemmälle kodistani. Vietin uudenvuoden yön putkassa. Olin 21v. Sain tuomion; ajokieltoa 5 kk:tta ja sakkoja, jotka maksoin ja kärsin kiltisti. Otin kerrasta opikseni.

Saatoin lyödä humalassa, jos joku syytti minua jostain. Harvemmin näitä tapahtui, mutta pari kolme kertaa ehkä.

Kuulostan ihan Allulta, kun noista tempauksistani kerron. Samanlaiselta. Olen tehnyt samoja virheitä ja mokia.

Joten joo, olen muuttunut siitä mitä olin. Sisältä olen edelleen se sama vilkas muksu, joka olin lapsena. Mutta nuo tempaukset ja teot ovat jääneet pois. Olen edelleen välillä paha suustani, äkkipikainen, ja sanon asioita joita kadun jälkikäteen. Mutta siihen ne jää. Sanoiksi.

Enää ei tarvitse pelätä itseään, ja sitä mitä kenties tekee, kun jotain pälkähtää päähän.

Ehkä tärkein asia ensimmäisen vuoden aikana hypyn jälkeen oli se, että sitä yhtä psyk. sh:ta lukuunottamatta, joka vaati tiukasti syitä tekoon pari päivää teholta pääsyn jälkeen, kukaan ei syyttänyt, haukkunut, tai edes udellut syitä tekoon. Heille riitti se, että selvisin hengissä.

Sanoin heti sairaalasta päästyä, niin psyk. sh:lle, jota tapasin vuoden verran sairaalasta kotiuttamisen jälkeen, kuin läheisille, että älkää kysykö koska tahansa siitä kaikesta. Jos itse aloitan puhumaan asiasta, sitten saa kysyä. Näin pystyin itse päättämään koska vaikeista asioista puhuttiin ja koska ei. En vaiennut kokonaan niistä tapahtumista ja sen syistä, mutta sain aikaa käsitellä tapahtumat omassa tahdissa mielessäni.

Jos ihmiset eivät olisi tehneet kuten pyysin, niin terveydenhuollon ammattilaiset kuin tavalliset tallaajat, tuskin olisin selviytynyt siitä niin hyvin kun selviydyin.

Apua oli myös siitä, että ei kaikki sairaalassa viettämäni aika ollut surkeaa. Siihen mahtui niin koomisia hetkiä, kuin positiivisia muistoja ja leppoisaa kanssakäymistä niin hoitajien, lääkärien, kuin toisten potilaiden kanssa. Niitä hetkiä on mukava vielä vuosienkin jälkeen muistella.

Tärkeintä oli se, että olin itse valmis tekemään mielelleni jotain, ja halusin muutosta. Ei kukaan muu voi sitä toisen puolesta tehdä. Toinen oli se, että kun sain asiat käsiteltyä mielessäni ja itseni kanssa, en vaiennut siitä millainen olin ja mitä tein. Päätin etten halua valehdella. Jos joku kysyy, kerron.

Olin mieleltäni sairas, ja sain siihen apua saaden ammattilaisilta ne työkalut joilla pystyin tekemään sen, etten enää lyönyt päätäni samaan muuriin kerta toisensa jälkeen. Elämä kyllä hakkaa päätäni seinään edelleen, mutta toisin kuin aikanaan, seinä vaihtuu joka kerta.

Kolmas keino oli konkreettinen. Opettelin puhumaan niistä asioista ja tunteista mitkä aiemmin kasaantui mielen päälle, ahdistaen, ja määräten elämän tahdin. En osannut puhua niistä asioista mitkä olisi pitänyt ehdottomasti päästää ulos. En pystynyt niistä puhumaan. Tämä oli se tärkein opetus, josta pidän huolta, ja josta jauhan myös muillekin. Puhukaa, puhukaa, puhukaa. Älkää antako vaikeiden asioiden kasaantua mieleen, kunnes pato murtuu räjähdyksen lailla.

Lauruska kirjoitti:

Kiitos sanoistasi. Tein monia virheitä, joita myöhemmin kaduin. Miksi en tehnyt niin tai näin, vaan piti mennä itsensä nolaamaan kokonaan.

Monesti mietteet olivat noita, kun seuraavana päivänä heräsi.

Kyllä, löysin sen katseen peilistä. Pakenin viikonloppuisin baariin juhlimaan, kun kotona yksin oleminen ahdisti niin paljon, että oli pakko päästä ihmisten pariin. Se oli itselle pakopaikka.

En ollut niin onnellinen, kuin mitä olisin voinut olla, mutta piilotin tuskan ja ahdistuksen muilta. Se oli kuitenkin jatkuvasti lähellä pintaa, ja purkautui tekoina ja sanoina, joita näin jälkikäteen häpeän. Esitin että kaikki on hyvin, vaikka suunnittelin elämäni lopettamista, kun voimat loppuivat.

Karkailin päivystyksestä, kun ystäväni olivat soittaneet poliisin ja ambulanssin paikalle, ja joista jälkimmäinen oli vienyt minut päivystykseen lääkehiiltä saamaan.

Lähdin humalassa ajamaan kolmen sadan kilometrin päähän, mutta onnekseni ystäväni olivat ilmiantaneet minut poliisille, enkä ehtinyt muutamaa korttelia pitemmälle kodistani. Vietin uudenvuoden yön putkassa. Olin 21v. Sain tuomion; ajokieltoa 5 kk:tta ja sakkoja, jotka maksoin ja kärsin kiltisti. Otin kerrasta opikseni.

Saatoin lyödä humalassa, jos joku syytti minua jostain. Harvemmin näitä tapahtui, mutta pari kolme kertaa ehkä.

Kuulostan ihan Allulta, kun noista tempauksistani kerron. Samanlaiselta. Olen tehnyt samoja virheitä ja mokia.

Joten joo, olen muuttunut siitä mitä olin. Sisältä olen edelleen se sama vilkas muksu, joka olin lapsena. Mutta nuo tempaukset ja teot ovat jääneet pois. Olen edelleen välillä paha suustani, äkkipikainen, ja sanon asioita joita kadun jälkikäteen. Mutta siihen ne jää. Sanoiksi.

Enää ei tarvitse pelätä itseään, ja sitä mitä kenties tekee, kun jotain pälkähtää päähän.

Ehkä tärkein asia ensimmäisen vuoden aikana hypyn jälkeen oli se, että sitä yhtä psyk. sh:ta lukuunottamatta, joka vaati tiukasti syitä tekoon pari päivää teholta pääsyn jälkeen, kukaan ei syyttänyt, haukkunut, tai edes udellut syitä tekoon. Heille riitti se, että selvisin hengissä.

Sanoin heti sairaalasta päästyä, niin psyk. sh:lle, jota tapasin vuoden verran sairaalasta kotiuttamisen jälkeen, kuin läheisille, että älkää kysykö koska tahansa siitä kaikesta. Jos itse aloitan puhumaan asiasta, sitten saa kysyä. Näin pystyin itse päättämään koska vaikeista asioista puhuttiin ja koska ei. En vaiennut kokonaan niistä tapahtumista ja sen syistä, mutta sain aikaa käsitellä tapahtumat omassa tahdissa mielessäni.

Jos ihmiset eivät olisi tehneet kuten pyysin, niin terveydenhuollon ammattilaiset kuin tavalliset tallaajat, tuskin olisin selviytynyt siitä niin hyvin kun selviydyin.

Apua oli myös siitä, että ei kaikki sairaalassa viettämäni aika ollut surkeaa. Siihen mahtui niin koomisia hetkiä, kuin positiivisia muistoja ja leppoisaa kanssakäymistä niin hoitajien, lääkärien, kuin toisten potilaiden kanssa. Niitä hetkiä on mukava vielä vuosienkin jälkeen muistella.

Tärkeintä oli se, että olin itse valmis tekemään mielelleni jotain, ja halusin muutosta. Ei kukaan muu voi sitä toisen puolesta tehdä. Toinen oli se, että kun sain asiat käsiteltyä mielessäni ja itseni kanssa, en vaiennut siitä millainen olin ja mitä tein. Päätin etten halua valehdella. Jos joku kysyy, kerron.

Olin mieleltäni sairas, ja sain siihen apua saaden ammattilaisilta ne työkalut joilla pystyin tekemään sen, etten enää lyönyt päätäni samaan muuriin kerta toisensa jälkeen. Elämä kyllä hakkaa päätäni seinään edelleen, mutta toisin kuin aikanaan, seinä vaihtuu joka kerta.

Kolmas keino oli konkreettinen. Opettelin puhumaan niistä asioista ja tunteista mitkä aiemmin kasaantui mielen päälle, ahdistaen, ja määräten elämän tahdin. En osannut puhua niistä asioista mitkä olisi pitänyt ehdottomasti päästää ulos. En pystynyt niistä puhumaan. Tämä oli se tärkein opetus, josta pidän huolta, ja josta jauhan myös muillekin. Puhukaa, puhukaa, puhukaa. Älkää antako vaikeiden asioiden kasaantua mieleen, kunnes pato murtuu räjähdyksen lailla.

Lue lisää

Mä joskus luin Tommy Hellsteniä. Se on ihan fiksu tyyppi ja osaa kertoa asioista omalla tavallaan, en kaikesta ole täysin samaa mieltä, mutta Tommy kirjoitti, että ihminen herää vasta sitten kun on hätä.

Ja ihminrn on helkutin sitkeä... ilmankos meitä on miljardeja. 🙄

Tuo hätä on häilyvä käsite. Menkää vaikka Aa-kerhoon kuuntelemaan tarinoita. Ei tarvitse olla slkoholisti. Siellä kyllä kuulette mihin ihminen voi päästää elämänsä, ennenkuin on hätä ja hakeutuu vaikka siihen oksaan, ennenkuin hukkuu.

Tai tutustua muihin tarinoihin. Miksi ihmiset niitä kertoo? Miksi sinä sanot näistä tänne? Miksi keksiä kauhutarinoita itsestään? 🤔
Miksi jotkut neuvovat keskittymään itseendä ja kuuntelemaan itseään?

Olisipa hyvä, jos joskus kumottaisiin tuo Tommyn sanominen.... herättäis ennenkuin tulee hätä. 😳

Kaikki missin näkösiä? Eipä taida olla, ehkä yksi sadasta.

Anonyymi kirjoitti:

Kaikki missin näkösiä? Eipä taida olla, ehkä yksi sadasta.

En kelpaa naisille.. kaikki hki kaunottaria.. vaativat komeaa miestä ja rahaa

Ei niille kelpaa pitkä tavis mies joka käy töissä.. pitää olla rahaa ja kallis auto.. helvetti mä ymmärrä..ja komea pitää olla ei kaljamahaa

Itseasias en haluakkaan. Mutta tavis lihavia naisia löytyy. Mutta Hki he ovat näitä someprinsessoja lihavatkin.. en mä sellasta saa koskaan. Rahaa on sopivasti. Mulla on auto joka syö myös rahaa.

Kyllä sopivasti on.tulen toimeen.. olen tyytyväinen..nainen vain puuttuu. Mut en näytä tavis lihavalle kelpaavan

...Ja suurin osa miehistä haluaa Naisen, kumppanin rinnalleen.
Kumppanin ja kanssakulkijan jonka kanssa jakaa niin hyvät kuin pahat päivät.
Suurin osa miehistä kaipaa ihan kuollakseen rakkautta ja läheisyyttä, yhteen kuuluvaisuutta.
Ja hyvin moni peittää sen kaiken ja esittää karskia "panomiestä" joka mennä porskuttaa omia polikujaan, vaikka oikeasti se hellyyttä kaipaava pikkupoika siellä sisällä epätoivoisesti etsii syliä.

Ne miehet jotka kieltävät itsensä ja sydämensä ovat onnettomia ja tyhjiä. Heillä on todennäköisesti taustalla lapsuus ilman syliä ja lohdutusta kun sitä olisi kaivattu. On opetettu että pojat ei itke, pojat lyö! On jopa pilkattu ja naurettu ja ivattu jos on heikkoutta osoittanut.
Se on ainakin ollut hyvin tyypillinen suomalainen kasvatus ihan meidän päiviimme asti.

Tällaisella palstalla rehvastellaan ja esitetään kovista. Haetaan sitä hyväksyntää ja ihailua ja varmistetaan ettei kukaan vaan luule että minä alentuisin rakastamaan ja olemaan hellä!
Naisia käsitellään alempiarvoisina ja esineinä, käyttötavarana.
Ja samaan aikaan oman sielun haavat tekevät kipeää ja kaipaavat lohduttajaa.

Summa summarum; suurin osa miehistä ei kaipaa elämäänsä missiä eikä bimboa, ne ovat vain haavekuvia joilla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Suurin osa, ainakin terveen tunne-elämän omaavat, vaikka se olisi piilotettukin, kaipaavat rinnalleen ihmistä jonka kanssa on hyvä ja turvallinen olla. Jonka kanssa kuulutaan yhteen.